perin kirkollista, kokematonta tätiä oli kasvattanut, oli, luettuansa
sanomista ja kuultuansa kotona puhuttavan monista kamalista
seikkailuista, joihin nuoret opettajattaret ovat joutuneet, saanut niin
kauhean käsityksen ympärillä piilevistä vaaroista, että oli saapunut
Bossolanoon samassa mielentilassa, kuin joku pieni nunnanen lähtisi
turkkilaisten sotaleiriin. Opettajatar sulkeutui huoneesensa, ei
uskaltanut koskaan auringon laskettua astua ulos, luuli jokaisessa
lähentelevässä miehessä näkevänsä don Juanin, eikä tohtinut mennä
kävelemään maalle päin, ikäänkuin jokaiseen pensaikkoon olisi piillyt
suukapulalla ja odottavilla vaunuilla varustettu naisten rosvo. Samana
iltana, jona kylään saapui, oli hän aivan nenän eteen sulkenut oven
sepältä, jonka sindaco oli lähettänyt jotain korjaamaan, ja avaimen
reiän läpi pyytänyt mestaria palaamaan päivän aikaan, jolloin koulun
siivooja oli saapuvilla. Taivas armahtakoon sitä miestä, joka kahden
kesken uskalsi sanoa neidelle kohteliaisuuksia, vaikkapa aivan
sopiviakin. Silloin tyttö parka pelästyi kuin olisi aiottu käyttää
väkivaltaa. Jopa hän oli kysynyt rouvalta, koulun naistarkastajalta,
pitikö hänen pretorille ilmoittaa nähneensä kolmen nuoren miehen
kiikaroivan koulurakennusta tarkoin, juuri kuin olisivat ottaneet siitä
mittaa kiivetäkseen jonakin yönä hänen huoneensa ikkunasta sisään.
Emilio piti juttua leikkipuheena ja nauroi sille, mutta rouva vakuutti
pyhästi totta puhuvansa. Vaan hänpä ei kertonut, ett'ei ollut
yrittänytkään tytön houreita karkoittaa, vaan sen sijaan vahvistanut
noita turhia luuloja, saadaksensa sitte nauraa tytön omituisuuksille
ilman että asianomainen sitä huomasi. Olipa neuvonut tyttöä olemaan
varoillansa yhden ja toisen suhteen, ja maalaili kamaliksi
seikkailioiksi muutamia luuvalon vaivaamia kunnon miehiä, jotka
näyttivät siltä kuin eivät edes ajatuksissaan kykenisi vaimoilleen
uskottomiksi.
Tätä kaikkea ei rouva kertonut, mutta hän osoitti sen peittelemättä
samana iltana. Kun oli kotiin lähdettävä, kuiskasi hän suojelevasti
opettajattarelle tulevansa miehineen häntä saattamaan, ja kun olivat
päässeet pimeässä torille, pisti hän kätensä opettajattaren kainaloon
ja antoi tämän astua heidän välissään. Emilio seurasi nähdäksensä,
tapahtuisiko mitään.
Kun olivat päässeet neiti Riccolin portille, puristi rouva nuoren,
tytön kättä ja sanoi: -- Rientäkää nyt huoneesenne ja antakaa minulle
sovittu merkki.
Tyttö juoksi portaita ylös, minutin päästä hän seisoi valaistussa
ikkunassa ja teki kädellään rauhoittavan liikkeen, joka oli kait
merkitsevinänsä: -- Täällä ei ole ketään.
Uutimet laskettiin alas. Tarkastaja-rouva tukahutti naurunsa muhviin.
Opettaja Delli.
