tänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan?
-- -- -- Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen
näköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro
minulle kaikki viidessä minuutissa.
Herra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina
tottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden
nuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja
rakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta,
raittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin,
ihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa
muistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta
pitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.
-- Ylimalkaan -- serkku virkkoi -- olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos
ei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!
Hän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla.
Hän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei
ollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä
oli yhä Tunis tahi Itämaat -- -- -- Mutta ensin hän aikoi käydä
Amerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa
siirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä
Ollendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä
päivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä
lentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita
neljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen
muistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta
tuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta
tuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi
olla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi
epäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin
opettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia,
joilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan
oppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista
voimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli
täytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka
voisi valmistaa heitä voimistelututkintoon -- tietysti hankittuansa
ensin pispalta luvan.
Oudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin
portista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus
ulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine,
merellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita
kasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat,
jotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin
hiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan
huomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta
nousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän
takana olisi joku maannut viimeisillään -- kaikki tämä oli kovin
ikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen
opettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa
rakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta
halua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat
hiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja
nälkään kuolemaan.
-- Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä -- hän
sanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte
pidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.
Paljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään
alkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä
itseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän
uskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan
kainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä
nunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun
heidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan
kiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta
kieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja
selittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin
sai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja
siinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän
kainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa
perästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää.
Siellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso,
karkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin
tehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä
surkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha
vyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina
päätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä
huolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat
omin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta
matalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja
ja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain
voimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa
kysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. -- Neiti,
kuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka
parhaiten suoritetaan "kumarrus eteenpäin"?
-- Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli
herra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?
-- En suinkaan! -- vastasi toinen. -- Päinvastoin, ne rupesivat
pitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita!
Rakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita
tunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova
surumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki
ympärilleni ja kysyivät huolistuneina: -- Mikä teitä vaivaa? Millä
olemme teitä loukanneet? -- Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.
Iltaisin oli muutamain tapana koettaa taivuttaa häntä rupeamaan
nunnaksi; tietysti olivat vakuutettuina tekevänsä sillä jotain, joka
tarkoitti opettajattaren parasta.
Joukossa oli myöskin hyvin aineellisia nunnia, jotka eivät muuta
ajatelleet kuin ruokaa, ja noudattivat hyvin vastenmielisesti luostarin
ankaria säädöksiä. Nämät herättivät toisissa suurta inhoa ja olivat
heille häpeäksi ja kiusaksi. Toiset taas, kiduttaakseen itseänsä,
söivät vain puolet niukasta ruoka-annoksestaan, jona useimmiten oli
kurkkavihannesta, menivätpä niinkin pitkälle kieltäymyksissään, että
abedissan täytyi pyytää rippi-isää määräämään heille kuinka paljo
leipää heidän tuli syödä kunakin päivänä. Siellä oli nunnia, jotka
valitsivat huonoimmat, pilaantuneimmat hedelmät syödäkseen, jotka
lukivat rukouksia melkein koko aterian ajan ja sitte vasta, juuri
ennenkuin pöydästä noustiin, hotaisivat hätä hätää ruuan, etteivät
ehtisi tuntea sen makua suussaan. Toisten taas olivat kasvot aivan
arvissa, siksi että, itseänsä kiusatakseen, eivät yöksi asettaneet
ikkunaansa hyttysverkkoa. Tässä on lisäksi se merkillinen seikka
muistettava, että he kaikki lueskelivat ei ainoastaan hämmästyttävän
ahkerasti, vaan vielä suurella kunnianhimolla, niin ett'ei hän voinut
käsittää kuinka tämä saattoi sopia kaiken maallisen ylönkatsomiseen,
jota uskonto käskee, ja siihen nöyryyteen, jota he kaikessa muussa
osoittivat. Itse abedissakin, kaunisvartaloinen, ihanasilmäinen
viidenkymmenenvuotias nainen, joka pani määräkseen mitä ankarimpia
hurskauden harjoituksia, niin että väliin sai suonenvetoa ja ulisi
kivuista, joihin itse oli syypää, ei voinut peittää mielihyväänsä, kun
hänen lahjakkaisuuttaan ja sivistystään kehuttiin. Eikä siinä kyllä:
opettajatar ei voinut käydä valalle, ett'eivät abedissan puvun
aistikkaasti järjestetyt laskokset ja hänen uljas ryhtinsä olleet
jotain mietittyä ja asetettua. Abedissa parka! Hänkin kiintyi nuoreen
opettajattareen ja he puhelivat pitkät ajat kulkien käsi kädessä.
