-- -- -- ennen kuukauden loppua.
Opettaja huomautti kunnioittavasti haluavansa sitä ennen
kouluun-kirjoitusta, voidaksensa alkaa työnsä säännöllisesti.
-- Tulette kaikissa tapauksissa alkamaan säännöllisesti -- sindaco
vastasi. -- Maailma ei siltä hajoo, vaikka luettelo puuttuukin. Tätä
nykyä meillä on koko joukko tekemistä -- -- --
-- Minä tarkoitin -- pitkitti Emilio -- sitä, että voisimme oitis
vaikuttaa vanhempiin, jotka ovat jättäneet lapsensa koukun tuomatta
-- -- -- sillä jos oitis asiaan ryhtyy, on sillä suurempi vaikutus,
niinkuin tiedätte.
Sindaco oli hetken ääneti.
-- Koulusta jääneisin poikiin, vanhempiin -- -- -- sanoi hän sitte --
saammepa nähdä. Mutta eihän Itaalia siltä joudu hukkaan, vaikka yksi ja
toinen poika olisikin viikon ajan koulusta poissa.
Opettaja katseli ihmetellen sindacoa, mutta vieläkin suuremmaksi kävi
hänen hämmästyksensä nähdessään pöydällä koko joukon opetusta koskevia
kiertokirjeitä ja säädöksiä, prefektuurasta sindacolle lähetettyjä,
jotka kaikki olivat vielä avaamatta.
-- Mutta -- muistutti Emilio -- tiedättehän, että jos muutamat
oppilaista ovat ensimäiset tunnit poissa, on niiden kanssa
kaksinkertainen vaiva, ennenkuin saa ne seuraamaan ja sitäpaitse
pidättävät sitte toisia oppilaita.
-- Oh, hyvä Jumala! -- huudahti sindaco kohauttaen hartioitaan ja
rupesi kävelemään huoneessa edes takaisin. -- Kaikki nuo ovat
samanlaisia -- -- -- Kaikki luulevat voivansa maailman uudistaa
muutamilla opetustunneilla. Minulla on oma käsitykseni asiasta. Minä
sanon: levittäkää valistusta, se on hyvä -- -- -- Mutta emme saa
ajatella, ett'ei oppimaton ihminen muka ole mikään ihminen. Tietysti
te, opettajana, ajattelette toisin -- -- --
Hetken ääneti oltuaan hän äkkiä lisäsi, ikäänkuin jonkin sisällisen
vaikutuksen innostamana, osoittaen toiselta puolen katua, kartanoitten
kattojen yläpuolitse kohoavia poppeleita: -- Näettekö nuo puut tuolla?
Ne ovat tulleet isoiksi ja vahvoiksi, käymättä päivääkään koulua.
Emilio katseli ääneti poppeleita.
-- Minä tarkoitin -- virkkoi sindaco nopeasti, lieventääksensä sanainsa
ikävää vaikutusta -- että se on minun käsitykseni. Sitäpaitsi, kyllä me
pidämme huolta luettelosta.
Lepyttääksensä opettajaa hän kertoi antaneensa käskyn, että eheitä
ikkunan ruutuja pantaisiin rikkiöinten sijaan Emilion luokkahuoneesen.
-- Haluatteko mitään muuta? -- kysyi hän viimeiseksi.
Ei, Emilio ei tosiaankaan mitään muuta halunnut, vaan meni alakuloisena
tiehensä; ajatuksissaan hän näki koulupenkkinsä puoleksi tyhjinä,
opetuksen häiriytyneenä ja tarkastajan tyytymättömänä.
Vaan toinen toivomus heräsi hänen sielussaan: harras halu saada
selville, miksikä ihmiset, jotka ovat syntyneet alimmilla yhteiskunnan
asteilla, mutta kohonneet arvoon itse hankkimansa rikkauden avulla,
eivät ainoastaan ole välinpitämättömiä tietojen levittämisestä
entisille vertaisilleen, vaan vieläpä, valtaan päästyänsä, taistelevat
valistuksen levittämistä vastaan. Emilio ei voinut tätä ilmausta
muutoin selittää, kuin että se johtuu heidän luontoperäisestä
vastenmielisyydestään asioihin, joita eivät ymmärrä, ja joiden suhteen
siis on pakko kysyä muilta neuvoa. Oikeata syytä ei Emilio omin voimin
keksinyt, siihen hänellä oli liian vähän maailmankokemusta.
Caminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa
yht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa,
ylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet,
koska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja
todistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon
halveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin
onnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin
sentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja
turmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä
eteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta,
kun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän
sivistyksensä mukaan.
Niinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja
rautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja
säästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia
loruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja
erityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan
lapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka
kansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei
hän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla
aina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja
tietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät
sukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten
aarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita
paikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään
nämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu
tuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään
ja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli
hänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit
lorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.
Caminan koulupojat.
Emilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella,
että joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa
olla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä
alttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti
työskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi
ilolla ensimäistä koulupäivää.
Kahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli
saapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan.
Niinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä
talonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät,
tuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan
uteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi
selvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet
saavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä
sitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon
tahdonvoiman.
Ensimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi
ainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten
muassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä
mainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän
myöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta
paitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä,
nousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä
koulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo
vastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut
raatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin
toiselle opettajalle.
Emilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen
ystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt
kiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei
tälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, --
hyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka
monasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan
samalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa
koskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla
mahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys
on menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan
-- se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä
käytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui,
ainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton
lempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana
muillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken
paikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan,
toiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion
uutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät
ensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei
sitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä.
Kun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan
hitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja
vakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa
suurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: -- Mikäs merkillinen elävä tuo on? -- Emilion menettelytapa
pani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan
sävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä
väärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli
hänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan
purkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se
oikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa
elähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja
löysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat
oppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin
hyvin opettamiseen soveltunut.
Muutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista
oppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet
kuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä
liikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka
ei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja
lempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän
ollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti
naureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi
vaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli
tarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä
varmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden
ilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä
kainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat
kovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa
liikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: -- Se saarnaa. -- Mutta tuollaiset olivat kuitenkin
pian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan
häiritsevästi.
Varsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi
teki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin
olisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa.
Päivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä
kasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan
ymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin
ystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen
janoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen,
saita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät
aamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat
toisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun
riensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä,
vaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja
sittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka
eleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen
hokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä
toisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka
konsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan
selvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio
huomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti
aavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen
ihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.
Don Brunan kodissa.
Emilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli
selvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion
"ihania toiveita" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on
opintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä
valoon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki
hänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä
Marraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät
yhdessä "don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä", myöntyi hän ja
läksi toisen kanssa ulos.
Dos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo
monta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine
kasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä
ystävältä, joka oli melkein unhoittunut.
Oppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä
Caminasta ylöspäin.
Autiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana,
lämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä
piippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta
vuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä
sisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi
tahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa
repposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata,
vaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta
tuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.
-- Tässä hiiden kylässä -- virkkoi Reale -- on häijyjä kielilakkareita,
jotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa,
selittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton
valhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.
Oppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi
pientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don
Bruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä
talonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu
navetan viereiseen kamariin.
Vilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta.
Emiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä
vastaan.
Don Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi
sopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa
olivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset,
posket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa,
avosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.
Heti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen
jutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan.
Toisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi
pesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui
sisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta
ollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat
kasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät
kuin polvista poikkisahatuilta.
Reale puhutteli häntä yht'äkkiä: -- Oi, Johanna! Teidän pitää tälle
opettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.
Emännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa
hyppi kuin mustalaistanssijattaren.
Se oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä
tarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa
emännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle
aikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi
poikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi,
pitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen
jälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti
ymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin
muotoihin.
Kun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa
lyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta,
kumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi.
Emilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota
kalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli
varpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina
ruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi
näkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater
noster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva
paita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.
Nuori pappi lausui ohuella äänellä:
-- Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! -- jonka jälkeen hän kumarsi ja
astui muutamia askeleita taaksepäin.
Don Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan
ruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti
tarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja
Portukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta
ja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista,
ajasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä,
leikillisesti ja käsiään hykerrellen.
Realen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla
äänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas
alkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja
mahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan
kuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.
-- Konnamaista! -- huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna
käden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. -- Vieläkin antoivat sille
repposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa.
Tahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma
tietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan,
semmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se
on häpeällistä.
Johanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä
keskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin
toinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti
kodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.
-- Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen
katon alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta
tuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa,
Johanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka
askeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania,
varjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen
ääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä,
mutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi -- -- -- hyvää
väkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme.
Mutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös,
jumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja
hyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy
tunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy
hyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja
aika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta!
Tietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla
ylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.
