kyläänpäin, pysyen viidenkymmenen askeleen päässä neiti Pedanista,
jota lakkaamatta silmillään seurasivat. Kun hän oli kadonnut erään
puutarha-aitauksen taakse, pysähtyi Reale, kääntyi ajatuksiinsa
vaipuneen toverin puoleen, pani etusormensa tämän rintaa vasten ja
sanoi nauraen: -- Teihin on sattunut!
-- Semmoisiakin tyhmyyksiä! -- vastasi Emilio suuttuneena.
-- Muutoin -- mutisi Reale ja pitkitti tietään horjuvin askelin -- tuo
ei olisi ihmeellistä -- -- -- Se on ihana tyttö.
Sindacon käynti.
Ainoa, joka joskus astui jalallaan kouluun, oli sindaco ja hänkin vaan
siksi, että se kuului asiaan ja ett'ei tahtonut olla muita huonompi.
Stazzellassa, naapurikunnassa, oli tavaton sindaco, jonka kaikkia
toimia naapuripitäjissä kehuttiin. Lorsa kadehti häntä, varsinkin kun
ilkikurisilla Caminassa oli tapana, huomattuansa tätä kateellisuutta,
Lorsan aikana kehua naapurikunnan sindacoa. -- Oletteko kuulleet?
Stazzellan sindaco on _omalla kustannuksellaan_ hankkinut kouluun
Viktor Emanuelin rintakuvan. -- Oletteko lukeneet Stazzellan
sindacosta? Hän on _omalla kustannuksellaan_ panettanut kouluhuoneitten
seinille mietelmiä ja ripustuttanut joka luokkaan neljän kuuluisan
miehen kuvat. -- Nämät uutiset ärsyttivät Lorsaa niin, ett'ei hän
voinut hillitä itseään, vaan nimitti virkaveljeään ulkokullatuksi, joka
itse panettaa sanomalehtiin omaa ylistystänsä, ja kunnianhimollaan
saattaa kuntansa perikatoon. Mutta joko sitten sindaco tunsi omantunnon
soimauksia tahi aavisti himmeästi, että hänenkin piti jotain tehdä,
aina kun hän oli sanomista lukenut ylistyksiä naapuri-sindacosta, otti
hän lakkinsa ja ohjasi askeleensa koululle.
Tieto siitä, että Stazzellan sindaco oli toisen luokan huoneen seinille
antanut loistavalla värillä maalata läänin kartan, saattoi sindacon
keskipaikkeilla joulukuuta ensi käynnilleen Emilion luokkaan.
Lorsa oli huonolla päällä astuessaan luokkaan ja tuuppasi vihaisesti
poikaa, joka ovessa vastaan tullen oli vahingossa häntä jalalle
polkenut. Sitten käski opettajaa pitkittämään opetusta. Emilio opetti
juuri laskentoa pienille pojille ja sitävarten hänellä oli neljään
osaan jaettu omena kädessään.
Emilio sanoi: -- Mitä minä äsken tein? Leikkasin kummankin
omenanpuoliskon kahteen yhtä suureen osaan. Kuinka moneen osaan olen
siis omenan jakanut? -- -- -- Neljään osaan. Sanokaa minun perästäni:
neljään osaan. Miksi nimitetään kutakin näitä neljää osaa? Me sanomme
niitä neljänneksiksi. Nyt panemme yhteen ne neljännekset, joihin olimme
omenan jakaneet. Niinkuin näette, on omenamme taasen eheä. Kuunnelkaa
tarkoin. Niistä neljästä osasta, joihin jaoin omenan, otan yhden. Tässä
se on! Kuinka suuren osan omenasta otin?
Sindacon muoto ilmaisi suurinta surkuttelua, kun hän kuuli tämmöistä
loruavaa selitystä asioista, joita kaikki ymmärtävät. Hän keskeytti
opetusta kysyen, miksi ensi rivillä istui ainoastaan yksi poika.
Emilio vastasi, että toiset pojat tavallisesti laiminlöivät
koulunkäynnin ja että niiden nimet olivat luettelossa, jonka hän jo
_kahdesti_ oli sindacolle jättänyt.
Lorsa ei enää kajonnut tähän aineesen, vaan kysyi eräältä pojalta,
miksi tämä piti käsiänsä hihansuihin pistettyinä.
Opettaja vastasi kunnioittavasti, että huoneessa oli kylmä ja ett'ei
siellä kylläksi lämmitetty.
Sindaco katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: -- Kylmäkö sanotte,
vaikka täällä on teitä kolmekymmentä samassa huoneessa?
Senjälkeen kääntyi takarivillä istuvaan poikaansa ja kysyi jyrkällä
äänellä: -- Paleletko sinä?
Hetken epäröityään vastasi poika: en.