Kuitenkin hän aina matalalla äänellä sanoi: -- Pidä hihasta.
-- Lyhyesti -- Emilio virkkoi -- sinun oli siellä hauskaa.
-- Sitä en voi sanoa! vastasi serkku. -- Minä olin raskasmielinen.
Niinpä ne olivat kaikki muutkin. Oikein jumalisetkin liian usein
vakuuttelivat olevansa tyytyväisiä, jotta olisi voinut uskoa heidän
totta puhuvan. Seitsemän tuntia päivästä oli pakollisesti määrätty
rukoilemiseen, ja perjantaina rukoiltiin ojennetuin käsivarsin, niin
että ruumis muodosti ristin. Useat heistä olivat kivuloisia ja pistivät
sen vuoksi soppaan perin pieniä Vapahtajan sydämmen valokuvia, joita
sitte sopan kera nielivät. Yksitoikkoinen luostari-elämä hivutti
ihmisparkoja niin kovin, että kun kerran olivat voittaneet ensimmäisen
vastenmielisyytensä voimisteluun, rupesivat sitä siunaamaan pitkien
päiviensä pienenä vaihetteluna. Niinpä, heidän oli niin ikävä,
että kovin malttamattomasti odottivat vuosittain tapahtuvia
_puhdistusharjoituksia_, koska silloin uusi pappi ulkoa maailmasta
saapui heitä ripittämään. Kolmeen kuukauteen sitä ennen eivät muusta
puhuneet ja silloin heidän kasvonsa säteilivät, niinkuin olisivat
odottaneet jonkun jumalan astuvan alas heidän luoksensa. Merkillisin
mitä heidän elämässään oli tapahtunut ja josta monta vuotta puhuttiin,
oli se kun eräs pappi suuteli abedissan huntua hyvästi jättäessään.
Kaikilla nunnilla oli, teljetyn ja ikäänkuin tukahutetun elämänsä
seurauksena, erittäin vilkas mielikuvitus, ikäänkuin nuoruus, sydämmiin
kuristettuna, puhkeaisi esiin mielihaaveissa, kun ei se millään muulla
lailla päässyt purkautumaan. Monessa oli mieli ja ymmärrys nähtävästi
muuttuva toiseksi sen mukaan kuin ruumis muuttui. Siellä oli eräskin,
joka väliin vähäpätöisimmästä asiasta alkoi niskoitella ja raivosi
abedissalle. Häntä rankaistiin asettamalla arestiin portin ja
ulkomuurin väliseen komeroon, ja siellä hän seisoi tuntikausia
liikkumattomana, itkien ja pitäen käsiään silmäin edessä. Eräs toinen,
lempeäluontoinen ja kivulias, oli osittain vapautettu luostarin
säännöksistä; hänen oli tapana juosta puolen päivää puutarhassa edes
takaisin kuin mielipuoli, ja yön tullen piti hän kaikkia hereillä
kauhealla yskällään, joka kaikui vintistä kellariin saakka ikäänkuin
petoeläimen karjunta. Tässä rauhan tyyssijassa oli öisin vähemmin
rauhallista kuin päivällä. Opettajattaren viereisessä kamarissa asui
nuori, tavattoman kaunis tyttönen, joka öisin huuteli Amerikassa olevaa
äitiään kolme- --- viisikymmentä kertaa peräkkäin, niin hellällä ja
surumielisellä äänellä, että sydäntä viilsi. Oi, kyllä hän heitä
kaikkia muistaisi koko elämänsä iän ja liiatenkin sitä pikku nunnaa,
joka aamuisin toi hänelle kahvia, kasvot yhtä valkoisina, kuin
huntunsa, kätöset pienet kuin lapsella ja vieno ääni, jolla aina sanoi:
-- Deo gratia[16] -- Hän oli hyvin nuori ja hoikka; vaaleat sinisilmät
ilmaisivat ääretöntä rakkauden kaipuuta ja katselivat aina
opettajatarta, niinkuin hänellä olisi ollut tuhannen asiata
puhuttavana, mutta hän ei koskaan mitään sanonut. Eräänä aamuna pikku
nunna luuli opettajattaren vielä nukkuvan, hiipi varpaillaan sisään,
suuteli häntä otsalle ja kiiruhti ulos; neljääntoista päivään ei hän
sitte uskaltanut katsella opettajatarta silmiin.
