Tarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella
tuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat
kuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä
_Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.
Siellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen
kasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa
opettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja,
joita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden
muistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa
muistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.
Paikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa
majataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen
puheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa
nenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan
paperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: --
Huomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.
Kirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen
koommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo
tavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä
tyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.
Voimistelun marttiirat.
Tutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi
täydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli
opetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia
itselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen
ylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi
lukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä
opettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa
kuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä
hänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria
varten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä
uudistetuille virallisille kehoituksille.
Tuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti
voimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua
koskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun
valtion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan
sisartaan ja hyväntekiöitään.
----een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että
tapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen
aikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili
voimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti
Mancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat
asettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään
valkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio
mainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.
Sääli, jota nämä riviin asetetut ihmiset Emiliossa herättivät, himmensi
piankin vanhan tuttavuuden synnyttämää iloa.
Siinä oli noin neljäkymmentä miestä ja yhtä monta naista, jälkimäiset
kahdessa rivissä oikealla, edelliset vasemmalla, kaikki avaran katoksen
alla, jonka edessä oli laaja, nelikulmainen piha voimistelutelineineen.
Hyvä Jumala, minkälaisia voimistelioita!
Siinä oli opettajakunnan ikäloput ja rahjukset, kaikki, jotka
vanhuuden, sairauden tahi jonkun ruumiin vamman tähden olivat
pysytelleet niin kauan kuin mahdollista poissa tästä kaakinpuusta, ja,
koetettuansa jos jollain tavalla päästä siitä, olivat lopulta
myöntyneet olemaan osallisina harjoituksissa, ett'eivät kadottaisi
elatustansa.
Emiliota hävetti kuulua semmoiseen jälkijoukkoon. Siellä
oli seitsenkymmenvuotisia muoreja, harmaapäisiä pappeja,
talonpoikaispukuisia, vanhuuttaan kummarassa kulkevia opettajia ja
raskaita vaimoja. Muitten muassa oli kaksi kovin lihavaa nunnaa ja eräs
kyyssäselkäinen opettaja. Siellä täällä näki kaljupäitä, kuihtuneita
kasvoja silmälaseineen, kyyryselkiä, horjuvia sääriä ja puukenkiä.
Nuorukaisia, Emilion ikäisiä, oli tuskin seitsemän tai kahdeksan.
Opettajattaria oli ainoastaan kaksi alle kolmenkymmenen vuoden.
Kaikkien muitten ulkomuoto ilmaisi liian aikaista tuleutumista,
vanhuutta, heikkoutta ja kurjuutta.
Tarkastaja esitteli miespuolisille oppilaille voimistelunopettajan,
hoikan, iloisen miehen, jolla oli mustat, ruumiinmukaiset vaatteet,
niin että ulko-olollaan muistutti teaatteri-pirusta; naisille
esiteltiin tummanverinen, vakava opettajatar, jonka oli jakaus toisella
korvalla ja joka näytti varsin sotaisalta.
Sekä opettaja että opettajatar pitivät lyhyen alkajaispuheen.
Seuraavana päivänä alkoivat harjoitukset.
Vastaisen yhteiskunnan tukipylväät! Useimmille heistä oli tämä kuukausi
kuin kolmenkymmenen päivän vietto kiirastulessa. Muutamat, jotka olivat
opettajina lähikylissä, astuivat aikaiseen aamulla kaupunkiin kuusi tai
kahdeksan kilometriä ja palasivat samaten jalkaisin, niin pian koin
iltapäivän tunti oli päättynyt. Muista toiset nukkuivat yönsä
olkipatjoilla isossa huoneessa, jonka kaupunki oli antanut heidän
käytettäväkseen, toiset taas ajurien majapaikoissa. Monelle
opettajattarelle oli yösija valmistettu eräässä kaupungin luostarissa.
Koska useimmilla opettajattarista ei ollut varaa ruokailla
ravintoloissa, söivät he tuomiansa eväitä paljaan taivaan alla. Tuntien
väliajoilla istuivat parvissa, kolme, neljä kussakin, molemmin puolin
yleistä kävelypaikkaa, pureskellen leipää ja makkaraa, kylmää polentaa
tahi melooneja, joiden hankkimiseksi useat olivat panneet rahaa yhteen,
ja joivat suihkukaivoista tahi ojista. Muutamat olivat ottaneet
lapsensa maalta mukaan. Toiset imettivät pienoisiansa. Syötyänsä pani
usea heistä maata kävelypaikan kivisohville, nojaten päätänsä omalle
vaatemytylleen.
Tämä näkö sai Emilion raskaalle mielelle, sitä enemmän, kun näki
ohikulkevain herrain ja naisten kylmästi hymyillen katselevan noita
ihmisraukkoja; hän ymmärsi heidän, nähdessään opettajattaria tuossa
tilassa loukkautuvan, sen sijaan että olisivat säälineet heitä.
