tullut, antakaa anteeksi jos sopimattomalla ajalla, pyytämään
selityksiä teiltä, herra sindaco. -- -- -- Luulen teidän voivanne antaa
selityksiä -- -- -- Lyhyesti sanoen, ihmisillä on jotain minua vastaan,
ja koko ympäristöni on muuttunut -- -- -- Te tiedätte sen kyllä
-- -- -- Minä teen velvollisuuteni tunnollisesti ja olen aina tehnyt.
Joku vehkeilee salaa minua vastaan -- -- -- Oppilaani, jotka ennen
minua kunnioittivat, eivät ole niinkuin ennen. Voitteko minua mistään
moittia? Missä olen rikkonut? Tässä on joku erehdys taikka parjausta.
Minun on oikeus saada se tietää voidakseni puolustaa itseäni.
Puhukaamme kunnon ihmisten tavoin. Minä olen valmis teitä kuulemaan.
Sindaco oli hämillään. Mutta hän ei päässyt luikertamaan pakoon. Hän
riisti otsaansa isolla, luisevalla kädellään ja vastasi tuijottaen
Emilion rintaan: -- Tässä ei ole panettelua -- -- -- rauhoittukaa.
Ainoastaan -- -- -- olenhan sitä monasti teille sanonut. Koulupoikain
suhteen vaaditaan enemmän ankaruutta, enemmän -- -- -- niin, mitäs minä
tiedän? Te olette liian hyvä. Se on minun ajatukseni. Mutta kun kaikki
harkitaan -- -- --
-- _Mutta kun kaikki harkitaan_ -- matki opettaja -- on mahdotonta,
ett'ei olisi muuta. Minä opetan ja kasvatan niinkuin sydämmeni ja
omatuntoni käskevät. Teidän tulee katsella tuloksia. Minun luokassani
on aina ollut hyvä kuri. Otan koko kunnan todistajakseni. Jos olisi
kysymyksenä ainoastaan liiallinen hyvyys, eivät pojat olisi lakanneet
minua kunnioittamasta. Siinä on jotain panettelua. Puhukaa suoraan.
Kyllästyneenä sindaco kohautti toista olkapäätään, niinkuin asia ei
olisi koskenut häntä lainkaan, ja kääntyi tuskastuneena legaattiin,
ikäänkuin ilmoittaakseen, että tämän nyt oli vuoro puhua asia selväksi.
-- Niin, herra sindaco -- pitkitti Emilio korkealla äänellä --
täytyy olla joku roisto, joka minua parjaa. -- Ja Emilio tuijotti
koulu-legaattiin.
Sanat sattuivat häneen, ja kääntäen kalmankarvaiset kasvonsa
opettajaan, hän sopersi kiukkuisena: -- Te hy -- -- hyväilette poikia.
-- Mitä tarkoitatte? -- Emilio kysyi vaaleten.
-- Kyllä te ymmärsitte! -- vastasi toinen.
Opettaja seisoi hetken aivan kuin kivettyneenä. Sitten sutkahutti
koulu-legaatille aika korvapuustin, niin että kalotti, silmälasit ja
päiväkirja lensivät kukin eri haaralleen ja legaatti löi toisen
poskensa seinä-almanakkaan. Samalla Emilio kiljaisi miehen korvaan: --
Siinä on sinulle, sen valehtelija, sen sika, sen pelkuri!
Sindaco ryntäsi Emiliota vastaan, mutta töyttäsikin vahingossa
koulu-legaattiin niin että tämä kaatui pitkäkseen, ja sindacon sitte
siinä virkaveljeänsä auttaessa, katosi opettaja huoneesta.
Post hoc.
Vahtimestari, kunnallislautakunta, karabinieerit, pretori ja
kirkkoherra, oppilaitten vanhemmat ja puolen maailmaa oli kuohuksissa
näitten tapahtumain johdosta. Näyttipä siltä kuin Emilio päättäisi
päivänsä kaleereissa. Mutta asialle tulikin hauskempi loppu.
