sedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla
pojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa
puhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan
portilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa
ja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia
myöhemmäksi, ja että "herrasväki" vielä istui pöydässä; parasta siis
palata vasta tunnin kuluttua.
Opettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään;
mutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän
vihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä
aikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha
viha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi
jälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita
tarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen
sielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään
tulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva
roistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa,
polkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä
huoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään
köyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa,
joka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka
jok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin
olisi hänelle juuri omiansa.
Tässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti
Gallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin
lausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta
kaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut
Emiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin
välin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan
kaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi
asian-omaisten korviin.
-- Menkää ja kertokaa sanani hänelle -- puhui Emilio rouva Falbriziolle
-- te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että
heitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka
minulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä
käsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.
Rouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen,
että rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen,
joka -- -- -- Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä
kojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli
metrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli
rakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi
sanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen,
ja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin
kunniallinen nainen.
Pari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä
emännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja
milloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei
ollut siis vielä mitään kertonut.
Opettaja vastasi aikovansa kirjoittaa rouvalle. Seuraavana päivänä hän
kirjoittikin lyhyen ja äreän kirjeen, jossa, syitä mainitsematta, pyysi
päästä yksityistunneista. Rouva, joka ei koskaan kirjoitellut, lähetti
uudelleen palveliansa kohteliain sanoin pyytämään selvitystä opettajan
omituiseen vastaukseen. Emilio ei vastannut mitään.
Kolmannen kerran palvelia ilmaantui opettajan luo, kourassaan kirje,
joka luultavasti sisälsi rahoja. Hän uudisti entisen pyyntönsä, että
opettaja joko palaisi huvilaan tahi antaisi selityksiä. Emiliopa ei
ottanut kirjettä vastaan, eikä myöskään antanut selityksiä.
Viikko oli kulunut, eikä rouva Falbrizio ollut avannut suutaan Emilion
asiasta, sillä häntä huvitti pitää näin arkaluontoisen asian langat
jonkun aikaa käsissään.
Vielä kerran ilmestyi palvelia Emilion luo nöyrän näköisenä --
arvatenkin kajastusta emännän mielentilasta --, hartaasti pyytäen
Emiliota edes hetkeksi tulemaan rouvan luo, joka oli kovin pahoillansa
ja jolla oli jotain erittäin tärkeätä puhuttavaa. Rouva Falbrizio oli
siis vihdoinkin juorunnut. Emilio lähti huvilaan.
Rouva Ribbani oli todellakin kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut
Emiliota loukannut ylpeydestä, vaan siksi, kun hän ei lainkaan
ymmärtänyt mikä asema opettajalla on palvelusta tekeväin pitkällä
arvoasteikolla. Tietämättömyydestä hän sekotti kaikki semmoiset
henkilöt, niin että ne hänen silmissään olivat yhtenä ainoana
ihmisluokkana, niinkuin ei villikään tiedä erotusta kastrullin ja
lämpömittarin välillä. Mutta saatuansa rouva Falbriziolta kuulla, mitä
oli rikkonut -- vaikka opettajatar, rouvalle mieliksi, oli nauranut
koko asialle, eikä rouva itse oikein käsittänyt tehneensä
sopimattomasti -- oli hän häpeissään ja pahoillaan, hyväluontoinen kun
oli, ja päätti, maksoi mitä maksoi, sovittaa rikoksensa.
Emiliosta tuntui vastenmieliseltä lähteä huvilaan, ajatellessaan, että
piti astua palveliain ohitse, jotka luultavasti tiesivät kaiken ja nyt
nauraisivat hänelle, kun hän palaisi niinkuin armoihin otettu palvelia.
Mutta kun hän, kurkistaessaan puutarhan aidan lomitse, ei ketään
huomannut, rohkaisi hän mielensä. Palveliat olivat iltaruualla ja
lapset peuhasivat ylikerrassa.
Tuskin oli Emilio puutarhaan tullut, ennenkuin näki rouva Ribbanin
huvihuoneesta rientävän vastaansa, käsi ojolla, punastuen ja
tuskallisesti häntä tirkistellen.
-- Oi, herra opettaja! -- sanoi hän -- minä olen ollut kovin
pahoillani, kauhean, kauhean pahoillani, uskokaa minua!
Rouva ei löytänyt sanoja anteeksi pyytääkseen ja turhaa semmoinen olisi
ollutkin. Hän ei olisi kumminkaan voinut siitä asiasta puhua,
loukkaamatta uudelleen Emiliota.
Hän pyysi Emiliota huvimajaan, istumaan penkille vastapäätä akkunaa,
jonka säleuudinten kautta iltarusko heloitti. Rouva rupesi latelemaan
katkonaisia lauseita, jotka väliin eivät sisältäneet mitään, väliin
taas liiankin paljo. Samoja lauseita hän toisteli kymmeneen kertaan.
-- Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte -- -- --
Kuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella -- -- -- sivistynyttä,
hyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette -- -- -- En tosiaan tiedä,
missä järkeni lie ollut -- -- -- Te ymmärsitte minut väärin -- -- --
Lyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi
-- -- -- Te ette saa luulla mun tahallani -- -- -- Vaikka millä ehdolla
tahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken
erhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme.
Lupaattehan sen?
Voidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä
vihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat
ennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren
naisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan
kiireestä kantapäähän.
-- Vakuutan teille -- sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä
voi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. -- Minun puolestani
on kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille
mielipahaa.
Hän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle
kiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut
niin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva
Ribbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.
-- Te vieritätte kiven sydämmeltäni! -- huudahti hän. -- Se oikein
minua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä
muutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän
poisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?
Emilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata
kieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan
ja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: -- En
todellakaan tiedä -- -- -- Saammehan nähdä -- -- -- Kyllä minä tulen.
Nuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen
Emiliota tarkasti silmiin: -- Silloin kai saan antaakkin teille sen,
jota ette suostuneet ottamaan?
Taaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa
ei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä
miksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä
plombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion
silmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin.
Huumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: -- Opettaja! -- mutta se
huuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian
myöhään.
Tuommoista voi siis tapahtua "opin paarioillekkin"? Tämä oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta-
alkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän
astuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin
olisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän
erehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli
vilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan
ympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen,
nähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista!
Tuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana
nähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata
kamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja
Emilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren
tuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi
hän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!
-- Herra Ratti -- sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen --
tiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi
ne tiedot noin tuntia sitten.
Mitä Emilio välitti Azzornon sindacosta ja hänelle sattuneesta
tapaturmasta! Koko illan hän näki edessään tuon lauenneen mustan
kaulaliinansa jonkinmoisena suruharsona peittävän kaikki entiset
ruusunkarvaiset muistot, ja oli lukevinansa siitä uhkauksia, joita ei
kumminkaan kyennyt selittämään ja jotka juuri siitä syystä tekivät
hänet kahta levottomammaksi.
Vasta seuraavana päivänä muistui huvimajan tapaus hänen mieleensä ilman
tuota mustaa kaulaliinaa, iloisampana ja hauskempana kuin edellisenä
iltana, ja ajoi hänet taas huvilaan. Uteliaana, malttamattomana,
sykkivin sydämmin kuin varas, joka menee piilopaikkaansa kurkistamaan
onko varastettu aarteensa vielä paikoillaan, läksi Emilio astumaan
rouva Ribbanin luokse.
Puutarhan portilla hän epäillen pysähtyi, ja kun huomasi puutarhurin,
kysyi hän tältä: -- Onko rouva kotona?
Vastaus sattui häneen kuin miekan isku. Rouva oli saanut mieheltänsä
sähkösanoman ja matkustanut lapsineen, palvelioineen päivällisen
tienoissa Turiniin, eikä aikonut palata ennenkuin ensi vuonna.
Kuka olisi saattanut kaksi päivää aikaisemmin sanoa semmoisen tiedon
tuottavan hänelle surua ja mielipahaa, ikäänkuin hänet olisi pettänyt
ihminen, jota hän kauan oli rakastanut.
Yksinään, allapäin, tuntien ruumiin ja sielun tuskaa ajatellessaan
tuota tapausta, joka hetkistä ennen oli hänen mieltänsä hurmannut,
Emilio asteli kotiinpäin. Häntä masensi semmoinen yksinäisyyden ja
tyhjyyden kammo, että hän heti kotiin päästyään meni palkongille ja
seisoi siinä odotellen naapuriansa, sielussa tuska ja katumus sekä
kalvava halu hakea hänen seurastaan lohdutusta ja asettaa ystävänsä
itsensä ja tuon mielikuvan väliin, ikäänkuin kaihtaakseen sitä
ajatuksiltaan ja tyynnyttääkseen suloisella, puhtaalla tunteella
kuohuksissa olevaa sydäntään.
Kun neiti Galli tuli näkyviin, tervehti Emilio häntä kovin
ystävällisesti, hymyellen ja melkein rukoilevasti katsoen sekä ojensi
kätensä. Opettajatarpa ei tarttunutkaan ojennettuun käteen, katseli
häntä vain kylmästi. Äkkiä heräsi Emilion sielussa epäluulo:
kaulaliina, rouva Falbrizio -- -- -- Oi, sitä ei ollut epäilemistäkään;
rouva Falbrizio oli kertonut. Mitä hän sanoisi neiti Gallille? Kuinka
hän tästä pulasta suoriuisi? Hänen tätä miettiessään sanoi opettajatar
hitaasti, katsellen häntä: -- Tätä nykyähän annatte tuntinne
huvimajassa? -- Ja ennenkuin Emilio ehti vastata, pudisti hän
surumielisesti päätään ja meni sisään hyvästiä sanomatta.
