tahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä
syömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut
_käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran_. Hänen oli
onnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut
toisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna
opettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle
mitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä
nykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki
niitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo
talonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin
ja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa
oli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin
kuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville.
Se panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa
etuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin
kuuluneitten kiväärien keskelle.
Aina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti
"ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini,
ritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi", eikä unhoittanut yhtäkään
arvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan
oli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme,
nähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä
koskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään,
ja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi
pippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä
kädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan -- ja teki kaiken
tämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain
kysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan
silmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.
-- Sinä olet oikein onnenpoika! -- virkkoi Emilio. -- Minkäslainen on
sitte kunta?
-- Kunta on hyvä -- vastasi Labaccio. -- Minulla on ollut onni joutua
tekemisiin semmoisten kotien kanssa, jotka auttavat minua työssäni.
-- -- Tässäkin suhteessa toistan entisen havaintoni, että löytyy
opettajia, jotka eivät tiedä omaa parastansa, vaan kokevat hyötyä
kunnassa vallitsevasta eripuraisuudesta rupeamalla jonkin erityisen
puolueen mieheksi. Se on erhetystä, hyvä ystävä, surku-tel-ta-vaa
erhetystä. Minä sitävastoin pyrin sovittamaan riitaisuudet ja saatanpa
kehua onnistuneenikin pyrinnöissäni. Sanotaan: koulu-opettaja on
sivistyksen apostoli kunnassa. Tahtoisinpa lisätä: myöskin rauhan
apostoli; pääasiallisesti rauhan. Opettajan tulee saattaa rauhaa
kuntaan ja asettaa suu säkkiä myöden. On esimerkiksi opettajia, jotka
menevät päivälliskutsuille toisen puolueen jäsenten luokse, mutt'eivät
toisen, peläten loukkaavansa toisia. Semmoinen menetystapa todistaa
luonteen heikkoutta, ett'en sano pelkurimaisuutta. Minun mielestäni
opettajan tulee olla puolueitten yläpuolella, eikä mitäkään näistä
erittäin suosia, ja siksi minä menen kaikkien kutsuihin. Opettajan
ensimmäinen velvollisuus on pysyä hyvässä sovussa kotien kanssa. Se
opettaja, joka riitaantuu vanhempain kanssa, ei voi koskaan mitään
hyvää saada aikaan. Siis, ei minkäänlaisia epäkohteliaisuuksia, se on
periaatteeni; ei minkäänlaisia riitaisuuksia. Jos luokassani on --
ajatelkaamme semmoista tapausta -- sindacon tai tarkastusmiehen poikia,
niin en suinkaan heitä vanhempainsa tähden aseta ensi riville istumaan;
mutta enpä myöskään seuraa muutamien opettajien hullua menetystä,
jotka, peläten, että heitä luullaan lahjomisille alttiiksi, ja
kehuakseen muka itsenäisyyttään panevat parempisukuiset oppilaansa
viimeiselle penkille. -- -- Sitäpaitsi, ovathan viran-omaisetkin
ihmisiä. Eihän sovi vaatia, ett'eivät rakastaisi omia lapsiaan enemmän
kuin muita. Tyhmyyksiä.
Jo Emilio vihastui: -- Hyväinen aika, mitä rupatat! Sinä olet
opettajiston Feniks lintu ja sattunut löytämään Eldoradon. Mutta mitä
minuun tulee ja myöskin useimpiin virkaveljistämme, on meillä
lukemattomia ja kaikenkaltaisia vaikeuksia ja elämämme on ikävää ja
kurjaa. Se ei ole minkään arvoista, jos onkin kunniallinen mies ja
tekee velvollisuutensa. -- -- Minä näen ehtimiseen väkivaltaisuuksia ja
vääryyksiä tehtävän ja opettaja on niiden suhteen turvaton. Joka
taholta kuuluu valitushuutoja, tuhansittain on opettajia, joilla ei ole
ravintoa kylliksensä ja moni kuolee nälkään. Et voi kieltää, että tämä
on totta.
