Golille tapahtuman Turinin ajoilta, jossa oli ollut voimistelua
oppimassa. Voimistelu-opiston viereisen kasarmin upsierit olivat
ottaneet tavaksi odottaa häntä opiston portilla. Rehtori, kun sai tämän
tietoonsa, valitti kenraalille ja sen perästä upseereja ei näkynyt.
Mutta yksi heistä, nuori kaunis mies, joka oli tavattomasti hänen
näköisensä, niin että olisi voinut veljeksi luulla, oli mieltynyt
häneen -- ja jättänyt jälkeensä sydänhaavan, joka ei vieläkään ollut
umpeen mennyt.
Herra Goli muutti heti puheen-ainetta, huomatessaan kajonneensa arkaan
kohtaan.
-- Lyhyesti, neiti kulta -- hän virkkoi leikillisesti -- niin totta
kuin minulla on kaksi silmää päässäni, te ette tule Amerikaan menemään.
Ensi vuonna näihin aikoihin olette lakanneet olemasta opettajana.
-- En -- vastasi hän surumielisesti -- koulu on tarkoitusperäni. Minä
en vaan tahtoisi elää niin kauan, ett'en jaksaisi olla opettajattarena
enään. Siitäpä en luule pelkoa olevankaan. Minä menen koulusta suoraan
kirkkotarhaan. -- Nousten pöydästä hän iloisesti lisäsi: -- Minulla on
toivomuksia kuoloanikin seuraavien päivien suhteen.
Hänen ihanteenansa oli kuolla etelä-Itaaliassa, Ligurian rannikolla,
missä aurinko ihanasti helolttaa; hän toivoi pienten oppilaittensa
saattavan häntä hautaan; mutta heidän tuli olla iloisia, kulkea
kukkasvihkot käsissä ja laulaa erästä ensimäisen lukukirjan laulua,
jota hän heille opettaisi. Hän oli haudattava, lasten viime
ainekirjoitukset sylissään, ja hautakivelle oli piirrettävä sanat,
jotka Valentin Friedland lausui vähää ennen kuolemataan: -- _Lapseni,
minua on kutsuttu toiseen kouluun_.
Tätä sanoessaan hänen sydämmensä täyttyi vilpittömällä, hartaalla
ilolla ja sitä kesti koko matkan asemalle saakka, jonne Golin
herrasväki ja Emilio häntä saattoivat. Hän pysähtyi katujen kulmissa ja
osoitti katulyhtyjen valossa päivänvarjostimellaan laivayhtiöitten
ilmoituksia sekä näytti eräässä laivankuvassa sitä paikkaa laivan
peräkannella, missä hän aikoi iltansa viettää. Sitten lausui muistosta
Brillan sindacon sonetin sekä oman vastauksensa. Hän matki
ligurilaisten koululasten ääntämistapaa. Lopulta kertoi kepposestaan,
jota oli kylissä käyttänyt saadakseen liikkeellä olevia juorupuheita
vaikenemaan. Hän rupesi oitis, kun huomasi itseänsä moitittavan siitä,
että antoi jonkun ihastella itseään, laajasti ja tarkasti asiasta
puhumaan. Juoruaminen lakkasi paikalla, mutta sen sijaan häntä
soimattiin kerskailijaksi.
-- Oh -- hän huudahti -- minä olen aika valtioviisas!
Rautatievaunuista hän vielä puhui ystävilleen, hymyellen kyynelsilmin:
-- Kuulkaas, katsokaa minua tarkoin, sillä kun palaan Amerikasta, ette
enää tunnekkaan. Olen silloin paljoa tummempi, puhun espanjan kieltä ja
intiaanilainen kamarineitsyt kulkee perässäni. Saatte nähdä, saavutanpa
onneni. Menen naimisiin uljaan _estancieron_[17] kanssa ja me
perustamme mallikouluja _gauchoille_.[18] _Buenas noches_, ystäväni!
_Buenas noches!_[19]
Camina.
Ensimäinen tuttavuus.
Emilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä
aina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne
virheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden
elämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei
ainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.
Ajaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit
varjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa,
hän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne
sormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa
viran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja
yhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin
voidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse
koulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi
hauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän
päätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä
hakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta
uskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan
sammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen
taivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja
ikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea
haamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi
ensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.
Koska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä
viran-omaisten puheille, ajoi hän _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan,
tilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon
huoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar
kauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet
toisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen
jonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän
pojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen
jälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen
siinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen
neljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta
ruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää
suustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen
saatuaan, hän esitteli itsensä: -- Giuseppe Reale, ensimäisen luokan
opettaja -- ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän
toiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan
sanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys
ilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin
huomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä
puhuakseen ymmärrettävästi.
Jo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: -- Vai niin,
tekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? -- -- -- Kuinka
kauan olette olleet? -- -- -- Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä
aika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis -- -- -- ajan hukkaa
siitä puhua.
Reale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut,
ett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta
hänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä
poikansa "kansan kasvattajana" ja oli tosiaankin oikeaan osannut!
Kokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman
vähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei
kumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin
kokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: -- Pienissä
kunnissa näet _sielun hengityselimet_ kaipaavat happea. Hämmästys, joka
näitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata
suuresti huvittavan.
Pitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi:
-- Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan,
joka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset
olisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta -- -- -- he
vihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi -- -- -- ollakseni aivan
puhumatta heidän rehellisyydestänsä -- -- --
Kauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän
kertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja,
oli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli
paras, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi
matalalla äänellä: -- Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin --
kohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen
kattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.
Caminan kylä.
Caminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä
tuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni
isoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi
pieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä
puolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden,
leviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka.
Kylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu
muutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli
täynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli
vilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin
ilmaa.
Emilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan
toisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli
kunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe;
yläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.
Metsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja
kulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana
Emiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan
metsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla,
joita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio
piti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat
vilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan,
vaan olivat poissa kotoa koko päivän.
Ensi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän
otti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän
oli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja
viinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen
kasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli
tavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä.
Oitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan,
ja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.
Kun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin,
näytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät
olisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena
nokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion
kunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian
haihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle
luokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän,
neliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä
asevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia,
poikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita
huojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi
monilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja
Emilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä,
mutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: -- Täällä voisi
tietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan
kreivinpoikia.
Suvaitsevainen kirkkoherra.
Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään
kirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän
hyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin
papereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja
sukkapuikkoja.
Emilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko
kirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä
vaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä
rauhaan.
Kirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty,
oli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he
"pitävät Itaalian puolta". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen
puolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta,
mustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta
kummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen
kohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan
tarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä
hyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.
Tästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä
ja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat.
Hän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski
leikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän
ei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa
keskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi
pulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa
hän piankin toi mielilauseensa esiin.
-- Uskonto -- sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja
etusormella vasemman käden etusormeen -- ja isänmaa -- hän tarttui
pitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea
yhdistettyinä ja lisäsi: -- Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä
-- -- -- aina yhdessä.
Näin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa
enemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet
väkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena
semmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos
toiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää
kieltä, tuli hän pahoille mielin. -- Hänestä pidettiin paikkakunnalla.
Ylioppilaat nimittivät häntä _isänmaalliseksi luikerteliaksi_ ja
pitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen
häntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista
sormi-temppua: -- Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin
oli tapana juoda) liitossa -- -- -- yhdessä -- -- -- aina yhdessä!
siksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.
Opettajatar, neiti Pedani.
Samana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio
raatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta
hämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä
hän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan
naaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset
hiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin
hapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi
ja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä
erottaa.
Emilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin,
jonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis
vartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät,
sekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia
vuosia yli kahdenkymmenen.
Neiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa
kouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin
sortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen
puheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian
senjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren
kulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita,
pitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki
apteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan
ja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan
talon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään
katselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar
poikkikadulle.
Kotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra
Samis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren,
joka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut
erehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain
muutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen
luonteensa kautta.
Neiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen
oli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli
Lombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet
erääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka
eri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä
mieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty
opettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö
otettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi,
ett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä
piti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat
kirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle
samoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen
ikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta.
Rehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua
ja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi
kylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla
asetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi
tunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja
viran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista
päivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.
Kuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa
maalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän
jakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään
juokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella
uskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä
kaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin
komentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön
touhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi
ja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt
sekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja
siitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia
vasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli
heittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut
suullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen
eleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat,
sai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa
häväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä
taholta olisi koetettu.
Neiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla
näkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän
kertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista
teoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin
pitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään
heidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet
Katariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi.
Tietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi
oppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät
kahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja
valloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä,
voimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla
alppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä
ja muutinvaatteita.
Kaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä
huoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut,
pienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi
hyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän
itsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla
häilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus
kiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä
kartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun
mustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli
haihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan
kiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen
omituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin.
Seuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan
puhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi
hänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän
oli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa
määrättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset
taas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin,
eivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin
sairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa,
raittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli
kotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään
muuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut.
Sitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin
kilpatutkintoihin.
Ihastus, jota opettajatar oli herättänyt, ei kuitenkaan ollut sammunut,
ainoastaan tukahutettu. Muutamissa, esimerkiksi ylöskantomiehessä ja
lääkärissä, oli tunne hyvinkin eleillä, ja he kostivat hyljättyä
rakkauttaan osoittelemalla opettajattaren pitkiä askeleita ja
miehekästä ääntä. Kun opettajatar astui kahvilan tahi apteekin ohitse,
ottivat herrat ensin hatut päästään, ja loivat sitte pitkiä
hekumallisia silmäyksiä hänen vyötäreilleen, ajatellen ajatuksia, joita
eivät olisi kehdanneet sanoiksi saattaa. Rakkauden tunnustuksia,
kirjallisia enempi kuin suullisiakaan, ei enää uskallettu tuoda esiin.
Opettaja Reale, joka kerran juovuspäissään oli kadulla pysähtynyt kädet
ristissä opettajattaren eteen, sai semmoisen kyydin sindacolta, ett'ei
enää sen koommin uskaltanut kujeilla. Ainoa, joka julkisesti näytti
mielikarvauttansa ja uskalsi jonkun matkan päästä vainota
opettajatarta, oli karabinieerien päällikkö. Ahtaasen takkiinsa
puserrettuna tämä kulki huohoittaen, viiksiään väännellen, kynsiään
pureskellen edestakaisin koulun edustalla, ja kun kuuli opettajattaren
äänen, mulisteli vihaisesti silmiään. Ehdottomasti tuli ajatelleeksi,
nähdessään hänen katselevan opettajatarta: -- Nyt se varmaankin tytön
vangitsee. -- Caminan hienossa seurapiirissä siitä laskettiin leikkiä,
kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella.
Sindaco Lorsa.
Yllä-olevat jutut, joita Emilio ensi päivinä kuunteli hartaalla
uteliaisuudella, eivät estäneet häntä käymästä levottomaksi siitä
varsin selittämättömästä hitaisuudesta, jolla luetteloa koulu-iässä
olevista lapsista valmistettiin; ehk'ei ollut aikomus sitä
hankkiakkaan, kuka tiesi. Tämä näytti hänestä ikävältä enteeltä. Hän
oli tullut Caminaan täynnänsä hyviä aikeita. Oliko hän todellakin,
niinkuin tuo juopunut toveri oli sanonut, joutunut kuntaan, missä oli
taisteltava velvollisuuksistansa välittämättömiä viran-omaisia vastaan,
jotka väliäpitämättömyydellä, kentiesi vihamielinkin koulua katselivat?
Päästäksensä tästä kiusallisesta epätietoisuudesta Emilio päätti käydä
sindacon luona jollain lailla hankkiakseen luetteloa. Hän aikoi
tarjoutua itse kirjoittamaan sitä sindacon papereista, vaan tämä
ehdotus näytti sindacoa suututtavan. Hän otti opettajaa vastaan seisoen
virkapöytänsä vieressä, jolla oli iso kasa prefektuurasta tulleita
kirjoituksia, väännellen tyhjää, puuvartista tupakkapiippua karkeissa
käsissään. Sindaco kiitti Emiliota, mutta sanoi, ett'ei hänen apuaan
tarvittu.