ja sanoi toiselle vasten silmiä: -- Te olette narri -- sekä käänsi
hänelle selkänsä.
Sihteeri astui askeleen eteenpäin ja puhui rukoilevalla äänellä: --
Olkaa varovaisempi sanoissanne.
Sen päivän perästä Emilio ei enää puhunut entisen ruokatoverinsa
kanssa.
Opettajattaren vainoomiset haavoittivat Emilion sekä omaatuntoa että
myöskin sydäntä ja rakkautta; sillä hän käsitti, että vaikka vaino
tosin saattoi tuon yksinäisen, surullisen tytön häntä, ainoata
puolustajaa ja ystävää, lähemmäs, niin se toisin puolin teki Emiliolle
vaikeammaksi kohdata ja puhutella armastansa. Hän piti melkein
velvollisuutenaan välttää opettajatarta, ett'ei antaisi uutta sytykettä
panetteluille. Sitäpaitsi se todistaisi hienotunteisuuden puutetta, jos
hän nyt, niin kauan kuin tätä levottomuutta kesti, rupeaisi tytölle
tunteitaan ilmoittamaan.
Vihollisen iskut alkoivat Emilioonkin sattua. Sindaco lähetti
puoluelaisilleen allekirjoitettavaksi anomus-esityksen, jossa
pyydettiin opettajan ja opettajattaren paikkakunnalta "siirtämistä",
koska olivat kunnan nuorisolle "perin huonona esimerkkinä". Ei kukaan
tietänyt varmaan heidän antavan muuta huonoa esimerkkiä kuin että
puhelivat palkongilla; harva uskoi heistä mitään sen pahempaa;
varovaisimmat sanoivat siirtämistä sen puolesta oikeutetuksi,
että se pelastaisi Case Rossen neiti Vettistä, joka, päättäen
Azzarnon opettajan jäljistä lumessa, näytti olevan hiukan liiaksi
vieraanvarainen. Siten asiasta oli huvia milloin yhdelle milloin
toiselle, ja sitä jauhettiinkin loppumattomiin, vieläpä lasten kuullen,
jotka sitte vuorostaan juttuja matkivat. Emilio tästä pian huomasi
seurauksia pojissaan, jotka, paitsi että olivat levottomia kun opettaja
oli epätasainen, rupesivat osoittamaan kunnioituksen puutetta. Eräänä
aamuna hän kouluhuoneen seinällä, luokkahuoneensa ikkunan alla havaitsi
hiilipiirroksen, joka kuvasi syleilevää herraa ja naista, molemmilla
päiväkirja kädessään; sitäpaitsi hän näki kaksi poikaa seisovan lymyssä
nurkan takana, tietysti katsellakseen, minkä vaikutuksen piirustus
tekisi opettajaan.
Tämä löytö herätti Emiliossa epäluuloa, niin että hän aina, kun isommat
pojat vilkaisivat toisiinsa taikka kuiskuttelivat keskenään, luuli
heidän tarkoittavan häntä ja opettajatarta. Pian hän kävi ärtyisäksi ja
haukkui poikia sanoilla, jommoisia ei koskaan ennen ollut käyttänyt ja
joita hän tyynnyttyään katkerasti katui. Hän alkoi opetuksessaan
karttaa kaikkia semmoisia asioita jotka ennen olivat saattaneet hänet
puhumaan sydämmellisesti ja innostuneesti, sillä hän huomasi, ett'ei
hänen enää ollut mahdollinen niin puhua, ja jos puhuisikin, tulisi
siihen aivan väärät soinnut. Hän huomasi isompain poikain jälleen
tavattomalla terävyydellä tarkistuvan joka lauseesen jopa sanaankin,
joka vähänkin kajosi rakkautta tahi naista, ja tästäpä hän oli
alituisesti hämillään. Koulu oli hänestä käynyt sietämättömäksi ja
pojat inhottaviksi. Oi, kuinka kaikki oli muuttunutta!
Yhä pahempaa.