Nuorukaisen ulkomuoto, hänen mielikarvaudesta tukahtunut äänensä, kun
hän kertoi kaikesta rehtorille ja prefektille Turinissa, olisivat
riittäneet takaamaan heille hänen puheensa totuutta. Ja kun kerran
oltiin varmat siitä, että hän puhui totta, muuttui syytös häntä vastaan
niin halpamaiseksi, että se kerrassaan teki Emilion käytöksen legaattia
vastaan oikeutetuksi. Sitäpaitsi huomasi Caminaan lähetetty tarkastaja
kaikkien, yksin niittenkin, jotka olivat juoruja uskovinansa,
suurimmasti kehuvan opettajaa, ja legaatti puolestaan, kun käsitti
opettajalla olevan syytä haastattaa häntä kunnianloukkauksesta, luopui
vaatimuksestaan saada vahingonkorvausta särkyneistä silmälaseistaan.
Emilion oli mahdoton jäädä kauemmaksi siihen kylään, eikä hän enää
olisi ehtinyt hakea muuta paikkaa alkavaa lukuvuotta varten, vaan olisi
jäänyt puille paljaille tahi Golilaisten niskoille -- joka jälkimäinen
vaihtopuoli oli hänestä kahta kauheampi -- ellei hänen olisi
sattumuksen ja rehtori Megarin avulla onnistunut saada väliaikaista
koulutyötä Bossolanon kunnassa. Sikäläinen kansakoulu-opettaja oli
odottamatta saanut suuren perinnön ja lentänyt kuin nuoli tiehensä,
nyökäyttämättä edes päätään kylän kirkontapulille.
Viimeinen tapahtuma Caminassa oli koskenut arjinta paikkaa Emilion
sydämmessä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ihmisrakkautensa lähde ja
opettajatoimensa innostus ollut ikipäiviksi myrkytettyinä. Ei hän enää
koskaan voisi tulla entisensä kaltaiseksi, vaan voittamaton inhon tunne
olisi ainaiseksi pidättävä hänen kättään hyväilyistä ja kuolettava
ystävälliset sanat hänen huulillaan.
Näin surkeassa mielentilassa eli Emilio pitkät ajat. Ainoa, mikä
hänelle tuotti lohdutusta, oli muudan metsänvartian samalla
ystävällinen ja naurettava teko. Tämä näet, kohta raatihuoneessa
tapahtuneen jupakan jälkeen, kun arvasi opettajan surulliseksi ja
huolestuneeksi, oli antanut poikansa huutaa avaimen reiästä,
osoittaakseen, että hän ainakin piti opettajan puolta: -- Hyvää päivää,
herra opettaja! Olkaa iloinen! -- Ja sitte oli itse lisännyt kovalla
äänellä: -- Herra legaatti on 59 vuoden vanha, eilen oli 13:s päivä; se
tietää huonoa onnea; lyönpä vetoa kokonaisen liran.
Bossolano.
Apteekissa.
Koska Emilio oli päättänyt ensi keväänä ottaa osaa Turinin
kilpatutkintoihin, päästäksensä opettajaksi sen kaupungin kansakouluun,
ja piti niinmuodoin kylä-opettajana kiertämistänsä päättyneenä, saapui
hän Syyskuun viime päivinä varsin väliäpitämättömänä Bossolanoon. Eipä
häntä edes uteliaisuus kiihoittanut, vaikka joutui uusille seuduille ja
uusien ihmisten pariin. Neljään edelliseen paikkaan tullessaan oli
häntä uusien olojen näkeminen hyvin huvittanut. Mutta jos tällä kertaa
olisi edeltäkäsin tiennyt, minkälainen seurustelu ja olo häntä
Bossolanossa odotti, olisi hän iloiten sinne matkustanut. Bossolano oli
kaikin puolin erinomaisin kunta, minkä hän siihen asti oli nähnyt.
Aukealla kedolla sijaitsevan kylän keskellä oli iso neliskulmainen
tori, sen varrella seisoivat kirkko, ravintola, apteekki,
rahatoimikamari, _Ystävyys_ niminen kahvila, ja raatihuone, jonka
seinälle oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty _Poikain
kansakoulu_, sekä karibinieerien pieni kasarmi, jonka ikkunoista
tavallisesti riippui kaksi vasta maalattua vyötä ikäänkuin
ilmoitustauluina. Tuntuipa siltä kuin kaikki viran-omaiset ja
kunnalliset laitokset olisivat järjestyneet näin yhteen ryhmään,
voidaksensa paremmin pitää toisiansa silmällä.
