täynnä sääliä hän tyttöä ihaeli. Mitä suuremmiksi opettajattaren
vastoinkäymiset kasvoivat, sitä kauniimmaksi hän kävi Emilion silmissä.
Hän hoiti hyvin pukuansa ja kasvoihin oli ilmestynyt jotain, joka puhui
tyynestä, loppumattomasta surumielisyydestä. Ainoastaan suu,
joka väliin liikutuksesta värähteli, ilmaisi toisinaan, kuinka
raskaalla mielellä hän oli, mutta ei ollut siltä kadottanut mitään
ihanuudestansa. Kadulla kulkiessaan ei hän näyttänyt erittäin
masentuneelta, ei liioin ylpeältä, eikä hän ollut ketään huomaavinansa;
mutta jos hän odottamatta huomasi jonkun vihollisen tahi uteliaan,
katseli hän vuorille päin, joiden lumipeittoa aurinko oli ruvennut
repelemään, tahi loi silmänsä alas siniseen virtaan, jonka rannat
alkoivat kirjautua monen värisistä kukkasista. Yksi ainoa ihminen
saattoi hänen verensä kuohuksiin, vaikkapa sen vain kaukaa näki -- se
oli sindaco; ja eräs toinen herätti hänessä inhon tunnetta, jota ei
kyennyt salaamaan, -- se oli kunnan vahtimestari, joka juovuksissa
ollessaan kulki opettajattaren ohitse voitonriemuisena partaansa
silitellen ja heiluttaen sinne tänne matalaa teloittajanruumistaan. Nuo
olivat kumminkin satunnaisia ikävyyksiä, mutta huoli isän suhteen
painoi aina hänen mieltään, ja senpä kaikki käsittivät.
Kun Emilio eräänä päivänä näki opettajattaren väsyneenä ja tavallista
kalpeampana, pelkäsi hän hänen ruvenneen itseltään kieltämään osan
ravinnostaan, ett'ei sairaalta isältä mitään puuttuisi. Tämän aatoksen
ajamana ja säälistä liikutettuna Emilio asettui illalla palkongin
ikkunan viereen ja aikoi vielä kerran tarjota tytölle rahansa sekä
rukoilla häntä niitä ottamaan. Mutta opettajatar vastasi Emilion
erehtyvän ja voivansa kyllä vielä odottaa. Hän puhui lujalla äänellä,
josta ymmärsi, että kärsisi viimeiseen asti, ennenkuin suostuisi apua
ottamaan. Kuitenkin hänen kieltoaan seurasi syvä ja lempeä katse, joka
selvästi sanoi: -- Jumala antakoon, että voisin ottaa vastaan apua.
Sinä olet ainoa ystäväni, mies parka. Minä tiedän sinun rakastavan
minua. Sinä olet hyvä. Jumala siunatkoon sinua. Minä en voi, sillä
ylpeyteni on minulle elämän ehto.
Kerran taas Emilio kysyi häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia ja eikö
hän tahtoisi antaa Emilion jollekkulle kirjoittaa taikkapa matkustaa
Turiniin puhumaan rehtorille hänen puolestaan. Ei, hänellä ei ollut
sukulaisia; turhaa olisi kellekkään kirjoittaa; hän oli itsekin äsken
lähettänyt kirjeen rehtorille; vastaus ei saattanut enää kauan viipyä.
Sillä aikaa kävi opettajattaren olo yhä huonommaksi. Eräänä iltana, kun
Emilio näki hänet, silmät itkusta punaisina, kysyi hän kyynelten syytä.
Toinen kertoi kotiin tullessaan löytäneensä pimeillä portailla
odottamassa tuon pikku tytön, joka ennen toi kukkasia. Tyttö huono oli
heittänyt kätensä hänen kaulaansa ja suudellut häntä itkien sekä sitte
juosta liihottanut pois. Tämä kohtaus oli tehnyt hänelle hyvää. Sitten
opettajatar ei voinut tukahuttaa valitusta. Hän saattoi kärsiä ja
tyytyä jos minkälaiseen, kun vain sai arvonsa pelastetuksi; mutta kun
piti noin esiintyä puodeissa, joissa häntä kohdeltiin röyhkeästi
-- -- -- Se oli kärsimystä, joka nousi yli voimain.