Opettajattaren uljas ryhti ja varma voiton toivo saattoivat sindacon
raivon ylimmilleen. Eräänä aamuna kun opettajatar tuli kouluun, oli
hänen luokkansa ovi lukossa. Kunnan vahtimestari oli jo kadulta
peräyttänyt ensin tulleet oppilaat ja seisoi nyt oven edessä käskemässä
viimeksi tulleita kotiin palaamaan. Kalpeana ja vapisevana kysyi neiti
Galli, mitä tämä merkitsi. Aivan lakkiaan kajoomatta vahtimestari
vastasi hävyttömällä, vinkuvalla äänellään: -- Niin on käsky
korkeammasta paikasta.
Opettajatar meni hämmästyneenä kotiinsa, mutta rauhoittui
ajatellessaan, ett'ei tämmöistä vallan väärinkäytöstä saattanut kestää
sen jälkeen, kun kouluneuvoston kielto erottamasta olisi saapunut, ja
että semmoinen tulisi, siitä hänen mielestään ei ollut epäilemistäkään.
Illemmalla hän neuvotteli Emilion kanssa ja näytti varsin tyyneltä. Hän
tahtoi kirjoittaa rehtorille, mutta opettaja neuvoi häntä odottamaan,
sillä osoittaakseen olevansa varma asiastansa ja luottavansa
täydellisesti kouluneuvostoon. Hän seurasi ystävän neuvoa.
Nuorukainen oli päättänyt ruveta, opettajattaren tietämättä, tätä
auttamaan ja aikoi kostaa hänelle tapahtuneet vääryydet tavalla, jota
jo monta päivää oli harkinnut. Hän kirjoitti paikkakunnalla ja
muuallakin laajalti levinneesen _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen
kirjeen, jossa perinpohjin kertoi kiistasta sindacon ja opettajattaren
välillä, ja löylytti kelpo lailla edellistä sekä pyysi rehtoria asiaan
puuttumaan. Hän pyysi sanomalehden toimittajaa lähettämään sen numeron
rehtorille, kirjoitus punaisella alleviivattuna, kuten tapana oli.
Emilio toivoi tämän kirjoituksen ainakin peljättävän sindacoa ja
panevan rehtorin ehkä oitis liikkeelle. Joka tapauksessa se olisi aika
läimäys tuota kokinnaamaa vasten ja tulisi kauan tuntumaan.
Alkoi siis taistelu uudella tantereella ja olisihan tuo ollut varsin
hupainen, ellei syy olisi ollut niin ikävää laatua. Alkoi yksi noita
monia sotia, joita käyvät keskenään koulusanomalehdet, puolustaessaan
tilaajiaan koulumiehiä, ja kuntien vallanpitäjät, jotka, kun heidän on
käyttäminen kynää aseenaan, tavallisesti esiintyvät varsin
naurettavina. Lehden toimittaja otti kirjeen lehteensä, ilmoittamatta
lähettäjän nimeä, uskottelipa Turinista lähetetyksi ja lisäsi muun
muassa: -- -- -- "hävyttömästi kyllä on sindaco sulkenut koulun,
niinkuin hän ennen paiskasi kyökin-oven kiinni, kun poika oli
paistinkastikkeen pohjaan polttanut". Loppulisäykseksi vielä (se ei
ollut mitään harvinaista tänkaltaisissa kiistoissa) kehoitti kaikkia
tilaajoitaan, sekä miehiä että naisia, lähettämään sindacolle
käyntikorttinsa merkiksi siitä ihastuksesta, jota "sindacon erinomainen
taito lakia polkea ja asettua korkeampia kouluvaltoja vastaan" oli
heissä herättänyt.
Emilio sai sen numeron, ainoan mikä Altaranaan lähetettiin. Hän luuli,
että kunnallishallituskin oli saanut lehden. Mutta toimituspa ei
lähettänytkään lehteä sindacolle eikä kellekkään muullekkaan koko
kunnassa, sitä varten että käyntikorttien tulva aivan odottamattomana
sitä paremmin vaikuttaisi; olivat näet laskeneet, että monta päivää
ehtisi kulua ennenkuin asia muuten leviäisi paikkakunnalle. Ja niin
kävikin. Semmoisissa tapauksissa opettajat ja opettajattaret auttavat
toisiansa yksimielisyydellä, joka valitettavasti on harvinainen
opettajien kokouksissa ja muissa seuroissa.