Kaikki ihmiset Bossolanossa puhuivat hyvää opettaja Dellistä, niin että
Emilio päätti pyrkiä tutuksi hänen perheesensä, vaikk'ei Delli
puolestaan näyttänytkään siitä erittäin huvitetulta -- ei ylpeydestä,
vaan siksi kun rakasti yksinäisyyttä. Vielä hartaammaksi kävi Emilio
kuultuansa urkurinkin kehuvan opettajaa, sillä jota se mies kiitti,
mahtoi todella melkoisesti poiketa toisista ihmisistä. -- Hän on _ainoa
oikein hienotapainen mies_ koko kunnassa, sanoi urkuri. Ainoa mikä
hänellä oli opettajaa vastaan, oli ett'ei tämä uskonut taikka oikeammin
ei välittänyt _suuresta mullistuksesta_, ja se oli hyvin kummallista,
sillä kenelläpä olisi suurempi syy toivoa maailman muutosta kuin
kansakoulu-opettajalla? Näille _suuri mullistus_ tuottaisi
pelkkää hyötyä, sillä arvattavasti uuden yhteiskunnan etevimmiksi
jäseniksi tulisivat ne, jotka kehittävät kansan järkeä, s.o.
kansakoulu-opettajat, ja ne, jotka kasvattavat kansalaisten sydämmiä,
s.o. musiikin-opettajat. -- Lukemista ja soittoa aina maailmassa
opetetaan -- intti urkuri.
Emilio lähestyi virkatoveriansa kysyen yhtä ja toista koulu-asioista,
sillä se oli ainoa tapa, millä vältti haastelon keskeytymistä oitis
alussa.
Emilio ei huomannut Dellissä erinomaisempaa sivistystä, mutta hänellä
oli tavattoman selvät, kokemukseen perustuvat eikä lukemalla saadut
aatteet.
Monivuotisen kokemuksen nojalla Delli oli tullut siihen päätökseen,
että melkein joka luokalla on viisi, kuusi vaivaloista oppilasta,
joissa aina on melkein samat virheet ja pahat taipumukset ja jotka jo
ensimäisenä päivänä katseesta ja muutamista muista merkeistä tuntee.
Siksi oli Delli vakaasti päättänyt aina käydä heidän kimppuunsa heti
alusta, jo ennenkuin olivat päässeet pahaa tekemään. Hän oli huomannut,
että juuri se seikka, kun oppilaat oitis ymmärsivät opettajan tuntevan
heidät perinpohjin, riisui heiltä kohta aseet sekä herätti heissä
semmoista pelkoa, että rohkeimmatkin pysyivät jonkun aikaa aisoissaan.
Kurinpidon suhteen oli Dellillä samat mielipiteet kuin tuolla Garascon
aikuisella tarkastajalla: hän rankaisi oitis uhkailematta, sillä hän
tahtoi saada oppilaansa siihen käsitykseen, että eräitä hairahduksia
seuraa rangaistus yhtä ehdottomasti ja varmasti kuin tekee kipeätä, jos
lyö päänsä seinään. Tunteitaan sanoi osaavansa vaivatta salata, vaikka
hänen toisinaan kyllä täytyi taistella voidakseen olla ankarana. Hän
osotti rakkauttansa koko luokkaa mutta ei ketään oppilasta kohtaan
erityisesti.
-- Opettaja ei saa olla -- niin hän väitti -- ihastuneena keneenkään
eikä mihinkään. Opettajan täytyy olla järkähtämättömän tyynen, melkein
persoonattoman, niin että pojat kohta käsittävät koulun olevan toista
kuin kodin, opettajan toista kuin isän, että koulussa rupeavat
kansalaisiksi kehittymään, joilla on velvollisuuksia yhteiskuntaa
kohtaan, ja ett'ei heillä siis ole oikeutta vaatia sääliä tahi
ystävällisyyttä.
Dellin mielestä olisi suurin erehdys, jos koetettaisiin koulusta tehdä
oppilaalle toista kotia; siitä näet tulisi auttamattomasti koti, jossa
ei olisi tarpeellista järjestystä, sillä opettajalla ei olekkaan samat
välikappaleet torjuakseen tuttavallisuuden väärinkäyttämistä, kuin
vanhemmilla.