-- Oi, jos ei vanhaa isääni olisi! -- huudahti hän.
Opettaja tarjosi hänelle uudelleen melkein itkien kaiken mitä hänellä
oli. Mutta hän vastasi tyynesti: -- Minä en voi. Minä olen alkanut
taistelun ja minun on se yksin kestettävä niin kauan kuin ei vanha
isäni siitä kärsi.
Seuraavana päivänä hän näytti hiukan toivokkaammalla, sillä hän oli
saanut kuulla, että prefektuurasta oli tullut käsky avata koulua. Mutta
toivo haihtui, kun hän kuuli sindacon, sen sijaan että olisi avannut
koulun, matkustaneen Turiniin. Luultavasti se oli harkinnut kokoon
uuden juonen, ja meni nyt levittämään uusia valheita. Arvatenkin se
vielä kuukauden ajan saisi lopullista päätöstä venyttäneeksi. Silloin
oli hänen vastustuskykynsä jo melkein loppuun kulunut. Sitä
käsittääkseen tarvitsi vain nähdä hänen käyntiänsä, ja vieläkin
selvemmin sitä todisti hänen uupunut, raukea katseensa, katse, joka
kertoi liian niukan ruuan tuottamasta heikkoudesta.
Kylässä ihmeteltiin, että hän enää saattoi vastustella ja laskettiin
heittäymyksen päivät, aivan kuin piiritetystä linnoituksesta. Uteliaat
ohitse kulkiat katselivat ylös hänen ikkunoihinsa, kuten on tapana,
milloin talossa joku on kuolemaisillaan. Hänen kiukkuisimmalla
vihollisellaan, tohtorin palvelialla, oli tapana aamuisin vastaan
tullessa nostaa korinsa kantta, ikäänkuin hakeakseen sieltä jotakin;
mutta se tahtoikin ainoastaan näyttää kuinka täysi hänen korinsa oli.
Opettajattaren kadulla astuessa kuiskuteltiin: -- Mutta mitäs se syö
pysyäkseen pystyssä? -- Sääliväiset käänsivät kasvonsa poispäin;
viholliset asettuivat katujen kulmiin katselemaan häntä ja tarkastamaan
hänen ryhtiänsä. Näyttipä siltä kuin useimmat olisivat käyneet
hävyttömämmiksi, kuitenkaan ei niin paljon ilkeydestä kuin sentähden,
että tahtoivat sillä pakoittaa opettajatarta nöyrtymään, päästäksensä
kauemmin näkemästä tuota surkeutta. Hän varmaankin kärsi nälkää. Niin
perheissä arveltiin. Koko viime viikolla ei hän ollut ottanut velaksi
muuta kuin puolen kiloa lihaa ja siinäkin toinen puoli luuta, vähän
voita ja hiukan leipää. Hän ei enää käyttänyt siivoojata apunaan, eikä
enää nähty tulta iltaisin hänen ikkunassaan. Asumuksensa muistutti
haudasta. Kuinka hän saattoi enää tehdä vastarintaa? Sehän oli
mielettömyyteen vivahtavaa ylpeyttä. Kun on vanha, kivuloinen isä,
tekee kait mielellään muutamia uhrauksia.
Tämä puhe tuli Emilion korviin ja saattoi hänet epätoivoon. Koska hän
ei enää voinut itseänsä hillitä, päätti hän eräänä päivänä millä
hinnalla tahansa pakoittaa opettajatarta ottamaan häneltä apua. Hän ei
ollut koko päivänä nähnyt opettajattaren ulos menevän, ja epäillen
hänen sairastuneen heikkoudesta hän teki lujan päätöksen. Hämärän
tultua hän meni porstuaan soittamaan opettajattaren ovelle. Oven edessä
hän huomasi pienen tytön, joka aikoi myöskin soittaa, mutta ei
uskaltanut. Emilio kysyi, kuka se oli. Tyttö pelästyi, vapisi eikä
vastannut. Emilio veti tulta tulitikulla. Se oli sekatavarankauppiaan
tytär. Näytti siltä, kuin hän olisi juossut kotoa aivan säikäyksissään.
