vastauksesta. -- Minä en sano sitä utukuvaksi' -- -- -- utukuva se ei
suinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset
ajatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni
esimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset
vaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten
seurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään
oikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan
muuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle
kirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan
katkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi
vaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi
pojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös
oli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen
säärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. -- Minä uskon
semmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä
olevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat
välikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei
niitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla
nähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon
pelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi
ja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat
viitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona,
sopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki
unhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset
vaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että
lapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja
hyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät
kaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan
tekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. "Lapsistamme
täytyy tulla meitä parempia" on mielestäni tyhmin ja virheellisin
inhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia
tahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella
olisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä
tuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla
asteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan,
se kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa.
Tuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä
ominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään
joka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien
kasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa
aikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi
sanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.
-- Pyydän anteeksi -- alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan -- millä
lailla sitte kansallisluonne on parannettava?
Sitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi
sitte: -- Sodan avulla.
Melkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.
Asian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta
miettinyt. -- Ainoastaan sodan avulla -- hän pitkitti -- olkoon sillä
sitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa
järisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan,
verta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei
se kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.
Kaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon
vieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan,
sanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio
uteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias
nainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja
pyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja
vaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen.
Tirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia
kinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa
käsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi
hän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit
poskikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän
keskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.
Tohtori virkahti tyynesti: -- Te ette usko koulun kasvattavaa
vaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää
inhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn
takia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin,
olisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan,
että hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu
siitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot
muuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän
viljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä
parempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on
kieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän,
_saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille
varmempi ja parempi taloudellinen asema_, niin että yhä useammat ja yhä
kunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan
vaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa
meillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä
miehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on
opettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä,
osaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja
vakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja
tekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella
aistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy
kansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä
ja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon,
koko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät
yhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä
tointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia.
Ottakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta
jääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi
kultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.
Asian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: -- Semmoiset ovat
urhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat
kuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa
rikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos
joku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.
-- Oivat opettajat eivät ole niinkään harvinaisia -- ryhtyi tohtori
taas puheeseen, innokkaasti puolustaen sitä kansanluokkaa, jota sai
rikkauksistaan kiittää, ja nyökäyttäen päätään Emiliolle, hän jatkoi:
-- En nyt tahdo puhua läsnäolevista -- -- --
Kun nuori rouva näki toisten hieman hymyelevän, luuli hän tohtorin
laskeneen leikkiä ja huudahti, ääneen nauraen: -- Voi kuinka hupaista.
Useat vieraista pyysivät tohtoria kertomaan jotain käynnistään
naapurilaakson kouluissa.
Hän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli
ottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren
vuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä,
koska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi
oppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli
hän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka
perusti Pestalozzin lauseesen: "Sopivin askaroiminen, minkä voi
kouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys." -- Täytyy -- sanoi opettaja
-- palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa
varttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän
kauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä
peltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi
heidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.
Kaikki pöytävieraat nauroivat.
Tohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen
edellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli
kolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika,
verraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden,
viisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän
rauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa
kuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka
ahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan,
hävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä
kodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle
tielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka
ominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien
suosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: "Hyvää opettajaa ei
voida rahoilla palkita."
Mitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa
olivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden
kukkuloille.
Muitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut
kylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä
korkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen
hameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren.
Vuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja
säärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan.
Kouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä,
vaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain
eteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi.
Korkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän
alempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni
hökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan
välissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan
ja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan
lihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua
piikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun
tämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen
äärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.
Tämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla
kasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä
ja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset
haastelot piankin taas alkoivat sujua.
Emäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat
päivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti
lapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä,
rouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.
-- Tilaisuus ei ole oikein sovelias -- hän sanoi --, mutta herra Ratti
antaa kyllä anteeksi.
Kysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt
loma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin
kansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.
Emilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli
käskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa,
jotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.
Vaan nuori rouva oli itsepäinen ja pyysi häntä toki tekemään hänen
Oskarilleen tämän suuren palveluksen. Olihan kysymys ainoastaan
vähäpätöisestä seikasta: kolmesta tunnista viikossa. Poika oli saanut
repposet ainoastaan laskennossa.
-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- on poikani hyvin harras oppimaan; hän on
hiljainen ja hyväpäinen, eikä tule teille suurtakaan vaivaa hänestä.
-- Kas niin -- sanoi rouva Samis ystävällisesti Emiliolle -- te voitte
kyllä tehdä sen palveluksen rouva Ribbanille.
-- Saattaisinhan minä -- alkoi taas vieras rouva -- pyytää rouva
Falbriziota, joka viime kesänä opetti tyttöäni, mutta ymmärrättehän,
ett'ei pojalle ole opettajattaressa kyllä. -- Hän lisäsi äkkiä: -- Mitä
maksoon tulee, emme suinkaan katso sen määrää.
Opettaja loukkaantui; rouva Samiskin teki harmia ilmaisevan liikkeen.
-- En minäkään sitä katso -- vastasi nuorukainen hiukan terävällä
äänellä. Hän ei kumminkaan pannut rouva Ribbanin sanoja pahakseen,
sillä ne lausuttiin aivan ajattelemattomasti. Sitä paitsi näytti rouva
yhtä hyvänluontoiselta kuin ajattelemattomalta.
-- Kolmannesta luokasta neljänteen sanoitte? -- kysyi Emilio.
-- Sanoinko niin? vastasi hän. -- Taisin erehtyä. Se tuli varmaankin
toisesta kolmanteen -- -- -- niin juuri, toisesta kolmanteen. Te voitte
määrätä hetken, joka itsellenne parhaiten sopii, esimerkiksi kolmesta
neljään j.pp. Meidän huvilamme on pari sataa askelta ylempänä
raatihuonetta; se, näette, jossa on lipulla koristettu huvihuone.
Meillä on hauska huone istuaksenne. -- Kääntyen rouva Samisiin hän
lisäsi: -- Se on se sininen, jossa kamarineitsyt makasi viime vuonna.
Muistatteko, eräänä päivänä te menitte sinne hamettanne laittelemaan?
Tuokin erityisseikka kamarineitsyestä tuntui Emiliosta
vastenmieliseltä, mutta rouva näytti semmoiselta luonnonlapselta,
ett'ei hän sen enempää ajatellut sanain sopimattomuutta.
-- Niinkuin mainitsin -- pitkitti rouva Ribbani vilkkaasti ja
lähentelihen Emiliota likinäköisten tavallisella tuttavallisuudella --
ei ole puhe muusta kuin ainekirjoituksen harjoittamisesta; toisissa
aineissa hän on hyväksytty. Voisittehan vähän pitää silmällä
käsialaakin, sillä totta puhuen, hän kirjoittaa oikeita
harakanvarpaita. Mutta, saattehan itse nähdä -- lisäsi hän nauraen.
Opettaja kysyi pojan ikää. Rouva Ribbani katseli kattoon, laski
kiireesti sormillaan ja vastasi: -- Kahdeksan vuotta -- -- -- ei,
kahdeksan ja puoli. Eihän se ole ikä eikä mikään. Jos tietäisitte
kuinka vilkas hän on! Pieni irti päässyt paholainen. Pyydän
sydämmellisesti että varustautte kärsivälliseksi, herra opettaja.
Valitettavasti hän on hemmoiteltu lapsi, joka varmaan saattaa teidät
epätoivoon. Sopiiko teidän alkaa huomenna?
Huomispäivän tunti määrättiin, jonka jälkeen kaikki kolme palasivat
muuhun seuraan. Rouva Ribbani näytti varsin tyytyväiseltä; rouva Samis
taas pidättäen nauruansa vilkaisi Emilioon.