Herra Goli hengitti syvään, ikäänkuin karkoittaakseen mielikuviaan ja
sanoi teeskennellyn kärsimättömästi: -- Palatkaamme voimisteluun.
-- Niin -- myönsi opettajatar naurahtaen -- palatkaamme voimisteluun.
Loppupuolella kurssia kävivät nunnat kovin levottomiksi tutkinnosta, ei
suinkaan sen vaikeuden tähden, mutta siksi että tutkintolautakunta,
jonka puheenjohtajana oli läänin rehtori, saapuisi luostariin ja heidän
pitäisi niiden edessä tehdä samat temput, joita alussa niin
vastenmielisesti olivat suorittaneet vaikk'ei ollut kuin nuori tyttö
katsomassa. Varsinkin marssimista ajatellessaan kalpenivat kauhusta.
Itse abedissakin oli levoton ja antoi aterioidessamme tavallista
useammin lukea rukouksia ruokasalissa, arvattavastikkin sen vuoksi,
että hän tahtoi edeltäkäsin pyytää anteeksi siitä häväistyksestä, jota
hänen täytyisi sallia luostarissaan tapahtuvaksi. Moni nunna ripitti
itseänsä tavallista ahkerammin saadakseen neuvoja ja lohdutusta.
Välihetkillä puutarhassa eivät opettajattarelle muusta puhuneet kuin
tulevasta tutkinnosta, tehden senkin seitsemän kysymystä: että tunsiko
hän tutkintolautakunnan jäseniä, heidän ikäänsä ja tapojaan; olivatko
naineita vai naimattomia; kuinka kauan kutakin nunnaa tutkittaisiin;
pääsisivätkö muutamista liikkeistä tahi saisivatko tehdä ne lievemmin,
vähän sinne päin. Opettajatar koki kaikin tavoin rauhoittaa heitä,
mutta huonolla menestyksellä. Yöllä vasten tutkintopäivää ei kukaan
oikein nukkunut; kaikki viettivät yönsä kiihtyneessä unen ja valvonnan
välitilassa, tuo polttava ajatus aivoissa hereillä, niin että kun
kyyhkynen sattui lentämään erään nunnan kammioon, tämä kauhistuneena
huusi perkeleen tulleen hänen luokseen; kaikki sisaret pukeutuivat
tuota pikaa ja juoksentelivat huutaen käytävissä, kunnes abedissa
lopulta tuli kynttilä kädessä katsomaan mitä meluttiin. Oi, kuinka
opettajattaren kävi sääliksi nuot nuoret, valkopukuiset tytöt, jotka
seisoivat siinä yhteen sullottuina käytävän päässä! Kerittyine päineen
olivat juuri kuin joukko sairaita nuorukaisia. Lapsiparat olivat
häpeillänsä ja vapisivat, peläten perkelettä ja rehtoria.
-- Tuo kauhea tutkintolautakunta saapui kello 10 aamupuolella.
Valitettavasti oli rehtorin muoto juuri semmoinen, joka suuresti
muistutti nunnaparkojen hourekuvista. Hän oli harmaahiuksinen
rakuunakapteeni, viikset isot, mustat, nenä korkea, katse tuima
ja ääni ankara. Häntä seurasi mitättömän, puisevan näköinen
voimistelun-opettaja sekä tarkastaja, joka kaikeksi onneksi oli varsin
hauskannäköinen, lihava ja kaikille kohtelias. Tutkinto pidettiin
isossa, tyhjässä huoneessa, johon tilaisuutta varten oli ripustettu
kaksi ristiinnaulitun kuvaa. Heti alussa rehtori suuttui huomatessaan
nunnain liikanaista ujoutta ja abedissan säikähtyneen muodon.
Viimeksimainittu näytti siltä, kuin olisi tulisilla hiilillä kulkenut,
aivan kuin sinne olisi tultu vartavasten hänen luostariaan häpäisemään.