Delli vaati ennen kaikkea oppilailtaan ehdotonta hiljaisuutta, niin
ett'ei hänen koskaan tarvinnut ääntänsä koroittaa, mikä onkin selvin
todistus opettajan heikkoudesta. Senpä tähden hänen oppilaansa, yksin
vähemmän sävyisetkin, tottuivat liikkumaan luokassa varpaillaan ja
hiljaa niinkuin olisivat olleet kirkossa. Sananen, katse, pieni pään
nyökähdys olivat ainoat tavat, joilla Delli ilmaisi myöntymistä tahi
tyytymättömyyttä.
Siveys-oppia hän opetti siten, että mitä tärkeämpi ja korkeampi asia
oli esitettävänä, sitä vähempisanaisia olivat antamansa säännöt ja
ohjeet, eikä hän selittänyt syitä syihin niinkuin sanoi tehtävän tähän
aikaan, jolloin lasten annetaan milt'ei väitellä pyhimmistä asioista.
Tarkoituksena oli täten teroittaa poikain mieliin, että minkä sanoi,
siitä hän oli yhtä varma kuin että aurinko paistaa taivaalla, ja että
muutamain siveys-sääntöjen tutkiminen olisi todella ollut pyhän
häpäisemistä.
Tapa, jolla Delli lapsia kohteli, tuntui Emiliosta liian karmealta ja
kylmältä, ja hän luuli sen perustukseksi kylmää ja kuivaa sydäntä.
Siksi Emilio pitikin Delliä Faustina Gallia ala-arvoisempana
opettajana, vaikka hän muuten huomasi heissä paljon yhtäläisyyksiä.
Vaan oltuansa pariin kertaan Dellin sijaisena ja opittuansa tuntemaan
tämän oppilaat, sai hän toisen käsityksen toveristaan ja näki
syvemmältä hänen sieluunsa.
Tuo Delli oli todellakin merkillinen mies; joka kerta hänen kanssaan
puhellessansa Emilio huomasi jonkin uuden ominaisuuden, jota ei ennen
ollut aavistanutkaan. Hän ei ollut paljoa lukenut, mutta minkä oli
saanut oppia, se oli mielessä pysynyt, ja vaillinaistenkin tietojen
välistä salamoi mitä syvämielisin, hämmästystä herättävin, tarkin
käsitys. Muutamissa aaterikkaissa lauseissa Emilio löysi järjestyneinä
ja selvinä käytännöllisinä ohjeina monta, yhdeksänä kouluvuotena saatua
hajanaista kokemusta, joita hänen ei itsensä ollut onnistunut saada
kokonaisuudeksi. Näytti siltä, kuin Dellin kaikki hengenlahjat
työskentelisivät yhteen ainoaan tarkoitusperään: opetukseen. Jokainen
uusi käsite muodostui hänessä semmoiseksi, että se kävi soveliaaksi
lasten aivoille ja käsitykselle; kaikki tiedot, mitkä hän kirjoista
tahi keskusteluista sai, sanomalehti-uutiset, luonnon ilmiöt ynnä muut
hän käsitti oitis, sekä muokkaeli ja muutteli oppilaitten hyödyksi
tunnilla käytettäviksi. Emilio arveli väliin mielessään, nähdessänsä ja
kuullessansa Delliä, muutamain ihmisten syntyvän opettajiksi, samoin
kuin runoilijalahja on syntyperäistä. Ei yksin Dellin ulkomuoto
osottanut hänen virkaansa, vaan sitä todistivat hänen eleensäkin, hänen
liikkeensä, tapa millä hän piteli kirjaa, käänsi kokoon paperiarkkia,
kastoi kynää musteesen y.m.; kaikki toimet koulun ulkopuolellakin
tapahtuivat mallikelpoisesti ikäänkuin hän olisi opettanut jotakuta
tekemään samoin. Oppiessaan häntä paremmin tuntemaan Emilio tuli siihen
vakaumukseen, ett'ei tuo kouluharrastus johtunut itserakkaudesta,
niinkuin monessa muussa opettajassa, joilla on varsin korkeat ajatukset
