ihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt
naimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli
rakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän
tahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli
ruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää
veljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt
ryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin
hänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan
suostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta
matkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita
saattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla.
Seuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa
ruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja
ystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä
nykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.
Neiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon
epämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään;
kaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt
sadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa:
sinä olet minun. --
Lopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja
voimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco
aikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää
tarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat
asiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja
saadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja
pyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta
eteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan
opettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa
pysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan
alisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa,
vähän asiata ajateltuaan.
Tästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja
hämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön
eteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten
leuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut.
Pitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki
niin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin
vähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa
käyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia
muutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin,
että jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat
julmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.
Ikävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista
tutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä
ujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia,
jotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.
Eräs vanha opettajatar pyörtyi. Pappi, joka hyppäämistä pelkäsi,
lankesi polvilleen. Mitään muuta ei tapahtunut. Näytös päättyi
onnellisesti. Säkissä juokseminen oli ainoa, mikä puuttui.
Toinen vuosi Caminassa.
Sumeita päiviä,
Emilion palattua Caminaan, oli siellä koko joukko kesävieraita, ja joka
päivä puhuttiin kylässä tähän tapaan: -- Eilen tulivat Borellin. --
Tänä iltana odotetaan insinöörin rouvaa tulevaksi. -- Fiorinin
matka-arkut ovat jo saapuneet.
Huvikauden aljettua näkyivät mielipahan ajatkin palanneen Emiliolle.
Viimeksi tulleitten joukossa oli myöskin erään provessorin perhe
Genuasta. Provessori pyysi Emiliota opettamaan erästä hänen pojistaan,
joka oli jäänyt luokalle. Perheen seitsentoistavuotinen, kalpea,
tuntehikas tytär oli törkeän kiekailias; hän oli ottanut tavakseen
ammuskella rakastunein katsein, ikäänkuin leikillä ja harjoituksen
vuoksi, jokaista, joka vain tielle osui. Oli sillä toinenkin tapa
hyökätä uhrinsa kimppuun: pidätteli silloin tällöin jonkun aikaa
hengitystään ja sitte läähätti kaiken ilman keuhkoistaan ikäänkuin
sydän olisi keventynyt jostakin mielenliikutuksesta.
Nuori nainen rupesi oitis silmillään ammuskelemaan opettajaa ja oli
saavinansa äkkinäisiä sydämmen kohtauksia. Vaikk'ei Emilio turhia
toivonut, mairitteli tytön liehakoiminen kumminkin hänen
itserakkauttaan; sillä hän ajatteli, että vaikka tuo olisikin pelkkää
oikkua, se kumminkin todisti tytössä hienoa sielua, joka käsitti
opettajan kutsumusta jaloksi, eikä ylönkatsonut hänen vaatimatonta
asemaansa. Silmäpeliä ja tukahdettuja huokauksia kesti yhä, siksi
kunnes kylään oli tullut useampia korkeampain oppilaitosten opettajia,
jotka olivat tuttuja provessorin perheessä. Sinne saapui myöskin eräs
tytön serkku, luutnantti tarkk'ampujapataljoonassa. Hänpä huomasi tytön
silmävehkeet.
Eräänä päivänä, lukiessaan oppilaansa kanssa, Emilio kuuli serkun
sanovan viereisessä huoneessa: -- Mistä se tulee, että sinä, lahjakas
ja sivistynyt tyttö, palaat takaisin aapiseen?
Sen päivän päästä tyttö ei enää vilkaissut Emilioon, ja tämä tunsi
loukkautuneensa sielunsa syvimmässä pohjassa. Hän mietti monta päivää
luutnantin sanoja ja kysyi tuhannesti itsekseen, minkä syyn tähden
nuori nainen piti niin paljoa jalompana sotamiesten komentamista kuin
lasten sydänten kasvattamista. Täytyikö hänen siis pakoittamalla
pakoittaa itseänsä arvaamaan tointansa niin alhaiseksi, että sitä voi
pitää milt'ei häpeällisenä ja naurettavana?
Tämä uusi hänen opettajakunniaansa vastaan suunnattu isku naisen
puolelta, joka vähäistä ennen oli juuri tätä tunnetta mairitellut,
sattui häneen niin odottamatta ja kipeästi, että hän jonkin tekosyyn
nojalla lakkasi tunteja antamasta ja palasi erakkoelämäänsä.
Sinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä
kesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja
juhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina,
kadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu
ärsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa
huoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi
jälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja
vastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt
näissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt
selvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet
alakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa
kohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka
syitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut
järjettömyyttä.
Nämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi
lukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos
moneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana
Emilion luo virkistämään häntä.
-- Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja
työ -- sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.
Mutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti
avata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia
ystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.
Ainoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä
aamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.
Emilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka
hääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten
kesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin
ruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä
hauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta
verratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta
lukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin
onnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio,
tutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka
oli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin
iloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.
-- Ratti kulta -- sanoi hän äkkiä -- te olette jostakin pahoillanne.
-- Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä -- sanoi Johanna emännöitsiä, joka
samassa astui tirskuen sisään. -- Herra opettaja on siksi suruissaan
kun kaunis opettajatar matkusti pois.
Hän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion
teki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun
samassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan
tulipunaiseksi.
Emilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen
joutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan
alhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen,
palavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei
teeskennellä.
Don Bruna uudisti kysymyksensä, kun käsi kädessä astellen Emilion
kanssa kulkivat takaisin Caminaan päin:
-- Vai niin, Rattini on alakuloinen! Siitä en pidä, enkä tahdo siitä
mitään tietää. Olettehan nuori mies, teillä on hyvät periaatteet,
tulevaisuus edessänne ja vielä niin monta, niin monta poikaa
kasvatettavana. Ei, se ei sovi. Meidän täytyy ryhtyä latinan lukuun.
Pappi ei jättänyt Emiliota, ennenkuin tämä oli hieman hymyillyt ja
luvannut jonakin aamuna tulla latinaa oppimaan uuden tavan mukaan,
loppusointuisilla kieliopin säännöillä.
Koulu teatterissa.
Emilion rakkaus kouluun heräsi uudelleen, kun jälleen ryhtyi virkaansa,
ja hän antautuikin tykkönään toimeensa.
Vaan eräs ikävä tapahtuma häiritsi hänen työtään.
Erityisistä syistä oli kunnallishallitus päättänyt sijoittaa
pretorin-viraston raatihuoneesen ja juuri Emilion luokkasuojaan, ja
koska koululle aiottu uusi vuokrahuoneisto ei vielä ollut kunnossa,
määräsi sindaco Emilion luokan vastaiseksi sijoitettavaksi
teaatteri-rakennukseen.
Pojat olivat ihastuksissaan, mutta opettajasta se oli sangen ikävää.
Huone oli ensinnäkin varsin pimeä, kun ei siellä ollut muuta, kuin
kaksi rautaristikolla varustettua ikkunaa parven alapuolella.
Sitäpaitsi hänen pöytänsä ei sopinut olemaan muualla kuin näyttämöllä,
kuiskaajan kopin edessä, ja poikain täytyi istua parterrilla
sekä parven alla, niin että Emilion oli vaikea valvoa heidän
tarkkaavaisuuttaan, eikä hänen ääntänsäkään hyvin kuultu, vaikka
esirippu oli alas laskettuna. Huolimatta siitä, että paikka oli synkkä
kuin hauta, näytti kuin oppilaat, siksi että olivat teaatterissa,
pitäisivät oikeutenansa tunneilla peuhata ja jutella niistä
näytelmistä, joita olivat nähneet.
Emilio valitti sindacolle, mutta tämä sanoi opettajaa turhan
tyytymättömäksi ja lisäsi: -- Siellä on valtiomies puhetta pitänyt;
voitte tekin siellä opettaa.
Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Jotta huone edes vähänkin olisi
koulun näköinen, naulattiin kuninkaan kuva lehterille, vastapäätä
näyttämöä. Kirkkoherran neuvosta pantiin huoneesen myöskin tavattoman
iso, musta krusifiksi. Tämä kiinnitettiin nuoraan, joka riippui
näyttämön otsahirrestä. Mutta koska se siten joutui melkein keskelle
esirippua vasten erästä isoa, puolialastonta luonnotarta, joka muitten
neitosten kera oli kirjavin värin esirippuun maalattu ja pojat siitä
alkoivat ilvehtiä, käski koulu-legaatti siirtää krusifiksin toiselle
sivuseinälle.
Täällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun
saakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja,
sattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia
täynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte
nuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi
Emiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.
Kaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen
oli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään
juhlapuhetta.
Sindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti
oli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen
juhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli
tullut kateudesta, kun luki _il Popolosta_ muhkean kirjoituksen, jossa
kerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan
sindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot
puutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten
kasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.
