tunne istuessaan viiniltä löyhkäävän pöydän ääressä ja nähdessään nuot
viisi, kuusi raakaa miestä, jotka joka ilta savuavan lampun valossa
hypistelivät rasvaisia korttejansa. Ja hän sanoi itseksensä: -- Kuinka?
Oletko sinäkin tänne sortunut -- -- -- viidenkolmatta iällä -- -- --
monet ihanat unelmat uneksittuasi? -- -- -- Mutta ajatellessaan
virkansa monia vastuksia, poikien kiittämättömyyttä, hyljättyä
rakkauttaan sekä kaikkea ilkeyttä ja huonoutta, jota oli saanut kokea,
hävisivät kohta katumuksen tunteet ja omantunnon soimaukset.
Yksi ajatus häntä aina vaivasi: se että hänen täytyi kulkea
opettajattaren oven ohitse ja nähdä tuo tuttu palkonki. Kun hän oli
juonut, tuntui se sietämättömältä. Usein hän joi lasin lisää
voidaksensa väliäpitämättömänä astua nuot askeleet.
Emilio joi tuntematta juonnistaan mitään nautintoa, kallisti äkisti,
ikäänkuin olisi lääkkeitä nauttinut. Hän rakasti ainoastaan viinin
vaikutuksia, ei makua. Eipä hänen edes tarvinnut kohtuuttomasti juoda,
sillä vähäinenkin alkoholimäärä vaikutti nopeasti ja kestävästi hänen
arkoihin, raittiuteen tottuneisin hermoihinsa. Viini vaikutti hänen
ruumiisensa äkkiä ja syvästi, eikä tuottanut hämmentämätöntä iloa, vaan
synnytti omituista aatteitten sekasokaa, alakuloisia ja iloisia
tunteita, rohkeita, lapsellisia mielenjohteita. Hän kuuli ikäänkuin
sisällänsä asuvain ihmisten huutoa ja torumista, ja kuunteli tätä
hämmästyneenä ja peläten, ikäänkuin olisi huoneessaan kuullut vieraita
ihmisiä astuvan ja puhelevan.
Illoin hän alakuloisena jätti kapakan, vaivoin laskien sormillaan
kuinka monta ja mitä lajia kauan toivomiansa kirjoja hän olisi voinut
ostaa rahoilla, joita oli tuolla hukkaan käyttänyt. Tämä ajatus saattoi
hänet väliin lykkäämään luotaan puoleksi juodun viinilasin -- -- --
vaan muutamia minuutteja sen jälkeen hän kuitenkin tyhjensi sen.
Väliin hän kuljeksi iltapimeässä edes takaisin kylän syrjäkadulla,
ennen kuin saattoi kotiin mennä, ja riensi sitte melkein juoksujalassa
huoneesensa. Nämät edestakaisin kävelyt syrjäkadulla öiseen aikaan
tuntuivat eräästä siellä asuvasta naisesta jonkinmoisilta ujon
rakkauden harhailuilta. Ensin hän tuli ikkunaan, mutta ilmestyi
sittemmin portille, ja niinpä mies parka juomisen huviin yhdisti
toisenkin.
Jonkun ajan kuluttua alkoi Emilio aamuisin tuntea suurta henkistä
laiskuutta, ajatellessaan odottavia koulutunteja. Ensimäinen tunti
hänen mielestään oli loppumattoman pitkä. Silmät unesta raskaina hän
asettui kadunpuolisen akkunan ääreen katselemaan kuin noiduttuna kylää,
jota hän vihasi. Oi, kuinka kovasti hän sitä vihasi! Siellä oli taloja,
jotka olisi tahtonut jaottaa maan tasalle, kadunkulmia, joita vihasi,
ihmis-olentoja, jotka vuosimääriä olivat hänelle kiusaa tehneet. Entäs
kaikki nuo haalistuneet puotikyltit, jotka olivat hänen muistiinsa
kaivautuneet määrätyssä järjestyksessään ikäänkuin aakkoset
kirjaimistossa; vesi, joka valui rikkiöimestä katonkourusta likaiselle
kiviseinälle, missä oli risainen ilmoitus asevelvolliskutsunnasta ja
toinen, joka koski Amerikaan siirtoa; tuo alituinen vesilätäkkö
naapurin portin edessä; tuo piha, täynnä törkyä ja mädänneitä lehtiä;
likainen koira, rähjäiset kanat ja äikeä hiilenkatku; kaikki oli rumaa,
ikävää ja inhottavaa! Tuntuipa Emiliosta kuin itse kuolemakin tuolla
pienellä kaltevalla hautausmaalla, kylän yläpuolella, olisi kylmempi,
toivottomampi, jopa kuolleempi kuin missään muussa kirkkotarhassa koko
maan päällä.
