paljo ja että teidän täytyy syödä toisianne. Mutta kun ne murtauvat
opin teille ja tekevät rynnäköitä yhteiskunnan kukkuloille, nuo
tietämättömyydessä eläneitten sukupolvien jälkeläiset, väkevämpine
himoineen -- sillä heidän halunsa ovat vuosisatoja olleet tyydyttämättä
-- raittiine, uupumattomine ajatusvoimineen, pontevuudella, joka vastaa
heidän ruumiillista voimaansa, väkevämmällä muistolla kuin teidän,
alkuperäisempinä ja kestävämpinä; mitäpä jälkeläisenne voivat toimittaa
näiden rinnalla, jälkeläisenne, jotka teiltä ovat perineet henkisen
väsymyksen, itsemurhan-taipumuksen, tuhansittain paheita ja koko joukon
surkeita hermotauteja, ylen _kiihoittuneen elämän_ seurauksia? Saatte
vielä nähdä, te, jotka luulette henkisen kyvyn ja tieteellisen
sivistyksen kulkevan perintönä keskisäädyssä ja rajoittuvan yksin
siihen, saatte nähdä, kuinka nuo matalaiset talonpojat leveine
hartioineen ja kovine kourineen tekevät puhdasta, kun istautuvat
lukupöydän ääreen tuoden mukanaan virkistävän tuulahduksen pellolta ja
työpajasta. Nuoret, sivistystä janoavat raakalaiset silloin murtautuvat
rappeutumisen lahonneisin kouluihin -- -- ja kiipeevät sinne teidän
ruumiittenne ylitse. Minä lähetän nyt yhden sotamiehen etujoukkoihin.
Puheensa vahvistukseksi hän huusi luokseen Generiä, joka oli
puutarhassa.
Tuo hienoihin vaatteisin puettu talonpoikaispoika, joka asian-ajajan
puheen jälkeen esiytyi jonkinmoisena uhkaenteenä keskisäädylle ja
samalla jonkinlaisena tieteellisyyden uudesti-synnyttäjänä, herätti
äänekästä naurua, joka harmitti Samista.
-- Naurakaa te vaan -- hän virkkoi, jälkeläisenne eivät naura.
Sen jälkeen hän ojensi lasillisen viiniä pojalle, joka, katseltuaan
kirkkaasti ja tyynesti ympärilleen, ujostelematta tyhjensi sen yhdessä
kulauksessa. Se herätti uutta iloa.
-- Sillä lailla teidät niellään! huudahti asian-ajaja voitonriemuisana.
Kaikki nousivat nauraen ruokapöydästä.
Terveydenhoitoa harrastava tarkastaja.
Melkein lapsellisen malttamattomasti Emilio odotteli tarkastajan
käyntiä, ikäänkuin tämä mies olisi tuonut mukanansa kaupungin ilmaa ja
läsnäolollansa lyhentänyt Altaranan ja Turinin, Emilion toiveitten
kaupungin, väliä.
Tarkastaja, pitkä, harmaahiuksinen, synkkäsilmäinen, älykkäännäköinen
mies, kulki luokasta luokkaan sen muotoisena, kuin olisi ollut
käynnillä jossakin rangaistuslaitoksessa. Hän muistutti suuresti
ruumiilliseen asuun pukeuneesta apeamielisyydestä ja toimitti
tarkastuksensa Emiliolle tuiki uudessa muodossa. Kun hän kyseli jotain
tahi katseli opettajaa, oppilaita, koulua, viran-omaisia, näytti hänet
valtaavan syvä säälin tunne kaikkia kohtaan. Astuessaan Emilion
luokkahuoneesen, hän huolimattomasti ja väsyneen näköisenä tiedusteli:
-- Kuinka usein teidän on täytynyt muuttaa metoodia? -- Ja vastausta
odottamatta hän taas kysyi: -- Kuinka monta tarkastajaa on teillä jo
ollut?
Hän ei tälläkään kertaa odottanut vastausta, vaan pitkitti: -- Minä en
aio tehdä minkäänlaisia muistutuksia opetustapaanne vastaan. Jos te
kokeilette hyvällä metoodilla, ei teillä ole muuta tehtävänä kuin
pitkittää samaan suuntaan, ja jos huomaatte opetustapanne huonoksi,
voitte yksinkin tehdä siinä parannuksia omien kokemustenne nojalla.
Yhdellä ainoalla käynnillä en voi arvostella opetustapaanne, yhtä vähän
kuin minun on mahdollista antaa teille toista, valmiiksi määriteltyä.