-- Hän pani toimeen juhlan ansarissa -- sanoi Lorsa; minä panen
teaatterissa.
Kumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.
Palkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli
joskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin _Sadan
vuoden historia_ punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi --
tietämättä mitä se sisälsi -- edellisen osan luokan ensimäiselle ja
jälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko
kunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta
kun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.
Vaikka yleisö oli harvalukuinen, esiintyi Emilio sydän kurkussa, sillä
nyt hän ensi kertaa piti julkista puhetta.
Hän oli kirjoittanut neljätoista sivua _Kasvatuksen merkityksestä_,
suureksi osaksi muisteloita siitä, mitä oli lukenut; mutta ne
todistivat puhujan suurta rakkautta aineesensa, ja siinä oli paljon
kauniita kuvauksia. Kirjoittajan sydämmen kuuli sykkivän tässä
puheessa, mutta samalla hän puhui liiaksi tunteille, eikä tuo oikein
ollut yleisön mukaista. Emilio luki puheensa niin liikutuksissaan, että
kun joskus nosti silmänsä paperista ja katseli yleisöä, hän tuskin
tunsi harvalukuiset saapuvilla olevat naiset, legaatin pojan, joka
kivettynein kasvoin kuunteli, don Brunan valkopään ja neiti Pedanin
pienen hatun. Opettajattaren takana istui karabinieerien päällikkö,
mulkoillen silmiään ja väännellen viiksiään.
Emilio luki teeskentelemättömän sydämmellisesti ja hänen puheensa
näytti syvästi vaikuttavan noihin ihmisiin, jotka olivat tottuneet
kuulemaan pakon luomia, tunteetta lausuttuja korupuheita.
Kun hän oli puheensa päättänyt, paukutettiin käsiä, ja kirkkoherra,
joka pian sen jälkeen piti pienen puheen hänkin, lausui kohteliaita
sanoja Emiliolle. Moni kunnan mies ja lasten vanhemmat toivottivat
hänelle onnea, muitten muassa metsänvartia, jonka tukeva kädenlyönti
teki Emiliolle hyvää. Neiti Pedani, kaiken tunteellisuuden
julkivihollinen, sanoi suoraan, astuessaan Emilion ohi: -- Minä
onnittelen; mutta tiedättekö -- -- -- me kaksi olemme täydellisiä
vastakohtia.
Sindaco, jolle koulu-legaatti oli puheen kestäessä useasti
kuiskutellut, mutisi Emiliolle: -- Hyvä, hyvä -- -- -- mutta vähempi
makeus riittää, minä pyydän. Teidän "rakkaat" lapsenne sohjasivat eilen
illalla nurkkani täyteen sikamaisia sanoja.
Koulu-legaatin vaimo.
Epäsointuisat säveleet kumminkin haipuivat onnentoivotuksiin.
Ollessaan yksin kadulla Emilio ihmeekseen näki koulu-legaatin vaimon
lähestyvän, taluttaen poikaansa, joka oli saanut palkinnon. Vaimo ei
ollut kertaakaan vuoden kuluessa tullut kouluun tiedustelemaan
pojastansa, vaan oli aina katsellut opettajaa melkeimpä
vastenmielisesti. Nyt sitä vastoin hän säteilevin kasvoin astui
Emiliota vastaan ja kiitteli minkä jaksoi hänen puhettaan, sanoen siinä
huomanneensa suurta kykyä, ja sydäntä, paljon sydäntä. Rouva oli
vieläkin ihan liikutuksissaan. Hänellä oli aivan samat ajatukset
kasvatuksesta, sen tuli perustua hyvyyteen, kärsivällisyyteen ja
itsensä kieltämykseen, ja hän kiitti opettajaa, tosin liian myöhään,
kaikesta tämän osoittamasta hyväntahtoisuudesta hänen pojalleen, joka
aina kotona puhui opettajasta.
-- Opettaja, jolla on _sydäntä_, semmoista olen aina toivonut
pienokaiselleni. Jos _sydäntä_ kerran on, niin on kaikkea muutakin.
Puheessanne osoititte, että teillä on _suuri sydän_.
