pariskunta, josta puhuttiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Ne olivat
Stazzellan opettaja ja opettajatar, jotka vasta naineina tekivät pienen
huvimatkan Caminaan tovereitansa tervehtimään ja pitivät näille
kahvikestit ravintolassa. Molemmat olivat lähes kolmenkymmenen ikäisiä
ja molempain kasvoista saattoi nähdä, että kuuluivat "aakkosten
paarias-luokkaan". Nyt näyttivät vapailta ja tyytyväisiltä eikä heidän
kasvonjuonteissaan ollut merkkiäkään menneistä huolista ja
kärsimyksistä. He kertoivat osan elämänsä vaiheista, loput sai arvata.
Sindaco oli pakoittanut heitä naimisiin, ehkä saadaksensa laillisen
vahvistuksen suhteelle, joka alkoi olla huonona esimerkkinä kasvavalle
sukupolvelle. He kiittelivät sindacoa pilviin saakka ja kertoivat
ihmeellisiä asioita koulustaan, Stazzellassa heillä muka oli erinäinen
rakennus puutarhoineen aivan omassa vallassaan. Heidän palatessaan
häämatkalta, oli heidän kunniakseen laitettu kunniaportti kukkasista,
ja pienillä tykeillä oli ammuskeltu. Sindaco oli antanut koko
kirjastonsa, kolme tuhatta nidosta, opettajakunnan käytettäväksi. Kunta
aikoi omalla kustannuksellaan lähettää opettajansa ja opettajattarensa
Milanon kasvatus-opilliseen näyttelyyn. Lyhyesti, he olivat löytäneet
opettajien eldoradon. Vastanaineet matkustivat pois, jättäen Caminassa
palveleviin virkatovereihinsa tunteen, jossa oli sekaisin mielihyvää,
kateutta ja toivoa.
Joku ilkeä ihminen kertoi Lorsalle tuon onnellisen pariskunnan
käynnistä. Sindaco sanoi pilkallisesti: -- Opettajat ovat samanlaisia
kuin sindaconsa. Lorunlaskioita kaikki tyyni. Heille kaikille käy vielä
kerran surkeasti.
Hyökkäys.
Maaliskuun ensimäisenä päivänä koulu-legaatin vaimo palasi, surupuku
yllään, Turinista ja rupesi oitis juoksemaan opettajan perässä
entistään vieläkin hellätunteisempana. Hän näet omaan tunteesensa
lisäsi uuden surunsa leiman, oli tämä sitte oikeata laatua tai
ainoastaan teeskentelyä, ja tahtoi kiiruusti saada takaisin, mitä
kuukauden poissa olemalla oli menettänyt.
Eräänä aamuna hän kysyi Emiliolta, eikö tämä "hätätilassa" tahtoisi
tulla heille kotiin, lukemaan heidän poikansa kanssa, joka pyrki
kimnaasiin.
Tuosta kysymyksestä Emilio jo aavisti hänen jonakin päivänä tekevän
noita peittelemättömiä ilmoituksia, joista ei verukkeilla pääse, ja hän
oli kovin levoton, kuinka asiasta selkiäisi loukkaamatta rouvaa kovin
kuolettavasti tahi näyttämättä itse kovin raukkamaiselta. Hänen
päähänsä ei edes pälkähtänyt ruveta minkäänlaisiin kauppoihin rouvan
kanssa, hänen koko olentonsa nousi tällaista tekoa vastaan. Mutta hänen
ihmeekseen päivät kuluivat ilman mitään sen enempää. Rouvan puheesta ja
käytöksestä olisi saattanut luulla, että jotain oli joka hetki tulossa,
vaikka huulet eivät saaneet sanotuksi. Lopulta Emilio rupesi uskomaan,
että vaimo jostain oikusta tahtoi pysyä tuntehikkaan ystävyyden
rajoissa, jota pienet lemmenvivahdukset ja äidillinen hellyys vain
höystivät, taikka sitten (ja se tuntui kaikista luultavimmalta), että
hän käyttäytyi sillä tavalla tuottaakseen miehellensä julkista häpeätä.