Olkaa varoillanne, ett'ette muuta tapaa joka kuukausi niinkuin muutamat
tekevät. Olen tavannut opettajia, jotka pitävät koulua jonkinmoisena
omain aivojensa voimistelu-kenttänä. Muutamat ovat siitä aivan
hulluiksi tulemaisillansa. Lasken sydämmellenne: älkää koettako
näytellä neron osaa. Tyytykää olemaan pelkkänä tavallisena ihmisenä.
Meillä on todella munivien kanojen puutetta ja sen sijaan yllin kyllin
hyödyttömiä kotkia.
Emilio luuli hänen tarkoittavan herra Calvia, jonka luokassa äsken oli
käynyt.
Kun tarkastaja vertaili saapuvilla olevain oppilaitten lukua siihen,
mikä sen olisi pitänyt olla, pudisti hän päätänsä. Kaikkialla oli
nähnyt saman asianlaidan. Kaksi pakollista kouluvuotta supistuu
useammille yhdeksi vaillinaiseksi vuodeksi, niin ett'eivät koulusta
päästessään osaa edes nimeänsä kirjoittaa. Saattaisipa todella tästä
maanmainiosta kansakoulusta sanoa, että se vähentää oppimattomain,
mutta lisää kelvottomain lukua.
Sitten hän antoi Emilion tehdä pojille kysymyksiä, ja pudisteli
sääliväisesti päätään, kun kuuli oppilaitten vaivalla pusertelevan
kieliopillisia sääntöjä ja määritelmiä. Tuntui siltä, kuin pojat
olisivat kertoelleet vieraskielisiä sanoja, joita olivat, sisältöä
ymmärtämättä, ulkoa oppineet.
-- Hyvä -- tarkastaja virkkoi -- te teette, minkä voitte. Kuullaanpas,
onko heillä minkäänlaisia tietoja hyödyllisistä asioista.
Hän alkoi itse tehdä yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä
kysymyksiä terveys-opista: kuinka vesi on puhdistettava, kuinka silmiä
ja korvia on eräissä tapauksissa suojeltava, mitä varustuksia on
tehtävä tarttuvain tautien liikkuessa, kuinka annettava ensimmäinen apu
luun murtuessa tahi jäsenen nyrjähtäessä, miten haavoja hoidettava y.m.
-- kaikki asioita, joista pojat olivat tuiki tietämättömiä.
-- Opettakaa hiukan näitäkin vähäpätöisiä aineita, herra opettaja --
sanoi hän -- se ei ole hukkaan heitettyä aikaa.
Opettajan sanomattomaksi hämmästykseksi tarkastaja rupesi tutkimaan, ei
kirjoitusvihkoja, vaan poikain kauloja, silmiä ja hampaita, ja rypisti
tyytymättömänä otsaansa. Sen jälkeen sanoi: -- Kylpyamme vesineen ja
saippuoineen olisi tarpeen joka luokkaa varten. Sitä minä pitäisin
voimisteluakin tarpeellisempana.
Kun hän oli palannut opettajan paikalle, ei hän pitänytkään
tarkastajien tavallista, koulutyötä koskevata puhetta, vaan kehoitti
sen sijaan poikia harjaamaan hampaitaan kahdesti päivässä sekä
huuhtomaan tarkoin suutansa. Pojat luulivat inspehtorin leikkiä
laskevan. Hän puhui heille ystävällisesti ja kertoi muun muassa, kuinka
japanilaiset, köyhimmätkin, tekevät, saadakseen kauan pitää hyvät
hampaansa: he näet raappivat hampaitaan kynsillä, ottavat suun täyteen
vettä, molskuttavat sitä kielellään ja sitte ruiskuttavat ulos niin
kovaa, että palveliain on tapana suutansa pihassa huuhtomalla herättää
yläkerrassa nukkuva isäntäväkensä.
-- Näin tehden, pienet ystäväni -- pitkitti tarkastaja -- voivat he
vielä kahdeksankymmenen vuotisina pureskella mitä ruokia tahansa, jota
vastoin täällä jo viidenkymmenen vuotisilla on huono ruuansulatus,
siitä vain, ett'emme voi ruokaamme kunnollisesti purra. Ja jos
turmelemme vatsamme, pilaamme samalla mielialamme ja teemme sekä
itsemme että muut ihmiset onnettomiksi. Tuo on teistä ihmeellistä, vai
kuinka? Vaan ettepä saata arvata, kuinka paljosta viheliäisyydestä
maailma pääsisi, jos vähän enemmän käytettäisiin puhdasta vettä. Mutta
-- päätti hän, katsellen likaisia seiniä -- missä koulua ei pidetä
siistinä, siellä eivät oppilaatkaan pese itseään. -- Sitten lisäsi,
opettajaan kääntyen: -- Olkaa yhtä tarkka puhtauden suhteen kuin olette
kieliopin sääntöjen, niin saattepa huomata totuuden erään suuren
ajattelian sanoissa: Ihmisen tulee ennen kaikkea olla kaunis eläin.