Kun tyttö huomasi vieraan opettajaksi, kätki hän äkkiä toisen kätensä
selän taa. Emilio kysyi: -- Mitäs sinä haet? Mitä kätket selkäsi taa?
-- Vavisten ja tulipunaisena näytti hän mitä oli kätkenyt ja sanoi
puoleksi tukahtuneella äänellä: -- Ottakaa tämä, minä en uskalla. --
Antakaa se opettajattarelle. -- Ja samassa hän juoksi portaita alas.
Emilio katseli esinettä, jonka oli käteensä saanut; se oli käärö. Hän
avasi sen. Siinä oli sardiini-laatikko, vähän kuivatuita hedelmiä ja
muutamia korppuja. Tyttö oli varastanut kotoaan opettajattarelle.
Emilion suuri rakkaus lapsiin leimahti, niinkuin liekit tulipalossa.
Tietämättä mitä oikeastaan tekisi noilla tavaroilla, hän soitti kelloa
epävakaisella kädellä. Tumma olento ilmestyi oveen: se oli hän.
Opettaja sanoi: -- Minä se olen -- ja ojensi ujostellen käärön.
Neiti Galli otti sen ja meni porstuan ikkunan luo katsomaan, mitä siinä
oli.
-- Ottakaa takaisin! -- huudahti hän äkkiä niinkuin olisi polttanut
itseänsä ja laski käärön takaisin nuoren miehen käteen. Sen jäljestä
hän sanoi melkein närkästyneellä äänellä: --- Niin kauas en ole vielä
joutunut. -- Hänen äänensä kuului hyvin heikolta.
Opettaja ojensi esiin toisen kätensä ja sanoi: -- Katsokaa tätä, neiti
Faustina, ottakaa minulta apua, minä rukoilen teitä!
Nuori tyttö kielsi taas, mutta lisäsi lempeästi: -- Kiitoksia, herra
Ratti. Te olette kovin hyvä! Mutta minä en tarvitse mitään, sen voin
teille vakuuttaa. -- Oi, sitä rakasta, kilttiä tyttöä! Hyvää yötä! Oh,
älkää peljätkö; tietäkääs, minulla on teräksinen sielu.
Mutta Emilio ei mennytkään pois. Hetkisen oli aivan äänetöntä. Hän
kuuli opettajattaren hengittävän raskaasti ja astui askeleen
lähemmäksi. Äkkiä päästi opettajatar epätoivoisen huudahduksen: -- Oi,
minä en kestä kauempaa! En jaksa enää! Olen melkein lopussa! -- ja
itkien painoi hän päänsä nuorukaisen rintaan. Silloin hän tunsi
opettajan kyyneleet poskillaan ja samassa suutelon, yhden ainoan,
pitkän, intoisan suudelman, jota seurasi rakkauden, ilon ja surun
synnyttämä tukautettu huudahdus. Kun Emilio toistamiseen haki hänen
huuliaan, irtaantui opettajatar hänen syleilystään ja hävisi. Hän
syöksyi perässä ja törmäsi suljettua ovea kohden. Emilio suuteli ovea,
nojasi läähättäen poskensa siihen ja seisoi siinä sydän täynnä tuskaa,
mutta samalla -- sanomattoman onnellisena.
Loppu.
Kolme päivää myöhemmin loppui neiti Gallin koetus-aika. Murhenäytelmän
loppukohtaus tuli äkkiä. Turinista saapui poliisikomisarius, mukanaan
määräys asettaa opettajatar heti virkaansa ynnä kouluraadin päätös,
jonka kautta kunta velvotettiin maksamaan hänelle osan palkasta koko
siltä ajalta, jona hänen oli täytynyt olla erillään koulutyöstä;
sitäpaitsi kunta tuomittiin maksamaan kulungit.