Tätä viimeksi mainittua otaksumista vahvisti se, kun hän sai kuulla
aviopuolisojen välin käyneen yhä huonommaksi sisaren kuoleman jälkeen.
Sisar oli jättänyt rouvalle pienen perinnön ja nytpä mies syytti hänen
kätkeneen seteleitä ja papereita, joita kuoleva muka oli antanut
kädestä käteen. Näiden johdosta syntyi kamalia jupakoita ja huimia
tappeluja. Eräänä aamuna saapui rouva kouluun iso mustelma silmän alla;
hän käytti yksin tätäkin tehdäkseen katseensa entistänsä suloisemmaksi,
nääntyneemmäksi. Silloin opettaja ei enää epäillyt olevansa vain
jonkinmoisena koston välikappaleena, ja hän rauhoittui jossakin määrin.
Vaan tästä huolimatta tuo julkinen ihasteleminen häntä kiusasi, sillä
moni kylässä katseli jo häneen pilkallisesti. Lopullisen selityksen sai
hän Realelta.
-- Siis -- kysyi tämä muutamasti kohdatessaan Emilion -- rupeavat
raudat kuumenemaan?
Toisen jyrkkä kieltäminen oli aivan turha vaiva.
-- Ole varoillasi -- sanoi toveri ja sulki toisen silmänsä -- mies on
kostonhimoinen -- -- -- ja tekee sulle vielä ikävät kepposet.
Sitten astui niin lähelle Emiliota, että tämä tunsi viinanlöyhkää
toisen suusta, ja lisäsi: -- Tahdotko kuulla ystävän neuvoa? -- -- --
Anna sinä sen narssun olla. Koko kylä puhuu asiasta.
Nämät tiedot saivat Emilion raivoon. Hän vihasi rouvaa, hänen miestään
ja omaa kohtaloansa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan; hän päätti
ensi tilassa puhua suunsa puhtaaksi ja oitis lopettaa tuttavuuden,
huolimatta siitä, loukkaisiko sillä vai ei. Pysyen järkähtämättä tässä
päätöksessään, hän monta päivää mietti, kuinka olisi käyttäytyminen ja
mitä hän sanoisi rouvalle.
Eräänä iltapäivänä näki Emilio koulu-legaatin rouvan seisovan taaskin
puutarhansa portilla, jossa näytti odottelevan opettajata. Emilio meni
suoraan hänen luokseen ja aikoi nyt antaa iskunsa.
Mutta rouvan ensi sanat salpasivat hänen suunsa. Rouva lähestyi
huolestuneen näköisenä ja sanoi: -- Tulkaa hetkeksi luoksemme, herra
opettaja, Poikani on sairaana ja minä olen hyvin huolissani. Hän tulisi
hyvin iloiseksi, jos teidät näkisi. Emme voi ymmärtää, mikä häntä
vaivaa.
Koska Emilio piti pojasta, läksi hän oitis sisään; toivoipa myös
samalla miehen mustasukkaisuuden haihtuvan, kun se näkisi opettajan
noin avomielisesti taloon tulevan. Ovesta sisään astuessaan Emilio
kysyi koulu-legaattia. Tämä oli samana aamuna kello kuusi matkustanut
asioille Turiniin. Tuota sattumaa ei Emilio pitänyt hauskana.
Hän kulki kahden huoneen läpi ennenkuin tuli pojan luo, joka hymyellen
tervehti opettajaa ja nousi istumaan vuoteessaan.
Emiliota ihmetytti; sillä vaikka hänellä ei ollut lääkärin silmää, näki
hän oitis, että poika oli korkeintaan hiukan vilustunut. Katse oli
kirkas, ääni luja ja posket punottivat. Pojan ensi sanoista Emilio
ymmärsi hänen tahtovan nousta ylös, ja kohta lensi salaman nopeudella
se ajatus opettajan mieleen, että äiti tahallaan pakoitti poikaa
sängyssä makaamaan. Hämmentyneenä hän sopersi muutamia sanoja tahtoen
päästä sieltä niin pian kuin suinkin.