itsestään sivistyksen muka etuvartioina ja maailman parantajina. Delli
ei puhunut näistä suurenmoisista asioista niin mitään ja näytti
ajatuksissaankin pysyvän koulu-ohjelmansa ja velvollisuuksiensa
ahtaitten rajojen sisäpuolella. Yllykkeenä kaikkiin hänen toimiinsa ei
ollut oikeastaan mikään muu kuin syvä velvollisuuden tunto; hän tahtoi
korjata vaivojensa välittömät jos vähäisetkin hedelmät, hän rakasti
hartaasti toimensa pieniä yksityisseikkoja, uurasta työpäiväänsä,
puhdasta omaatuntoansa, järjestystä ja säännöllisyyttä. Häntä ilahutti
tieto, että lahjansa olivat käytettyinä alalla, jonka luonto oli
hänelle määrännyt, pienessä henkimaailmassa, jota ylemmä hän tuskin
ajatuksissaankaan halasi ja jossa hän päivä päivältä kehittyi
suurempaan täydellisyyteen ja tuli yhä tyytyväisemmäksi itseensä ja
muihin. Hän ei koskaan puhunut opettajakunnan yleisistä eduista. Kun
näki Dellin perheessä vallitsevan spartalaisen elantotavan, ymmärsi
kyllä, että opettajan palkka aina riitti menoihin. Hän lie nuorena
säästänytkin, koska oli oleskellut Turinissa tohtori Chervinin
kuuromykkäin laitoksessa hakemassa parannusta änkyttämiselleen; ja
myöhemmin, saatuansa odottamatta palkanlisäystä, oli hän sillä ostanut
valokuva-kiikarin (stereoskopin), jota vielä koulussa käytettiin. Hän
koetti kaikin tavoin vähentää menojaan voidaksensa kouluttaa
seitsentoista-vuotiasta poikaansa Turinin teknillisessä opistossa.
Poika oli monasti kevytmielisyydellään tuottanut surua isälleen. Kotona
heillä oli isän luokalla käypä, kahdeksan-vuotias poika sekä kymmenen
vuoden vanha tyttö, joka oli rouva Marticanin oppilas. Molemmat lapset
olivat hiljaisia ja vakavia sekä siisteissä puvuissa niinkuin isäkin.
Käytöksestään isää kohtaan saattoi pikemmin luulla heitä hänen
oppilaikseen kuin lapsikseen. Samanlaisella kunnioituksella kohteli
häntä vaimokin, jonka kasvot aina ilmaisivat tuota hellää
levottomuutta, mikä on omituinen niille perheen-äideille, joilla on
ylenmäärin työtä ja huolia ja jotka eivät millään tahdo hukata
minuuttiakaan tahi turhaan panna ainoatakaan centesimoa. Heidän
pienestä asumuksestaan -- kolme huonetta ja kyökki Emilion yläpuolella
-- ei koskaan kuulunut melua eikä kukaan puhuvan toistansa korkeammalla
äänellä. Määrätunnilla kuuluvat askeleet ja tuolien kolina ilmoittivat
siinä talossa elettävän tarkoin kellon mukaan niinkuin koulussa. Koulun
ensi soitolla astui opettaja lapsineen portaita alas ja sen jälkeen
kuului ylhäältä ainoastaan äidin rivakkaita askeleita.
Alkuperäisiä pienokaisia.
Tämän erinomaisen toverin esimerkki herätti Emiliossa uutta rakkautta
kouluun. Mutta kun ei ollut seitsemään vuoteen opettanut ensimäistä
luokkaa, kohtasi hän vaikeuksia, jotka tekivät hänet alakuloiseksi.
Ensiksikin hänen oli taisteltava milt'ei voittamattomia esteitä vastaan
voidaksensa käyttää kuusivuotiasten suhteen tuota jäykän ankaraa
metoodia, jota hän, maistettuansa Caminassa osoittamansa lempeän ja
ystävällisen käytöksen ikäviä hedelmiä, oli vahvasti päättänyt aina
noudattaa.