Poliisikomisarius meni suoraa päätä kunnallishallitukseen. Tuskin
puolen tuntia oli hänen tulostaan kulunut, kun jo koko kylä asiasta
tiesi.
Kunnallishallituksen jäsenet kokoontuivat oitis ja opettajatar
käskettiin raatihuoneesen. Komisarius, pitkä mies, juhlallinen
käytöksessään ja herttaisen kohtelias kaikille, aivan kuin olisi
ollut häissä, esitteli laajalti prefektin käskyn ja kehoitti
kunnallishallitusta jo samana päivänä kylän kadulla julkisen
kuuluttajan kautta ilmoittamaan koulun jälleen avatuksi sekä käskemään
perheitä lähettämään tyttöjänsä sinne. Sitte vaati hän luokkahuoneen
avainta, jonka heti kohteliaasti jätti opettajattarelle. Hän lisäsi,
että kirkkoherraakin oli pyydettävä saarnastuolista julistamaan koulu
jälleen avatuksi ja lausui toivomuksen, ett'ei enää vasta minkäänlaisia
riitoja ja ikävyyksiä koulussa syntyisi, sekä puhui lopulta muutamia
kohteliaita, tyhjää sisältäviä sanoja sindacolle, joka kuunteli
väristen, ymmärtämättä laskiko komisarius leikkiä hänen kanssaan vaiko
puhui täyttä totta. Sindaco ja opettajatar eivät katsoneet toisiinsa.
Kun juhlallisuus oli päättynyt, vieras saattoi neiti Gallin koululle.
Heitä seurasi koko joukko uteliaita katselioita ja muutamat entiset
oppilaat, jotka oitis iloisina asettuivat entisille istuinpaikoilleen.
Sen jälkeen vieras kumarsi kohteliaasti ja läksi.
Prefektin käsky julistettiin, kouluun tuli oitis kolmekymmentä tyttöä,
palkka ja muut maksut suoritettiin, sindaco oli aivan ääneti, muut
kunnallishallituksen jäsenet pesivät kätensä, ja melkein kaikki paitsi
ne, joilla oli erityistä vihan syytä, iloitsivat opettajattaren
voitosta, nekin jotka huvikseen olivat tarkastelleet hänen
kärsimistänsä. Opettajattaren kestävyyttä kehuttiin ja sanottiin
sindacon vihdoinkin saaneen hyvin ansaitun löylyn. Nytpä muka sai nähdä
hänet jonkun aikaa häntä koipien välissä. Erinomaisen kelvollinen
luonne tuolla nuorella tytöllä, joka näyttää niin vaatimattomalta ja
lempeältä, ja mikä harvinainen tytär hän on! Oi, jospa kaikki
opettajattaret voisivat sillä lailla saattaa itsensä ja ammattinsa
arvoon, niin eivät suinkaan kunnallishallitukset joutuisi syypäiksi
niin moneen väkivaltaisuuteen ja kehnouteen ja, tärkeintä kaikista,
koulut menestyisivät paremmin. Oli kuinka hyvänsä, Jumalan kiitos,
kaikki oli hyvin päättynyt.
Pettynyt.
Riidan päätös ilahutti Emiliota kahdenkertaisesti; sillä samalla kun
hän näki opettajatar paralta kärsimysten loppuneen ja rauhan ajan taas
koittavan, toivoi hän, ett'ei opettajatar enää salaisi rakkauttansa,
josta Emilio oli tuona avuttomuuden ja epätoivon hetkenä saanut niin
armaan, niin surullisen suloisen todistuksen.
Emilio käytti hyväkseen ensimäistä iltaa, jona hänet taas tapasi
palkongilla, ja alkoi uskalluksella, jota antaa varma tieto, että on
löytänyt vastarakkautta, sydämmensä tunteita hänelle hellimmästi
selitellä. Hän hyväili tytön sormia, jotka tämä oli pistänyt palkongin
säleaidan lomiin, ja pysähtyi joka lauseella vetääkseen henkeänsä.