Rehtori teki kysymyksensä niin kiivaalla äänellä, että tutkittavat
joutuivat aivan tolaltaan; toiselle toisensa perästä hän sanoi: --
Älkää toki pelätkö! Minä olen ihminen enkä mikään kummitus. Mitä teihin
on ajettu? -- hän lisäsi mulkoillen abedissaa. Mutta pahinta oli
vapaitten liikkeiden tekeminen. Kun abedissa näki rukousnauhain
toisiinsa sekaantuvan, vapisi hän kuin olisi nähnyt jotain pyhää
saastutettavan. Rehtori oli erittäin tarkka marssimisen suhteen, ja kun
sitä liikettä tehtiin, kävi hän kärsimättömäksi siitä ett'ei jalkoja
näkynyt ja huusi vihaisesti: -- Mutta nostakaa toki hiukan hameitanne,
että voin nähdä kuinka liikutte! -- Abedissa sanoi puoleksi
tukahtuneella äänellä: -- Tuo on sopimatonta! -- Onneksi rehtori ei
hänen sanojaan kuullut. Jos ei noita huolistuneita nunnaparkoja olisi
käynyt sääliksi, olisi heitä todella ihastuksekseen katsellut, niin
suloisia olivat juuri ujoutensa tähden siinä voimistellessaan, vapisten
ja punastuen valkoisten huntujen alla. Aivan selvästi huomasi missä
tuskassa olivat, ja tarkastaja käänsi pois kasvonsa, ett'ei
silmäyksillänsä lisäisi heidän tuskaansa. Äkkiä sanoi rehtori minulle
karkeasti:
-- Tehkää muutamia kysymyksiä vartalon pyörityksestä!
Näitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan
sanoi korkealla äänellä, kalveten: -- Pyydän anteeksi, mutta tämähän
voi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. -- Vartalon
pyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin
harmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään
osoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut
monelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi,
hyvästi heittäessään: -- Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa
rouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä.
Neuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte
apteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. --
Abedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei
pistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin
iloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet
toisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana
päivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.
-- Kummallista! -- huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin
kuunnellut serkun kertomusta. --- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon
sinisilmäisen pikku nunnan marssivan.
Nämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan
hän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:
-- Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin
nunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!
Lopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista
pitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen
huoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin,
heidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät
saaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin
silittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän
liikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta
hellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat
hänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi
itkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi,
osoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin
hänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa
saisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona
häneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä
keräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja,
rukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki
eivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin,
joka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki
nunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin.
Sen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt
mitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää;
heidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen
kiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama "voi hyvin", joka
tukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.
-- Ja nyt -- virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka
kyyneleet silmissä kiilsivät -- lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada
haltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa
siirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen
pienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat
luokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon -- -- -- Hauskaa lienee
nähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja
hajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin
näkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille
ilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.
Kuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka
voisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas
intiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi
seurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: --- Minä
olen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta
maailman luomisesta!
Mutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. _Diario de
los maestros_ lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren
tulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu
siitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli
valmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa
levitettyjen purjeitten varjossa.
-- Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa -- päätti hän puheensa --
laivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,'
missä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset
polvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka
tiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!
Liikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli
nuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja
myötätuntoisesti.
-- Siitä kaikesta ei tule mitään! -- sanoi kohteliaasti herra Goli. --
Jonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät
Euroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.
-- Ei -- vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti -- minun
aikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi
vaimoksi.
Äkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen
iloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata
naimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias
vuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli
jonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa
rakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja
kirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin
luettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita
kirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen
kauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa,
koska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies
vasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun
näet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin
paljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada
hänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin
pahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan
poltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun
opettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen
toista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat
sanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli
rakastanut.
-- Entäs toinen kosija? -- kysyivät pöytätoverit.
-- Toinen kosija -- naurahti opettajatar -- oli paljoa nuorempi.
Se oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän
vuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt
hänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen,
jossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle
palkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet
naisivat.
Kaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin
tunnustuksiin.
-- Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut -- sanoi hän. -- Vielä on yksi
kertomatta.
-- On kyllä -- vastasi toinen leikillisesti -- Brillan sindaco, joka
ilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset
käyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.
-- Ei -- sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä -- ei nyt ole
kysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.
Opettajatar punastui ja tuo viittaus näytti häntä pahoittavan.