Neljän, viiden päivän kuluttua alkoi sindacolle sadella käyntikortteja
opettajilta ja opettajattarilta, kaikista maan ääristä, kaiken
muotoisia ja kaiken karvaisia, muutamat koristettuina piirroksilla,
jotka kuvasivat paistinpannuja, hakkureita ynnä muita kyökkikapineita.
Joka posti toi kuusi tai seitsemän uutta korttia. Viikon kuluessa oli
tullut yhteensä kahdeksankymmentä. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli
sindaco hämmästynyt, kolmantena ja neljäntenä käynyt levottomaksi;
lopulta hän raivostui ja rupesi epäilemään itsestänsä pilkkaa tehtävän,
kuitenkaan ymmärtämättä kuinka salaliitto häntä vastaan oli aikaan
saatu. Juuri kun aikoi mennä neiti Gallia läksyttämään, sai hän
myöhästyneen sanomalehden. Koska kirje oli Turinista lähetetty, alkoi
hän kaikeksi onneksi epäillä asian-ajaja Samista ja seisoi nyt siinä
pää pyörällä ja ajatuksiin vaipuneena. Vaan hän ei uskaltanut
kirjoittaa asian-ajajalle, osaksi siitä syystä, ett'ei ollut asiasta
ihan varma, osaksi kun pelkäsi saavansa tältä aika kyydin, ja siksi hän
takertui tekemään varsin suuren tyhmyyden. Hän kirjoitti itse
"Kansakoulu"-lehteen, kirjoitti ensi kiukuissaan omakätisen kirjeen
täynnä salaperäisiä raakoja sanoja, ei kieltänyt mitään, vaan puhui
kantelemisista, viittaeli asian-ajajaan, viholliseensa muka, ja sanoi
"luottaen oikeuteen" odottavansa päätöstä korkeammasta paikasta.
Sanomalehden toimittaja veitikka julkaisi kirjeen pitemmittä
selityksittä painettuna isoilla kirjaimilla, jotka tarkoin esittivät
kaikki tavaus- ja kieliopilliset virheet tilaajain suureksi huviksi.
Päälle päätteeksi saapui juuri samana päivänä, jona sindaco sai
takaisin kyhäyksensä painettuna, myöskin kouluneuvoston päätös, jossa
opettajattaren erottaminen kumottiin.
Kun neiti Galli sai sen kuulla, katsoi hän itsensä pelastetuksi, ja
Emilio sekä moni muukin uskoi, että koulu heti avattaisiin; he pitivät
mahdottomana, että sindaco seuralaisineen enää, toisen varotuksen
kouluneuvostolta saatuaan, uskaltaisi menetellä niin julkean
laittomasti ja jättäytyä julkisen häpeän vaaraan. Tässä luulossa elivät
kuitenkin vain kokemattomat, jotka eivät käsittäneet, kuinka kauas
väkivaltaisuuksiin loukattu ylpeys voi saattaa raakaa, itsepintaista,
rahan-ylpeätä, juuri tietämättömyytensä tähden rohkeata ihmistä, joka
hellan äärestä on kiivennyt sindacon istuimelle.
Sinä päivänä, jona sindaco sai kouluneuvoston päätöksen, nähtiin hänen
juoksentelevan pitkin kylää, ikäänkuin olisi vihollisiansa takaa
ajanut; kahvilassa, tupakkapuodissa ja muualla kuultiin hänen
selittelevän välittävänsä viisi kouluraadista ja prefektistä; hän aikoi
kääntyä valtioneuvostoon ja jos ei siellä saisi oikeutta, antaisi hän
paikkakunnan edusmiehen ensi valtiopäivillä pyytää säädyiltä selitystä,
ja jos ei sekään onnistuisi, vetoasi hän kuninkaasen. Joka tapauksessa
ei pitäisi opettajattarien saada voittoa, opettajattarien, "jotka
levittävät siveettömyyttä kuntiin" ja turvautuvat sanomalehtiin
saadaksensa hallituksen asettamat esimiehet naurun ja pilkan alasiksi.