-- Sitäpaitsi -- pitkitti sindaco -- on heitä monta. Jos asettuvat
lähemmä toisiansa, pysyvät lämpöisinä.
Hän katseli ympärilleen huoneessa. Sen huomasi, että hänen oli siellä
hiukan paha olla, että paikka oli hänestä vastenmielinen.
-- Täällä ei ole juuri puhdasta -- huomautti hän.
-- Minä näen sen kyllä -- myönsi Emilio -- lienee parasta muistuttaa
vahtimestaria -- -- --
-- Vahtimestari -- keskeytti sindaco -- ei ole velvollinen lakaisemaan
kuin joka kymmenes päivä.
-- Se ei riitä -- sanoi Emilio.
-- Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä -- pitkitti sindaco.
Opettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: -- Antakaa
koulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.
-- Teen niin.
Taas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: --
Ennen kaikkea -- -- -- opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja
heitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias --
senjälkeen meni ulos.
Totellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla
lakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi
aakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika
käyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä
aamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin
kouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli
työnsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä
opettajalle: -- Tästälähin tulen minä tänne -- -- -- Minua on siihen
komennettu.
Herkkiä tunteita.
Emilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella
rakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan
ennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren
Zürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut.
Lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat:
-- Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin.
Minä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän
silmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun
itkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla
oli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä,
rukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin
kun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.
Emilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi
sydämmensä koko voimalla, että _jalojen sielujen kasvattaminen_ on
pyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä.
Hänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin
alussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus,
samanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän
kokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on
tuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito,
valmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa
tulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat
tarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin
puhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä
levähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle
tasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän
ajatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla
työskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa
miljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä
suuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä
innostuksesta sykkimään.
Emilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian
hellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat
kotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän
lohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja
että moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes
tervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi
myöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli
kerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti
puhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli
sindaco hänelle sanonut: -- Ystävällisyyttä tuommoiselle! -- Mutta
Emilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka
on kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt
mistään moitteista.
Hän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi
vanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa
anteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita,
valvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt
mitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin
opettajan tapaan.
Sydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa,
joka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti
lisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja
sinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa
kaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen
nuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin
tässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä
elämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin
kotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan
metsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin
vieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa,
tutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään
illalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi
songertaen: -- Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! -- -- -- Oh sitä
hullua, sitä pässinpäätä! -- Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen
rauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä
suuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän
lujitti hänen hyviä päätöksiään.
Näin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon
uskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se
ilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena,
että sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi
ottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää
käsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä
katsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan
äitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka
kaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran
seuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika
puhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion
sieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi
syvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden
äkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon
jollekkin hauskemmalle alalle.
Silloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli
päättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän
joka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi
hänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi
tällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa
tilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta
pysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja
lausui: -- Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! -- lyhyesti,
teki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset
korulauseet -- ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa -- pikemmin
vahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten
taimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.
Yksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli
tuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki
tai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen
vartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät
olleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden
tuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan
ainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan
joukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri
ruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat
salaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos
oli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren
kuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä
paljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan
portilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta
käynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen
rautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun
häneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja
samalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja
rohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion
muodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista
mielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia
toiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin:
-- Ottakaa telineliikkeitä.
Eräitä opettajakunnan parioita.[22]
Kolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan
harmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla
kuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden
äänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.
Toinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä
vuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu
tilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan
kielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi
kouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua
syille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja
selittää.
Virkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli
kierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää
kirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan
hänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken
päässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse
muka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa,
jota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä _kirjoitustapa_ niinkuin
kaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset
suvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti.
Miesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä
lisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion
avusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli
vähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.
Vanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään,
toipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin
köyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään
palkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli
pienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi
naapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin
muutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä
näppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin
toimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä
lukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä _Joka
paikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen_, synkistyivät
hänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.
Tältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta
opettajasta, joka "saadaksensa ruumiinsa ravinnon" oli ollut
haudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että
tästä oli kerrottu _il Popolon_ lisälehdessä.
Yleiseksi tavaksi on tullut opettaja parkojen pilkkaaminen
sanomalehdissä. Niinpä esimerkiksi kuukautta tätä ennen oli hyökätty
erään vanhan opettajan kimppuun, joka samalla oli pappina ja kauan
saanut elää rauhassa, ja väitetty hänen pilaavan pojat liiallisella
lempeydellä. Tämä syytös sattui häneen niin syvästi, että hän sitä
päätä rupesi lyömään ja potkimaan poikia niin hurjan rajusti, jotta
nämä karkasivat hänen käsistään, jopa hyppäsivät ulos ikkunasta.