Tuntuipa siltä kuin pojan näkeminen olisi kiihdyttänyt äidin
levottomuutta; sillä niin pian kuin Emilio ja hän olivat päässeet
viereiseen huoneesen, rupesi rouva äkkiä itkemään ja virkkoi: -- Oi,
opettaja rakas, sanokaa, ett'ei se ole vaarallista! -- Ja hän
heittäytyi opettajan kaulaan ja antoi päänsä vajota hänen rintaansa
vasten. Rouvan viekkaus ja julkeus, tieto, että poika oli
sisähuoneessa, tuo öljyinen pää ja lihava lihamöhkäle saattoivat
Emilion sielun ja hengen semmoiseen vastustamisraivoon, että hän oli
vähällä heittää rouvan aika töyssäyksellä luotaan. Nyreänä hän irroitti
lihavat kädet hartioistaan, astui askeleen taaksepäin ja sanoi
tuimasti, rouvaan katsomatta: -- Mutta eihän poikaa mikään vaivaa!
Miksikä teette itsenne suotta levottomaksi?
Veri nousi rouvan päähän, mutta hän hillitsi itseänsä; hän oli
hämmästyvinänsä ja suuttuvinansa siitä, että hänen käytöstään muka oli
väärin ymmärretty, ja sanoi kiukusta muuttunein kasvoin: -- Katsokaas
vain -- -- -- Oho, mitä olette luulotelleet, häpeämätön ihminen,
pässinpää? -- Ja hän näytti kädellään ovea. Mutta Emilio oli jo
rientänyt ulos.
Rakkaus kouluun.
Kauhistuneena läksi Emilio koulu-legaatin huoneesta, sillä hän tiesi
rouvan alkavan sotaa häntä vastaan; mutta samalla hän tunsi suurta
helpoitusta päästyänsä tuosta häpeällisestä orjuudesta. Tapahtumaa
tarkemmin ajateltuaan hän ymmärsi, ett'ei olisi ollutkaan muuta keinoa
kuin se, jota hän oli käyttänyt. Jos olisikin ollut vähemmin äreä,
olisi hän kuitenkin rouvaa loukannut, ja jos taas, välttääkseen
suuttumusta rouvan puolelta, olisi pakoittanut itseänsä inhottavaan
myöntyväisyyteen, niin olisi hän vetänyt päälleen miehen vihat. Siis
oli parasta, ett'ei asiata enää ajatellutkaan.
Rouva ei tullut enää kouluun, vaan kulki väristen, tervehtimättä
Emilion ohitse, ja kun eivät enää puhuneet toistensa kanssa, jätti
mieskin julkisen vakoilemisensa. Mutta joko hän sitten oli saanut
kuulla opettajan käyneen heidän kodissaan, taikka muuten epäili vielä
olevan salaista yhteyttä rouvansa ja opettajan välillä, sen sijaan että
olisi muuttunut hyväksi jälleen hän mulkoili entistä enemmin ja vältti
minkä voi opettajan silmiä sekä vastasi tämän tervehdykseen entistä
vapisevammalla kädellä. Oli kuinka hyvänsä, Emilio toivoi, koska nyt
kaikki yhteys rouvan kanssa oli katkaistu, miehen ennemmin tahi
myöhemmin rauhoittuvan. Ja hän antautui entistä innokkaammin työhönsä.