-- Sitä minä en suinkaan kiellä -- vastasi Labaccio hiljaisena -- mutta
usko pois, Ratti, paljo liioitellaan.
-- Liioitellaanko? -- -- Missä tilassa ovat Staloran naapurikuntain
opettajat? Luullakseni sinä sen tiedät.
-- Minä tunnen muutamia heistä. No niin -- -- ylipäänsä heillä on hyvä
asema. Kerran sairastui yksi opettajista ja silloin talonpojat toivat
hänelle kaikenlaisia lääkeyrttejä sekä hevosen-ihraa. -- -- Usko minua,
asiat eivät ole niin huonosti kuin hoetaan. Minun luullakseni on syytä
molemmin puolin. Eiväthän opettajat muuta tee kuin ruikuttavat tuosta
siunatusta palkastaan. Lopulta käyvät sietämättömiksi. Sanonpa vielä
kerran, itse he ammattinsa alentavat alituiseen huutamalla nälkään
kuolevansa. Siinä on jouduttu niin kauas, että ihmiset, nähdessään
opettajan, säpsähtäen peräytyvät ikäänkuin näkisivät Ugolino
kreivin[15] haamun. Opettajat kirjoittelevat sanomalehtiin ja
uhkailevat. -- -- Näyttävät luulevan, ett'ei heitä varten olekkaan
oikeutta ja armahtavaisuutta maailmassa -- -- Usko minua; minä seuraan
noita riitoja -- -- kirjoitan eri vihkoon tuomio-istuinten päätökset ja
neuvoskuntain mietinnöt, ja huomaan, että niissä usein opettajien
vainoojia kelpo lailla pelmuutetaan. Mutta mitä sinä teet?
Näin sanoen Labaccio otti vadin, jossa oli kasviksia, Emilion kädestä
ja neuvoi hänelle, kuinka sallaati oli valmistettava. Hän esitteli
teoriiansa eri ainesten tarkasta punninnasta sekä näytti kuinka lehtiä
oli liikuteltava, etteivät maustimet lentäisi pitkin. Äkkiä sysäsi hän
tuolin taaksepäin, jott'ei saisi polvilleen kasvislehteä, joka putosi
vadista.
-- Taaskin olet entisesi tapainen! -- huudahti Emilio nauraen. -- Olet
aina enemmän pelännyt tahrapilkkua, kuin pyssynlaukausta.
-- Hyvä ihminen -- sanoi toinen tyynesti -- jos eivät opettajat varo
vaatteitaan. -- -- Arvaatkos, kuinka kauan olen käyttänyt tätä takkia?
-- -- Viisi vuotta, eikä sitä vielä ole käännetty. Jos ei tuota
mieletöntä pakollista voimistelua olisi, kestäisi se vielä pitkät ajat.
-- Lyönpä vetoa, ettäs olet jo pääomia kokoellut -- sanoi Ratti.
Labaccio kohautti hartioitaan. Kuinka häneltä olisi mitään voinut
säästyä? Mutta ensi vuonna hän toivoi voivansa panna säästöön,
sillä hän saa palkankoroitusta. Hän kehui ritari ja sindaco Lottia,
joka oli hankkinut lisää opetusvälikappaleita ja antanut hänelle
kahdeksankymmentä lireä iltakoulusta paitsi hallituksen palkanlisäystä
sekä luvannut hänelle vähäisen maata _mallipelloksi_, aiottua
maanviljelyskoulua varten.
-- Sinähän olet koko Kroiso! -- virkkoi Emilio hieman kateissaan.