Emilio kuuli puhuttavan monesta varsin surkuteltavasta opettajasta sekä
lähellä että kaukana. Työtoveri, jonka esimerkki enemmän kuin muiden
oli omiansa opettamaan hänelle tyytyväisyyden vaikeata taitoa, oli
muudan opettajatar Riocaldon kylässä. Emilio läksi sinne kerran don
Brunan seurassa, joka oli tuntenut opettajattaren isävainaan,
vahtimestarin Alessandriassa. Yksin jäätyänsä vanhempain kuoltua,
suoritti tyttö opettajatartutkinnon ja palasi sitte tänne
syntymäseudulleen, jossa viranomaisten luvalla perusti koulun,
työskennellen siinä kahdesta sadasta lirestä vuodessa. Siellä häntä oli
tunnettu lapsuudesta saakka ja häntä kohdeltiin hyvästi.
Riocaldon opettajatar oli kahdeksankolmatta vanha, lihavanläntä ja
iloluontoinen, tavattoman ahkera ja hyväntahtoinen. Hänellä oli
asuttavana kaksi huonetta, jotka eivät olleet junavaunuja isommat.
Toisessa hän opetti yht'aikaa poikiaan ja tyttöjään, jotka istuivat
talonpoikain valmistamilla, höyläämättömillä palleilla, edessään
ravintolassa ennen palvelleet vanhat penkit.
Hän kertoi itse lystimäisestä köyhyydestään don Brunalle, joka yhtyi
hänen iloisiin juttuihinsa. Voidaksensa tulla toimeen hän ompeli
paitoja ja silitteli maksun edestä talonpojille, jotka sitte,
palatessaan maissijauhoineen myllystä, lahjoittivat hänellekkin
säkkisen, niinkuin sanoivat, "uutta polenttaa"; leipoessaan oli heillä
tapana kieritellä vartavasten opettajattarelle iso kakku. Hiukan hän
ansaitsi silläkin, että valmisti talonpoikaisnaisille
juhlatilaisuuksissa käytettäviä valkoisia huntuja, ja
laskentotunneista, joita salaa antoi muutamille täysi-ikäisille, hän
sai viininkorjuun aikana muutamia vakkasellisia rypäleitä. Niistä
puserteli viiniä, jolla sitte pitkin vuotta värjäsi juomavettänsä.
Siten hän elää kituutteli näillä jauhoilla ja tällä viinillä sekä
omenoilla ja perunoilla, joita syksyllä kokoeli talven varaksi;
kylmimpinä kuukausina hän lämmitti niillä haloilla, joita koululapset
hänelle kanniskelivat. Ehtiäksensä koulussakin ommella täytyi hänen
antaa lasten oikeinkirjoitukseksi kirjoittaa tusinoittain sivuja
piplianhistoriasta ja sohjata tuota pikaa kaunokirjoitusvihkonsa
täyteen. Hänen oli suorastaan pakko koulussa ommella, koska hänellä ei
ollut varaa kustantaa yötyöhön tarvittavaa valoa.
-- Sillä -- sanoi hän luontevasti ja hyväntahtoisesti myhäillen ja
tarjosi kummallekkin vieraistaan lasillisen sokurivettä -- minulla ei
ole niin suurta palkkaa kuin teillä.
Oppinut tarkastaja.
Emilio näki muutamia näistä tovereistaan tarkastajan ensi käynnillä.
Tämä tuli Caminaan vasta Toukokuun loppupuolella, jolloin luokat olivat
jo puoleksi tyhjinä. Ensimmäisenä tiesi hänen tulostaan Reale, joka
monena päivänä oli keskellä tuntia lähettänyt kaksi oppilaistaan pitkät
matkat, koko kilometrejä ulkopuolelle kylän rajoja tähystelemään
tarkastajan tuloa. Emilion luokkaan tämä sitä vastoin astui aivan
odottamatta kirkkoherran seuraamana.
Tarkastaja oli pitkä, lihavanläntä mies, päässä suuri panamahattu ja
puettu valkoisiin, isoihin liiveihin. Hänellä oli tyynet ja samalla
liikkuvaiset kasvot, niinkuin on usein sekavilla ajattelioilla; hän oli
yksi noita lahjakkaita ja sivistyneitä, mutta samalla hyödyttömiä tahi
vahingollisia miehiä, jotka ajatuksillaan ja teoillaan ehtimiseen
ampuvat syrjään kuin huonosti tähdätyt tykit. Tämä oli Emiliolle uusi
tarkastaja-tyyppi, joka huvitti häntä edellisiä enemmän, vaikk'ei heitä
suurempaa hyötyä tuottanutkaan.
