hänessä eli jo tyttöä kohtaan se määrä myötätuntoisuutta, jonka avulla
nainen joka ilta pääsee jostakin virheestä ja joka aamu nousee
varustettuna jollakin uudella avulla. Hän ei enää huomannut
opettajattaren nenää liian teräväksi, päinvastoin oli neiti Galli
Emilion silmissä kasvanut pitemmäksi ja hänen suunsa oli, jos
mahdollista, käynyt pienemmäksi ja vieläkin armaamman näköiseksi.
Tuntui hänestä myöskin siltä kuin ei kirkkahinkaan ääni saattaisi hänen
korvissaan kauniimmin helähtää, kuin opettajattaren hiukan samea ääni.
Malttamattomasti hän odotteli koulutuntien päättymistä saadaksensa
tavata opettajatarta portaissa, ja hän sai tavakseen keskeyttää
puhettaan, niin pian kuin kuuli opettajattaren äänen yläkerrasta.
Vaikka olikin jo jokseenkin kylmä, näyttihen opettajatar muutamina
aamuina vilaukselta palkonki-ikkunassa; kampaamattomana ja aamupuvussa
hän tervehti opettajaa hymyellen tahi pienellä käden liikkeellä.
Semmoisina aamuina meni Emilio iloisena kouluun, ei ollut tuiman ankara
vaatimuksissaan vaan taipui leikkiä lyömään niinkuin opettajatoimensa
ensi aikoina. Mutta hän huomasi pian, että sillä lailla hänen
omistamansa metoodi laimentuisi ja siksi hänen täytyi väkisinkin
voittaa luontonsa, saattaaksensa noudattaa ankaraa menetystapaansa.
Vaan vasten hänen tahtoansakin tunki naapurin kuva kaikkiin hänen
ajatuksiinsa ja tunteisinsa, jopa itse opetukseenkin, väritti
lukukirjan, antoi lämpöä lasku-opille, jopa heijasti valoansa
oppilaittenkin kasvoista. Hänen täytyi tunnustaa, että tuo kuuluisa
teoria sisällisestä ja ulkonaisesta "minusta" on hyvin vaikea ja
melkein mahdoton noudattaa, silloin kun sielun täyttää vilkas tunne,
vaikkapa se onkin -- kuten hän itsellensä luulotteli -- kaukana
rakkaudesta ja enemmän ystävyyden tapaista. Poikain vallattomuus ei
enää vaikuttanut häneen samalla tavalla kun ennen. Tosin hän suuttua
kuohahti kuin ennenkin, mutta oitis toi mielikuvitus hänen eteensä
tutun ikkunan, jossa oli nuo rakkaat kasvot; ja kun tuli ajatelleeksi,
että tunnin päästä taas saisi puhella tuon pienen suun kanssa, niin
ankaran nuhteen tahi ansaitun rangaistuksen sijaan pääsi häneltä
opetustoimensa ensi aikoina käyttämänsä laimea muistutus: -- Se saa nyt
olla tällä kertaa, mutta älä enää koskaan tee niin.
Emilio tuli yhä tuttavammalle kannalle neiti Gallin kanssa, joka
ainoastaan hänelle saattoi puhua omista asioistaan. Iloisesti sanoi
kerran opettajatar muutamain oppilaistansa jo pitävän hänestä, muitten
muassa erään pienen talonpoikaistytön, joka toi hänelle kukkavihkoja.
Kun opettajatar lähestyi tyttöstä, painautui tämä häntä vastaan ja
lempeät silmänsä rukoilivat niin hartaasti hyväilyä, ett'ei
hän voinut vastustaa lapsen äänetöntä pyyntöä. Opettajatar sanoi
usein huomanneensa kuinka hyväilyt vaikuttavat erinomaisesti
ystävällisen-luontoisiin pikku tyttöihin, joilla on kovat vanhemmat ja
jotka eivät koskaan elämässään ole suuteloa saaneet. Yhteen aikaan oli
hän käynyt pienen, sairaan oppilaan luona, -- se kuolikin
sairashuoneesen -- joka pyysi, että häntä suudeltaisiin ennenkuin otti
lääkkeitä, tai ennenkuin häntä leikattiin, jopa ennenkuin aikoi
nukkuakkin. Vielä viimeisinä päivinään hän usein heikolla äänellä
sanoi: -- Suutele minua, suutele minua -- sanoi hoitajalle, lääkärille,
kelle tahansa, joka häntä lähestyi. Tyttö, joka toi kukkasvihkot
muistutti hänen mielestään tuosta pienestä vainajasta. Neiti Gallin
parhaita oppilaita oli sekatavarankauppiaan tytär, jaloluontoinen
tyttönen, joka, vaikka vielä pelkkä lapsi ja vanhempain suuressa
määrässä hemmoittelema, osoitti mitä suurinta hienotunteisuutta siinä,
ett'ei tahtonut pukeutua toisia komeammin, vaan lahjoittipa
tovereilleen salaa yhtä ja toista pientä. Muut lapset ihan jumaloivat
häntä.