Siksi että itse olet joutunut kultalaan, näet muidenkin kohdan
ruusunkarvaisena. Minun puolestani nauttios vaan olostasi, mutta sääli
edes niitä, joilla on tuskin välttämättömimpänsä, äläkä kehu tätä
kaikkein viheliäisintä virkaa. Eihän tarvitse muuta kuin muistaa että
kaikilla muilla urilla on ylenemisen toivoa. Tämä toivo antaa ihmiselle
voimaa raatamaan. Meidän virassamme ei ole muuta toivomista kuin ett'ei
vajoisi alaspäin. Siinä kansakoulu-opettajan toimen määritelmä.
-- Kai olot paranevat -- virkahti Labaccio.
-- Sinulle kyllä, siitä olen varma -- sanoi Emilio, ja muistaessaan
Lerican leikkipuhetta hän lisäsi: -- Luultavasti nait tytön, jolla on
viisikymmentä tuhatta lireä.
Labaccio katseli häntä ällistyneenä ja vastasi hiukan hämillään: -- Ei
se ole mikään tyttö.
-- Oho, arvasinpa siis oikein! -- huudahti Emilio, iloissaan
odottamattomasta keksimisestään. -- Tyttö tahi muu; pääasia että hankit
itsellesi vaimon, jolla on niin ja niin paljon kukkarossa. Arvasinhan
sen.
Labacciota hieman harmitti, kun oli noin joutunut ansaan. Nyt ei enää
maksanut vaivaa asiata salata. Niin, tätä naimista oli jonkun aikaa
puuhattu, mutta häitä oli täytynyt lykätä. -- -- Hän ei uskaltanut
mainita, että oli odottanut setänsä kuolemaa, mennäkseen naimisiin.
Morsian oli leski -- -- yksi pikkukoulun perustajia, saman koulun,
jonka sihteerinä hän ilmaiseksi oli ollut toista vuotta. Hän alkoi
ylistellä sydänkäpynsä hienoa kasvatusta ja oivallista luonnetta. -- --
Se osasi ranskaa ja vähän englannin kieltä, lyhyesti sanoen, sillä oli
perusteellinen sivistys ja -- -- miellyttävä olento.
-- On sillä kai muutakin, joka vetää sinua puoleensa -- sanoi Ratti.
Hän tarkoitti myötäjäisiä; mutta toveri luuli hänen ilvehtien puhuvan
nuoruudesta ja kauneudesta, joista ominaisuuksista sulhanen ei ollut
sanaakaan virkkanut, koska edellistä ei enää ollut, jälkimäistä ei
koskaan ollut löytynytkään. Hän oli siis ymmärtävinänsä Emilion sanat
niin, että todella saivat oikean tarkoituksensa ja vastasi: -- Kyllä
niin, hänellä on vähän tavaraa. -- -- Minä teen hyvän kaupan. -- Ja
kostaaksensa toiselle tämän sivuiskuja, hän lisäsi: -- Luultavasti hän
ei olisi minua ottanut, jos olisin noita kerjäläisten tavoin
ruikuttavia opettajia.
Emilio ymmärsi pistoksen, ja osaksi ivasta suuttuneena, osaksi
vihoissaan uudesta todisteesta, että kaikki oli ennalta laskettua
tuossa monituumaisessa päässä, joka ulkoapäin näytti niin
hyvällaiselta, hän puhkesi terävästi sanomaan: -- Niin, nyt ymmärrän,
että sinun täytyy päästä eteenpäin maailmassa! Sinulla on kaikki mitä
siihen tarvitaan. Hengessäni näen sinut kunnallishallituksen jäsenenä,
tohtorin seppele päässä, valtiopäivämiehenä. -- -- Säädyissä istuessasi
et kai häpeä meitä, niinkuin moni muu on tehnyt. Sinä kyllä silloin
muistat vanhoja tovereitasi, jotka eivät ole voineet rahoja ravistaa
päästötodistuksestaan, vaan ovat jääneet maan mutaan ja nöyrästi
tekevät velvollisuutensa. Ehdoittelet kai palkan vähimmäksi määräksi
edes tuhannen lireä. Sinulla on hyvä sydän ja sanot luultavasti
leikatessasi fasaanin paistia: -- Toimittakaamme niin, että palanen
häränlihaa keitetään tuolle nälkäiselle joukolle, josta onnellisesti
olen päässyt -- -- älyni avulla.