Pojat nauroivat.
-- Valitettavasti -- tarkastaja jatkoi -- eivät näille asioille naura
ainoastaan pojat, vaan hyvin moni aika-ihminenkin; jopa korkeassa
asemassa olevat henkilöt ylönkatsovat puhdasta vettä, raitista ilmaa ja
valoa.
Lopulta hän rupesi aivan hitaasti kirjoittamaan tarkastuksen
pöytäkirjaa eikä ollut huomaavinaankaan tarkastusmiestä, joka saapui
huoneesen aivan hengästyneenä ja asettui tarkastajan viereen seisomaan.
Lakattuaan kirjoittamasta, tarkastaja nousi ja sanoi opettajalle: --
Teistä tulee jonakin päivänä tarkastaja; kaikki opettajat tulevat siksi
ennemmin tahi myöhemmin. No niin, älkää silloin tehkö, niinkuin moni
muu teidän nuorista virkaveljistänne, jotka, vaivoin tarkastajiksi
päästyään, rupeavat törkeiksi ja sälyttävät opettajien niskoille
kaikenmoista käsittämätöntä ja epäkäytännöllistä, mitä ovat onkineet
kasvatusopillisten keksintöjen väljästä merestä. Tämän minä lasken
sydämmellenne. Katsokaa myöskin, ett'ette neljässäkolmatta tunnissa
unhoita, olleenne neljäkolmatta vuotta opettajana.
Senjälkeen hän kääntyi tarkastusmieheen, joka luultavasti odotti
jotakin kohteliasta lausetta, ja sanoi: -- Koulu on likainen.
Ovessa hän vielä huusi pojille: -- Lukekaa ja peskää itseänne.
Uusia tietoja entiseltä korpraalilta.
Kun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota
entiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti
häntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta
Badolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli
saanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti
kotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta
saatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison
paperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta
oikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta,
mutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen
suurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja
vihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi
päättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä;
ymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta,
johon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän
oli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja
puhisten.
Lerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa
joutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää,
joihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset
opettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut
erinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan
mahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle
neljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää
eräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa
luokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä
ovessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja
tämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan
kirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet
soviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa
seinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja
joka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon.
Kaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli
ensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte
tapahtui.
Kunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta
koululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia
opettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin
tahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi
vuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään
väistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään
hänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. -- Uuvuttaa Carlo
Lericaa! -- seisoi kirjeessä. -- Ymmärräthän, että kun minun
kunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta
sinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin
pitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä
näytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu
koulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle
lähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa
tekisi. _Roisto_ ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta.
Palkintojen jakamisjuhlassa koki _Roisto_ kostaa. Hän käski urkuria
soittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta
minä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni
semmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut
kuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä
kävivät vieläkin häijymmiksi. _Kaiku_ nimiseen lehteen lähettivät
häpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa
selitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan
toimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys,
käytöstapa, _taito ja kekseliäisyys_, joita välttämättömästi vaaditaan
lapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa
ilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista
panettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi,
mutta _Roistopa_ ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset,
jotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät
vähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi.
Kokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja,
joka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman
rahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja
menetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät
päälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea
sanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta
että rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai
mitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että
mieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa,
ja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan
palkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka
kätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un
tavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja
tehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä
tapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni
jalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului
kadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja
Jumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän
pääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni
neljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun
olin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla
katukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin
alas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki
viimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena
ja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä.
Hän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle,
kunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle
siellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine
selityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä
neljääntoista päivään edes vilahdukselta.
Kirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota
petollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän
kertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja
mitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja
rikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni
ojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes
kaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan
omistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän
silmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee
pahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.
Näitten ihmisten ilkeys -- kirjoitti Lerica -- on suurempi kuin
ajatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat
pojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka
tiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia,
saattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin
narrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin _Roiston_
poika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka
luultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka
hänet oli maailmaan laittanut. -- Herra opettaja, mitä merkitsee sana
sekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. -- Se
merkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä -- vastasin minä -- sinä
ja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. -- Siitä päivin ei
kysymyksiä sen koommin tullut.
Lerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, _Lurjus_,
jonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja
sitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi
seikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut,
samalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä
ilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska,
siivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään
kiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti
lakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut
mitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri
se häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi
tahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän
pakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että
he kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset,
Vainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut
likaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä
ruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti
lakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja
kirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä
hän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä
tullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä
tuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän
tunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä
kumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie
vihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet
ja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla,
samanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä
katseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä,
tuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä
olemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä
näkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi
ollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän
oli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko
perheen ilmaan.