Emilio kysyi pretorin äidin pientä suojattia, joka oli neiti Gallin
luokalla. Opettajatar rypisti otsaansa. Emilio tiedusteli arasti, mitä
oli tapahtunut; hän oli näet pari päivää aikaisemmin nähnyt
opettajattaren menevän pretorille. Opettajatar empi hetkisen, sitten
sanoi vakaasti: -- Minä en koskaan enään mene sinne. -- Näytti siltä,
kuin hän ei olisi tahtonut enempää puhua; mutta kun pelkäsi näitä
sanoja väärin selitettävän, sanoi hän syyn päätökseensä. -- Pretorin
äiti on oivallinen nainen; mutta -- -- -- mutta siinä talossa ei näe
muita ihmisiä, kuin häntä ja hänen poikaansa -- -- -- Rouva menee liian
usein ulos vierashuoneesta. Yksinäinen nainen ei voi seurustella rouvan
kanssa -- -- -- jonka äidinrakkaus on niin laajalle menevä.
Opettaja ymmärsi kaiken ja tunsi piston sydämmessään.
-- Oih, -- huoahti opettajatar -- se on kiusallista, ett'ei voi missään
elää, loukkaamatta jotakuta: nyt nuo ihmiset suuttuvat minuun.
Samassa muistui hänen mieleensä toinenkin ikävyys, jonka oli syyttänsä
sinä päivänä saanut osakseen. Hän oli mennyt postikonttooriin,
kuulustamaan kirjettä, jota jo oli odottanut kolme päivää. Postineiti,
jota hän ensi kertaa eläissään puhutteli, oli vastannut hänelle niin
epäkohteliaasti, että hän jäi seisomaan äänetönnä hämmästyksestä ja
harmista.
Suruisena hän kysäisi opettajalta: -- Tiedättekö, miksi hän minua niin
kohteli?
Ei, sitä hän ei tosiaankaan tiennyt.
Emiliota harmitti tämmöinen solvaus, juuri kuin se olisi häntä itseään
kohdannut. Ensin hän aikoi neuvoa nuorta tyttöä valittamaan sindacolle,
mutta hän malttoi mielensä ja puhui sen sijaan asiasta sihteerille
pyytäen häneltä selitystä.
Tämä oli ensin hyvin hämmästyvinänsä, mutta kun ei voinut kauemmin
teeskennellä, ilmaisi koko salaisuuden.
Postissa palveleva neiti Allari tahtoi, vaikkakin oli koko joukon yli
kolmenkymmenen, päästä naimisiin nuoren pretorin kanssa, johon oli
siihen määrään rakastunut, että postin hoito meni nurin narin. Pretorin
äiti, joka tähtäeli tuota "postimerkkityttöä" paljoa, paljoa
korkeammalle, oli kohteliaasti ajanut hänet ulos. Nyt lie rouvan
ystävällisyys uutta opettajatarta kohtaan harmittanut postineitiä. --
Käskekää opettajatarta -- lisäsi sihteeri matalalla äänellä -- olemaan
varoillansa.
Usealla taholla ilmaantui vihamielisyyttä neiti Gallia vastaan. Juuri
tämä saattoi Emilion myötätuntoisuuden sitäkin suuremmaksi. Eipä hän
uskaltanut edes itsellensäkään tunnustaa, toivovansa noiden
vihollisuuksien saattavan nuorta tyttöä yhä lähemmäksi häntä, ainoata
uskottua, ja että tästä lähestymisestä jokin ystävyyttä hellempi tunne
tytössä heräisi.