Emilio oli tuskin sanansa sanonut, ennenkuin pelkäsi loukanneensa
ystävätään. Mutta Labaccio vastasi aivan tyynesti, kahviaan sekotellen:
-- Tuhannen lireä on minusta aina ollut sopivin summa, mikä olisi panna
palkan vähimmäksi määräksi -- -- tätä nykyä, siihen lisäksi vapaa
asumus; eläkelaki kaipaa parannusta siihen suuntaan, että esimerkiksi
otetaan lukuun sekin aika, jonka opettaja tarvitsee hankkiakseen uuden
paikan, kun on joutunut virattomaksi ilman omaa syytänsä.
Hän oli hetkisen vaiti maistaakseen kahviansa. Sitten kysyi: -- Miksi
et sekota herneitä kahviisi? -- Ja hän antoi Emiliolle hyvän neuvon:
herneitä oli pantava puoleksi; nekin olivat poltettavat ja jauhettavat.
Sillä lailla valmistettuna maistui kahvi paremmallekkin kuin
paljaaltaan ja maksoi noin pari centesimoa vähemmän kuppi.
Tämä omituinen käänne, jonka Labaccio antoi puheelle, lepytti Emilion
jälleen ja hän melkein katui koettaneensa ärsyttää toista sekä rupesi
leikkiä laskemaan ja puhumaan omista seikkailuistaan, kunnes toinen
katseli kelloaan ja sanoi, että hänen oli lähteminen. Hän pyysi
vaateharjaa ja harjasi itseänsä huolellisesti, jonka jälkeen kiitti
toveria kestityksestä.
Kun ystävät olivat kadulle tulleet, kysyi Labaccio, mitä koulusanomia
Emilio tilasi, ja kuultuaan hän ehdoitteli ottamaan toista,
_Kasvatus-opillinen kirjallisuus_ nimistä lehteä, joka oli halvempi.
Koska Emilio ei näyttänyt oikein taipuvaiselta vaihtoon, sanoi toinen
lopulta syynkin ehdoitukseensa: se, joka hankki seitsemän tilaajaa, sai
yhden vuosikerran ilmaiseksi. Hänellä oli jo kuusi. Miksikä Emilio ei
saattaisi tehdä hänelle mieliksi?
Ravintolan edustalla odotteli Labaccion kyytimies. Opettaja nousi
vaunuihin, varoen tarkoin housujaan, etteivät tahraantuisi.
-- Milloin tapaamme jälleen? -- kysyi Emilio luontaisen
sydämmellisesti, sillä tällä hetkellä hän näki Labacciossa ainoastaan
vanhan toverinsa.
Toinen vastasi toivovansa nähdä hänet ensi opettajakokouksessa,
Milanossa tahi Turinissa.
-- Minulla ei ole toivoa päästä sinne -- sanoi Emilio. -- Kaikissa
tapauksissa on minulle aina hauskaa tavata sinua. Onnea retkillesi,
äläkä unhoita minua --- hän pitkitti ja puristi sydämmellisesti ystävän
lihavaa velttoa kättä.
Kun vaunut lähtivät liikkeelle, sanoi Labaccio aivan tyynesti: -- Kyllä
minä ajoissa annan sinulle tiedon häistäni.
Omituinen oppilas.