Kun Emilio kuuli nämät paljot puheet _sydämmestä_ ja näki tuon lyhyen
pyöreän käden, jolla rouva huitoi kuin olisi tahtonut siunaella
opettajaa, muistui hänen mieleensä kolme päivää sitten tapahtunut riita
rouvan kodissa, ruokapöydässä, jolloin mies ja vaimo ensin olivat
nakelleet toisiansa koviksi keitetyillä munilla ja leivänpalasilla ja
sitten uhanneet isolla kahvelilla ja paistiveitsellä, niin että
naapurit olivat rientäneet apuun. Emilio ei tiennyt mitä vastata; hän
tunsi vastenmielisyyttä, sillä rouvan liiaksi voidellut hiukset,
julkeat, kovat kasvot ja koko tuo lyhyt, paksu olento häntä ällötti.
Rouva koki peittää runsaasti kuluneet neljäkymmentä vuottansa
ilettävillä nuoren tytön eleillä, jotka johtivat mieleen paikkakunnalla
liikkuvia hänen nuoruuttansa koskevia juttuja.
Emiliota vaivasi joku hämärä ja kiusallinen aavistus, että hän ehkä oli
puheellansa tunkenut ihrakerrosten läpi rouvan tuntohermoihin, joihin
mies ei koskaan ollut saanut toisellaisia nuoliansa sattumaan. Hän
vastasi kylmästi rouvan uudistettuihin kädenpuserruksiin, kun tämä
jäähyväisiksi soi hänelle pari suloista, nääntyvää silmänluontia.
Ajatuksiinsa vaipuneena Emilio ei aluksi huomannut, mitä Reale puhui.
Tämä ahdisteli Emiliota siitä, ett'ei puheessa ollut sanaakaan
lausuttuna opettajakunnasta.
-- Hitto vieköön! -- sanoi -- meidän täytyy käyttää tarjona olevia
tilaisuuksia, antaaksemme ihmisten tietää ajatuksiamme asioista. Viime
vuonna minä sätin hallitusta niin, että karabinieerien päällikkö
raivostui.
Äkkiä hän muutti ääntä ja sanoi nauraa hissuttaen: -- Kuulkaas. Minä
näin sinut koulu-legaatin rouvan seurassa. Ole varoillasi, toveri. Tuo
nainen suosii erittäin "sivistyksen etuvartijoita". Edeltäjälläsi oli
ikävyyksiä hänen tähtensä, samoin sillä opettajalla, joka oli täällä
ennen häntä. Mies on mustasukkainen kuin turkkilainen kaikkia
meikäläisiä kohtaan. Kun vain näkee jonkun opettajan, luulee heti
tuntevansa kuinka sarvet otsastansa puhkeevat. Emilio nauroi.
-- Ole varoillasi -- kertasi toinen ja meni matkoihinsa.
Emilio asiata ei sen koommin ajatellut. Hänen suureksi ilokseen
muutettiin hänen luokkansa pois teaatterista, mutta valitettavasti ei
juuri sen parempaan paikkaan. Se näet sijoitettiin erään vanhan,
eläkettä nauttivan sotilaslääkärin talon alikertaan. Isännän täytyi
kulkea luokkahuoneen läpi päästäksensä pieneen suojaansa, jossa
oleskeli suurimman osan päivää eläimiä täyttäen. Tuon tuostakin hän
raotti ovea ja sanoi: -- Anteeksi, hyvä herrasväki! -- ja kulki samassa
huoneen läpi kantaen kädessään lintua tahi jotakin nelijalkaista
eläintä, mikä kaikki lapsia kovin häiritsi. Siitä huolimatta Emilio oli
mieluummin tämmöisessä valoisassa kievarinhuoneessa kuin pimeässä
teaatteri-pötsässä, jossa mielestänsä aina oli ikäänkuin puhujalavalla.
Ikävä kyllä ei kauankaan viipynyt, ennenkuin Realen ennustus kävi
toteen. Legaatin vaimo tuli eräänä päivänä tuntien päätyttyä kouluun
poikaansa noutamaan. Tulipa sitten useamminkin jos jonkinlaisten
tekosyitten johdosta: väliin tahtoi muka tietoja koulutyöstä, väliin
kysyi neuvoja kirjojen ostoista, väliin oli haluavinansa ohjeita omien
lukujensa jatkamisen varalta. Joka kerta hän saattoi opettajaa
kappaleen matkaa kotiin päin.
Haastelu kääntyi pian toisiinkin aineisin. Rouva puheli ympäröivästä,
luonnon-ihanasta maisemasta, alakuloisuudesta, jota aina tunsi
pilvisinä päivinä, ihmetteli, kun ei opettaja ollut synkkämielinen
eläessään täällä maakylän yksinäisyydessä, kyseli hänen omaisistaan ja
hellitteli opettajan sisaria. Jott'eivät vastaantulijat ymmärtäisi
hänen juttujaan, hän puhui hyvin nopeaan, huitoi käsillänsä ja rupesi
kovin murheellisen totiseksi, ikäänkuin olisi puhunut varsin tärkeistä
asioista tahi kysynyt vakavia neuvoja poikansa kasvatuksen suhteen.