Labaccio, toveri seminaari-ajoilta.
Emilio oli niin saanut kaksikin haavaa sydämmeensä. Kuitenkin lohdutti
häntä ajatus, että syynä ystävättären närkästykseen ei voinut olla muu
kuin mustasukkaisuus, siis elpyvä rakkaus. Tässä toivossa hän odotteli
rakkauden ilmautumista, niin pian kuin mustasukkaisuus olisi hävinnyt.
Mutta hän odotti turhaan. Muutamain päiväin päästä rupesi opettajatar
taas puhumaan hänen kanssaan, vaikka hyvin harvoin ja vastenmielisesti
sekä semmoisen äänellä, joka oli ystävyydessään pettynyt ja siitä
syystä käynyt epäluuloiseksi. Kaikki Emilion ponnistukset entisten,
tuttavallisten haastelojen palauttamiseksi olivat aivan turhat ja
jonkun ajan kuluttua hän alakuloisena niistä tykkönään luopui. Hän
tunsi opettajattaren järkähtämättömän luonteen ja oli vakuutettu
auttamattomasti vajonneensa hänen silmissään ja ett'ei enää ollut
mitään toivon sijaa. Uudelleen hän tunsi itsensä tässä talossa
yksinäiseksi kuin kuolleeksi, hän heitteli kirjansa nurkkaan ja
antautui saman raskasmielisyyden valtaan, jota ennen oli ravintolassa
haihduttanut. Sinneppä hän kyllä nytkin olisi osannut, ellei häntä
olisi pidättänyt asian-ajajan ja tämän rouvan osoittama ystävällisyys;
hän kävi edelleenkin heitä tervehtimässä, vaikka tosin ei niin usein
kuin ennen. Kaikeksi onneksi sattui pieni tapahtuma, joka muutamiksi
päiviksi haihdutti hänen synkeän mielialansa ja antoi ajatuksille
toista suuntaa.
Eräänä aamuna, kun hän juuri istautui pöytään laihaa aamiaistaan
syömään, tuli koulun vanha siivooja sisään jättäen käyntikortin, josta
hän luki: -- _Giovanni Labaccio, kansakoulu-opettaja, jäsen Palermon
Ansiollisten seurassa, saanut kunniapalkinnon Itaalian-opettajien
keskinäiseltä apuyhdistykseltä_. Ystävät eivät olleet toisiaan
tavanneet viiteen vuoteen! Kun Emilio töytäsi pöydästä mennäksensä
porstuaan toveria vastaan, seisoi tämä jo ovessa.
Emilio halaili ja suuteli häntä. Toveri otti tyynenä vastaan nämät
ystävyyden osoitukset ilman että juonteensa vähääkään muuttuivat ja
kysyi rauhallisesti niinkuin olisivat toisensa edellisenä päivänä
tavanneet: -- Kuinkas voit, Ratti?
-- Olethan aivan entisesi näköinen! -- huudahti Emilio nauraen, tarttui
toverin käteen ja vei hänet keskelle huonetta. Entisen koulutoverin
ilmestyminen karkoitti kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään, ja
hän tunsi itsensä viittä vuotta nuoremmaksi.
Labaccio ei todellakaan ollut paljoa muuttunut. Hän oli käynyt hieman
lihavammaksi ja kankeammaksi liikkeissään, mutta hänen kasvonsa olivat
yhä parrattomat ja iloisat niinkuin ennen. Hän oli perin huolellisesti
ja siististi puettuna, ja korkea, ahdas kaulus kuristi kaulaa niin,
että hänen oli pakko pitää päätänsä aina pystyssä.
Kuten Emilio heti Labaccion nähtyänsä aavisti, oli tämä tullut näille
maille sukulaisensa, Azzornon sindacon kuoleman johdosta, ja poikennut,
sitten kun asiat oli saatu järjestetyiksi, Altaranaan vanhaa ystäväänsä
tervehtimään. Emilio lausui surunsa tapahtuneesta kuolemasta; mutta kun
toinen keskeytti häntä liikkeellä, joka ilmaisi kohtaloonsa tyytymystä,
ei Emilio pitänyt tarpeellisena puhua siitä asiasta sen enempää. Toisen
estelemisistä huolimatta hän laittoi siivoojan hakemaan puodista yhtä
ja toista syötävää; sillä hän tahtoi välttämättömästi tarjota aamiaista
ystävälleen.
-- Rakas Rattini -- sanoi äsken tullut, kohotti hitaasti käsivartensa,
niinkuin olisivat olleet kaksi saman koneiston liikkeelle panemaa
vipua, ja laski ne Emilion olkapäille -- minua ilahuttaa nähdä sinut
hyvissä voimissa.