Eräänä iltana Emilio meni neiti Gallin kotiin viemään
kasvatus-opillisia sanomalehtiä, joita asian-ajaja oli hänelle
lainannut. Nähdessään tuon halvatun ukko raukan, joka katseli häntä
hämmästynein silmin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja, sekä
ajatellessaan nuoren tytön orjallista, vaivaloista elämää kodissa ja
koulussa, lisääntyi hänen mieltymyksensä, samalla kun hän tunsi syvää
sääliä.
Emilio kävi vastakin naapuriensa luona. Kuitenkin nuo lyhyet
keskustelut palkongilla, jossa olivat vapaampina, tuntuivat hänestä
hauskemmilta. Nyt olivat ruvenneet puhelemaan muustakin kuin koulusta
ja kylästä. Emilio havaitsi silloin omituisen seikan tytön luonteessa:
niin pian kun hän vähänkin puhui rakkaudesta -- ei toki omasta
tunteestaan, vaan ylimalkaan rakkaudesta aivan epämääräisesti -- lensi
tytön kasvoihin pikainen loiste; nuo vilkkaat silmät säkenöivät ja
näytti kuin olisivat sanoneet: -- Oi, tiedänpä kyllä! Sitäkin on
maailmassa. Ei kukaan sitä paremmin tunne kuin minä! -- Sitte katkaisi
äkkiä puhelun ja sai takaisin entisen muotonsa, aivan kuin olisi
ajatuksiensa juoksunkin siihen keskeyttänyt. Emiliosta tuntui kuin
olisi rakkauden ajatus salaman tavoin välähtänyt tytön sielun läpi;
samaten kuin ajattelemme toista, kaukana väikkyvää ihanata
ihmemaailmaa, josta ei saa puhua, ett'ei mielikuvitus hyppäisi yli
järjen ja totuuden asettamien rajojen. Kaikissa keskusteluissa, jotka
koskivat tunteita, ei hän mennyt todellisuutta kauemmas. Hänen
rakkaudestaan lapsiin pulppusi ehtimiseen ajatuksia, jotka tarkoittivat
pahan parantamista, rikollisen ojentamista tahi tapaa, millä lailla
olisi taisteltava hyvän istuttamiseksi ihmisten sydämmiin.
Mielenliikutukset hänessä heräsivät äkkiä ja tyyntyivät pian. Kun hän
oli vihoissaan, oli hänen tapana panna pienet kätensä nyrkkiin ja lyödä
toista toistansa vastaan; tämäpä oivallisimmasti ilmaisi hänen hyvää ja
toimellista luonnettansa. Ei mikään mahti maailmassa voinut murtaa
hänen rautaista tahtoansa, jos hänellä kerran oli järki ja hyvä
omatunto puolellaan.
Kun Emilio kuuli neiti Gallin puhuvan, muisteli hän serkkuansa; mutta
hänestä tuntui kuin edellinen hyvyydessään olisi väkevämpi ja
johdonmukaisempi jälkimäistä. Neiti Galli ei olisi koskaan serkun
tavoin antanut valhetarkastajan pakoittaa itseänsä kirjoittamaan
sitoumuksen alle, jossa lupasi lähteä paikkakunnalta. Altaranan
nuorella opettajattarella näkyi olevan vähemmän rikas mielikuvitus,
mutta enemmän ymmärrystä kuin serkulla; hän näytti vähemmän kohdistuvan
pikku seikkoihin, mutta enemmän suuriin asioihin, ja hänessä tuntui
olevan suurempia ja pysyväisempiä tunteita, kuin Pilonalaisessa
ammattisisaressaan; mutta kuinka paljo neiti Galli Emilion silmissä oli
serkkua kauniimpi, vaikk'ei ero muuten molempien naisten välillä
ollutkaan suuri!
Tämän jälkeen ei Emilio enää tunnettaan nimittänyt "ystävyydeksi",
sillä siihen oli ilmautunut tuntomerkkejä, jotka eivät pettäneet:
yksinänsä huoneessaan hän puhui helliä sanoja tuolle kuvalle, joka eli
hänen sielussaan, ja toisteli ääneen lempinimityksiä -- ne kaikki
säkeniä, jotka ilmaisevat hänessä tulen syttyneen, ja liekkien piankin
leimahtavan maalle.