Näitä surullisia ajatuksia karkoittaaksensa Emilio läksi ottamaan
ryypyn aamulla ennen kuin koulu alkoi; hän teki sen äkkiä ja rajusti,
ikäänkuin polttavat pisarat tappaisivat hänen sisässään asuvia
kiusallisia ajatuksia kuin vahingollisia matoja, ja samalla kostaisivat
hänen kärsimyksensä. Iltaisin hän joi runsaasti saadaksensa voimia
kestämään seuraavan aamun synkkämielisyydenpuuskaa. Nukuttaaksensa
omantunnon soimauksia, joita hän opettajana tunsi, koetti hän
juodessaan sekä illoin että aamuin tehdä pilkkaa virastaan,
muistelemalla kaikkia niitä halventavia lauseita, joita oli lukenut
tahi kuullut viimeisinä vuosina. Hullu hän oli ollut! Maksoiko
todellakin vaivaa monena vuonna elää pelkällä runollisuudella
joutuakseen lopulta tämmöiseen lätäkköön? Sillä tavalla
kansanvalistustyöhön houkutellaan lahjakkaita nuorukaisia, niinkuin
parittajat narraavat nuoria tyttöjä, luvaten heille palvelusta jonkun
kunnon kaupunkilaisen perheessä ja kuitenkin vievät porttolaan.
Siten putoelivat ihanteet yksi toisensa jälkeen opettajan sydämmestä
alas lasiin: lapset, jotka kirjoittelevat kylän seinille: -- Mene
tiehesi! -- isänmaa, joka, vaatien tuhannet uhrit, palkitsi häntä
kadunlakaisijan palkalla; uskonto -- -- -- Hallitseva uskonto oli se,
joka oli Piazzenan kirkkoherralla. Ja Emilio joi. Hänellä ei ollut
muuta lohdutusta. Kahtena tai kolmena iltana hän koetti kotiin tultuaan
kynällä kertoa rauenneista toiveistaan ja siitä kuinka maailmaa
halveksi; mutta hän huomasi, ett'ei sitäkään helpotusta ollut hänelle
suotu. Ei ollut kyllä, että hänessä oli totuutta, järkeä ja intohimoja,
kirjailialta vaaditaan taiteellista taipumusta ja sitäpä häneltä
puuttui.
Silloin Emilion valtasi syvä ylenkatse kaikkea kuivaa, vaivaloista
lukemista kohtaan, jota oli niin kovin aikoinansa harjoitellut ja joka
häntä hyödytti koulussa hyvin vähän, ulkopuolella koulua ei vähääkään.
Juopuneen tavoin leveästi nauraen hän katseli pienelle kirjahyllylle
ladottuja seminaari-vihkojansa, ikäänkuin olisivat sisältäneet koko
joukon valheita ja hullutuksia. Keskellä näitten hyödyttömäin lukujen
muistoja oli kumminkin kuva, joka herätti rakkautta ja kunnioitusta,
yksinpä silloinkin, kun hän juovuksissa itsekseen purpatti: se oli
hänen opettajansa Megarin kuva. Se mies oli todella vakuutettu siitä,
mitä opetti, hän ei valhetellut ja hän oli rakastanut Emiliota. Nyt hän
näki edessään Megarin semmoisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt,
silloin kun sai häneltä äitinsä kirjeen, mustapukuisena, vakavana ja
jalon näköisenä. Oi, mielellään hän olisi tahtonut jälleen nähdä
entistä opettajaansa! Tuntuipa siltä, kuin Megari yksin saisi hänet
semmoiseksi, kuin ennen oli -- -- -- mutta ehkä ei hänkään. Nyt oli jo
liian myöhäistä. Emiliohan oli ainaiseksi kadottanut ihanan uskonsa.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin, tuhanten toisten tavoin, pilkata
kaikkea maailmassa ja lohduttaa itseänsä miten parhaiten taisi.
Puhellen näin itseksensä horjui hän kynttilä kädessä seinäkaapilleen,
jossa hänellä tätä nykyä oli suuri varasto juomatavaroita ja nautti
siellä vielä yhden lohdutuksen ja unhoituksen ryypyn.
Piankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin;
otsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin
hervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut
arastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat
itsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta
siltä, joka hänestä piti.
Eräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren
porstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi
jo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän
astui eteenpäin.
Nuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen
äsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion
päähän.
-- Herra Ratti! -- sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.
Emilio odotteli.
Tytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi
rukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: --
Älkää juoko!
Sitte katosi.
Opettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen
virtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja
niiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen
hellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut
tuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle
tuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta
juomarin-unestaan -- -- -- Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan
kestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis
ilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin.
Pitkin matkaa hän hoki: _älä juo_, ja vastasi itse, päätänsä
ravistellen: -- Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? --
Oh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin
tammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä
tavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä
syvyyden partaalle saakka -- -- --- Hän se juuri oli antanut Emiliolle
ensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän
jälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään -- -- -- Ei, ei
koskaan! -- _Älkää juoko_. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää
miestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: -- Älä huuda!
Emilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan
ateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn
hameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä
jonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi
päästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi
mennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa,
riensi ulos kedoille -- -- -- ja palasi kapakkaan.
Yhteentörmäys.
Emilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään.
Kylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja
Emilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut
monen henkilön aikana: -- Me ryhdymme pian asiaan. -- Pari kolme kertaa
hän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana
uteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan.
Eräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin
tapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja
toisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti
häntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä
uskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.
Mutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle
piirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta
viiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.
Opettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat
suut irvissä.
Hän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki
hän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi
viinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa
hiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui
suunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos;
kaulaliina jäi opettajan käteen.
Tämä näytelmä palautti rauhan luokkaan. Opettaja malttoi mielensä,
antoi pyyhkiä pois pullon kuvan ja alkoi tuntinsa, luullen kaiken tähän
päättyvän.
Seuraavana aamuna, kun Emilio juuri saneli oikeinkirjoitukseksi, astui
viinikauppias luokkaan.
Emilio luuli hänen tulleen varta vasten soimaamaan häntä eilisen
tapahtuman johdosta, ja koska tänä aamuna oli erittäin ärtyisellä
tuulella, valmistautui hän aimo lailla läksyttämään viinikauppiasta.
Vaan kauppiaspa ei puhunut sanaakaan pojan löylytyksestä. Astuttuaan
sisään hän asettui luokan eteen seisomaan, ikäänkuin antaakseen
opettajalle ja oppilaille aikaa huomata, kuinka hän oli kovin kuningas
vainaan näköinen.
-- No -- kysyi Emilio häneltä kärsimättömästi -- mitäs te haette?
-- -- -- Minä sanelen parast'aikaa.
Puhuteltu vastasi tyynesti tulleensa luokkaa tarkastamaan.
Opettaja luuli miestä hassuksi.
-- Luokkaa tarkastamaan? -- kysäisi hän. -- Millä oikeudella?
Toinen vastasi, tehden juhlallisen liikkeen kädellään: -- Koulun
tarkastusmiehen oikeudella.
Opettaja hypähti tuoliltaan: -- Koulun tarkastusmiehen! Mistä ajasta
alkaen? -- -- -- Ja minkä ansion nojalla, jos saan luvan kysyä?
-- Toispäivästä alkaen -- vastasi viinikauppias, ja
kunnallislautakunnan päätöksen nojalla. Edeltäjäni on yksityisten
asiain tähden jättänyt toimensa.
Niin oli todellakin laita. Sindaco oli toimittanut nimityksen aivan
salaa ja valinnut toimeen viinikauppiaan, saadakseen terävällä aseella
pistää vihollistaan rintaan. Emilio arvasi asian, ja kun nyt kiusaan
yhdistyi edellisenä iltana nautittu alkoholi, yltyi hän raivoon. --
Mutta minäpä en ole siitä asiasta mitään kuullut -- hän jatkoi
kiukustuneena. -- Teidän nimitystänne ei ole minulle ilmoitettu,
niinkuin asiaan olisi kuulunut. Minä en siitä tiedä.
-- Herra opettaja -- sanoi toinen -- te saatatte virkanne vaaraan.
-- Luulenpa melkein, että teette pilkkaa minusta! Kuka on ikänä kuullut
tarkastusmiestä kouluun lähetettävän antamatta ensin tietoa hänen
nimityksestään opettajille?
-- Minähän sen nyt ilmoitan.
-- Se ei riitä. Minä en voi kärsiä, että se tapahtuu tällä lailla.
-- Saatte kai kärsiä palkan vähennystä!
-- En syyttömästi.
-- Syynä on puuttuva kunnioitus esimiehiä kohtaan. Minä aion itse
kirjoittaa rehtorille.
-- Minäkin aion sinne kirjoittaa.
-- Me kirjoitamme molemmat!
-- Kirjoittakaa tekin! -- huusi opettaja pojille ja alkoi taas sanella.