-- Kuitenkin sanotaan -- pitkitettiin kirjeessä -- ett'ei poikia saa
lyödä! -- Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän
opettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä
rottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan,
ja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta
sehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin
puolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja
tekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki
koulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei
ollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan
luontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin
saisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs
pojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: -- Menkää matkaanne'
-- Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen
pyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan
pesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.
-- Menkää matkaanne! -- näin kirje päättyi. -- Kyllä minä menenkin, sen
roskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen
saanut kostaa teille pahat tekonne. -- Lerica kertoi, että hänellä
tukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän
itsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa
tähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota
kaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun
johdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla
hyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen
ja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin.
Tämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä
kulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, "vapisi koko kunta".
Kuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota
ilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa.
Jälkilisäyksessä oli: -- Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden
vuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut
_omalla kustannuksellani_ matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen
_Roisto!_
Hyvästi!
Lerican hauskan kirjeen jälkeen ja saatuaan määräyksen uuteen paikkaan
Caminassa, kuluivat Emilion päivät jokseenkin yksitoikkoisesti vuoden
loppuun.
Vaikka Emilio oli paljon kärsinyt Altaranassa, jätti hän kuitenkin
paikkakunnan tuntien suurta kaipuuta, varsinkin rakastettavan
naapurinsa tähden; sillä Emilion myötätuntoisuus, rakkaus ja ihaelu
sekä kaikki muut tukahutetut tunteet heräsivät jälleen sydämmessä eron
hetken lähestyessä. Opettajattaren isä oli jo kuukauden päivät maannut
hyvin huonona viimeisillään ja tänä surun aikana oli hänellä
taloudellisissa toimissa apunaan sekatavarankauppiaan pieni
ystävällinen tyttö sekä tuo kukkia tuova oppilas; ja joka ilta, kun
tyttöset sanoivat hänelle portaissa hyvää yötä, piti hän molempia
hetkisen syliinsä suljettuina ja painoi äänetönnä heidän päätänsä
rintaansa vasten.
Juuri kun Emilio oli lähtemäisillään huoneestaan, sanoakseen
opettajattarelle hyvästi, huomasi hän tämän seisovan palkongilla
käsipuihin nojautuneena, kalpeana ja uupuneena yövalvomisista. Tieto
tulevasta suuresta surusta kuvastui hänen kasvoissaan, mutta samalla
hän näytti lujana onnettomuutta vastaan ottavan, ikäänkuin olisi
päättänyt kantaa kaiken valittamatta. Hän seisoi siinä pää pystyssä,
silmillään tähystellen avaruuteen, aivan kuin olisi ajatuksissaan
katsellut niitä tuhansia pieniä tyttöjä, joille tästälähin oli uhraava
elämänsä tykkönään. Hän näytti vaipuneen ajattelemaan sitä, kuinka
olisi täyttävä jäljellä olevat pyhät velvollisuutensa, sitten kun tuo
toinen, yhtä pyhä, pian olisi täytetty.
Kun Emilio näki hänet surullisena ja ajatuksiin vaipuneena, ei hän
raskinut murhetta lisätä jäähyväisillä, jotka ehdottomasti
herättäisivät katkeria muistoja. Hän katseli opettajatarta vähän aikaa,
ja kirjoitti sitte hänelle hellät hyvästit, suuteli ajatuksissaan tuota
herttaista suuta, josta niin moni, iäksi hänen mieleensä painunut sana
oli lähtenyt.
Luostarissa.
Emilio oli viettänyt toista kuukautta ----ssa, Golin perheessä,
sisariensa kanssa.
Eräänä iltapäivänä, vähää ennen päivällistä, hän juuri seisoi ja
mietti, mitä varten pöytä oli katettu kuudelle hengelle, kun samassa
isäntä astui sisään ja lausui hänelle hymyellen: -- Emilio, täällä on
eräs entinen mielitiettysi! -- Samassa töytäsi sisään korkeakasvuinen,
tummanverinen nainen, tarttui Emilion käsiin ja suuteli häntä
molemmille poskille.
Se oli Emilion serkku, joka juuri oli saapunut ----een, ihastuksissaan
vapaudesta, jonka oli saanut neljänkymmenen päiväisen luostari-elämän
jälkeen.
-- Nytpä saat kuulla! -- hän sanoi Emiliolle ja huoahti samalla syvään,
aivan kuin olisi aikonut kertoa pakoretkestä, jonka avulla oli päässyt
jostakin vankilasta.
Opettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä
laihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta,
suorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi
liikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja
hätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui
Emilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat
leikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.