Mustasukkaisuutta.
Odottamaton tapahtuma häiritsi Emilion mielenrauhaa. Myöhään eräänä
iltana hän näki sindacon tulevan naapurin luota. Seuraavana aamuna
nousi Emilio puolta tuntia tavallista aikaisemmin odottaakseen
opettajattaren ilmestymistä ikkunaan. Tuskin oli tämä näkyviin tullut,
ennenkuin Emilio ehätti kysymään sindacon käynnistä. Toinen vastasi
aivan väliäpitämättömästi, että sindacon ystävällisyys häntä ihmetytti.
Oli näet tullut kuulustelemaan, kuinka vanha isä jaksoi; oli muka
kuullut sen äkkiä käyneen huonommaksi; tuossa ei ollut lainkaan perää.
Siihen opettajatar päätti koko keskustelun.
Muutamia päiviä myöhemmin kävi vielä huonommin. Kun Emilio eräänä
ehtoona palasi kotiin iltakoulusta, tapasi hän tiellä neiti Gallin,
joka kiireesti vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi menevänsä
raatihuoneelle, jonne häntä oli käsketty. Emilio muisti levottomana,
ett'ei sihteeri ollut siellä tähän aikaan päivästä. Sitten hän
ehtimiseen kurkisteli ikkunasta kadulle, pitääksensä varalla, milloin
opettajatar palaisi, ja kun näki hänen tulevan, teki itsellensä asiata
ulos ja kohtasikin opettajattaren portaissa. Pimeys esti Emilion
näkemästä neiden huolestunutta muotoa. -- Oh, vähäpätöinen asia vaan --
vastasi hän leikillisesti. Sindaco tahtoi puhua minulle, ennenkuin
sakoittaa vanhempia, jotka taas ovat ruvenneet pitämään tyttöjänsä
poissa koulusta.
Mutta kolme päivää myöhemmin kävi sindaco yksin kaikilla luokilla, siis
myöskin neiti Gallin. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään: esimies alkoi
syttyä. Emilio vaati taas opettajattarelta selityksiä palkongilla.
Tällä kertaa hän, opettajattaren hymyilystä päättäen, epäili sindacon
jo ruvenneen tunteistaan puhumaan. -- Hän käy väliin luonamme -- sanoi
neiti; -- -- -- onhan sillä koko joukko sanoja -- -- -- Hänellä näkyy
olevan runsaasti aikaa hukkaankin heittää. -- --
-- Kuka tietää! -- sanoi Emilio katkerasti. -- Hän on tyhmä kyllä,
toivoakseen -- -- -- ett'ei aika olekkaan niin hukkaan heitettyä.
Opettajatar loi närkästyneen silmäyksen Emilioon, rypisti
kulmakarvojaan ja sanoi: -- Kun on minusta kysymys, ei ole kauankaan
toivon varaa.
Emilio tunsi kuin jäädyttävän hallan hiipivän rintaansa. Olivatko nuo
sanat aiotut hänellekkin? Hän ei puhunut sen enempää sindacosta.
Seuraavalla viikolla käskettiin neiti Gallia taas raatihuoneesen.
Huolestuneen näköisenä hän itse siitä kertoi Emiliolle, kun kohtasivat
taas toisiansa tiellä. Tällä kertaa Emilio ei voinut mennä häntä
vastaan kun hän palasi kotiin. Seuraavana aamuna astui Emilio
palkongille, mutta opettajatarta ei näkynyt. Silloin hän asettui
kymmentä minuuttia ennen tunnin alkua koulun ovelle. Määrätyllä ajalla
tulikin neiti Galli tavallista tietään, mutta muuttunein kasvoin ja
värähtelevin huulin, niin että Emilio uskalsi ainoastaan tervehtiä
häntä. Jotain oli tapahtunut! Ehkä oli sindaco törkeästi kosinut heidän
ollessaan kahdenkesken? Ehkä koettanut käyttää väkivaltaa? Emilio oli
aivan säikähdyksissään. Illan tultua hän asettui palkongille
opettajatarta odottelemaan. Tämä tulikin muutamiksi hetkiksi, tuntui
tyyntyneemmältä, mutta oli vielä aivan kalpea.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuorukainen tuskallisena. -- Teillä on
ollut joku suurempi ikävyys. Mitä tapahtui sindacon luona?