Tämän kunnan sindacona oli apteekkari, perin laiha, ontuva, rikas mies,
kuudenkymmenen vuotias, erinomaisen pienipäinen. Hän oli ilmetty
kohteliaisuus, tervehti opettajaa myymäpöytänsä ääressä, tarjosi
hänelle lasillisen kiinalla sekotettua vermutia ja vakuutti koko ajan
hänen tulevan mainiosti viihtymään Bossolanossa, kunnassa, jossa ei
muka löytynyt puolueita eikä riitaisuuksia, vaan kaikki ihmiset elivät
keskinäisessä rakkaudessa kuin saman perheen jäseninä. Täällä Emilio
saisi toverikseen opettaja Dellin, todella harvinaisen miehen, josta
luultavasti tulisi hyvä ystävä hänelle.
Emilio sai oitis tutustua toiseen opettajattareen, neiti Riccoliin,
joka tuli apteekkiin ostamaan vähäisen soodaa. Puotiherra antoi sen
leikkiä laskien ja tyttö punastui kovin. Sindaco pyysi opettajatarta
erääsen nurkkaan, esitti hänelle siellä Emilion, jolloin toinen taas
joutui kovin hämilleen. Se oli oikea pienois-opettajatar, joka näytti
tuskin täysi-ikäiseltä. Hän oli soleavartinen ja soma; silmät pienet,
harmaat; niitä olisi voinut sanoa kauniiksi, ellei katseessa olisi
ollut jotain koulutyttömäistä arkuutta, joka rumensi hänen muuten
sieviä juonteitaan.
Opettajattaren mentyä pyysi sindaco Emiliota apteekin takana olevaan
huoneesen ja esitti hänet siellä lihavalle, vanhanpuoleiselle,
pehmeäsilmäiselle rouvalle, joka istui sohvassa muotilehteä lukien sen
näköisenä, jotta heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä hänet sindacon
arvoisaksi puolisoksi. Rouva tervehti hymyellen, nyrpisti suutaan ja
ojensi sormen päät Emiliolle. Sitten rupesi kursailematta esittämään
kotinsa sisustusta ja varustuksia. Makuukamari ja ruokasali olivat
alikerrassa; tässä huoneessa ja sen viereisessä tupakkasuojassa ottivat
kahdesti viikossa vieraitansa vastaan. Hän sanoi Emilionkin
tervetulleeksi heidän piiriinsä. Apteekin toisella puolen oli pieni
puutarha, jossa heidän oli tapana lämpöisellä ilmalla syödä
päivällistä. Talo ei tosin ollut mikään palatsi, mutta kumminkin
riittävän tilava heille. -- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- aina sitä
viihtyy omassa talossaan.
Rouvakin puhui kunnassa vallitsevasta rauhasta ja sovusta; mainitsi
muuten, että Bossolanon seurapiiri saattoi kerskata jommoisestakin
hienompien ihmistapojen tuntemisesta, johon muka melkoisessa määrässä
oli vaikuttanut hänen kotinsa sivistäväinen ilmapiiri, täällä kun
seurusteli ihmisiä, joilla muuten oli hyvinkin erilaiset mielipiteet.
Malliopettaja.
Huone, jonka kunta oli Emilion asuttavaksi määrännyt, oli torin
varrella, rakennuksessa, jossa myöskin asui opettaja Delli perheineen,
sekä soittokunnan johtaja, kylän urkuri.
Heti nähdessään Dellin, joka seuraavana päivänä kävi häntä
tervehtimään, Emilio hämmästyi suuresti. Hän oli tuntevinansa miehen,
joka seminaarin-aikana usein oli astunut hänen sielunsa silmäin eteen
Megarin puhuessa siitä, miten opettajan on silloin ja silloin ja
silloin menetteleminen. Megarin oli ollut tapana kysyä: -- Mitä _meidän
opettajamme_ tekee semmoisessa tapauksessa? -- Tämä Emilion
ihanneopettaja muistutti merkillisesti Dellistä, joka oli todella
ilmetty ruumiilliseen asuun pukeutunut opettajatoimi. Hän oli
neljänkymmenen ikäinen, ankaran ja tyynen näköinen mies, jolla oli
vaaleat viikset, laihat jäsenet, hän oli käytöksessään perin siisti,
liikkeiltään vilkas ja samalla säännöllinen niinkuin sotakuriin
tottunut; pukunsa muistutti osittain alemmasta virkamiehestä osittain
täysin palvelleesta poliisista.