Koulua ei todellakaan avattu. Opettajatar odotti kärsivällisesti,
luullen että sindaco, häntä vähän vielä ärsyttääksensä, aikoi avata
koulun vasta ensi kuun alussa. Mutta kun ensimäisenä päivänä
Maaliskuutakin hänen luokkahuoneensa yhä pysyi suljettuna, pyysi hän
herra Calvia menemään avainta hakemaan. Sitä ei annettu. Silloin hän
läksi koulu-legaatin luo; mutta tätä vaivasi yhä jäsenkolotus ja hän
tahtoi olla rauhassa. Hän lupasi kumminkin ottaa asian huostaansa niin
pian kuin paranisi ja sanoi, että herra Calvin kanssa panisivat kokoon
ja lähettäisivät uuden valituskirjoituksen kouluneuvostolle. Lyhyesti,
kaikki jäi entiselleen.
Viimeinen koettelemus.
Edellisiä suurempi vastoinkäyminen teki neiti Gallin aseman vieläkin
surkeammaksi. Lukukauden alussa oli hänelle maksettava palkka kahdelta
edelliseltä kuukaudelta. Koska hän ei uskaltanut Maaliskuun ensimäisenä
päivänä mennä raatihuoneelle hakemaan valtakirjaa, jolla palkkansa
perisi, pyysi hän sihteeriä toimittamaan itselleen valtakirjan.
Sihteeripä melkein kutistui kokoon, ei uskaltanut katsella
opettajatarta silmiin, änkytti ei vielä saaneensa siitä käskyä sekä
neuvoi häntä antamaan "asian tyyntyä"; toisin sanoen, hän antoi tietää,
ett'ei opettajattarelle aiottukaan maksaa palkkaa.
Vaikka opettajatar oli rautainen luonteeltaan, pani tämä hänet
kuitenkin epäröimään. Vaan pian hän rohkaisi mielensä ja sanoi: -- Jos
pitävätkin minua viralta pantuna, on minulla kumminkin oikeus vaatia
palkkaa silta kuukaudelta, jonka jo olen koulussa työskennellyt. Mutta
ei niin, minulla on oikeus palkkaan koko ajalta! Minä en ole koulua
sulkenut ja kouluneuvosto on pannut minut takaisin virkaani! Minulla on
vanha isäni, josta minun tulee huolta pitää. Ei opettajattaria saa
niinkään kadulle heittää. Sehän olisi kuulumatonta!
Sihteeri, joka todella oli pahoillansa, turvautui entiseen keinoonsa:
rupesi surkeaksi. Hän löi kädellä otsaansa, otti taivaan Herran
todistajakseen ja sanoi itseänsä maan matoseksi, mieheksi, joka toivoi
maan allansa halkeavan ja nielevän hänet.
Neiti Galli, huomattuaan ett'ei sihteeristä ollut mitään apua, rohkaisi
mielensä ja meni, sen enemmän asiaa harkitsematta, ylöskantomiehen luo.
Vaan ensimmäisistä sanoistapa hän jo huomasi että tämän rouva, sindacon
sisar, loukattuna perheylpeydessään, oli vaikuttanut ikävällä tavalla
mieheensä. Tuo partainen villisikain-pyytäjä oli kaikkea muuta paitsi
kohtelias ja kuittasi hänet, kun ensin oli torunut, kolmella hitaasti
lausutulla kysymyksellä: -- Mutta valtakirja, neiti? -- -- -- Mutta
valtakirja? -- -- -- Mitäs minä voin tehdä ilman valtakirjaa? -- -- --
Harmiin pakahtumaisillaan aikoi neiti Galli rientää sindacon luokse ja
pakoittaa häntä velvollisuuttaan täyttämään, sanomalla hänelle mitä
kauheimpia sanoja, nimittämällä häntä rosvoksi ja murhaajaksi ja
sylkemällä häntä silmille. Mutta ollessaan enää parinkymmenen askeleen
päässä raatihuoneesta, hän näki sindacon seisovan ovessa piippuaan
poltellen ja haastellen sihteerin kanssa. Hän kääntyi opettajattareen
päin ja voitonriemu ilmestyi hänen kasvoilleen. Tämä näkö toi
neiti Gallin mieleen hänen likaisen kosimisensa, eläimellisen
kiukustumisensa, ruokottoman julkeutensa, kaikki uhkaukset ja valheet,
ja niinpä hän päätti kärsiä mitä tahansa, ennenkuin nöyrtyisi
vapaaehtoisesti astumaan tuon miehen eteen. Tuska sydämmessä, mutta
samalla varmana jaksavansa taistella viimeiseen saakka, palasi hän
kotiin.