Kolmannen kerran Emiliota saattaessa, tämän huomio erityisesti kiintyi
erääsen yhä uudistuvaan temppuun: rouva silitti toisella kädellään
hänen kättänsä, sanoen: -- Kuulkaas -- ikäänkuin sillä kiihoittaakseen
hänen tarkkuuttaan.
Neljännellä saattomatkalla Emilio tuli asiasta ihan varmaksi ja häntä
se kovin kiusasi, varsinkin kun ajatteli tuota kelpo poikaa, joka
tietysti ihmetteli opettajan tuttavallisuutta ja jutteluita äidin
kanssa. Hän olisi lujasti välttänyt rouvaa, jos se olisi käynyt päinsä
osoittamatta julkeata epäkohteliaisuutta, ja sitä ei rouva olisi
milloinkaan antanut anteeksi. Vielä enemmän hän huolestui nähdessään,
että samalla kun hän tuli kouluun, rouvan mies joko oitis tahi vähän
ajan perästä ilmaantui kadulle, johonkin kulmaan, kahvilan ikkunaan tai
torin laitaan, mutta vain sivuhahmo tahi selkä vilahti hetkeksi
näkyviin, ikäänkuin hän olisi tahtonut liikkua kaikkein huomaamatta
tahi saada ihmiset uskomaan, että oli ulkona omilla asioillaan.
Eräänä päivänä, kun Emilio odottamatta kohtasi koulu-legaatin ja
tervehti häntä, nyökkäsi tämä niinkuin tavallisesti katsomatta
opettajaan, mutta nosti lakkiansa perin korkealle ja hänen kätensä
näytti vapisevan.
Emilio oli oikein huolissaan, ei tiennyt kuinka oli menetteleminen ja
olisi mielellään kysynyt neuvoa joltakulta -- -- -- kun odottamaton
tapaus päästi hänet ajaksi pulasta: rouvan sisar kuoli äkkiä Turinissa;
rouva matkusti oitis sinne, eikä Emilio kuukauteen häntä nähnyt.
Vierailuja.
Helmikuu oli ihana, lumeton ja lämmin. Emiliolla oli tämä kuukausi
rauhallista, hauskaa aikaa; joku vähäpätöisempi tapahtuma vain
hiukan vilkastutti kylän elämää ja antoi uusia aineksia hänen
mielikuvituksilleen ja havainnoilleen.
Caminaan saapui eräänä päivänä vanha, kyyssäselkäinen, melkein
ryysyihin puettu opettajatar, joka monena kuukautena oli kulkenut
kylästä kylään pyytämässä muutamia lantteja virkaveljiltään ja
sisariltaan. Hän näytti päästökirjaansa, sindacon todistusta ja muita
papereita ja sanoi menettäneensä terveytensä pienessä kunnassa
etelä-Itaaliassa, jossa oli opettanut niin kosteassa huoneessa, että
sammakot hyppelivät tyttöjen jaloissa. Nyt hän oli matkalla Turiniin,
jossa rouva Malfatti parast'aikaa muutamien taiteenharrastajain
suosiollisella avulla hommaeli teaatteri-näytäntöä hänen hyväkseen.
Caminan opettajat kokoelivat hänelle hiukan apua. Laihanlainen heidän
apunsa oli, sillä edellisenä vuonna oli eräs toinen köyhä opettajatar
kulkenut kylässä. Rahain asemesta Reale antoi hänelle aimo kepin ja
läksi vahvasti juovuksissa, saattamaan häntä kilometrin matkan, sen
muotoisena kuin olisi ollut kurjuuden ritarina, ja haukkui kaikkia
ministereitä; illalla piti puheen kapakassa.
Muutamia päiviä sen jälkeen, eräänä sunnuntaina, tulivat Pennaron
oppilaitoksen sisäoppilaat kylään; he olivat opettajinensa
jalkamatkalla. Heidän vanha voimistelun-opettajansa pani heidät
juoksumarssia pyyhkäisemään neiti Pedanin ohitse. Silloinpa Emilio ensi
kerran näki opettajattaren ihastuksesta säteilevän, katsellessaan
lapsia suurin silmin ja sieramet levällään niinkuin sotapäällikkö
tarkastaa joukkojensa liikkeitä.