sinä, kuinka viihdyt Altaranassa?
Tällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen
tehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi
osan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat
katseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa
kaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat
nuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken
kävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli
kovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää
vaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon
tehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi
sanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas
näkyviin.
-- Älä unhoita -- hän sanoi. -- Minä olen semmoinen tuulihattu -- -- --
ehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta -- -- --
olenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen
naispuolinen sukulaisesi. -- -- -- Minulla on hiukan niinkuin oikeutta
vaatia, että minusta pidät.
Hän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä
ympärilleen.
Emilio kysyi, missä hän asui.
Toinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi
herttaisesti vaikka samalla surumielisesti: -- Tiedäthän --- -- --
kansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät
jokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.
Tämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen
oli herättänyt.
--- Ja nyt -- hän kysyi -- olet paikatta?
Serkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian
rannikolla.
-- Vaan tiedätkö -- hän lisäsi -- minä yhä toivon pääseväni -- -- --
Afrikaan tahi Itämaille.
Tätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja
teki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin
viittasi tuonne kaukaiseen maahan.
Viimeinen vuosi Altaranassa.
Jälkimaininkeja.
Palattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti
omiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei
koskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri
olisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi
mitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta
jaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun
varmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle
joutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan
surullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella
liikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen
syyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin
tämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä
päivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle.
Mutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen.
Kuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden
rauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen -- vaikka hänen tuntonsa häntä
siitä soimasi -- tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti
päättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli
aina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle
isällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin
köyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.
Näitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä
kuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta
tyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt
aivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.
Pian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia
viran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään
hoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.
Hyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon
saapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta
kunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet
opettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen
niin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset
sekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein
juonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen
vaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli
luokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin
kunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: -- Tuo oppilas on
mahdoton. -- Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen
paperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.
Tutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin
huonoiksi, joka seikka -- huomaa ristiriitaa -- vaikutti sen, että
asian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat
sinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja
koettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.
Vakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata,
ei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.
Hänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja
Samiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen
kertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin
jutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle
kerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: -- Semmoisia
roistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa
muistomarja!
Tilaisuutta siihen hän sai piankin.
Sindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi
näet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun
oppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään
toisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta.
Oltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti
Gallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa
kiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän
kuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin
vihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti
poikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot,
lähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman
raatihuoneen saleista.
Juhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi
Egyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen
orkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta.
Tyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.
Silloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen
viran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja,
pyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret
tuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne
istuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan,
kutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja
nauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.
Tämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi
ensimäistä. _Il Popolossa_ oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen
viikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.
Sindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti,
nähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen
satukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja,
joissa oli "alastomia naisia". -- Arvaa sen sitten -- lisäsi kulkupuhe
-- mimmoinen teksti niissä on!
Asian-ajajan kodissa.
Tutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut,
ja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin
osalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi
entistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka
ystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan
kaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos
rouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi
voinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi
täyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi
ehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä
yksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko
hänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja
käden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun
vaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki
haihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan
kestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo
oikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli
heittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko
siten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis
toisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana,
aivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan
aste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei
vähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.
Tällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella
lahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se
tuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta
pelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla
sinne tuli, leikillisesti kysyä: -- No, herra Ratti, kertokaas mitä
tänä päivänä olette lukeneet. --- Tämän kysymyksen odottaminen
kiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja
miettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin
koulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle
asian-ajajan ystävälle: -- Semmoinen nainen pitäisi olla joka
seminaarissa. -- Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti,
Emilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että
sanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.
Opettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan "loistavan" pessimismin
purkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen
erinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia,
kun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi.
Häpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti
häntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta
loppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella
avulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin
vastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi
käsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin
muualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä
silloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli
kuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän
omilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan
sanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei
ollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut
uskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan
kunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain
palkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä
edes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että
säästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan.
Toisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti
palkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun,
ilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta.
Lukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät
summan opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella
pakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa
aina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa
konnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä
kokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän
rouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin,
vaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän
kutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta
rakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen
tavattoman kauniin suunsa.
-- Kun ajattelee -- hän eräänä iltana sanoi vierailleen -- että sindaco
tahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen
suppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki,
luullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.
Kerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia
tavallisilla hauskoilla jutuillaan.
-- Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema
sietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin
virkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta
seitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa
muuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat
oikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin
häntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita
sydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän
tapaan: -- Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä
kuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! --
Ja nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!
Asian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria
tyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat
virkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat,
että neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä
syyllä oli eräs sanomalehti lausunut: -- Meillä on oikea opettajatarten
tulva. -- Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet
nuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä
viran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa
pikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen
toimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa
huonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa
säätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat
ylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan
sittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu
opettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman
tarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy
tykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä
ruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa
äkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta
johonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan
valtiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli
sanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä
kuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta
ne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä
kaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin
kurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä
itseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät
puutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron
kivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat
itsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat
tainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa
isällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun
ajan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. _Sydämmen työjuhdat!_
Siksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa
arvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa
esimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa
opettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan
nyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas,
jossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet
edullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.
Eräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis
pariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin
muudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies,
suuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria
lahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen
voitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä
laaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli
opettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja
sikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain
koulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman
koulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen
kansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten
sekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä
ja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan
teollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.
Tohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori
nainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään
istuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika,
molemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset
hajallaan.
Jo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin
tavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun
muassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen
päivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti
hänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä
mahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään
viholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää,
joka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta
puolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti
ja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja
koira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa
rippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä
hän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla
voitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista
kunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori
puheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema
kansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan
nimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa
syytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin
toimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin
tahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan
asian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita
kansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä
opettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen
yhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita
ja palkankoroituksia annettava.
Mutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka
eivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun
pelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa
karvassa, vastasi: -- Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo
pienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata
kysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni:
kysymystä on mahdoton ratkaista.
Tohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli
päätään.
-- Niin, hyvä herrasväki -- pitkitti asian-ajaja -- siinä on vain tuo
pieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia
puhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet _kirjoja_ mahdotonta
saavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada
viisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen,
viisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa
lapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin
ymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria,
kärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä
ominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää,
ollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme
käytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä
harvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani
harvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia
vaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa,
ett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja
miten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä
vaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä
opettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja
semmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka
arvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä,
se on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan
huononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa
mielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja
mitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.
Tohtori kohautti olkapäitään: -- Siis -- hän huomautti -- ei teidän
mielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain
mennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se
olisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä
kansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin
huonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku
välttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se
lisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta
saavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen
kouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.