Emilio kyseli yhtä ja toista viran-omaisista, mutta sai hyvin
epämääräisiä vastauksia, ikäänkuin asia olisi ollut toisen mielestä
varsin joutava. Sitä vastoin Delli puhui neljännestunnin ajan uudesta
kouluhuoneesta, jota parast'aikaa rakennettiin jonnekkin kylän laitaan,
ja kertoi tarkoin sen asemasta sekä kelpo rakennus-aineista, juuri kuin
olisi puhunut itselleen rakennettavasta talosta. Sitten katseli
kelloaan, sanoi Emiliolle hyvästi ja meni tiehensä ryhdikkäänä kuin
sotilas, jättäen miellyttävän, uteliaisuuden sekaisen tunteen äsken
tulleesen. Emilio melkein aavisti tuon karkean kuoren alta löytävänsä
erinomaisen ihmisen, jota hän kerran syvään kumartaisi.
Rouva Marticani.
Poikakoulu oli raatihuoneen alakerrassa; siihen kuului kaksi pientä,
hyvin varustettua huonetta, joiden ikkunat olivat torille päin.
Ensimmäistä aamua ollessaan luokkahuoneessansa Emilio näki naisen
tirkistävän ikkunasta sisään ja kohta sen jälkeen astuvan huoneesen
taluttaen pientä poikaa. Vieras sanoi olevansa toisen luokan
opettajatar, rouva Julia Marticani, tulleensa esittämään pientä
kuusivuotiasta poikaansa, joka pyrki ensi luokalle. Rouvan huolellinen,
vaikka köyhänlainen puku, vilkkaat jopa hermostuneet liikkeet eivät
voineet salata hänen ikäänsä, ja jos ei hänellä olisi ollut noita kahta
liian valkoista tekohammasta, olisi hän näyttänyt vieläkin vanhemmalta.
Rouva tuntui kunnioitusta ansaitsevalta naiselta ja tunnolliselta
äidiltä. Perheolot, niin hän kertoi Emiliolle, pakoittivat häntä
elämään kaukana miehestään, jolla oli "erinomaisen hyvä" virka
Turinissa, mutta joka syystä ei tahtonut, että rouva jättäisi toimensa
nyt, kun muutamain vuosien kuluttua saisi eläkkeen. Heillä oli vain
tämä ainoa poikanen, jota jumaloivat ja jonka hyväksi saattoivat uhrata
vaikka mitä. Hän uskoi lämpimästi poikansa opettajan suosioon. Se
olikin kiltti ja ymmärtäväinen lapsi, jota rouvan veli, "etevä
asian-ajaja", lapseton mies, erittäin suosi, aikoen tehdä hänet
"suurehkon omaisuutensa" perilliseksi. Eräs miehen sukulainen,
"senaattori" arvoltaan, oli poikaa kasteelle kantanut ja halusi tietoja
pojasta silloin tällöin, "kovin ystävällisten" kirjeitten kautta sekä
oli äsken pyytänyt saadakseen pienokaisen valokuvan. Niin, opettaja
kyllä koulussa tutustuisi poikaan ja rupeaisi varmasti hänestä
pitämään. Rouva oli vain pahoillaan siitä, ett'ei Emilio aikonut pysyä
Bossolanossa vuotta kauemmin.
-- Kuitenkin -- lisäsi hän kiireesti, otsaansa rypistäen -- ei siitä
ole teille vahinkoa, sallikaa minun sanoa se suoraan. Teille on kai
kerrottu ihmeellisiä asioita kunnasta, ja siinä vallitsevasta
yksimielisyydestä, sivistyksestä y.m. -- -- -- Älkää toki uskoko
kaikkea, mitä teille sanotaan, herra Ratti -- -- -- Täällä, niinkuin
kaikkialla, löytyy ilkeitä ihmisiä. Sen saatan teille vakuuttaa, minä,
joka olen vuoden ajan täällä oleskellut kokemassa yhtä ja toista.