Sitäpaitsi saattaa sanoa, että tuon ikäisten suhteen varsinainen opetus
on sivuseikka verrattuna siihen alituiseen huolenpitoon, jota juuri
pienet lapset tuottavat opettajalleen. Yhtämittainen ulkona juoksu,
kikahdus jos nappi irtaantuu, homma jos nenäliina hukkuu, muurahaisen
marutus seinällä, joka saattaa tehdä parikymmentä pojista
hajamielisiksi, kaikki tuo antoi Emiliolle semmoista puuhaa, ett'ei hän
kolmeen tuntiin saanut olla viittäkään minuuttia rauhassa. Hänelle kävi
selväksi, että ainoastaan naisella voi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä
johtamaan tuommoista luokkaa, joka oikeastaan on vain pikkukoulun
jatkoa. Väliin hänen täytyi lähteä opettajapöydän äärestä erottamaan
kahta poikaa, jotka jonkin joutavan asian takia olivat päätyneet
tukkanuottaisille, väliin keskeyttää opetusta käskeäkseen jotakuta
poikaa niistämään nenäänsä. Hänen täytyi tarkastella taskut, katsella
suut, mitä niissä pureskeltiin, panna lakit päihin, kun oli kotiin
mentävä, ottaa takavarikkoon varastettu tavara, tutkia tukat, sitoa
haavoja, tarkastella kasvoja ja käsiä, lähettääkseen kotiin ainakin ne,
jotka eivät kolmeen päivään olleet itseään pesseet.
Mutta näistä huolimatta tarjosi tämä ikäkausi runsaita tutkimisen
aiheita. Paljo moninaisuutta ja monta eri vivahdusta oli noissa
luonteissa. Toinen saattoi joutua aivan epätoivoon mustepilkusta, joka
vahingossa oli vihkoon pillahtanut, toinen näytti siltä, kuin olisi
äidinmaidon keralla imenyt täydellistä väliäpitämättömyyttä kaiken
inhimillisen suhteen. Siellä oli lapsia, joiden uinuva ymmärrys kolmen,
neljän kuukauden kuluttua havahti ikäänkuin taikasauvan kosketuksesta,
toisia taas, jotka jonkun ajan kuluttua ilman huomattavampaa syytä ihan
kangistuivat, kävivät tuiki mahdottomiksi mitään käsittämään, eivätpä
edistyneet edes koneellisessa kirjoitustaidossa.
Emiliolla oli luokassaan muutamia perin merkillisiä luonteita, jotka
häntä suuresti huvittivat ja antoivat alituista tutkimisen aihetta.
Muitten muassa oli siellä poikanen, joka oli elävänä esimerkkinä siitä,
että pikku lasten opettajan jos kenenkään tulee olla sukkelan
tunkeutuakseen ulkokultaisen lapsen sisimpään sydämmeen. Se oli kaunis
seitsemännellä oleva vesa, jolla oli viattomat silmät kuin lapsilla
Murillon tauluissa. Kolmen kuukauden ajan tuo tenava veti opettajaa
nenästä kertomalla jos jonkinlaisia juttuja, miks'ei muka läksyjänsä
osannut. Kerrankin tuli kouluun käsi siteissä, säikähtyneen näköisenä,
ja kertoi laveasti kuinka oli pudonnut ja loukkaantunut, kuinka
vanhemmat olivat häntä lohdutelleet, mitä lääkäri oli sanonut y.m.
Toisella kerralla hänen muka oli täytynyt auttaa isää ja äitiä
tyhjentämään huonetta, jossa valkea oli päässyt valloilleen, polttanut
sen ja tämän, ja ainoastaan naapurien avulla saatu sammumaan; ja mitä
se ja se oli tämän sattuessa sanonut. Eräänä päivänä taas olivat kaikki
olleet levottomia isän puolesta, joka oli romahtanut portaita alas,
ajaessaan takaa ruokakonttooriin tunkeunutta voroa. Naapurin rouva oli
toisella puolen katua olevasta ikkunasta nähnyt varkaan ja ruvennut
huutamaan, jolloin toinen pakeni ja hukkasi sen ja sen näköisen lakin.