Pianpa hän saikin sotia puutetta vastaan. Niinkuin muutkin pikku
kuntain opettajat ja opettajattaret, joilla on pienet palkat ja nekin
myöhään maksetaan, oli neiti Galli vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta
elänyt suurimmalta osalta velaksi; hän ei tahtonut kajota pieneen
säästörahaansa, joka oli aiottu isän tarpeisin taikka käytettäväksi
matkakassana siinä tapauksessa, että hän saisi viran jossakin kaukana.
Hän oli siis jo aivan alussa uutta kuukautta pakoitettu lisäämään
velkojaan. Pikkukauppiaat, joilta hän tavaroita otti, olivat älykkäitä
ihmisiä, tottuneita opettajien ja vallanpitäjien välisiin riitoihin, ja
aavistivat voiton tällä kertaa kallistuvan opettajattaren puolelle. He
ymmärsivät siis, että hän lopulta perisi palkkansa ja maksaisi ottonsa,
ja siksi he yhä edelleen antoivat velaksi, vaikka tosin, tavallisuuden
mukaan, koroittivat hintojansa. Sillä lailla hänen velkansa vähäisessä
ajassa lisääntyi melkoisesti.
Tällä välin koko kunta ei muusta puhunut kuin opettajattaren asioista.
Olihan muutamia, viinikauppiaan rouva, koulu-legaatin vaimo,
tarkastusmies ja apteekari, jotka säälivät tyttöä ja mielellään
olisivat häntä lähestyneet, edes sanoin häntä lohduttaakseen; mutta kun
näkivät sen päivän pian lähestyvän, jona heidän oli todellakin
auttaminen, pysyivät loitompana. Toiset sitä vastoin riemuitsivat.
Näitä olivat äidillisessä rakkaudessaan loukattu pretorin äiti;
tarkastajatar, joka opettajattaressa inhosi omaa parannettua kuvaansa;
rouva Calvi ja postineiti, jotka olivat mustasukkaisia, sekä
ylöskantomiehen vaimo, sindacon sisar. Mitä kirkkoherraan tulee,
iloitsi hän salamyhkää saadessaan uutta todistusta siitä
epäjärjestyksestä ja pahennuksesta, jota papiston johdosta erotettu
koulu tuottaa.
Ainoastaan rouva Falbrizio, joka tahtoi osoittaa urhouttaan ja joka
neiti Gallissa näki oman kuvansa, meni toverin luo tarjoomaan
palvelustansa. Ja näyttipä hän tekevän sen sydämmensä pohjasta. Mutta
hän käytti niin surkeata kieltä, ett'ei opettajatar saattanut suostua
hänen tarjouksiinsa.
Lähetettyään rehtorille vielä uuden valituskirjoituksen, jossa tarkasti
teki selkoa asemastaan, ryhtyi opettajatar parka raskaalla sydämmellä
tekemään suurta uhria: hän otti pienen säästörahansa, tuon summan, jota
oli suurella ahkeruudella viiden vuoden kuluessa koonnut, oikeastaan
tarkoitusta varten, jota ei jaksanut ajatellakkaan: voidaksensa
toimittaa isälleen kunniallisen hautauksen.
Kurjuutta.
Turhia korulauseita käyttämättä tarjosi Emilio monasti neiti Gallille
apuansa semmoisella osan-otolla ja avonaisella tunteellisuudella, joka
vaikuttaa sydämmeen. Hänellä oli toista sataa lireä säästössä, siihen
laskettuna kaksikymmentä viisi lireä edellisen talven iltakoulusta,
(kymmenen centesimoa tunnilta) joka palkka aina vasta seuraavana vuonna
kannettiin. Opettajatar ei suostunut ottamaan rahoja, koska muka niitä
ei tarvinnut. Hän tuntui varsin tyyneltä, mutta päivä päivältä näki
häntä vähemmin. Eräänä iltana hän sentään vielä hymyeli entiseen
herttaiseen tapaansa, kun hän palkongilla kertoi Emiliolle herra
Calvin käyneen luonansa ja lohdutukseksi esittäneen uutta tuumaansa,
jonka mukaan kuntia pakotettaisiin opettajille palkkoja maksamaan ja
samalla perustettaisiin pieniä, haarakonttooreilla varustettuja
maanviljelyspankkeja; lyhyesti, sekasotkua alusta loppuun. Vaikka
opettajatar parka oli surun masentamana, nauroi hän sydämmellisesti
eikä tiennyt, että Calvi raukka kadulle päästyään sai aika löylyn
rouvaltaan, joka oli ollut vakoelemassa. Sen illan jälkeen ei Emilio
moneen päivään nähnyt neiti Gallia.