Hän puhui kauan, luullen opettajattaren olevan ääneti pelkästä
mielenliikutuksesta. Hän sanoi tämän tunteen täyttävän koko hänen
olentonsa, että opettajatar oli juuri semmoinen nainen, jota oli
uneksinut elämänsä toveriksi, ja ett'ei hän koskaan luopuisi
rakkaudestaan menettämättä samalla kaikkea onnen ja rauhan toivoa.
Viime sanat sanottuaan hän intohimoisesti suuteli tytön sormia, odotti
vapisten vastausta ja koetti lukea sitä opettajattaren kasvoista, joita
hämärä jo peitti.
Vastauksen ensimäinen värähdys kouristi Emilion sydäntä. Oi, se ei
ollut rakastavan ääntä.
-- Kiitän teitä, rakas herra Ratti! -- sanoi opettajatar lempeällä ja
surullisella äänellä. -- Olen aina teille kiitollinen sieluni pohjasta
-- -- -- Te olette ollut minulle veljenä -- -- -- Ilman teitä minulla
ehkä ei olisi ollut voimia niin suuriin kärsimyksiin -- -- -- Jos
tilaisuutta siihen tulisikin, en kuitenkaan koskaan, koskaan voisi
hyvyyttänne palkita -- -- -- Minä pidän teistä ja sen voin teille sanoa
-- -- -- Mutta se, josta te puhutte -- -- -- on mahdotonta.
Nuorukainen oli kovin hämmästyksissään ja matki tuon onnettomasti
rakastuneitten iankaikkisesti samanlaisen, mielettömän kysymyksen: --
Miksi?
Opettajatar huokasi.
-- Miksi -- -- -- vastasi hän hitaasti, puhuen äidillisen hellällä
äänellä. -- Elämäni ura on jo viitattu. Minun täytyy omistaa elämäni
kokonaan isälleni -- -- -- Te olette vielä nuori -- -- -- elämänne ura
on alussaan vasta -- -- -- Minun kutsumukseni ei ole sinne päin
-- -- -- Ette voi arvata, kuinka pahaa tekee tätä teille sanoa.
Hetken vaiti oltuaan hän uudelleen virkkoi, toisti lempeästi ja
matalalla äänellä: -- Se on mahdotonta -- -- -- Oi, sanoinhan sitä
teille! -- huudahti hän äkkiä, kovin liikutettuna, kun kuuli vierellään
tukahutettua itkua. -- Minä saatoin teille lopultakin kärsimystä!
Semmoinen on kohtaloni! Se oli kuitenkin kaikista ikävintä. Minä en voi
tuota kuulla. Kas niin, herra Ratti! Minä rukoilen teitä. Oi Jumalani!
Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, kuinka se minua koskee. Päästäkää
käteni -- -- -- ei, pitäkää sitä vaan, kunhan rauhoitutte. Oi, enkö ole
kärsinyt jo kylläksi! Jo riittää, jo riittää. Isäni huutaa minua.
Vaan Emiliopa ei päästänyt tuota pikku kätöstä irti. Koko hänen nuori
sielunsa, vastoinkäymisten koettelema ja rakkautta janoava, puhui tällä
hetkellä. Hän tahtoi, tahtoi väkisinkin saada rakkautta, hän oli aivan
ensi nuoruudestaan asti odottanut tätä tunnetta; juuri tätä odottaen
oli hän rakastanut koulua ja ihaellut lapsukaisia; hänellä ei ollut
isää eikä äitiä, hän oli yksin ja ilman menestyksen toivoa maailmassa;
mutta koko elämä muuttuisi hänen silmissään, jos vain Faustina häntä
rakastaisi, hän eikä kukaan muu, sillä Emilio ei koskaan löytäisi
toista senkaltaista, niin kaunista, hyvää, aivan kuin hänen oma äitinsä
oli ollut, väkevä kuin marttiira ja todella käsin kannettava. Kovin hän
äsken kuluneina surunpäivinä oli kärsinyt neidon puolesta ja
äärettömästi rakastanut! Kun oli nähnyt hänen kulkevan kadulla kalpeana
ja uskaliaana, kaikkein pilkallisten katseitten tähystämänä, olisi hän
voinut suudella hänen jälkiään ja antaa vaikka verensä, jos sillä olisi
saattanut rakastettuansa vahvistaa. Ihastuksesta, raivosta ja
rakkaudesta oli hän itkemällä itkenyt.