Kaikki jutut olivat hyvin monimutkaisia ja draamallisia, ne esitettiin
laajasti, avomielisesti ja vapaasti ja tuntuivat aivan uskottavilta,
sillä pojan katse ja eleet olivat semmoisia, ett'ei epäluuloisinkaan
ihminen olisi saattanut olla uskomatta. Ja kuitenkaan niissä ei ollut
rahdun rahtuakaan totta!
Emilion luokalla oli toinen erinomainen oppilas, aivan toista lajia,
joka väkisin tahtoi saada itsensä ja opettajan välille jonkinmoista
veljellistä suhdetta. Silloin tällöin hän hyppäsi alas penkiltään, meni
Emilion luo, pyysi häneltä kuiskaamalla jotakin neuvoa tai uskoi
hänelle kotoisia salaisuuksia, ja kun lukutunnit olivat loppuneet,
pyrki hän aina saattamaan opettajaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut
puhuttavana asioita, jotka koskivat yksin heitä molempia. Opettajaa
kohtaan hän rupesi jonkinmoisen suojelijan näköiseksi, pyyhki pölyt
opetuspöydältä ennenkuin Emilio tuli, näytti varsin tärkeältä ja
nuhteli tovereita, jos melusivat. Kerran hän kantoi Emiliolle
hiukkaisen maissi-jauhoja, jotka oli kotoa varastanut. Vaikka sai
kyytiä, oli hän sittenkin yhtä tunkeilevainen. Hän luuloitteli
saaneensa opettajalta uskotun toimia, joista ei saanut puhua. Lopulta
jouduttiin niin kauas, että poika, saadessaan toria, kun ei läksyänsä
osannut, viittaili Emiliolle ikäänkuin ilmoittaakseen toisille torien
tulevan vain muodon vuoksi. Ja parasta kaikesta oli, että poika piti
vanhempiansakin samassa uskossa, niin että nämä kerran ihmeissään ja
tyytyväisinä tulivat kiittämään Emiliota siitä ansaitsemattomasta,
vallan erityisestä suosiosta, jota heidän poikansa sai nauttia.
Vieläkin merkillisempi oli muudan rajasuutarin poika, Fusta, jolle
Emilio nauroi koko vuoden. Se oli lystimäinen veitikka, tavattoman
aikaisin kehittynyt, pienikasvuinen, isovatsainen, vääräsäärinen, naama
flegmaatillinen kuin vanhan rovastin, leikillisen ja samalla vakavan
näköinen. Sitäpaitsi puhui nenäänsä ja oli niin lystillinen
liikkeissään, vastauksissaan ja hairahduksissaan, ett'ei Emilio voinut
olla hänelle nauramatta luokankin edessä. Eräänä aamuna, kun poika tuli
kouluun vasta tunnin aljettua ja opettaja häntä siitä torui, pysähtyi
hän keskelle luokkahuonetta ja vastasi koomillisen vihastuneena: --
Äiti tahtoo minua juoksemaan asioilla ennenkuin kouluun tulen. Täällä
minua torutaan, jos tulen liian myöhään. Eipä enää tiedä, ketä tulee
totella. -- Muutaman ajan kuluttua Emilio ei enää voinut nauramatta
katsoa poikaan, ja teki hänelle sentähden harvoin kysymyksiä, ett'ei
itse olisi ensimäisenä houkuttelemassa koko luokkaa nauramaan. Jos
hänellä olisi ollut puoli tusinaa senlaisia poikia luokallaan, olisi
hänen ollut mahdotonta opettaa.
Urkuri ja pikku opettajatar.
Urkurilla oli viime aikoina jotain uutta mielessään, nimittäin neiti
Riccoli, johon luuli tehneensä tavattoman syvän vaikutuksen.