Yksityistunnit.
Seuraavana päivänä meni Emilio lukemaan rouva Ribbanin pojan kanssa.
Huvilan edustalla kasvavassa puutarhassa oli pieniä kukkasmaita sekä
kahvin juontia varten kuusikulmainen huvimaja, jonka katto kohosi
keilanmuotoiseksi ja jonka neljä akkunaa olivat varustetut vihreillä
säleuutimilla.
Avatessaan puutarhan portin Emilio äkkäsi rouva Falbrizion, joka seisoi
huvimajan kohdalla tuttavallisesti puhellen kamarineitsyen kanssa; vaan
koska tämä loukkasi Emiliota heidän yhteisen virka-arvonsa puolesta, ei
hän ollut näkevinäänkään rouvaa astuessaan puutarhan poikki. Palvelia
avasi hänelle oven salin viereiseen siniseen huoneesen. Se oli rikas,
huolimattomasti hoidettu koti, täynnänsä kauniita, pölyisiä
huonekaluja; viuhkoja, muotilehtiä ja leikkikaluja oli heitelty sinne
tänne tuoleille ja sohville.
Pian ilmaantui rouva Ribbani poikineen. Ruvettiinpa haeskentelemaan
mustepulloa ja lopulta huudettiin palveliaa tuomaan omaansa. Rouva,
joka luuli velvollisuudekseen kuunnella tuntia, istautui pöydän ääreen,
vastapäätä opettajaa, ja näytti perin tarkkaavaiselta.
Kymmenessä minuutissa Emilio oppi tuntemaan oppilaansa. Se oli hyvin
vähän kehittynyt, kuunteli opettajaa pitäen käsiään ristissä vuoroon
toisen vuoroon toisen polven ympärillä ja vastasi kysymykseen: --
Oletkos ymmärtänyt? -- aina: Olen minä! -- vaikka kuitenkin oli
ymmärtänyt aivan nurinnarin. Mutta pahinta kaikesta oli, että hän
yksipäisesti pysyi virheissään, viisasteli ja koetti epärehellisen
asian-ajajan julkeudella toisiksi kääntää opettajan sanoja. Pari kolme
kertaa äiti läksi ulos muutamiksi minuuteiksi. Kerran Emilio oven takaa
kuuli naurua ja ikäänkuin kahden painimista, joista toisen äänestä
tunsi palveliaksi. Luultavasti tämä kutitti kamarineitsyttä. Sitte
kuului pianonsoittoa salista. Rouva palasi taas sisään ja kysyi
häiritsikö soittaminen sekä kertoi pikku tytöllä par'aikaa olevan
soittotunnin. Emilio vastasi: ei, semmoisella äänellä, että rouvan
olisi pitänyt ymmärtää hänen tarkoittavan toista, mutta sitä rouva ei
käsittänyt. Emilio toivoi seuraavalla tunnilla saavansa jäädä rauhaan
pojan kanssa. Mutta tälläkin kertaa rouva istui huoneessa, leikellen
auki erästä itaalialaista romaania, johon silloin tällöin kurkisteli.
Loppupuolella tuntia hän alkoi kuunnella avosuin, ikäänkuin olisi
tahtonut niellä opettajan sanat, väliin heilauttaen päätään
heittääkseen ylös matalalle otsalle valuneen mustan hiussuortuvan.
Nuorukainen katseli häntä salavihkaa. Rouva oli pystynenäinen ja ylen
täyteläinen, mutta kaunis, eikä näyttänyt vähääkään kiekailevalta.
Hänen läsnäolonsa häiritsi kumminkin Emiliota, samoin kuin
heleänvärinen pilkku kirjassa, sivun laidassa, häiritsee lukijata.