Sitten hän järjesteli kaulaliinansa solmua, tarkasti tuolin
istuinlautaa, kohotti hieman housujaan, nosti takinliepeet ja istautui.
Alussa haastelo muistutti pienen heleästi helähtelevän sähkökellon ja
tavallisen tuntilukuja lyövän seinäkellon yhteissoitosta. Labaccio
vastaeli noin joka kymmenenteen kysymykseen, jota vastoin hänen
kysymyksiinsä tuli vastauksia satamalla. Emilion kerrottua elämänsä
vaiheet, pudisteli toinen arvellen päätänsä. Emilio mainitsi myös
saaneensa tietoja hänestä heidän yhteiseltä tuttavaltaan, entiseltä
korpraalilta.
-- Carlo Lericalla -- sanoi toveri -- lienee äsken ollut ikäviä
rettelöitä Badolinossa. Muistaakseni luin jotain semmoista
_Kasvatus-opillisessa kirjallisuudessa_, joka on varsin oivallinen
aikakauslehti. Mutta en muista asian yksityiskohtia. Oh, sinä hankit
aivan liikoja herkkuja -- hän lisäsi, katsellen mielihyvällä
ruokapöytää, jolle siivooja oli asetellut tavallisen eturuuan: voita ja
kasviksia. -- Ei se käy päinsä näin meidän keskemme.
Emiliosta oli kovin hupaista nähdä jälleen toverin kasvoilla tuo tuttu
seminaarin aikuinen kasvojen väänne, jonka hän aina teki ruokaa
nähdessään: vetäisi nenänsä kurttuun ja työnsi huulensa herkullisen
pitkiksi.
Emilio huudahti ilomielin: -- Käy pöytään, Labaccio kulta! Nyt puhumme
Carlo Lericasta ja kaikista muista vanhoista ystävistä. Mutta ensiksi
tulee sinun kertoa elämäsi vaiheet loppuun.
He asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa.
Niinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä
virassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli
uudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa
paikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti
ystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.
Emilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.
Labaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa
kastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen
minulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille
kansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin
nuorin kaikista ehdoitetuista -- melkein kaikki muut olivat äijiä -- ei
minulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella
-- -- -- elleivät kentiesi ottaneet lukuun -- -- -- Palkintoja
jaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä
ministeri, konseljin presidentti -- -- -- ja koko joukko ylimyksiä.
Hänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan
osakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.
-- Sanalla sanoen -- virkahti Emilio -- sinä olet tyytyväinen
maailmaasi?
-- En ole tyytyväinen -- vastasi toinen -- mutta tyydyn. Näiden
molempain lausetapain välillä on eroa.
Hetken päästä hän kysäisi: -- Miks'et keitä näitä keltaisia
pippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.
-- Sinä tyydyt -- pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan -- siksi
että sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin
eräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa
-- -- -- Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme
valinneet kurjan kurjan uran.
-- Se on totta -- myönsi toveri tyynesti -- kurjan kyllä. Mutta
sallippas sinä minun sanoa jotain -- -- -- Älä sitä käännä omaan
kohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää
asettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina
oikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että
on opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin
sen näköisinä, jotta -- -- -- ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat
niin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä
opetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea,
ehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän
myöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole
-- -- -- ei voi tulla toimeen.
-- Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! -- sanoi Emilio.
-- _Vähimmästäkin kolauksesta!_ Mutta entäs kun kaikki kolauttavat
monta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja
koettavat tallata jalkain alle!
-- Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin
yleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja
viran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta
tahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä.
Tahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti
alussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin
pieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin
alkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni
neuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu
vesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei
pöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä -- -- -- Tämä oli siunatun hyvä
aate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas,
aivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan.
Noin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.
-- Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!
-- Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän
suinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta
pappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin.
Se taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet
mallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä
miehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean
papin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän
hyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin
kunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat
kelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa
vaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa
kanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.
-- Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta
tietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman
aineen.
Labaccio vastasi totisena: -- Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin
tiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni
tulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä.
Mitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei
olisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää -- -- -- ja hän lisäsi
hitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta
lainanneen lauseensa: -- eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan
hedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta
luokassani.
-- Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen -- sanoi Emilio.
-- Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle
kiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan
hiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä.
Par'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka
aikovat papeiksi. Tiedätkös -- -- minä olen yhä edelleenkin
metoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka
päivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen
päivä vuoden umpeensa.
Emiliota nauratti nuo neljännestunnit. -- Sanalla sanoen, sinulta
riittää aikaa kaikkeen. -- Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi
Lericalta kuulleensa Labaccion tulleen _välttämättömän tarpeelliseksi_
Stalorassa.