Emilio istui pitkät illat alakuloisena kotonaan, pienen lampun valossa
selaillen kasvatus-opillisia aikakauskirjoja. Ennen ei häntä yhtään
ollut huvittanut eräs osasto, joka löytyy melkein kaikissa
koulusanomalehdissä ja jossa kerrotaan opettajakunnan vastoinkäymisistä
ja vaiheista; mutta nyt neiti Gallin surkuteltava asema herätti hänessä
katkeraa uteliaisuutta. Hän halusi tietää enemmänkin ammattiveljiensä
kurjuudesta ja rupesikin lukemaan yksinomaan niitä asioita, vieläpä
vanhoistakin vuosikerroista. Siinä olikin kokonainen odysseia
vastoinkäymisiä ja viheliäisyyttä, jotka vallan hämmästyttivät
Emiliota. Perin hermostunut kun oli, luuli hän joskus yksinäisyydessä
ja yön pimeydessä näkevänsä nuo lukemansa paikat ja henkilöt, ja oli
kuulevinänsä noiden ihmisraukkain ääniä.
Muun muassa hän luki eräästä palkattomaksi joutuneesta kyläopettajasta,
joka äkkiä sairastui Via della Seienze kadulla Turinissa. Eräs
ohikulkeva herra tarjoutui viemään hänet kotiin vaunuissa. Mutta
opettaja ei tullut, vaan pyysi sen sijaan jotain lämmintä juodakseen,
sillä sitä hän muka välttämättömästi tarvitsi. Miesparka, joka koetti
nälkäänsä salata pyytämällä lämmintä juotavaa, herätti juuri sen kautta
suurempaa sääliä Emiliossa, kuin jos olisi suoraan sanonut: -- Minun on
nälkä, antakaa minulle leipää. -- Kuka tietää, mitä kohtalon kolauksia,
mitä murheita ja huolia hän oli kestänyt, ennenkuin nälän heikontamana
kaatui Turinin kadulle! -- -- --
Eräässä kunnassa karabinieerien päällikkö löysi kansakoulu-opettajan
puolikuolleena makaavan pensaikon takana ja antoi hänelle kolme lireä;
tämän johdosta, lisäsi sanomalehti, rehtori paikalla riensi asiasta
tutkintoa pitämään. Tuo koditon "sotilas sivistyksen etujoukoissa" oli
jonkun aikaa viettänyt yönsä koulun penkeillä, mutta kun hänet oli
sieltä pois ajettu, oli hänen täytynyt hakea suojaa isossa ammeessa.
Sieltäkin olivat karkoittaneet hänet. Sehän olikin aivan luonnollista,
sillä mitä hyötyä saattoi enää olla semmoisesta opettajasta? -- -- --
Toisessa lehdessä kerrottiin kunnasta, jossa opettajat ja
opettajattaret olivat nälkään kuolemaisillaan, kun eivät moneen
kuukauteen saaneet palkkojansa. Silloin muutamat paikkakunnan asukkaat
muodostivat toimikunnan, joka julkaisi yleisen kehoituksen varojen
kokoamiseksi. Pienikin lahja otetaan kiitollisuudella vastaan -- sanoi
toimikunta. -- Tuo ei ollut juuri hiljaista, vaatimatonta
hyväätekeväisyyttä, mutta nälistyneet raukat eivät saa olla liian
arkatunteisia.
Etelä-Itaaliassa oli opettaja, jonka, kun mies ei saanut kunnalta
centesimoakaan palkastaan, sinne majoitetun sotaväen upsierit pyysivät
pöytäänsä syömään. Upsierit komennettiin pois, mutta jättivät opettajan
nälän seuraajilleen perinnöksi, ja sillä lailla mies tuli toimeen kaksi
vuotta.