Kolmannella kerralla Emilion täytyi rouva Ribbanin juttujen takia
aloittaa tuntinsa neljännestä liian myöhään. Rouva kertoi, että oli
ollut kovin ikävää Sestrin kylpylaitoksessa; että hänen miehensä oli
määrä tulla Syyskuun ensi päivinä hakemaan häntä ja he matkustaisivat
Roomaan; ja että hän aikoi viettää syksynsä vuorelle rakennetussa
huvilassaan, jonne hän aina lähti viininkorjuun ajaksi. Äkkiä hän
kysäisi, oliko poika paljonkin edistynyt kahdella ensimäisellä
tunnilla.
Tälläkin kertaa rouva istui sisällä ja kuunteli tarkasti opettajaa,
tirkistäen suoraan seinään ja silloin tällöin nyökäyttäen
hyväksyväisesti päätään. Kun Emilio selitti erästä liikuttavaa
kertomusta, kääntyi hän uteliaana kuuntelemaan muutamia äänenväreitä,
ikäänkuin olisivat olleet kätketyn soittokoneen sointuja. Hän tarkistui
sanaan _ihmeellinen_ ja toisteli sitä hiljaa itsekseen, niinkuin olisi
miettinyt sen merkitystä. Kun opettaja, saatuansa oikean vastauksen,
sanoi "hyvin!" heittäytyi äiti poikansa kaulaan ja suuteli häntä
rajusti, ikäänkuin poika olisi päästänyt oikeita neron leimauksia.
Seuraavilla tunneilla Emiliota häiritsi toinen seikka: Rouva Ribbanin
luo tuli naisia vieraisin ja ne puhuivat ja nauroivat ääneen salissa,
samalla kun vierashuoneessa opetettiin.
Eräänä päivänä hän viereisestä huoneesta kuuli miehen ääntä, joka
hiljaa puhui rouvan kanssa, ja sitte taas kuului ikäänkuin käsi olisi
laskettu käden päälle. Se herätti Emiliossa epäluuloja.
Seuraavana päivänä oli Emilio tuskin tuntinsa aloittanut, ennenkuin
palvelia tuli sisään kantaen tarjottimella persikoita ja muita
makeisia, ja kohta sen jälkeen ilmaantui rouva pyytäen, että opettaja
olisi hyvä ja antaisi "pikun" syödä opettajan puhuessa, sillä heidän
piti kello neljä, ihan lyönnilleen, lähteä huviretkelle. Opettaja
suuttui ja oli ääneti, kunnes poika oli herkut ahmaissut; mutta rouva
ei laisinkaan huomannut tuota mieliharmin osoitusta. Tämä kaunis,
lihava nainen lapsellisine kasvoineen oli Emiliosta kovin typerä ja
ajattelematon, mutta samalla niin teeskentelemätön, että hän lopulta
antoi hänelle ajattelemattomuuden anteeksi. Hän ei kuitenkaan voinut
välistä olla ajattelematta onnettaren mielivaltaisuutta, verratessaan
tätä laiskaa, mitätöntä rouvaa, joka virui ylellisyydessä, nuoreen
naapuriinsa, kelpo tyttöön, joka vietti hyödyllistä, jaloa ja
toimeliasta elämää, mutta jolla tuskin oli kylläksi nälkänsä
tyydykkeeksi.
Eräänä päivänä oli Emilio vähällä ikipäiviksi jättää koko huvilan
hyvästiäkään sanomatta. Hän oli juuri päättänyt tunnin ja poika oli jo
mennyt ulos. Salissa oli vieraita, joille parast'aikaa tarjottiin
viiniä. Rouva Ribbani tuli äkkiä sisään, pyysi opettajaa vielä
viipymään hetkisen ja katosi samassa. Kohta sen jälkeen kantoi palvelia
Emiliolle lasillisen viiniä. Tämä lasillinen, joka lähetettiin hänelle
kuin jollekin kuskille ikään, ilman että häntä pyydettiin sisään
toisten luo tai ilman että rouva hetkeksikään jäi hänelle seuraa
pitämään, loukkasi häntä kovin. Hän ei kajonnut lasiin, vaan meni
tiehensä lujasti päättäen vasta jäykällä käytöksellään saada rouva
Ribbanin ymmärtämään että hän oli käyttäytynyt perin sopimattomasti.