Tähän aikaan hän hartain mielin lueskeli Pestalozzin _Lienhard ja
Gertrud_ nimistä teosta ja Legouven kirjaa "_Meidän lapsemme_"; niistä
hän sai uusia aatteita ja tunteita sekä keksi uusia menettelytapoja
luonteen kehittämiseksi, joilla sitte kokeili luokallaan. Sitäpaitsi
oli hän eräältä kylässä majailevalta kreiviltä, joka omalla
kustannuksellaan oli rakennuttanut Caminan teaatteri-huoneen, saanut
käytettäväkseen Grimaldin 48 ja 49 vuosien sotatapahtumia esittäviä
kuvia. Kerta viikossa Emilio toi näitä kuvia kouluun aina yhden
erältään, ja suureksi mielihyväkseen hän huomasi kuvissa esitettyjen
kertomuksien tekevän syvän vaikutuksen poikiin, jotka tuntien päätyttyä
puhuivat niistä, toistelivat niissä esiintyviä nimiä ja kaikin tavoin
kokivat selvästi ja lämpimästi tehdä selkoa kertomuksista. Tehokas
rangaistus rikoksesta tahi laiminlyönnistä oli, jos käski oppilaan ulos
luokasta, juuri ennenkuin taulu otettiin esille, ja sanoi: -- Sinä et
ansaitse sitä nähdä. Se oli haluttomimmallekkin kovin katkerata.
Tapahtuipa melkein aina, että syyn-alainen tunnin päätyttyä ilmestyi
opettajan luo nöyrästi pyytäen saadaksensa nähdä taulua, jotta voisi
kirjoittaa sen viikon aineen.
Innostuneimpia oli koulu-legaatin poika joka, tietämätön kun oli siitä
mitä puhuttiin opettajasta ja hänen äidistään, ei viime tapahtumain
jälkeen ollut vähääkään muuttanut ystävällistä ja kunnioittavaista
käytöstapaansa.
Emilio oli äsken luokassansa keksinyt toisenkin kelpo luonteen. Se oli
puukauppiaan poika, kaunis nuorukainen, jonka lahjat näkyivät olevan
kehitystä vailla ja jota kovin harmitti, kun ei vaan oitis ymmärtänyt,
kohta oikein vastannut tai selvään muistanut. Tästä huolimatta oli
poikanen niin ylpeä, että oli enemmän kuin kaksi kuukautta vihoissaan
opettajalle, kun tämä eräänä päivänä oli kärsimättömänä sanonut: --
Sinua turhaan opettaa, -- Mutta paremmin opittuaan tuntemaan pojan
luonnetta kohteli hän häntä aivan toisin, teki kysymyksensä niin, että
ne melkein jo sisälsivät vastaukset ja tuotti hänelle tuon tuostakin
pieniä syitä itsetyytyväisyyteen. Sillä lailla Emilio herätti pojan ja
voitti hänen sydämmellisen rakkautensa.
Innostuneena muutamista hyvistä tuloksista ryhtyi Emilio hartaasti eri
luonteitten tutkimiseen ja rupesi nyt niinkuin kerran ennenkin tekemään
muistiinpanoja joka oppilaasta. Hän mietti jo edeltäkäsin, kuinka hänen
oli pahempitapaisia nuhteleminen, miltä kannalta heidän rikoksiansa
katseleminen, ja saattoiko ehkä kodissa ja kotioloissa olla jotain,
jonka kautta voisi vaikuttaa heidän sydämmiinsä. Äksympien suhteen hän
menetteli niin, ett'ei ollut heistä tietävinään, eikä moneen päivään
katsonut sinnepäinkään, missä istuivat, aivan kuin heidän paikkansa
olisi ollut tyhjänä; väliin taas puhui heistä, niinkuin olisivat olleet
kuolleina ja sillä lailla hänen onnistui saada heitä katumukseen.
Juuri se tieto, että opettajan hyvyys oli niin suuri kuin ajatella
saattoi ja että hän teki työnsä kaikin voimin, antoi hänen
suuttumiselleen ja nuhteilleen ihmeellisen vaikutuksen; pojat
käsittivät opettajan sopivista sanoista hänen olevan loukatun ja
todella pahoillaan.