Sitten Emilio luki eriskummaisia esimerkkejä siitä, kuinka yhdellä
miehellä saattoi olla monta tointa: löytyi opettajia, jotka virkansa
ohessa olivat lukkareina, kunnallisvahtimestareina, rajasuutareina ja
puunhakkaajina; ja vaikka heillä oli tuloja niin monelta eri taholta,
täytyi heidän kuitenkin maata kovalla sängyn pohjalla ja kuukausimääriä
elää pelkillä pilaantuneilla viikunoilla.
Valitettavasti löytyi surkeampiakin esimerkkejä: kahdeksankymmenen
vuotisia opettajia, jotka, viisikymmentä kahdeksan vuotta koulussa
palveltuaan, olivat joutuneet puille paljaille siksi, että olivat
kuuroja ja siis kelvottomia työhönsä; opettajattaria, joita
rankaistujen oppilaitten vanhemmat kauheasti suomivat. Eräs opettajatar
joutui puutteen ja vainoomisten kautta semmoiseen epätoivoon, että
lasten läsnä ollessa kolmasti pisti saksilla kurkkuunsa. Eräs toinen
jätti äkkiä luokkansa, juoksi ulos koulupihalle ja heittäytyi kaivoon,
niin että lapset kuulivat veden loiskeen.
Koko tämän surkuteltavan joukon nälistyneitä olentoja, sairaita,
turvattomia äijiä ja muijia sekä ennen aikojaan vanhentuneita tyttöjä
näki Emilio rasittuneen mielikuvituksensa loihtimina astuvan rivissä
hänen tyhjänpuoleisen huoneensa hämärässä. Ne olivat kaikki sanovinansa
hänelle, toinen toisensa perästä: -- Tule kanssani, toveri! Minä käyn
kerjuulla. -- Seuraa minua! Minä menen sairashuoneesen. -- Tule mukaan!
Minä menen kirkkotarhaan. -- Ja ne jättivät hänet syvän surun valtaan.
Kovin kiusattu.
Sill'aikaa kun Emilio katsasti tuota viheliäistä joukkoa, kävi neiti
Gallin olo yhä tukalammaksi. Saadaksensa paremmin uutta lainaa, hän
käytti säästövaransa maksaaksensa osan velkojaan. Mutta kauppiaat,
jotka näkivät koulun yhä suljetuksi, rupesivat epäilemään
opettajattaren voittoa ja joko eivät enempää velaksi antaneet, taikka
antoivat tavaroitaan sen näköisinä, kuin olisivat osoittaneet hänelle
suurtakin armoa. He kyselivät: -- Noh, neiti, tuo prefektuurin käsky,
tuleeko se vai? -- Tahi sanoivat: -- Saatte tavaranne täältä
-- -- -- mutta asiat näkyvät hyvin viipyvän. -- Tämänkaltaiset
epäkohteliaisuudet kiusasivat häntä niin, että hän supisti tarpeensa
kaikkein välttämättömimpään päästäksensä kuulemasta kauppiaitten
röyhkeilemisiä. Paikkakunnan piiat tulivat hänen perässään puotiin,
varta vasten nähdäksensä hänen kurjia ostoksiansa, jotka päivä päivältä
pienenivät. -- Opettajatar on laihtumisparannuksella -- sanoivat. --
Joka aamu se näyttää hoikemmalta. Se syö niin vähän, jott'ei
ruuansulatus estäisi lukemista. -- Ja he seisoivat ryhmissä katujen
kulmissa ja nauroivat hänelle. Muutamat piiat saivat leipojan ja
teurastajan tyttäriltä urkituksi kuinka suuri opettajattaren velka oli
ja kertoivat sen sitte isäntäväelleen, niin että kodeissa saatettiin
lire lireltä seurata hänen hätäänsä. Neiti Galli aavisti tätä kaikkea,
ja se inhoittava julkisuus, mikä hänen köyhyytensä osaksi tuli, pisti
kuin miekka hänen sieluunsa; mutta samalla se lisäsi hänen
urhoollisuutensa kaksinkertaiseksi, niinkuin suuren väkijoukon läsnäolo
vahvistaa kuolemaan tuomitun mielenlujuutta.