Kun Emilio seuraavalla kerralla tuli, loukkasi rouva häntä vieläkin
pahemmin. Hän riensi Emiliota vastaan hymysuin, ikäänkuin olisi ollut
hauskoja uutisia sanottavana, ja kysyi matalalla äänellä, tahtoiko
Emilio tehdä tuttavuutta erään salissa olevan herran kanssa. Se oli
ylhäinen henkilö, opetus-asian toimikunnan osastopäällikkö, yksi niitä
viran-omaisia, joita on edullista tuntea, koska heillä on suuri
vaikutusvalta. Semmoisen miehen puoltosana olisi opettajan
tulevaisuudelle suuriarvoinen; jos ei muuta, hän voisi hankkia
opettajalle palkankoroitusta, jota hän oli monelle muullekkin rouvan
tutulle hankkinut.
-- Älkää ujostelko yhtään, vaan tulkaa sisään -- lisäsi hän. Se on
kohtelias mies, joka osaa seurustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.
Opettaja kielsi jyrkästi, eikä sanonut tarvitsevansa puoltolauseita.
Katsahtaessaan vieraan käyntikorttia, jonka rouva oli hänelle jättänyt,
ei hän voinut pidättää nauruaan. Siinä seisoi: herra se ja se _Yleisten
töitten_ toimiston osastopäällikkö.
Opettajan kieltävä vastaus pahoitti hieman rouvaa ja hän meni ulos.
Mutta vähää ennen tunnin loppua hän taas palasi sisään ja istautui
tavalliselle paikalleen. Sepäs omituinen olento! Väliin näkyi
mieltymyksellä katselevan Emiliota; mutta kun opettaja silloin katsoi
häneen, niin hän hätkähti ja käänsi silmänsä toisaanne, niinkuin
olisi asiata tarkemmin miettinyt ja ajatellut: -- Mitäs tyhjää?
Kansakoulu-opettaja -- -- ---
Emilio olisi kutakuinkin pitkittänyt tuntejansa, ellei rouva Ribbani
yhä uudelleen olisi häntä loukannut, väliinpä kovin syvästikkin.
Eräällä kerralla rouva tuulispäänä ryntäsi sisään keskellä tuntia, löi
kätensä yhteen ja huuteli: Riennä, Oskari, riennä! Setä on saapunut!
Tänään ei ole tuntia! -- Kun rouva näki opettajan tyytymättömän muodon,
hän kohta ystävällisesti lisäsi: -- Oi, älkää olko pahoillanne; me
otamme tämänkin tunnin laskuun. -- Sen sanottuaan, hän kiiruhti pois
pojan kansaa, niin ett'ei Emilio ehtinyt häntä löylyttää.
Kaksi päivää myöhemmin Emilio palasi huvilaan, varmasti päättäen antaa
rouvalle läksytyksen, joka ei mielestä menisi, niinpä oikein puhua
suunsa puhtaaksi. Mutta rouva estikin häntä odottamattomalla tavalla;
hän astui niin julkean lähelle opettajaa, että tämä tunsi hänen kuuman
hengityksen leuassaan ja se Emilion suuttumuksen hillitsi.
-- Tänään -- kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain
erityistä uskoa -- kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset.
Mieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin
teitäkin pyytänyt -- --
-- Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen -- -- -- ja
miehelleni myös -- -- -- Mutta niin ei ole muitten laita -- -- -- Setä
on kunnon mies -- -- -- hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla
meillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän
rouva Falbrizion myös.
Tämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla
muodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun
rouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi
olevansa aivan raivoissaan.
-- Sinnekkö asti -- hän mutisi itsekseen -- olen laskenut tuon
tyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee
minut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä
tietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata
minua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa
teille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!