Emilio muisteli tällöin selvästi, että hän sinä aikana, jolloin teki
työnsä vastahakoisesti ja ylenmielin, oli ollut turhaan kiukkuinen, sen
sijaan että olisi ollut sopivasti pahoillansa, ja että häntä
oppilaitten pahat teot olivat enemmän kiusanneet kuin surettaneet,
koska oli pitänyt niitä pikemmin hävyttömyyksinä itseänsä kohtaan kuin
oikeutta loukkaavina rikoksina.
Niin hänen päivänsä kuluivat ahkerassa työssä ja tyytyväisyydessä; ja
kun hän istui herkuttoman päivällispöytänsä ääressä, laiha lihaliemi
edessään, olipa aivan kuin Faustina Galli olisi taputtanut häntä
olkapäälle, ja hiljaa mietti silloin Emilio tyytyväisenä itsekseen: --
Olethan jo seitsemänkolmatta vuoden vanha.
Pahoja enteitä.
Emilion mielenrauha kuitenkin hiukan häiriytyi ulkopuolella koulua.
Muutamista merkeistä päättäen hän huomasi koulu-legaatin salaa
vehkeilevän häntä vastaan. Väliin katseli sindaco häntä miettiväisesti,
ikäänkuin olisi ajatellut asioita, joita toiset olivat hänelle
kertoneet, ja nyt mielessään vertaisi niiden johdolla saatua kuvaa
ihmiseen, joka hänen edessään seisoi. Emilio ei pelännyt sindacoa,
mutta hän pelkäsi tuota toista, punatukkaista, kelta-ihoista, joka
istui puolen päivää liikkumattomana puutarhansa nurkassa pernatautiaan
miettien ja muistutti henkilöstä, joka on halpaukseen kuollut, ilman
että perhe on sitä huomannut. Mitähän se ajattelikaan pitkinä, synkkinä
hetkinä, joita työttömänä vietti tuolillaan? Eiköhän sitä, kuinka
toista vahingoittaisi.
Toisekseen Emilio taas rauhottui, kun ei tiennyt, millä tekosyyllä
saattaisivat karata hänen kimppuunsa.
Pahoja enteitä rupesi kuitenkin ilmestymään.
Eräänä päivänä kun hän, oppilaitten lähdettyä, nuhteli erästä poikaa,
jonka sitä varten juuri oli käskenyt jäämään, kuuli hän jonkun
pysähtyvän oven taa. Hän riensi ikkunaan katsomaan ja näki kadulla
koulu-legaatin käyrän selän poistuvan kauemmas. Se oli seisonut
kuuntelemassa.
Eräänä päivänä sindaco ilmestyi koululle samassa kun poikain oli kotiin
lähdettävä, ikäänkuin olisi tullut valvomaan heidän lähtöään. Mitä
varten? Meniväthän pojat aina siivosti ulos. Legaatti lie käskenyt
hänet sinne ja ilmoittanut poikain meluavan lähteissään.
Vihdoinpa eräänä aamuna, kun Emilio meni puolta tuntia aikaisemmin
kouluun, piirustaakseen, ennen lasten tuloa, isolle taululle
maantieteellistä karttaa, pisti sindaco nenänsä ovesta sisään,
ikäänkuin katsoakseen, oliko opettaja paikoillaan. Legaatti seisoi
kadulla. Mitä tuo merkitsi? Miksi eivät niin tehneet Realelle? Juuri
Realelta tahtoi Emilio kysyä miksi häntä vastaan vehkeiltiin ja mitä
ihmiset hänestä juorusivat, ja niin hän läksi eräänä iltana
tiedustelemaan. Mutta Reale, vanha kettu, joka vaikeimmissa tapauksissa
piti viran-omaisten puolta, oli varoillaan eikä ilmaissut mitään
toverilleen.
-- Mitäs minä tiedän? -- hän vastasi.
Häneltä ei siis Emilio saanut selvää asiasta ja päättikin olla sitä sen
koommin ajattelematta.
Kevät.