Tarkastaja astui luokkahuoneesen, katseli ympärilleen, kysyi
ystävällisesti opettajalta yhtä ja toista ja kuunteli vähän aikaa
opetusta. Senjälkeen kyseli itse oppilailta. Mutta kun näki, kuinka hän
raappi leukaansa ja tuijotti eteensä, ymmärsi kyllä, ett'ei hän juuri
tarkasti kuunnellut.
Äkkiä hän keskeytti oppilasta, jolta juuri oli kysynyt, ja esitteli
mietelmiänsä Emiliolle.
Hän oli eri mieltä useimpain kasvatustieteiliäin kanssa siinä, että
lasten henkiset lahjat muka ovat kehitettävät tasaisesti, jott'ei
ainoastaan yksi tahi muutamat harvat kehity toisten kustannuksella. Hän
puolestaan oli päinvastoin sitä käsitystä, että opettajan on etsiminen
ilmoille kunkin lapsen päätaipumus -- sillä semmoinen on jokaisessa,
enemmän tahi vähemmän kätkettynä -- ja käyttäminen kaikkia keinoja
tämän lahjan kehittämiseksi ja vahvistamiseksi sekä sen kautta
herättäminen oppilaassa kunniantuntoa, itseensäluottamusta ja lukuhalua
ja siten käyttäminen tätä taipumusta kaikkien muitten sielunlahjain
herättämiseksi ja kehittämiseksi.
Sillä lailla tarkastaja pitkitti hyvän aikaa ja koki muun muassa kumota
Jacotot'in väitettä, että muka kaikki ihmiset ovat yhtä lahjakkaita.
Sitten hän jälleen keskeytti oppilasta neuvoaksensa opettajaa lukemaan
erästä äsken ilmestynyttä kirjaa: _Spencer ja Schopenhauer
kasvatuksesta_, se oli helposti käsitettävä, synteettinen kirja, joka
olisi opettajalle suureksi avuksi hänen johtaessansa poikain
siveellistä kasvatusta.
Kun tuli puheeksi oppilas, jonka isä oli toistamiseen viety Collegnon
hulluinhuoneesen, saneli tarkastaja laajalti perinnöllisyys-teoriiasta,
puolustaen Sicilianin aatteita vasten kehitys-opin kannattajia, jotka
antavat liian vähän arvoa _tahdonvoimalle_, mutta liian paljo
_olosuhteille ja asianhaaroille_. Sitten lisäsi: -- Me saamme myöhemmin
puhua enemmän siitä asiasta.
Kirkkoherran tehdessä pojille muutamia kysymyksiä uskonnossa,
virkahti tarkastaja ikäänkuin olisi itseksensä puhunut: -- Jumalan
käsite! Mihin se lapsessa perustuu? Se se juonikas kysymys on, teidän
kunnian-arvoisuutenne. Tunteen kysymys. Tunne jostakin _meitä
voimallisemmasta persoonallisesta mahdista_? Tunne jostakin
_käsittämättömästä_?
Kirkkoherra pani huulensa pitkälle ja katseli häntä ihmetellen.
Tarkastaja nousi pystyyn, kiitti poikia, opettajaa ja tarkastusmiestä
sekä virkkoi sitte, kääntyen taas koululapsiin: -- Muistakaa -- -- --
ikäänkuin olisi aikonut ruveta puhetta pitämään; mutta äkkiä juolahti
häneen toisia ajatuksia ja hän sanoi: -- Me näemme toisemme vielä,
pojat! -- jonka jälkeen meni ulos.
Hyvänlaatuinen kirkkoherra toivoi kuulevansa jotakin selvempää kiitosta
opettajasta, saadaksensa kertoa sitä kunnallishallitukselle ja sanoi
siksi, oitis kun olivat luokalta lähteneet: -- Siis on hänellä herra
tarkastajan mielestä hyvä opetustapa?
-- Oh! vastasi tämä ja painoi taas suuren panamahatun päähänsä. --
Opetustapa -- -- -- Huolimatta fysiologiallisten tieteitten
edistymisistä, joita vielä lisäksi paleontologian ja embrylogian viime
tulokset valaisevat, emme kuitenkaan vielä tunne kyllin tarkkaan
ajatuksen syntyä, kehkeytymistä ja lakeja sekä yleisiä inhimillisiä
hengen lahjoja, voidaksemme varmuudella sanoa: -- Tämä on oikea
metoodi. -- Mitään metoodia ei ole olemassa. Jokainen opettaja täyttää
paremmin tai huonommin tämän puutteen. Tosin pitäisi käyttää eri
opetustapaa kutakin eri lasta varten, jopa eri tapaa kunkin eri
ominaisuuksia varten -- -- --
Kirkkoherra pudisti päätään ja katsoi maahan,
-- Sitä paitsi -- tarkastaja päätti -- kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin
pelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi
Spencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön
perusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?