Labaccion lähdettyä tunsi Emilio entistänsä suurempaa kyllästystä
oloonsa, niinkuin usein käypi, kun kunnolliset ihmiset, joilla ei ole
sattunut onnea olemaan, näkevät mielestään tunnottoman kumppanin
myötäkäymistä; tämä vastenmielisyys kypsytti hänessä päätöksen koettaa
onneaan Turinissa päästäkseen pois maaelämästä. Mutta sen päämäärän
saavuttamiseksi hänen täytyi täydellä todella ryhtyä lukuihinsa, ja
koska nuot aikaisemmat tapaukset olivat auttamattomasti ryöstäneet
häneltä sekä vanhempain että oppilaitten kunnioituksen, ei hän enää
voinut Altaranassa saavuttaa tuota hengen työlle välttämättömän
tarpeellista mielenrauhaa, vaan päätti hakea toista paikkaa. Sitäpaitsi
ei kylässä ollut mitään, joka olisi pidättänyt häntä, sittenkun hän
kerran oli menettänyt neiti Gallin ystävyyden ja varmaksi ymmärtänyt,
ett'ei se enää millään ollut takaisin voitettavana. Opettajattaren
läheisyyspä vaivasikin häntä, ja armaansa näkeminen oli hänelle
kiusaksi. Kaukana Altaranasta hän kyllä tytön pian unhoittaisi. Yksi
ainoa side kiinitti häntä Altaranaan: se oli Samis'in herrasväki. Ero
heistä tuntuisi katkeralta.
Aikaisin eräänä aamuna astui asian-ajaja Emilion huoneesen huudahtaen:
-- Herra opettaja, tässä tuon lahjan tieteelle! -- Tämän sanottuaan hän
käski sisään neljäntoista vuotiaan pojan, joka asettui vastapäätä
opettajaa ja katseli häntä rohkeasti, odottaen, että toinen tuntisi
hänet. Vaan muutos, joka pojan ulkomuodossa oli vuoden kuluessa
tapahtunut, sekä siistit vaatteet vaikuttivat sen, ett'ei Emilio oitis
tuntenutkaan Generiä, tuota lurjusta Case Rossen yhteiskoulusta, joka
oli neiti Vettiä armastellut. Kun asian-ajaja mainitsi pojan nimen,
muistui oitis Emilion mieleen tuuma, josta toinen oli edellisenä vuonna
puhunut: ottaa näet joku lahjakas rahvaan poika suorastaan auran
perästä ja antaa hänen kulkea lukutietä, voidaksensa hänessä askel
askeleelta seurata eläimen muutosta ihmiseksi sekä siten tutkia
kysymystä talonpojan yhteiskunnallisesta ja tiedollisesta
kasvatuksesta. Tutkittuansa ja koeteltuansa useita poikia, asian-ajaja
lopulta oli valinnut Generin, joka toisena kouluvuotenaan oli
osoittanut todella merkillistä älyä ja tahdon tarmoa. Isä, vanha
roisto, oli antanut poikansa niin monilla ehdoilla, että tuntui siltä,
kuin hän olisi tehnyt suuren armon asian-ajajalle. Tämä oli ottanut
pojan mukaansa kaupunkiin, räätälillä puetettavaksi, ja uskoi hänet nyt
kuukauden ajaksi Emilion hoitoon valmistettavaksi suorittamaan
pääsötutkintoa Turinin kansakoulun neljänteen luokkaan. Asian-ajajan
tarkoitus oli antaa Generin, päätettyään kansakoulun, käydä jonkin
teknillisen oppilaitoksen läpi.
-- Katselkaa häntä tarkasti kiireestä kantapäihin -- virkkoi
asian-ajaja -- ja sanokaa, eikö hän näytä maailman valloittajalta.
Kun lukutunnit oli määrätty ja Generi pois lähetetty, kertoi Samis
tarkoin tutkineensa poikaa sekä hankkineensa perinpohjaisia tietoja
hänestä, ennenkuin oli hänet valinnut. Juuri semmoista luonnetta hän
oli hakenut: poikaa, jolla ei olisi vähintäkään tunteellisuutta. Neiti
Vettiä koskevat haaveilut olivat vain tilapäistä aistinten kiihkoa.