Pikku opettajatar oli joutunut yleiseksi huvilinnuksi, jolle kaikki
nauroivat ja josta kaikki pitivät. Tähän olivat myös vaikuttaneet ne
kertomukset, joita hänen pienet oppilaansa levittivät. Hän ei seurannut
mitään metoodia luokassaan, sai oppilaansa tottelemaan hyväilyillä,
rukouksilla ja namusilla, tuhlaili hyviä arvosanoja, opetti ja antoi
läksyksi mitä lapset tahtoivat, nauroi ja leikitteli heidän kanssaan ja
itki, jos käyttivät väärin hänen kärsivällisyyttään. Hänen lapsellinen
heikkoutensa, jota pieni vartalo hyvin kuvasti, ja hänen suuri
miespelkonsa oli tehnyt hänet vieläkin houkuttavammaksi herrain
silmissä. Eivätpä ainoastaan ne, jotka hänestä todella pitivät,
katsoneet häneen rakastunein silmin, vaan monet muutkin kohdatessaan
mulkoilivat häntä hartaasti, ikäänkuin olisivat olleet silmittömästi
ihastuneina ja aikoisivat uskaltaa vaikka mitä asiansa puolesta. Koska
määrätunneilla saattoi nähdä hänen kulkevan koulusta ja kouluun,
ottivat muutamat kylän herroista tavakseen asettua jonkun nurkan taa
tahi puodin ovelle väijyksiin, saadaksensa sitte nauraa opettajattaren
peljästykselle. Kun hän kaukaa näki odottajiansa, kävi hän
levottomaksi, astui joko liian pitkiä tahi liian lyhyitä askeleita, ei
tiennyt minne piti silmänsä kääntää ja tuuppi pikku tyttöjä, joita aina
piti seurassaan, ett'ei aivan yksin joutuisi tämmöisiin vaaroihin.
Niiden joukossa, jotka tuolla lailla huvittelivat pikku opettajattaren
kustannuksella, oli jonkun aikaa ollut urkurikin. Juuri hänestä tuo
näytelmä oli hauskempaa kuin muista, sillä hänen peloittava vatsansa,
hänen lavea, parraton ja hävytön naamansa, repaleinen hatturähjä
toisella korvalla, ja ryhti, joka muistutti riemuitsevasta
sanskulotista,[24] teki nuoreen tyttöön sen vaikutuksen kuin hänellä
tässä olisi ollut edessään itse vallankumouksen pahahenki, joka vaani
häntä harjoittaakseen ilkivaltaista kostoaan. Kun hänen oli astuminen
urkurin ohitse, joutui hän aivan suunniltaan.
Se urkuria hyvin huvitti, mutta loukkasi samalla hänen itserakkauttaan.
Emiliolle hän kertoi ihmettelevänsä tätä; sanoi, ett'ei koskaan ollut
luullut itseään kauniiksi, mutta ei myöskään miksikään epäsikiöksi,
joka säikyttäisi nuoria tyttöjä. Hän ei sanonut, mutta ajatteli
itsekseen, että se "taiteilija-loisto", joka häntä ympäröi, tietysti
lievensi hänen omituisen ulkomuotonsa ikävää vaikutusta.
-- Kaikki on turhaa -- hän pitkitti. -- Turhaan häntä lemmekkäästi
katselen. Kun hän minut huomaa, onpa kuin näkisi Belsebubin ilmi
elävänä edessään. Niin, kuka niitä naisia ymmärtää!
Hän eräänä päivänä par'aikaa jankutti näitä asioita Emilion huoneessa,
kun poika toi terveisiä kirkkoherralta, joka kutsui urkuria luokseen.
Varmana siitä, että asia koski joitakuita vanhoja ikäviä juttuja, otti
hän harmistuneena hattunsa ja läksi muristen matkaan.
Tuntia myöhemmin hän jälleen astui Emilion huoneesen, hehkuvin kasvoin.
-- Tiedättekö mitä minulle on tapahtunut? -- oli ensimmäinen
huudahduksensa, kun sai ääntä suustaan. -- Verratonta konnamaisuutta!
-- ja hän pyyhki nenäliinalla otsaansa.