Huomatessaan yrittäneensä kaataa avaamattomasta pullosta, pappi
purskahti poikamaiseen, vallattomaan nauruun, johon palvelijakin ääneen
yhtyi, niin että oli mennä kaksinkerroin.
Emilio katseli ihaillen köyhää pappia, joka näytti niin vähästä
iloitsevan, ja ihmetteli hiukan kateissaan, mistä siveellisestä
lähteestä tuo ilo lie virrannut, mitä tunteita ja ajatuksia sen mahtoi
pohjalla olla ja mikä erityisen edullinen ruumiin-ominaisuus sitä
kannatti; sillä hänestä tuntui mahdottomalta otaksua, että papin
iloisuus johtuisi pelkästään uskosta, johon aina on erottamattomasti
yhdistyneenä epäilystä, pelkoa ja taisteluita.
Yhä leikkiä laskien saatteli don Bruna vieraitaan pihan portille ja
osoitti siellä sormellaan kolmea lehmää, jotka samassa astelivat
pihaan; hän huudahti taas nauraen: -- Tuossa näette opettajakunnan
lämmitys-uunit! jonka jälkeen kiitteli ylenmäärin maidon mainioisuutta.
Heidän kaikkien siinä nauraessaan kuului muutamien askelten
päästä voimakas nais-ääni sanovan: -- Hyvää iltaa, teidän
kunnian-arvoisuutenne!
Se oli neiti Pedani, joka kuuden oppilaansa kanssa palasi
jalkamatkalta. Kaikki kääntyivät häneen tervehtien. Kun hän seisoi
tuossa korkeana ja voimakkaana, posket hohtaen raittiin vuorituulen
puhalluksista, puettuna ruumiinmukaiseen, pantsarintapaiseen
ihokkaasen, iso, musta sulka hatussaan, oli hän todellakin muhkea ja
teki Emilioon paljoa syvemmän vaikutuksen nyt kuin ensi kerralla.
Kuitenkaan ei hän siksi lumonnut Emiliota, ett'ei tämä olisi huomannut,
kuinka papin veljenpoika oli lentänyt tulipunaiseksi aivan
silmänvalkuaisia ja kaulaa myöten, niin että oli muuttunut melkein
tuntemattomaksi, ja tuijotti silmät selällään suoraan maahan, aivan
kuin ujous olisi hänet kerrassaan nyykistänyt. Reale, jolla oli paha
omatunto, vetäytyi hiukan syrjään.
Opettajatar pysähtyi don Brunan eteen ja kertoi hänelle ottavansa joka
tuorstai muutamia oppilaistaan terveys-opilliselle retkelle, varsinkin
säätyläisten lapsia, niillä kun talvis-aikaan ei ollut kylläksi
liikuntoa. Hänellä oli omat aatteensa. Naisten ruumiillinen kehitys oli
saatava aivan toiselle kannalle. Heitä kasvatetaan ihan hento- ja
ventomielisiksi, vaikka heidän osansa elämässä on kärsiä suurempia
kipuja ja tehdä raskaampaa työtä kuin miesten. Niin kauan kuin löytyy
velttoja naisia, tulee myöskin olemaan heikkoja miehiä. Hän tahtoi
tyttöjänsä tukevammiksi kuin saman-ikäiset pojat olivat ja antoi heidän
sentähden tehdä kävelyretkiä, joita joka kerta pidennettiin kilometrin
matka. Edellisellä viikolla olivat astuneet San Roccoon ja tänä päivänä
la Marraan saakka.
Neiti Pedani puhui, vähääkään ujostelematta niitä kymmentä silmää,
jotka häntä tarkastelivat. Päinvastoin, hän katseli edessään seisovaa
viittä miestä ikäänkuin olisi heistä mittaa ottanut, piti toista
jalkaansa hieman eteenpäin ojennettuna ja nojasi kättänsä sauvan päähän
kuin miekan kahvaan.
San Roccon, la Marran, tiet, lapset, kaikki paikat ja kaikki ihmiset
tunsi pieni pappi ja sanoi jonkun hauskan sukkeluuden kustakin,
ikäänkuin sähköittyneenä nuoren, kauniin tytön läsnäolosta. Mutta
samalla näki, että tytön olento ilahutti häntä ainoastaan niinkuin
kaunis kuva huvittaa lasta, ja ett'ei hän tytössä ihaellut naista, vaan
ikäänkuin ruumiilliseen asuun pukeunutta nuoruutta, terveyttä ja
kevättä, ei mitään sen enempää.
-- Hyvästi! -- sanoi opettajatar äkkiä ja alkoi taas astua pitkin
askelin pienen joukkonsa seuraamana.