Rakkaus opettajattareen oli muuttunut palavaksi koulu-innoksi, jota
seurasi tahi jolle kentiesi oli perustuksena voittamaton inho
talonpojan asemaa ja raskasta maatyötä kohtaan. Säännöllisesti kuin
joku oikeudenpalvelia oli isä monena kuukautena pieksänyt poikaansa
saadakseen hänet irti Minervasta ja jälleen kiinni Cerekseen. Turhaa
kaikki: poika oli rautaisen itsepäisesti ponnistanut vastaan ja sata
kertaa selitellyt, että antaisi ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin
rupeaisi talonpojaksi. Näyttipä siltä kuin koko se kansanluokka, joka
vuosisadat oli auran perässä hikoillut, nyt olisi väsynyt ja
maisteltuaan pojan suulla kirjatietoja, noussut hänen persoonassaan
kymmenen sukupolven yhteisillä voimilla tuota perinnöllistä kirousta
vastaan.
Hän on ennalta valittu -- päättä asian-ajaja -- ruumiillisesti,
henkisesti ja siveellisesti varustettu taistelemaan ja kohoamaan
korkeammalle; hän on pelkästään aivoa ja tahdon voimaa; ihminen joka
onnistuu kaikessa. Älkää ajatelko koskaan voittavanne hänen
rakkauttaan, niinkuin en minäkään toivo saavani häneltä mitään
kiitollisuutta. Ennustanpa hänen viidenkolmatta vuotiaana kirjoittavan
kirjan, jossa vastustellaan minun mielipiteitäni oikeustieteessä.
Kohdelkaa häntä aika-ihmisenä ja huviksenne tutkikaa häntä. Se maksaa
kyllä vaivan, olkaa varma. Hän on tulevaisuuden talonpoika.
Emilio rupesi opettamaan Generiä, käyttäen enimmän ajan äidinkieleen ja
laskentoon. Poika oli todellakin lahjakas ja harras työssään, ja pian
opettaja huomasi asian-ajajan oikein käsittäneen hänen luonteensa.
Koska Generi oli vast'ikään ensimmäistä kertaansa käynyt Turinissa,
antoi Emilio hänelle aineeksi kuvauksen tästä kaupungista. Kirjoitus
oli erinomaisen selvä, hyvä suunnitelman puolesta ja siinä kerrottiin
muutamia varsin omituisia havaintoja; mutta siinä ei ollut ihailun
sanaakaan, ei ainoatakaan ihmettelevää huudahdusta, jommoisia lapset
niin paljon käyttävät kertoessaan jostain, joka on heitä huvittanut
tahi liikuttanut. Sama oli laita seuraavienkin ainekirjoitusten ja
suullisten esittelyjen, joissa kuitenkin sydämmen kielten olisi pitänyt
värähdellä: kirjoitettiin näet isänmaata, uskontoa ja perhettä koskevia
aineita. Kyllä hän näiden sanain sisällyksen ymmärsi, kertoi ja selitti
selvästi ja johdonmukaisesti mitä luettiin tahi opetettiin, mutta ei
hänen katseensa, ei äänensä koskaan ilmaisseet vähintäkään sydämmen
liikutusta. Kun Emilio huomautti jostakin tehdystä virheestä, näytti
oppilas miettiväiseltä, ja kehuttaessa hän salasi tyytyväisyytensä.
Hän antoi Emilion usein toistaa jonkin selityksen voidakseen
paremmin käsittää, eikä ollut koskaan hajamielinen tahi odottanut
malttamattomana tunnin päättymistä. Kuitenkin tunsi opettaja elämän
tykyttävän tuossa kuivassa, voimakkaassa ruumiissa, joka uusista
vaatteistaan huolimatta vielä haiskahti talonpojalle; nuo päivettyneet
kädet, leveine, litteine sormenpäineen liikehtivät, pojan jotakin
vastausta miettiessä, tiedottomasti, kuumeentapaisesti; tuo todisti
vilkasta sielun-elämää ja hermojen kireätä jännitystä. Generin ruumiin
asento, liikkumistapa ja ääntäminen muistuttivat yhä vielä pojasta,
joka oli kasvanut riihen ja karjapihan vaiheella. Emiliosta näytti
hänen talonpoikamaisuutensa päivä päivältä yhä enemmän katoavan.