-- Oi armahimpani -- -- -- rakas Faustina! En ole edes mahdollinen
puhumaan kanssasi. Miksipä minua rakastaisit? Koko elämäni ei ole sen
arvoinen kuin ainoa sana sinun suustasi, sinä ihana, siunattu olento!
Mutta kuka sun on tänne lähettänyt! Tahtoisin maata kuolleena tässä
paikassa, kun vain sinä pitäisit kättäsi sydämmelläni.
Emilio vaikeni läähättäen ja suuteli hänen sormiaan. Toinen ei
vastannut mitään. Emilio päästi pienen käden. Se vetäytyi takaisin,
mutta vapisi.
Hetkinen kului, hetkinen joka Emiliosta tuntui iankaikkisuudelta;
virran pauhina kuului selvään ja muistutti ohikulkevan loppumattoman
ihmisjoukon kohinasta. Emilio näki paimenten tulet vuorten rinteillä
tuikkivan; tulipa äkkiä muistelleeksi ulkomuotoaan, joka ennen oli
herättänyt monen naisen mieltymystä, tuskaa, jota uusi kielto hänelle
tuottaisi sekä rukoili hiljaa äidiltänsä apua, ikäänkuin olisi luullut
äitinsä esirukouksillaan voivan häntä auttaa.
Vihdoinkin kuului taas tytön ääni, kuuluipa niin vienona, että Emilio
alussa uskalsi toivoa.
-- Kiitos! -- hän virkahti tuskin kuuluvasti -- en koskaan, en koskaan
unhoita mitä olette minulle puhunut. En koskaan. Niin kauan kuin elän,
pidän teistä -- -- -- Olen aina kätkevä sananne sydämmessäni -- -- --
Sitten hän väkisin keskeytti puheensa suunnan ja pitkitti: -- Mutta se
on mahdotonta! -- -- -- Ainoastaan yhdellä ehdolla voimme pitää
toisistamme -- -- -- mutta tää on mahdotonta. Siis on meillä molemmilla
yksi velvollisuus: se ett'emme puhu tästä asiasta. Minunkin puoleltani
se vaatii uhrausta -- -- -- Te tulette onnelliseksi ilman minua, rakas
herra Ratti. Minä olen varma siitä. Jos pahoitan mieltänne -- -- --
antakaa anteeksi, te kun olette niin hyvä. Pitäkää minusta edelleenkin
veljen tavoin. Olkaa nyt edelleenkin kiltti, niin äitinne on
tyytyväinen teihin.
Nuorukainen painoi toista kättään suutansa vasten ja päästi valituksen.
Säälin liikuttamana neiti Galli pisti kätensä aitauksen välistä
ikäänkuin antaakseen hiukan lohdutusta. Emilio peitti sen suuteloilla,
lyöden otsansa aitaukseen.
-- Hyvästi! -- sanoi tyttö huoahtaen ja vetäytyi pois, mutta Emilio
suuteli yhä tyhjää ilmaa.
Sitten Emilio huusi hänen nimeänsä, mutta ei kuullut muuta kuin virran
kohinaa. Kaikki oli loppunut. Emilio vietti yönsä epätoivoisena.
Seuraavana aamuna aikaisin hän näki opettajattaren palkongilla,
kalpeana ja itkeneen näköisenä. Neito tervehti häntä ystävällisesti.
Uuden toivon elähyttämänä rupesi Emilio illalla taas puhumaan
rakkaudestaan.
Mutta toinen vastasi niinkuin ennenkin, painoi päänsä suruisena alas ja
sanoi, tuijottaen pihan toisella puolen oleviin petäjiin: -- Se on
mahdotonta -- -- -- Älkäämme siitä enää puhuko.