Kevät oli tullut, pohjois-Itaalian suloinen kevät, jota joku
luonnon-ihailia on sanonut koko maapallon ihanimmaksi, luonnon
iloisaksi heräämiseksi, verrattavaksi siihen iloon, millä nuori nainen
irroitaikse vanhan hallitsijan syleilystä rientääkseen rakastetun
nuorukaisen rinnoille.
Nuoressa opettajassakin kaikki tunteet heräsivät uuteen eloon. Vanhan
sotilaslääkärin pikku puutarhasta tunki ruusujen tuoksu hänen
luokkahuoneesensa ja ikkunasta hän näki kotiseutunsa valkoiset vuoren
huiput, jotka johtivat mieleen lapsuuden muistoja. Väliin Emilio,
tunteittensa humauksissa, näki oppilaissaan pikku veljensä, semmoisina
kuin nämät olivat olleet noina lohduttomina päivinä isän kuoleman
jälkeen, ja silloin hän tunsi vastustamatonta halua hyväillä heitä.
Semmoisina hetkinä hänen ei edes tarvinnut taistella siistinten ja
hauskinten poikain suosimista vastaan; hän laski aivan itsestään
kätensä karkeimpien ja rikkinäistenkin takkien olalle, pilkattujen
lasten pään päälle, otsille, joille puutteet, taudit ja huolet olivat
piirtäneet selvät merkkinsä. Hänelle ei ollut kylläksi, että näki
oppilaansa koulu-tunneilla. Vaikka missä maalla olisi kenen heistä
tavannut, seurasi hän tätä jonkun matkaa tiellä, taikka istautui
kivelle pojan viereen ja kertoi hänelle yhtä ja toista hyödyllistä ja
huvittavaa.
Koska Emilio oli koulussa ilmoittanut, että se, joka tahtoi häneltä
jotain kysyä, taikka parannella tietojaan jossain aineessa, saisi tulla
hänen luokseen kotiin saamaan opetusta ilmaiseksi, kävi siellä
lupa-aikana yksi ja toinen, muitten muassa puukauppiaan poika, joka oli
äidinkielessä muitten jäljessä ja siksi nyt kirjoitteli ylimääräisiä
aineita. Muutamille Emilio opetti vapaan käden piirustusta, toisille
hän lainasi koulusanomia, joissa oli hauskoja kaksinhaasteloita
taikka kertomuksia, ja sitä haluavaiset saivat hänen kädestään
onnentoivotuskirjeitä isän tai äidin nimipäiväksi, ja sillä lailla
Emilio pääsi vanhempain suureksi suosikiksi. Moni vanhemmista tuli
opettajan kotiin kiittämään, toiset lähettivät hänelle hedelmiä ja
vihanneksia, puoteihin ja tupiin häntä ohi astuessa pyydettiin juomaan
lasillinen viiniä. Nämä hyväntahtoisuuden osoitukset tekivät hänelle
oikein hyvää. Häntä eivät enää koulu-legaatin salahankkeet häirinneet,
eivätpä edes kun hän eräänä päivänä, puukauppiaan pojan lähdettyä hänen
luotaan ja nyökäyttäessään tälle hyvästiä ikkunasta, huomasi sindacon
ja legaatin kätkeytyneinä läheisen nurkan taakse, ikäänkuin olisivat
olleet siellä vakoelemassa.
-- Ehkä luulevat -- ajatteli itsekseen -- minun antavani tunteja maksoa
vastaan ja sitten toimittavani parempia numeroita todistukseen. En
huoli puhdistautua moisesta syytöksestä. Jos nostavat kauteen, silloin
kyllä selitän asian.
Salamat.