Vähän aikaa arveltuaan, hän kertoi elämänsä suurimmasta
koettelemuksesta. Siitä päivästä asti, jona oli kylään tullut, oli se
asia, että hän eli yksin ja kaukana miehestään, antanut aihetta
kaikellaisiin valheellisiin ja ikäviin juoruihin. Ensin oli sanottu
hänen ruvenneen opettajatar-uralle saadaksensa elää vapaammin; sitten
oli puhuttu, että hän oli erotettu miehestään ja että vika tietysti oli
hänessä; olipa lopulta väitetty, ett'ei miestä _ollut olemassakaan_.
Saattoiko ajatella ilkeämpää halpamaisuutta? Rouva kyllä voisi
ilmoittaa panettelijat, kirjoittaa sukulaiselleen senaattorille
ja saada heidät rangaistukseen; mutta hänen miehensä neuvoi
varovaisuuteen, koska hänellä muka oli "korkea asema", joka
häväistysjutusta kärsisi, vaikkapa rouva voittaisikin. Rouva oli tosin
viime vuonna ollut kahdesti Turinissa, mutta "ikävä kyllä" ei miehellä
"ankarilta virkatoimiltaan" ollut aikaa käydä hänen luonaan maalla ja
siksi juorukelloilla oli hyvä tila soida. Uusi vuosi ei kumminkaan
päättyisi hänen miehensä tulematta käymään Bossolanossa ja silloin
kaikki panettelut kerrassaan lakkaisivat. Hänen miehensä pelkkä
läsnäolo saisi häijyt kielet vaikenemaan ja tuottaisi rouvalle
loistavan voiton kaikkien kärsimysten jälkeen.
Suuri "mullistus".
Näinä muutamina päivinä ennen koulun alkua tuli Emilio tuttavaksi
urkurinkin kanssa, joka asui saman etehisen takana, ja häneltä Emilio
sai kaikenmoisia tietoja paikkakunnan oloista ja henkilöistä.
Urkuri oli hauskin originaali, mitä Emilio siihen saakka eläissään oli
nähnyt: hän oli kolmenneljättä vuotiaaksi tavattoman lihava mies;
kasvot parrattomat ja pyöreät kuin täysikuu; pystynenä, pilkallinen
hymy, kallellaan retkottava hatturähjä ja suupieliä kiertelevä sikarin
pätkä antoivat tuolle naamalle niin häpeemättömästi röyhkeän
vivahduksen, että pyhimyksenkin olisi tehnyt mieli antaa miestä
korville. Mutta urkurin tavattomat ja harvinaiset soitannolliset
lahjat, se todella erinomainen tarkkuus, jolla hän hoiti tehtäviänsä,
sekä vihdoin hänen oikeastaan hyväntahtoinen luonteensa saivat ihmiset
unohtamaan tuon tyhmän, kollomaisen käytöstavan ja ylen rohkeat
mielipiteet. Tasavaltalainen hän oikeastaan ei ollut, vaikka häntä
siksi sanottiin, sillä ei hän innotellut kuningaskuntaa vastaan eikä
tasavallan puolesta; eipä edes oikein tiennyt, miksi oli tyytymätön
yhteiskunnan nykyisiin oloihin; politiikista puhui harvoin, eikä
hänellä ollutkaan siinä selviä mielipiteitä ja varmoja tarkoitusperiä.
Mutta hänessä oli jonkinmoista seikkailian taipumusta veressä, ja
syntyperäinen vastenmielisyys rikkaisin ja korkeassa asemassa oleviin
kansalaisiin, joiden edut vaativat vanhan säilyttämistä, ja koska
urkurilla oli omituinen vakaumus siitä, että musiikki vain hyötyisi
siitä, jos maailma toiseksi muuttuisi, puhui hän hiljan ja varhain pian
tapahtuvasta, yleisestä hajaantumisesta, nimittäen sitä _suureksi
mullistukseksi_, jonka luuli käsittävän kaikki olot, suhteet ja
laitokset, joita kaikkia hän yhteisesti halveksivasti nimitti _isoksi
lautahökkeliksi_. Varsinaisia syitä tuohon mullistukseen ei hän
tiennyt, yhtä vähän kun saattoi sanoa, mitä raunioille oli
rakennettava. Hän vain väsymättä vakuutteli mullistusta varmaksi ja
pian tapahtuvaksi asiaksi. Merkkiä siitä hän näki joka päivä mitä
vähäpätöisimmissä tapahtumissa. Joka aamu ja ilta hän keskeytteli
kahvilassa sanomalehden-lukuaan, huudahtaen: -- *Oletteko lukeneet?