Nuorukainen totteli ja vähitellen he palasivat entisiin
keskusteluaineisinsa, kuitenkaan löytämättä niissä enää menneitten
aikain viehätystä. Emiliolla mielestään ei ollut enää mitään puhuttavaa
opettajattarelle. Hänpä se nyt aina lopetti puhelut. Neljäntoista
päivän kuluttua hän ei enää edes hakenut opettajattaren seuraa. Lopulta
tyytyivät pelkkään surumieliseen tervehtämiseen; opettajatar haki
silmillään Emilion katsetta, Emilio puolestaan karttoi hänen silmiänsä,
Kaikki oli loppunut.
Rauenneet toiveet.
Emilio rakasti opettajatarta ja kärsi yhä edelleen. Koska hän oli
lohdutuksen puutteessa, kääntyi hän sitä koulutyöstään hakemaan. Mutta
se oli liian myöhäistä. Koulu ei anna lohdutusta muille kuin niille,
jotka sitä uskollisesti rakastavat, ja rankaisee vaihemielisiä kahta
ankarammin kuin niitä, jotka eivät sitä koskaan ole rakastaneet.
Emilion luokka oli levoton ja viran-omaiset yllyttelivät kurittomuutta.
Varmaa oli, ett'ei sindaco, vaikka vihasi opettajaa, aikonut ruveta
suoraan puskusille hänen kanssaan, niinkuin opettajattaren, eikä
uudelleen taittaa sarviansa; hän oli varma siitä, että tarvittiin
toinen menetystapa, että pienien lakkaamatta uudistuvien pikkukiusojen
kautta elämä oli tehtävä tukalaksi Emiliolle. Vahtimestari ei enää
jalallaan astunut kouluun ja lika oli tullut ylimmilleen; mustetta ja
liitua puuttui, iso taulu oli poissa; köyhemmät oppilaat eivät enää
saaneet kirjoitusvihkoja, vaan tulivat tyhjin käsin kouluun; lyhyesti,
kaikin puolin koetettiin aikaan saada häiriötä ja harmia. Pojat, jotka
kaikesta tästä ymmärsivät kunnallishallituksen tahtovan opettajaa
viralta, kävivät röyhkeiksi, kirjoittelivat seinille neuvoja, että
opettaja matkustaisi tiehensä, lykkäsivät toisiaan kyynärpäillä ja
nauraa tirskuivat, kun opettaja joskus sanoi: -- _Ensi vuonna_ annan
teidän tehdä sitä ja sitä; -- kaikki tämä loukkasi häntä suuresti.
Ilkeimpiä oppilaita oli viinikauppiaan poika, yhdentoistavuotias
nulikka, jonka oli tapana, Emilion toistaessa, pahan tottumuksen
kautta, lausetta tahi sanaa kahdesti, vetää pääkamaraansa niin
eriskummaisesti, että hiukset kohosivat pystyyn kuin heltiävä
varatukka. Tämä kovin nauratti tovereita eikä opettaja saattanut poikaa
rankaista, se kun väitti temppua synnynnäiseksi luonnonvirheeksi, joka
hänessä oli ollut vähäisestä asti.
Eräänä päivänä, kun Emilio oli kovin ärtyneenä, hän ajoi pojan ulos.
Mutta tämäpä palasi takaisin isänsä seurassa ja luokan edessä syntyi
sanakiista, joka yhä vähensi opettajan jäljellä olevaa kunnioitusta. Ja
mitä enemmän Emiliota ruvettiin halveksimaan, sitä kiivaammaksi hän
kävi. Pianpa hän joutui niin kauas, että kohotti kättään lyödäkseen,
vähitellen sitten rupesi todella lyömään, ensin hiljaa mutta sittemmin
oikein tuntuvasti. Ensi kerralla hän sitä katkerasti katui, mutta
tottui siihen vähitellen.