Vaan siitä päivästä alkaen puukauppiaan poika ei enää käynytkään
kirjoittamassa ja muutamat muutkin pojat jäivät tulematta. Emiliossa
hänen äskeinen arvelunsa kävi yhä varmemmaksi. Legaatti mahtoi
uskotella vanhempia, että opettaja muka antoi nyt vapaatunteja
vaatiakseen sitten maksoa lukuvuoden lopussa, jolloin tutkinto oli
edessä. Se oli selvää, niin se ihmisiä uskotteli. Emilio ei huolinut
kysellä pojilta, ett'ei antaisi syytä juoruihin, vaan päätti myöhemmin
käydä kodeissa selitystä pyytämässä. Mutta pian hän keksi jotain uutta
ja ikävää isoimmissa ja edistyneimmissä pojissa, jotain rangaistusta
vaativaa julkeutta ja röyhkeyttä, ja kuritusten jälkeen hän huomasi
heidän ilkeästi hymyelevän, ikäänkuin olisivat jotain salaa ajatelleet.
Tuntuipa kuin liikkuisi paikkakunnalla joku halventava huhu hänestä,
joka oli alentanut opettajalle tulevaa kunnioitusta. Sitä eivät voineet
vaikuttaa yksin vapaatunnit. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että joku
vihollinen Altaranassa, ehkäpä sindaco, oli kirjoittanut ja kertonut
Caminaan jotain ikävää, alentaakseen hänen mainettansa. Vaan hänestä
tuntui taas uskomattomalta, että olisivat kaksi vuotta pidättäneet
kostonhaluansa. Mutta kun hän näki yhä useampain oppilaitten muuttuvan
samaan suuntaan ja huomasi monen kyläläisen katselevan itseään uteliain
ja pilkallisin silmin, pelkäsi hän omistaneensa tietämättään jonkun
ruman tavan puheessa tahi eleissä ja liikkeissä. Hän siis rupesi
tarkastelemaan itseään, mutta ei voinut havaita mitään erinomaisempaa.
Kiusaava epäilys oli yhä jäljellä. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma:
kaikkien näiden alkuunpaniana ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha
punatukka.
Eräänä päivänä päätti Emilio mennä suoraa päätä koulu-legaatin luo ja
nostaa sanakiistaa, jotta kerrankin puhuisivat suunsa puhtaaksi
toisilleen, joko sitte sitä seuraisi rauha taikka se olisi rehellisen,
avonaisen sodan julistus.
Mutta seisoessaan legaatin puutarhan portilla ja nähdessään tuon
ruumiintapaisen, liikkumattoman olennon istuvan lehtimajassa
hautapatsaan näköisellä istuimella, kadotti hän kaiken toivon saada
aikaan mitään hyvää, ja niin hän astuikin ohitse.
Hän aikoi kääntyä kirkkoherran puoleen, mutta tämä oli sairaana.
Hän ajatteli don Brunaa; mutta pieni pappi, joka asui ulkona
kylästä, ei saattanut mitään tietää. Silloin hän päätti kysyä
ruokatoveriltaan, jonka kanssa söi ravintolassa, nuorelta,
ymmärtäväiseltä piirilääkäriltä, ja meni siinä tarkoituksessa, heidän
eräänä päivänä toisiansa kohdatessaan syrjäkadulla, tämän luokse ja
tiedusteli ystävällisesti, tiesikö tämä mitä hänestä, opettajasta,
paikkakunnalla puhuttiin.
Lääkäri punastui ja oli hetken ääneti. Sen jälkeen vastasi: -- En tiedä
-- -- -- luulen, että -- -- -- mitä te tarkoitatte? Kunnassa ollaan
niin -- -- -- Luultavasti nuo ovat ennakkoluuloja -- -- -- Monelta
kannalta voi asioita katsella, aina sen mukaan kuinka kunkin luonto on
-- -- -- Te olette liian hyväluontoinen. Uskokaa minua, ei ole tarvis
olla liian hyvä kovaluontoisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä
-- -- -- taikka pitävät sitä aivan toisena. Olkaa ankarampi -- -- --
pojillekkin. Väliin viran-omaiset luulevat liian suurta lempeyttä
-- -- -- heikkoudeksi. -- Ja niin hän jätti Emilion puhumatta sanaakaan
sen selvempää.