Mielikarvaus herätti hänessä tunteita, aivan toisellaisia kuin ne,
joita tunsi ensi kertaa nähdessään noita virkatovereitansa. Hän ei enää
hävennyt ollaksensa heidän veljensä, olipa päin vastoin ylpeä kun taisi
heidän nimessään torjua loukkaavata sääliväisyyttä ja saattoi
sydämmessään sanoa noille pöyhkeille porvareille, että tämä surkea
näytelmä, jonka opettajat heidän kunnassaan esittivät, oikeastaan oli
seurausta heidän häpeällisestä väliäpitämättömyydestään kansan
sivistyksen suhteen, heijastusta lukemattomien poroporvarien
tietämättömyydestä, laiskuudesta ja isänmaallisuuden puutteesta.
Mutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio
väliin voinut pidättää nauruansa, -- naurua, jota muutamat koomilliset
eleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan
vivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään
pyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.
Kivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit
katselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja
kertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella
hätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon
haalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta.
He eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet
ja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen
uudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska
tahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin,
katselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja
tehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset
tarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen
"kädet ylös" juuri kuin olisivat sanoneet: -- Laupias Jumala, pelasta
meitä tästä hädästä.
Viidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä
oli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat
kuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen
kuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman
ikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa,
ei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.
Viimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että
seisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat
komentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.
Voimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: -- Rohkaiskaa mielenne!
Olemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän
täytyy tulla järkiinne.
Mutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa
näyttämään iloiselta.
Neiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun
hänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut
nostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja
silmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.
-- Mutta miks'ette pitkitä? -- kysyi opettajatar.
Neiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: -- En tiedä
-- -- -- en uskalla -- -- -- en voi.
Opettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.
Ensimäinen, jonka kanssa Emilio saattoi häiritsemättä puhua, oli neiti
Strinati. Opettajattaren selkä oli kohonnut hiukan pyöreämmäksi ja
jakaus käynyt leveämmäksi, mutta katseensa oli yhtä ankara värillisten
silmälasien takaa ja hänen kasvonsa, jotka aika epätoivoissaan oli
jättänyt rauhaan, olivat yhtä punaiset kuin ennenkin.
Hän tervehti nuorukaista huomattavalla mielihyvällä ja kertoi don Lerin
yhä edelleen ahmivan romaaneja sekä ensi luokan pikku opettajattaren
yhä runoilevan ja lausuelevan, edistymättä vähäistäkään kummassakaan
taiteen haarassa. Muuten oli Garascossa kaikki muuttunutta. Vanha
kirkkoherra oli kuollut ja häntä seurasi nuori, juonikas pappi, joka
kirjoitteli kirkollisiin sanomalehtiin, liehakoi naisia ja mellasteli
kouluissa. Mitä tarkastusmies Toppoon tulee, niin ihmetteli neiti
Strinati kovin, ett'ei Emilio tiennyt häpeästä, joka oli veljentytärtä
kohdannut ja josta sanomalehdetkin olivat puhuneet.
Asia oli semmoinen, että eräs Toppo'n verivihollinen, rikas
maan-omistaja, lääninhallituksen jäsen, joka tunsi puolen Turinia, oli
kynsin hampain koettanut saada selkoa tuosta veljentyttären
päästötodistusjutusta ja lopulta hankkinutkin todisteita siitä, ett'ei
tyttö koskaan ollut tutkintoa suorittanut. Rehtori, jolle asia
ilmoitettiin, lähetti Toppoa noutamaan; tämä oli vimmoissaan, häntä oli
muka petetty; mutta pian todistettiin hänen asiasta tienneen.
Jatkettujen tiedustelujen kautta tuli ilmi, että eräs Toppo'n
sukulainen, opettaja jossakin korkeammassa oppilaitoksessa, oli ollut
asiassa osallisena ja että eräs virkamies oli kirjoittanut tuon väärän
päästökirjan. Opettaja ja virkamies jäivät kumpikin virkaylennyksittä,
tyttö julistettiin ainaiseksi opettajatartutkintoon mahdottomaksi ja
Toppo herra pakoitettiin ottamaan eron tarkastusmiestoimesta eikä enää
sen koommin saanut olla kunnallishallituksenkaan jäsenenä.
-- Aimo kuperkeikka -- sanoi neiti Strinati. -- Ettäkö ei ole
mahdollista! Mitäpäs ei meidän kunnassamme tapahdu! Siellähän on
jouduttu jo niin pitkälle, että yksin _köyhyyden todistuksia_
väärennetään!
Seurauksena Toppo'n kukistumisesta oli, että sindaco -- polkupyörällä
ajaja, joka Toppo'ssa oli menettänyt oikean kätensä, kävi yhä
omituisemmaksi ja jätti kunnan asiat leväperään, niin että ali-prefekti
lähetti Garascoon reviisorin tarkastamaan tilejä. Tämä oli löytänyt
kunnan asiat perin huonossa tilassa, tilikirjat ihan sotkuisina ja
päälle päätteeksi erään kunnalle tien rakennukseksi annetun valtioavun
hukattuna. Sindaco oli toimestaan luopunut ja sijaan tullut toinen,
joka oli yhtä poikaa kirkkoherran, kunnan todellisen hallitsijan
kanssa.
