kolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan
läsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin
hänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta
tulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat
pää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono
ei ottanut koskaan loppuakseen.
Kun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja
nukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin
edellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia,
hänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka
nivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.
Taasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille.
Vahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.
Tuokiossa hän selveni, mutta kun vastasi: -- On läsnä! -- niin hänen
kielensä kovin kangersi, ja kulkiessaan pitkin käytävää hänen täytyi
varoa kaatumista.
Vahtimestari avasi oven ja mulkoili häneen epäluuloisesti.
Emilio seisahtui kynnykselle, hattu kourassa, ja haki rehtoria
silmillään.
Tämä seisoi selkä ikkunaa vasten. Valo, joka jätti rehtorin kasvot
tykkönään varjoon, lankesi suoraan sisääntulijaan.
-- Käykää peremmälle! -- sanoi rehtori.
Emilio hätkähti kuullessaan tuon äänen.
Hän astui ikkunalle saakka ja seisoi silmä silmää vasten Megarin
kanssa.
Emilio ei ollut moneen aikaan kurkistanutkaan koulusanomiin, eikä siis
tiennyt, että rehtori oli äkkiä kutsuttu opetusasiain hallintovirastoon
kansakouluasioita hoitamaan, ja että Alessandrian rehtori Megari oli
asetettu hänen sijalleen.
Ensin Emilio hämmästyi, sitten hän kävi iloiseksi ja ojensi kätensä.
Mutta rehtori vain katseli häneen eikä liikahtanut paikaltaan.
Tämmöinen jäykkyys haihdutti opettajan urhoollisuuden tykkönään. Hän
tunsi vanhuksen tarkastavan katseen itseensä kiintyneeksi eikä voinut
muuta kuin tuijottaa kirjoituspöytään.
Rehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä,
kuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: -- Mitä keskinäistä
riitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?
Nuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja.
Asiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi
ollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli
voimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden
tarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että
sindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon
vihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin
asiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään
toisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei
ollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he
vain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen
jälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa
palkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta
puuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat
alkaneet jo aikaisemmin.
Sillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan
murteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja
sokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä
hänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti
ikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.
Rehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti
oltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: -- Ratti!
Sillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä
aikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette
voineet niin muuttua?
Jos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi
sydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja
aikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä
innostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut
mitään vastata.
-- Menkää tiehenne! -- sanoi Megari tuimasti. -- Ja tulkaa takaisin
selvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.
Opettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.
Mutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui
mitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä
palaamaan.
-- Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? -- hän kysyi. --
Oletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään
irstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa.
Seminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä
harvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen.
Minä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä.
Mutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan
viidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet
erillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla?
Koettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa,
ett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on
oleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.
Jokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua,
mutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.
Megari astui lähemmäksi,
-- Tuo tarkastusmiehen juttu -- sanoi hän -- on vähäpätöinen asia,
jonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea
opettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä
tiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne
on muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää
rakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa.
Silläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä
olette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? -- -- -- Oletteko sen
hukanneet?
Emilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois,
näkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi
liikutuksissaan: -- Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori!
Antakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko
minua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että
minä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei
olisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut
lukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä
koetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman
kuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä
maakylässä -- -- -- Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole
ketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään
opettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole
huvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu
alakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte
kuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En
uskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi
-- -- -- olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos
te annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää
voi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan,
pyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.
Hän pyyhkäsi toisella kädellään kasvojaan, ikäänkuin tullaksensa
täyteen tajuntaan.
-- Nyt -- lisäsi hän -- on tämä kaikki ollutta.
Rehtori katseli häntä hetkisen, ojensi hänelle sitte molemmat kätensä
ja sanoi: -- Minä uskon teitä.
Opettaja tarttui niihin ja kumartui suudellakseen Megarin kättä. Tämäpä
ei sitä sallinut, vaan veti pois kätensä ja sanoi entisellä
arvoisuudellaan, mutta varsin hellästi: -- Lupaattehan minulle palata
niihin aikeisin, joilla seminaarista lähditte, eikö niin? Te käytte
eteenpäin urallanne hyvänä opettajana, joka pitää oppilaistaan, on
ylpeä toimestaan, luja viettelyksiä vastaan ja viettää kunniallista
elämää? Aloitattehan taas lukujanne?
Nuorukainen nyökähytti päättävästi päätään.
-- No niin -- pitkitti Megari -- minäkin olen unhoittava tämän -- -- --
Olen ajatuksissani yhä seuraava teitä urallanne. Minä käsitän syyt
muutokseenne, käsitän nekin joista ette ole puhunut. Minä tiedän
kansakouluopettajan elämän, käsitän kaikki ja annan paljon anteeksi.
Mutta oppilaallani oli ennen sydäntä ja voimaa voittaakseen vastukset
ja hänellä on sitä vieläkin, ja minä luotan häneen. Palatkaa nyt
takaisin kyläänne poikainne luo, antautukaa uudelleen tykkönään
velvollisuutenne täyttämiseen rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Saatte
nähdä rauhan päiväin, jopa ihanain hetkien pian palaavan. Hyvästi.
Muistelkaa äitiänne.