Kirkkoherra oli alkanut sotkuisella johdannolla, ystävällisillä ja
umpimielisillä korulauseilla. Hänen muka piti urkurille antaa neuvoa
-- -- -- Oli tultu pyytämään häntä, kirkkoherraa -- -- -- Hyvin
vastenmielistä se oli -- -- -- Lyhyesti -- -- -- kysymys koski _nuorta
naista_. Pappi oli pyytänyt, ett'ei hän enää "vainoisi" neiti Riccolia
ja antaisi kunniasanansa, ett'ei täyttäisi "uhkaustansa väkivallan
käyttämisestä". Urkuri oli siinä seisonut ihmetellen, suu selällään
kuin ladon ovi. -- Vainoomista? Uhkauksia? Herra kirkkoherra kai laskee
leikkiä? -- En suinkaan, herraseni! Tässä näette todistuksen. -- Sen
jälkeen oli ojentanut urkurille kirjeen, jossa oli urkurin nimi alla;
kirje sisälsi hehkuvimman rakkauden ilmoituksen, jossa muun muassa
sanottiin, ett'ei hän enää jaksaisi kantaa sitä "vastenmielisyyttä",
jota opettajattaressa oli häntä vastaan. Kirje päättyi näillä sanoilla:
-- _Olen päättänyt uskaltaa vaikka mitä tahansa. Ei ihmisten eikä edes
Jumalan kosto voi minua pidättää -- -- -- vaikka minun voitettuani
täytyisikin lopettaa päiväni, soitettuani pianolla viimeiset kaihon
säveleet_. Arvoituksen selitys oli tässä viimeisessä lauseessa.
Opettajatar oli päättänyt kirjeen urkurin kirjoittamaksi ja pyytänyt
kirkkoherraa tekemään minkä voisi, jotta kirjoittaja toki jättäisi
julmat aikeensa.
-- Minä -- kertoi urkuri Emiliolle -- purskahdin nauruun. Näytin
kirkkoherralle käsialaani, ja se oli aivan toisenlaista kuin kirjeessä.
Sitte pyysin häntä katsomaan itseäni tarkasti, että näytinkö muka
siltä, joka kirjoittaisi tuommoista sotkua niinkuin joku lyseon
kolmasluokkalainen. Veri kuohahti päähäni. Hitto vieköön, miksi on
uskottava moista peliä, joka voi saattaa kunniallisen miehen huonoon
huutoon? Ovathan jo vuosikausia minua tunteneet. Voinhan ymmärtää,
ett'eivät katso yhteiskunnallisia asioita minun kannaltani, mutta sitä
en käsitä, että saattavat pitää minua roistona ja aasina. Ja minä
sanoin kirkkoherralle kyllä ottavani selkoa ilkityön tekijästä ja
rankaisevani häntä tavalla, josta aikoinansa sanomissa puhutaan.
Lopulta kirkkoherra oli uskonut hänen totta puhuvan, jopa nauroi
kirjettä uudelleen lukiessaan. Sitten oli sulkenut sen laatikkoon, sekä
kieltäytynyt jyrkästi antamasta sitä pois, ett'ei muka urkuri voisi sen
nojalla urkkia kirjeen kirjoittajaa. Mutta urkuri aikoi kaikissa
tapauksissa ottaa selkoa pahantekijästä.
-- Se mahtaa olla -- arveli hän -- joku sindacon tuttavista, joku
niistä, jotka antavat nipistää sormiansa sikari-ansassa. Asiata on
mahdettu pohtia siinä talossa. _Joskin tappaisin itseni pianoni
ääreen!_ Pöllö! Panenpa sinun polkkaa tanssimaan ilman pianoa -- -- --
Tuolle hanhimaiselle pikku opettajattarelle, joka ensin tirkisti häneen
minkä voi ja sitte meni kantelemaan, sanoisi selviä sanoja, jahka
joutuisivat kahden kesken, opettaisi häntä miten on eläminen nyt kun
hänelle luultavasti jo viisauden hampaita on puhjennut.