-- -- -- Kuulitteko? -- -- -- Lukekaa tästä -- -- -- Katsokaa tätä
-- -- -- Tietäkääs, asia on vakavaa laatua -- -- -- Sanonpa teille,
_nyt on aika tullut_ -- -- -- ja samassa hän, mulkoillen säälivän
tuimasti saapuvilla olevia viran-omaisia ja talon-omistajia, alkoi
maalailla tulevia aikoja semmoisilla väreillä, että oikein pöyristytti.
Kummallista kyllä, urkuri ei ketään vihannut, ei toivonut pahaa Mikolle
eikä Matille; hän vain ikävöi _suurta mullistusta_, ei muuta. Se olisi
jotain suurenmoista, sanoi imien hyvillään sikaariansa, jotain paljoa
enempää kuin mitä tyytymättömät koskaan ovat saattaneet uneksiakkaan ja
arkamieliset milloinkaan kuvitella. Niin, tuo _iso lautahökkeli_ on
kauttaaltaan laho, perustukset kaivelletut ja se pysyy pystyssä
ainoastaan ihmeen kautta. Tuulenpuuska vain, niin se romahtaisi kokoon
kuin korttihuone. Urkuri oli niin varma asiasta ja samalla niin
ihastunut aatokseensa, että loma-aikoina laati sävelteosta, jota nimitti
_suureksi mullistukseksi eli maailman loppusoitoksi_ ja josta silloin
tällöin tuttavilleen soitteli paikkoja pianolla, huomauttaen silmiä
räpyttämällä jokaista tärkeämpää paikkaa.
Tämä omituinen mies kehitti eräänä iltana aatteitansa Emiliolle pianon
ääressä kodissaan, jonne oli pyytänyt opettajaa nauttimaan lasillisen
kylmää minttujuomaa ja hiukan musiikkia.
Sindacon luona.
Kunnan tärkeimmät henkilöt Emilio oppi tuntemaan sindacon
iltakutsuissa, jonne hän tietysti meni, koska pyyntöä oli uudistettu.
Ensimäisissä semmoisissa kesteissä hän tapasi neiti Riccolin, joka ujon
näköisenä kuin äsken tullut ainakin istui emännän vieressä. Sindacon
rouva pyysi aina opettajattaria kutsuihinsa saadaksensa kirjallisesti
sivistyneen kunniavartion ympärilleen. Siellä oli koko joukko muita
naisia, kaikki jo vanhanpuoleisia paitsi maanmittarin rouva, koulujen
tarkastajatar, joka oli nuorehko, tummaverinen, isosilmäinen, melkein
leuvaton nainen, kaunis ja ylpeä. Häntä pidettiin paikkakunnan
suurimpana sukkeluuksien laskijana.
Naiset pysytteliivät ison salin toisessa päässä, herrat taas
oleskelivat osittain tässä, osittain viereisessä polttohuoneessa
tupakoimassa. Pari vaatimatonta kattolamppua valaisi näitä kahta perin
yksinkertaista suojaa niin huonosti, että sindacon kunnia-diploomi
riippui aivan pimeässä seinällään. Kaksi kertaa illan kuluessa
palvelija tarjoeli turhan pienissä laseissa tippasen Marsala-viiniä,
jossa tuntui apteekin makua. Silloin tällöin kulki sindaco vieraittensa
luo tarjoskellen omassa korkeassa persoonassaan "Cavour"-sikareja
kuusikulmaisen temppelin muotoisesta kotelosta, jossa kaikki ovet
avautuivat yht'aikaa, kun erästä nappia painoi; mutta isäntä avasi ja
sulki temppelinsä niin kiireesti, että jos ei vieras ollut tavallista
sukkelampi sormiltaan, ei hän ehtinytkään saada sikaria käsiinsä,
taikka jäivät sormet väliin.