-- Ja teitä! huudahti Emilio liikutettuna; -- niin kauan kuin elän!
Hän astui säteilevin kasvoin ulos ja vahtimestari päästi samalla Pyhän
Vincentin veljeskunnan lähetyssaarnaajat, joitten takana vielä näkyi
kaksi pitkää jonoa kärsivällisiä ja alamaisia odottelijoita.
_Edellisen osan loppu_.
JÄLKIMÄINEN OSA.
Muistoja Sardiniasta.
Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli
mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä
seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin
tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus
sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.
Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle
ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki
liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä
vastaan.
Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän
oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja
puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret
sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän
oli ihanan keväimen elävä kuva.
-- Kuinka, oletko sinä täällä? -- kysyivät molemmat yhtä haavaa.
Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut
Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta
tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle,
että jaksoivat erittäin hyvin.
-- Mutta kuinkas sinä olet täällä? -- sanoi hän vielä kerran.
Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion
kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi
oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa
tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden
että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia
eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: --- Mikä sinua
vaivaa? Mistä tulet?
Emilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä
odottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja
liikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata
serkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun
äänellä, _häiritsikö häntä jollain lailla_. Mutta hymy, joka levisi
Emilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti
tämän jälleen.
-- Se tuntui siltä -- sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei
näyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun
oli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella
kiireellä.
Emiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen
vuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.
-- Pilonassako! -- huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren
toisella puolen.
Hän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari
viikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli
ollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten
lastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut
ulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä.
Lastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka
pitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat
niinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha,
palkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän,
öljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas
hänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.
-- Entäs sinä -- kysyi hän Emiliolta -- kuinka sinä viihdyt
Altaranassa?
Mutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.
Siellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen,
jylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria
ketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi
tuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään
kohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset
ja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät
kalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa
kukkastuoksua.
Näyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat
serkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että
veti ohikulkiain huomiota puoleensa.
Huomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi
puhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka.
Hänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä
perheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei
siihen suurta arvoa pannut -- -- -- Mutta hänelle, joka kolme vuotta
oli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu
erinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja
vanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen,
joka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä
hienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka
näytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien
alkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia,
kamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona
pitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka
samalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle
silkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja.
Iltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen
rouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan
vertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti -- -- -- Ja
nytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella
koko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.
Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta
kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin
perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista
lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä
elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta,
joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa
ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku,
joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli,
vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman
itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun
pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.
Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä,
siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin
parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä
parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka
vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan
ystäväänsä.
Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: --
Entäs koulusi?
Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut
itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä.
Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat
tummia, kaarevia -- -- -- Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta
ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan
ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi
satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia
kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää
voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian
umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia -- -- --
Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä
täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku
naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo
ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla
heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän
väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli
hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että
punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin
tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin
salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla,
että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat
myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä,
jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta
vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään
tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan
vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään
panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla
laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka
olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia,
jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet
kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos
jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen
lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin
nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt
pienintäkään pirahdusta.
-- Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! -- hän päätti. Entäs sinä,
minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?
Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan
jatkoi.
-- Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan
päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä
tekevät -- -- -- Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli
saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti
ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli
-- -- -- hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan,
pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut,
että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat.
Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten
lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut
taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden
viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa
jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä
hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten
sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä
kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä,
että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis
säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen
tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa
olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen
lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli
se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.
Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää
samalta kuin äsken.
-- Olit siis onnellinen? -- kysyi Emilio, -- Eikö sulla ollut
ikävyyksiä, eikä taisteluja?
-- Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita -- vastasi hän. Siellä vietin
kaksi rauhan vuotta.
Kaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin
nuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän
ikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin
rakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli
ainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat -- nekin
tuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja
rakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä
_vendettoista_[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta
maailmasta -- -- -- Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään
tapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli
vapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin
niinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa,
meni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön
seuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin
mennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari
oli hänen hovinsa. Sitä paitsi -- -- -- tuo ranskalainen laupeudensisar
oli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa
seisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen
ystävä: -- Rukoilkaamme -- ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun
katseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä
pohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.
Äkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: -- Se on
totta, minulla on täällä risti -- hän veti vaaleanpunaisen kapan alta
esiin ristin -- kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä
ystäväni -- -- -- enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi
väkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua
kohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan
minua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei
hän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen
sulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän
minulle -- -- -- kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä
on ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana,
hauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.
-- Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? -- kysyi Emilio.
Serkku vastasi surullisena: -- En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.
Nuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. -- Jätit paikkasi? Miksikä? --
Emilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut
vainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden
esineeksi.
-- Miksikö jätin paikkani? -- -- -- kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta
valmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: -- Siksi,
että siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä,
joina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi,
siellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä
vaihtelua. Myöskin -- -- -- olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte,
kuinka viihdyt Altaranassa? -- Hän katseli Emiliota tutkistellen ja
toisti ensimäisen kysymyksensä: -- Mistä sinä nyt tulet?
Emilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen,
katsoen serkkua tarkoin silmiin: -- Kuumuuden tähdenkö tottakin
paikkasi jätit? -- -- -- Siinä kai lienee jotain salaperäistä.
Taas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.