Emilio havaitsi pian kyllä lyömisen pahat seuraukset. Kun itse oli
väkivaltainen, kävivät oppilaatkin rajuiksi. Pojat käyttivät kadulla
toisiansa vastaan samoja haukkumasanoja, joita hän oli käyttänyt heistä
koulussa, ja jos hän oli lyönyt jotakuta, potkivat he toisiansa
vähäisen sanan tahi vain kiukkuisen katseenkin takia. Selkään antamalla
ei hän saanut oppilaita entistään tottelevammiksi, ja muutamain päiväin
kokemus teki hänelle selväksi sen lauseen totuuden, jota usein oli
seminaarissa kuullut: taistelussa kiivaan opettajan ja oppilaitten
välillä voittavat lopulta jälkimäiset, sillä he käsittävät kiivauden
heikkoudeksi, se kun syntyy siitä, että huomaa olevansa kykenemätön
luonnollisella tavalla kunnioitusta itsellensä hankkimaan.
Kun Emilio oli siirtänyt valtansa nyrkkiin, ei hänen katseellaan ja
äänellään ollut enää mitään vaikutusta: hänen toruessaan katselivat
pojat hänen kättään, ja niin kauan kun se ei liikkunut, nauroivat. Sama
lyönti, jolla hän oli jonakin päivänä ojentanut harhailevaa oppilasta,
ei riittänyt enää seuraavana päivänä, vaan hänen täytyi lyödä kovemmin.
Olipa kuinka kiihkoissaan hyvänsä, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi,
nähdessään poikain hänen lähestyessään asettuvan asentoon, joka
muistutti selkäänsä saaneesta koirasta. Hän näki poikain luonteitten
huononevan ja kadottavan kaiken itsetunnon sekä käsitti, että ainoa
pysyvä tunne, minkä selkään saanti lapsissa herätti, pelkoa ja kipua
lukuun ottamatta, oli kostonhimo. Hänellä oli jo kymmenkunta oppilasta,
joiden kasvoista taisi lukea heidän päättäneen ennen tai myöhemmin
tehdä hänelle jotain pahaa. Siksi hän heitä vihasi, mutta hänen oli
samalla paha olla. Jos hän joskus omantunnon vaatimuksesta koetti olla
entisensä kaltainen, tyyni ja ystävällinen, huomasi hän pojissa äkkiä
voitonriemua ja pilkallista hymyä, semmoista kuin vihollinen osoittaa,
jolle pelosta on täytynyt aseensa antaa, ja tämä taas herätti Emilion
sydämmessä katkeruutta ja kiukkua.
Koulu oli muuttunut hänelle helvetiksi ja hän tunsi itsensä varsin
onnettomaksi.
Lasi.
Silloinpa Emilio heittäysi täydellä järjellä paheesen, johon moni
kansakoulu-opettaja maalla vähitellen ja ympäristönsä viettelemänä
melkein tietämättänsä joutuu: hän rupesi ryyppimään. Se sai alkunsa
eräänä iltana kun hän, unhoittaaksensa ilkeätä kepposta, jonka muudan
tähän asti siivo ja hyvä oppilas hänelle oli tehnyt, kaivoi
seinäkaapista edellisenä vuonna erään piirustus-oppilaansa isältä
saamansa _rypälemehupullon_. Muutamat kulaukset tätä nestettä tekivät
koulusanomien lukemisen erittäin hauskaksi ja antoivat hänelle tunnin
kuluttua mitä herttaisinta unta, jota muutoin olisi turhaan saanut
odotella puoli yöhön saakka.
Emilion pikku huone oli käynyt hänelle inhottavaksi ja hän otti
tavakseen lähteä ulos joka ilta, ehtoollista syötyään. Hänen oli vain
kuljettava poikki kadun tullaksensa kapakkaan; ei kukaan häntä nähnyt.
Ja sinne hän menikin, juomaan unta itselleen. Hänen likeinen
tuttavuutensa kapakoitsian ja tämän pojan, entisen oppilaansa kanssa,
puolusti jotakuinkin hänen oleskeluaan tämmöisessä paikassa.