-- Lempeyttä? -- ajatteli opettaja. -- Heikkoutta? Siis aina sama
soimaus; ei niin paljon sokuria. Mutta miksi eivät sano suoraan? Ja
miksi eivät pojat ennen nauraneet? -- -- -- Siinäpä onkin muuta
lisäksi.
Raju-ilma.
Tuskissaan tästä epätiedosta Emilio seuraavana päivänä meni kouluun;
hän oli lujasti päättänyt jollain lailla päästä totuuden perille.
Tullessaan luokkaan pari minuuttia liian myöhään, hän löysi sen aivan
epäjärjestyksessä ja huomasi tulollaan keskeyttäneensä kiivaita
keskusteluja. Vaikeata oli saada pojat hiljenemään. Emilio alkoi
tuntinsa ja opettikin noin puolen tuntia, mutta huomasi poikain olevan
tavattoman hajamielisiä ja ehtimiseen murahtelevan.
Lopulta hän rupesi kyselemään, ensin puukauppiaan pojalta.
Tämä nousi seisomaan, mutta ei saanut vastanneeksi. Hänen uljaissa,
pikku kasvoissaan kuvautui suurempi hämmennys kuin muuten, jolloin hän
ei osannut kysymykseen vastata.
Emilio lähestyi hänen paikkaansa ja sanoi: -- Sinä olet jäänyt jälkeen.
Sinun täytyy lukea tarkemmin nämä säännöt. Miksi et tullut enää
luokseni kotiin lukemaan?
Poika kallisti päänsä eikä vastannut.
-- Kielsikö joku sinua? -- kysyi Emilio.
Poika vaikeni yhä.
-- Vai ehkä sinua itseäsi ei enää haluttanutkaan tulla?
Vaistomaisesti pudisti poika päätään.
-- Oi, sinulla oli kyllä halu tulla -- virkkoi Emilio. -- Ethän
saattanut olla tyytymätön opettajaasi. Ethän voi väittää minun koskaan
tehneeni sulle muuta kuin hyvää, siitä päivästä asti, kun kouluun
tulit? Ethän ole lakannut pitämästä minusta, vai kuinka?
Näitä sanoja kuullessaan poika purskahti itkuun, pani toisen kätensä
silmien eteen ja pudisteli taas kieltävästi päätään.
-- Jo on kylläksi -- sanoi Emilio, otti pojan pään kättensä väliin ja
suuteli häntä otsalle.
Kaikki isommat pojat purskahtivat nauruun.
Opettaja tunsi piston sydämmessään ja kasvonsa muuttuivat.
-- Miksi nauratte? -- kysyi hän.
Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta kukaan ei vastannut.
-- Sinä siellä? -- huusi Emilio ja kääntyi isomman pojan puoleen. --
Miksi sinä nauroit? Mitä sinä ajattelit? Mitä nyt ajattelet? Mitä olet
kuullut minusta?
Opettajan kasvot olivat kalpeat ja kamalat nähdä. Poika näytti
pelon-alaiselta ja oli vaiti.
Emilio seisoi hetken ääneti, sitten sanoi: -- Tunti on päättynyt.
Menkää kotiinne.
Kaikki astuivat hiljaa ulos. Emilio otti lakkinsa, sulki koulun ja meni
suoraa tietä raatihuoneelle.
Vahtimestari, joka seisoi portissa, sanoi sindacon olevan sisällä.
Lupaa kysymättä astui Emilio virkahuoneesen, jossa löysi sindacon
täydessä työssä kirjoituspöytänsä ääressä; hänen vieressään seisoi,
kalotti päässä ja iso päiväkirja kainalossa, koulu-legaatti, joka
käänsi silmälasinsa huoneesen astuvaan.
Sindaco nosti kysyvästi päätään; näytti siltä, kuin hän olisi ollut
pikemmin kiusattu kuin vihoissaan Emilion odottamattomasta tulosta.