Sindacon ensimäisessä illanvietossa olivat koulu-legaatti, maanmittari,
ylöskantomies ja muutamia toisia, joita Emilio ei tuntenut. Myöhemmin
illalla saapuivat sinne kirkkoherra ja piirilääkäri, nuori, pitkä mies,
alapuoli kasvoja keltaisen parran peitossa, joka teki hänet saksalaisen
näköiseksi.
Kaikkien vieraitten saavuttua syntyi pitkä keskustelu viime
kunnalliskokouksesta, jossa oli päätetty kaivettavaksi oja pitkin
hautausmaan vartta johdattamaan liiallista vettä eräältä ylempänä
olevalta paikalta. Kokouksessa oli äänestys seurannut pitkiä kiihkeitä
keskusteluja.
Keskustelun kestäessä, jolloin kuntakokouksessa esiin tuodut myötä- ja
vasta-syyt toistettiin -- legaatti oli ehdottomasti tuommoista
ojaa vastaan, tohtori taas ja hänen kanssaan useammat muut
kunnallishallituksen jäsenet sitä puolustivat -- sai Emilio tutustua
aivan uuteen, eriskummalliseen väittelytapaan. Tosiaankin, sindaco
rouvineen oli totta puhunut: Bossolanon herrat olivat, jyrkästi
vastakkaisista mielipiteistä huolimatta, ystävyksiä: totta oli myöskin,
ett'ei löytynyt toista kuntaa, jossa entinen sindaco, niinkuin legaatti
täällä, väittelisi noin rauhallisesti semmoisesta kysymyksestä, josta
juuri oli kuntakokouksessa kiihkeästi kiistelty. Siinä tyynesti
kinasteltaessa käyttivät he kotitekoisia lauseparsia, jotka missä
muussa seurassa tahansa olisivat synnyttäneet varsin kiusallisia
ikävyyksiä. Niin esimerkiksi sanoivat sävyisästi: -- Teidän on tapana
puolustaa _vähemmän oikeata asiata_. -- -- -- Sillä kertaa, pyydän
anteeksi, käyttäydyitte _vähemmin oikein_. -- Herrat eivät menetelleet
_hienotunteisesti_ niinkuin olisi sopinut vaatia -- -- -- Kun kuulia
kerran käsitti tämmöiset sanamuodot paikkakunnalla tavallisiksi,
huomasi hän, ett'ei toinen puolue ollut toista hävyttömämpi. Jos herrat
kiivastuivat liiaksi ja keskustelu pyrki kehittymään riidaksi, ilmestyi
emäntä oitis rauhan rakentajana, taikka koetti leikkipuheilla kääntää
keskustelua toisaalle; sen hän teki ystävällisellä ja vakavalla tavalla
ikäänkuin joku ministerin rouva taikka lähettilään puoliso, joka kahden
vieraansa riitaantuessa pelkää näkevänsä kipinän, mistä voisi syttyä
"eurooppalainen sota".
Emilio vaihtoi illan kuluessa pari kolme kertaa paikkaa ja joutui
lopulta salin soppeen naistarkastajan viereen, jota hänen kertomuksensa
Altaranan ja Caminan koomillisista henkilöistä näytti suuresti
huvittavan. Sitten rouva ryhtyi puhumaan neiti Riccolista ja kysyä,
mitä Emilio piti pienestä virkatoveristaan. Miellyttävä tyttönen,
vaikka kovin pieni, eikö niin? Hän oli myös hyvä opettajatar,
sanomattoman kärsivällinen ja kovin ystävällinen pikku oppilailleen.
-- Mutta -- lisäsi rouva -- jonkun, johon hän luottaa, pitäisi
huomauttaa häntä pahasta tavasta -- -- -- ei juuri pahastakaan vaan
pikemmin hyvästä; mutta semmoisesta hyvästä, joka liiallisuutensa
kautta voi antaa aihetta pilkantekoon. Ja tuo olisi mielestäni kovin
ikävää.