Tämä pilasana huvitti kovin poikia, sillä pojat ovat aina sen puolella,
jonka onnistuu antaa viimeinen sutkaus.
Viinikauppias nyt puolestaan vimmastui.
-- Te saatte vielä pilapuheennekin maksaa! -- sanoi hän ja lisäsi
käskevästi, poikaansa kääntyneenä: -- Ulos tästä koulusta!
Poika hyppäsi kuin kissa penkistä ja seurasi isää, joka kääntyi ovessa
ja loi vielä kerran julmistuneen silmäyksen opettajaan.
Seuraavana päivänä sai opettaja vahtimestarin kautta kirjallisen
ilmoituksen, että oli menettänyt palkan kolmelta päivältä. Mutta se ei
siihen loppunut: sindaco oli ilmoittanut asian rehtorille, suuresti
lisäiltynä.
Loppupuolella viikkoa sai Emilio koulu-legaatin kautta käskyn saapumaan
Turiniin rehtorin puheille.
Rehtorilla käynti.
Emilio matkusti surumielisenä, pahaa aavistaen, eräänä Toukokuun
aamuna. Taivas näytti olevan samealla mielellä kuin Emiliokin; paksut
valkoiset sumut riippuivat laakson yli, laskeutuen hitaasti
korkeammilta vuorenhuipuilta peittämään matalampia siksi kunnes
hajaantuivat syksyisenä sateena. Case Rossen kohdalla antoi
Emilio vaunujen pysähtyä virkistääksensä itseään viinilasilla, ja
ensimäisellä ratavaunupysäkillä hän tyhjensi vieläkin lasin, jonka
jälkeen rupesi näkemään asioita hiukan hauskemmassa valossa. Hänestä
tuntui mahdottomalta, että häntä olisi kutsuttu vastaamaan
huolimattomuudestaan koulussa, sillä siitähän eivät olleet tarkastaja
eikä kunnallislautakunta mitään asian-omaisille ilmoittaneet; ei häntä
voitu vaatia edesvastaukseen ryyppäämisestä, sillä eipä hän ollut
koskaan esiintynyt julkisesti juopuneena. Toiselta puolen taas oli
naurettavaa, jos rehtori antoi hänen tehdä tämän pitkän matkan
ainoastaan neuvoaksensa häntä sekottamaan vettä viiniinsä. Jäljellä
siis ei ollut muuta kutsun syytä, kuin tuo sanakiista tarkastusmiehen
kanssa, ja siinä luuli Emilio oikeuden osittain olevan hänen
puolellaan. Siis hänen ei tarvinnut olla levoton.
Taivas selkeni mitä kauemmas hän alangolle ajoi, ja hänen päästyään
rautatiepysäkille paistoi aurinko kirkkaana ja virkistävänä.
Rautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus
olekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan
ja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta
suullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän
jo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi
ensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti
kysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte
saisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin
tuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen
ajatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista,
joka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista
teoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet
kilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin
korkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä
pelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman
tulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä
hyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.
Kun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa
kadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin
hyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään _Kolmen kepin_
ravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan
viiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan
mahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli
arvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle
kirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut
hänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli
vähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja
vaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain
laiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun
aikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen
tottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä
oli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi
ollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.
Voittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio
tiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä
oli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia
kuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua
enemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa
tilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle
miehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa
opettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta
neuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä
uskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan
heräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi
Emilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa
löytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän
miehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja
sydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä,
että oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi
lasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli
ohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana,
astumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello
torin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä
vahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.
Ikäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa.
Muutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti
puheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä
seiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle,
parrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi,
mutta pian palasi, sanoen: -- Jahka teidän vuoronne tulee.
Koska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin
avonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen
että käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava
etehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat
lääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis
haihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului
suljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä
naisen nopeata puhetta.
Ajan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita.
Etehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa
vihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen
kädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden
joukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen
muistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka
näytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä,
vääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin
hän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin
alempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don
Juan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen
vieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat
hänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven
vieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti
juutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina
toisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä
papereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista
ylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä
vanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti
malttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies,
jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä
ja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja
tarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä
seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia
nuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine
valkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan
lukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa.
Koululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria
tuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki
näyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa
tahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki
häämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja
sindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.
Puolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion
silmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja
ajatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon
ympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen
sydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä.
Rehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi,
ikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat
kokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä
suunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua
ilmoitusta _Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa_ ja ikävä hämmästys,
melkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan
silmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän
koetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan
pitää ajatuksia koossa.