Emilio kysyi sihteeriä.
Tämä oli, oitis sindacon kukistuttua, pötkinyt tiehensä, jättäen
jälkeensä koko joukon velkoja sekä pikku opettajattaren aivan
lohduttamattomaksi. Tyttö oli "lupauksestaan" huolimatta rakastunut
sihteeriin siinä määrässä, että kun tuli tieto tämän paosta, hän
sulkeutui huoneesensa ja kaikki pelkäsivät hänen häällä tappavan
itsensä. Mutta isä ja naapurit, jotka murtausivat sisään, löysivät
hänet kirjoittelemassa runoja. Koska hän tänä vuonna täytti
yhdeksänkolmatta vuotta, odottivat kaikki, että hän päätöksensä
mukaisesti julkaisisi kyhäyksiänsä. Hän väitti näiden olevan valmiina
ja että hän aikoi omistaa runonsa Portukalin kuningattarelle.
-- Ja tietäkääs -- päätti neiti Strinati jättäessään hyvästi, -- koulut
ovat yhä samassa kunnossa, paitsi että on vielä muutamia ikkunoita
lisäksi särkynyt.
Hartaimmin Emilio kuitenkin halusi kuulla jotain Altaranasta, ja niin
pian kuin taisi pysäyttää rouva Falbrizion, vei hän tämän syrjään ja
kyseli innokkaasti neiti Gallista.
-- No kuulkaahan vaan! vastasi rouva ja katseli veitikkamaisesti
Emiliota. -- Minä kun odotin teidän kyselevän erästä toista.
Neiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa
kertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä.
Mahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa
liiaksikin.
-- Väliin näette tapahtuu -- sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti
tuolla sanalla liiaksi -- että tuommoiset nuoret ja kauniit
opettajattaret ovat epätoivoissaan -- -- -- tehdäkseen niinkuin
kirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää -- riensi hän
lisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon --
ett'ei hänen surunsa ollut todellista -- -- -- varsinkin kun sindaco ei
suonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein
oitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että
oppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa,
sydämmetöntä ihmistä!
Mutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa
niinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden
hän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli
hankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä
antaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.
-- Ja _sentähden_ -- sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti
hymyillen -- on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa
viereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia
antaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa
seinään. Ja sillä lailla -- -- -- niin sanotaan -- -- -- käy virkakin
paremmin.
Sitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi
poika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin
hienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa
samassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava
kunniata syntymäseudulleen.
-- Oletteko tavanneet herra Calvia? -- kysyi rouva Falbrizio lopuksi,
-- Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja
voimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän
ole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo
kätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja
joka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää
käy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen
vanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa -- -- -- Huomatkaa, että
sanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa
sanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!
Herra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja
taipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia
yltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja
jonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen
Altaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla
Emilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.
Voimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena
kuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin
koulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien
päästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan
täytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa,
palata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että
alku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan
nelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille
vähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa,
tulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin
sanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja
telineenä on _puu_, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki
voimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen,
oksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa
hyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin
niitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen
harjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä
happeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin
vuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat
leikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset
voimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä
pätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä
maallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden
puu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä;
voimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana
-- -- -- Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi
valmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.
-- Saammepa nähdä -- sanoi hän lopulta. -- Tätä nykyä olen pakoitettu
tanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat,
joilla valta on, niin tahtovat. -- Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: --
Jonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä
tanssimaan.
Harjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia
pikku tapahtumia.
Vaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet,
vaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen.
Moni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta
sotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että
muudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias
äijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan,
saattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri
käännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli,
eikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden.
Ehtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella
kädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.
Sitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin
köyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen,
vihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo
pikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen
tekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin
kerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli
ja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä
nuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi
hän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen
vapisevalla kädellään.
-- No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne -- sanoi voimistelun-opettaja;
-- nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte
alkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä
pojille; yksi ainoa hyppy.
Pappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia
sikseen.
Viime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli
Emilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa
tapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi
hävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin
suuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja
nöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä
nöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla
ruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen
äänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli
viettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän
kirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut
tapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen
hoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet
vapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä,
kukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut
vuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden
tähden -- muuta ei ollut kerrottavaa.
Emilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.
Siellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän
tahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan
elipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset
harrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut
tekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he
riitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja
asui yksin töllissään.
-- Entäs neiti Fanari? -- kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.
Opettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää,
oliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili
antautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut
puhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen
uteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän
vastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.
Salaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku
matkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat
entistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin
saada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että
opettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti
katseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran
opettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan
tietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva
saatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta
halkeamaisillaan, sen ylitse.
-- Noh? -- kysäsi Emilio.
-- Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva -- vastasi opettajatar
syvällä kunnioituksella.
Hän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan
hulluiksi -- -- --
Emilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari
jaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.
-- Oh, asian-ajajako! -- sanoi neiti Manca, arvaten Emilion
tarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.