Ainoastaan opettajansa kohtelemisessa hän oli muuttumaton: aina
kunnioittavainen, vaan ilman vähintäkään sen hartaampaa tunnetta.
Tullessaan sanoi hän "hyvää päivää" ja mennessään "hyvästi", ja jos oli
jostakin epätietoinen, kysyi; muuta ei puhunut.
Uteliaana saadaksensa tietää, mitä tässä moukan pojassa oikeastaan
piili, Emilio kerran otti leikillä puheeksi hänen entisen
mielitiettynsä ja odotti näkevänsä pojan punastuvan niinkuin silloin
koulussa. Vieläkös mitä; poika kohautti naurahtaen toista olkaansa,
ikäänkuin olisi pitänyt niitä asioita pelkkinä hullutuksina, joita ei
enää ajatellutkaan.
Eräänä päivänä kysyi Emilio, eikö hän pelännyt aikaa myöten väsyvänsä
opin tiellä, jossa on niin paljo vastuksia ja joka vaatii niin suuria
ponnistuksia.
Poika pudisti kieltävästi päätään.
-- Eikö sinusta ole ikävä jättää vanhempiasi? -- tiedusteli opettaja.
Toinen vastasi: -- He ovat tyytyväisiä -- aivan niinkuin asia olisi
koskenut yksin vanhempia.
-- Mutta -- pitkitti opettaja -- jonakin kauniina päivänä kadut
kauppojasi ja silloin muutat suuntaa ja rupeat taas talonpojaksi.
Poika vastasi kuivasti ja äreästi: -- En koskaan, en koskaan -- ja
naurahti säälivästi niin mahdotonta olettamusta.
Nämä vastauksensa hän lausui pää pystyssä ja silmät tuijottaen avaran
lakeuden kaukaiseen taivaanrantaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään
tappotanteren, jolta kuului kaukainen tykkien jyske ja jonka näkeminen
häntä riemastutti.
Generin pieni olento oli kuukauden ajan hauskana vaihetuksena
Emiliolle; sen kuluttua hän mielihyväkseen saattoi asian-ajajalle
ilmoittaa, että tämän holhotti oli erinomaisesti edistynyt. Samis'in
herrasväen Turiniin lähdön edellisenä päivänä Emilio sanoi asian
päivällispöydässä tavallisten vieraitten läsnäollessa. Hän huomasi
tuottaneensa suurta tyytyväisyyttä isännälleen, sitä enemmän, koska
tämän ystävät ja tuttavat jonkun aikaa olivat tehneet pilaa hänen
kummallisista kokeistaan muodostaa suurta miestä polentajauhoista.
Asian-ajaja käytti opettajan lausuntoa Generistä hyväkseen antaakseen
löylyä vastustajilleen ja piti sen johdosta viimeisen esitelmän siltä
kesältä.
Niinpä niin, saattoivat he hänen puolestaan nauraa niin kauan kuin
Generin kaltaiset pojat olivat poikkeuksina, niin kauan kuin oli
harvinaista, että talonpoikaispojat ja käsityöläisten lapset valitsivat
lukutien. Mutta jälkeisemme kyllä huomaisivat, kuinka parannusta
seuraisi parannus, myönnytystä myönnytys, siksi kunnes joudutaan siihen
tilaan, että kaikkien oikeus sivistykseen pidetään kieltämättömänä,
että kaikki urat aukaistaan kaikensäätyisille lapsille. Jälkeläisemme
saavat silloin nähdä, miltä entisten etu-oikeutettujen säätyläisten
tuntuu kilpailla uusien kykyjen kanssa, jotka ilmestyvät laajoista
kansankerroksista, mitkä siihen asti ovat olleet tykkönään
poissuljettuina kilpailusta.