-- Ei mitään, vastasi neiti päättäväisellä äänellä. -- Se ei ole
puhumisen arvoista -- -- -- Minä pyydän, älkää sen enempää kysykö.
Hän ryhtyi jälleen heidän tavallisiin keskusteluaineisinsa, mutta
näytti miettiväiseltä ja katseli tuon tuostakin petäjikköä, joka esti
laaksoa näkymästä.
Sillä lailla hän teki monastikkin; ei antanut Emilion, jota uteliaisuus
kidutti, ruveta puhumaan käynnistä raatihuoneessa.
Eräänä aamuna heräsi Emiliossa epäluuloja, kun opettajatar aikoi
tavallista varemmin lähteä pois palkongilta, katseltuaan männikköä.
-- Menettekö aikaisemmin sisään -- tiedusteli Emilio -- siksi, ett'ei
nähtäisi teidän puhuvan minun kanssani? Ehkä meistä juorutaan kylässä?
Emilio tunsi oikeata nautintoa sanoessaan "meistä", ikäänkuin se sana
sulkisi sisäänsä kaksi henkilöä eikä ainoastaan kahta käsitettä.
Opettajatar naurahti ylpeästi ja vastasi: -- Jos niin olisi, jäisin
uhallakin tänne seisomaan -- -- -- Mutta minun täytyy mennä sisään. --
Ja näyttääksensä puhuneensa vakaasti ja totta, hän hyvästi jättäessään
loi opettajaan tavallista sydämmellisemmän katseen.
Neiti oli tuskin sisään päässyt, ennenkuin Emilio näki vahtimestarin
ruman lakin petäjikössä. Heitä siis todellakin vakoeltiin! Opettaja
kävi miettiväiseksi. Nyt vasta johtui hänen mieleensä, että heitä
voitiin ulkoa nähdä, ja ehkä heidän haasteloitaan oli pidetty
rakastuneitten kuherruksina. Ehkäpä heitä oli kauankin vakoeltu?
Kenenkäs muun toimesta kuin sindacon? Nyt vasta hänelle selveni, mitä
viikkoa sitte raatihuoneella oli tapahtunut: -- sindaco oli raa'asti
rakkauttaan selittänyt ja saanut kieltävän vastauksen, lausutun
harmistuneella äänellä; hän oli hävyttömästi pysynyt vaatimuksessaan ja
vihdoin raivostunut: -- Te olette opettajan rakastajatar! -- Tämä
ajatus saattoi Emilion pois suunniltaan. Hän ajatuksissaan näki Carlo
Lerican omassa asemassaan, kuinka hän, silmiään mullistellen, riensi
raatihuoneelle haukkumaan sindacoa suut ja silmät täyteen. Entäs
sitten! Opettajatar joutuisi huonoon huutoon ja hänet itse ajettaisiin
virasta, eikä hän enää koskaan saisi neiti Gallia tavata. Mutta jos hän
erehtyikin? Ehk'ei tuo mies ollutkaan asiaan sekaantuneena.
Emilion ei tarvinnut kauan elää epätietoisuudessa. Seuraavana aamuna
kouluun mennessään hän huomasi sindacon apteekin ikkunassa. Tultuansa
lähemmä otti Emilio lakin päästään tervehtiäkseen, mutta sindaco käänsi
hänelle selkänsä.
Tämä oli sodan julistus.
Ensimäinen laukaus.
Seuraavalla viikolla räjähti ensimäinen laukaus. Kunnan vahtimestari
astui eräänä aamuna neiti Gallin luokkaan, otti huolimattomasti lakin
päästään ja jätti opettajattarelle jäljennöksen kunnallislautakunnan
päätöksestä, jonka mukaan hän ensi lukuvuoden alusta oli siirretty
opettajaksi Case Rosseen. Opettajatar luki ilmoituksen, oppilaat
näkivät hänen kalpenevan. Kun hän astui ulos luokkahuoneesta, rutisti
hän, harmista melkein tukehtuneena, paperin kädessään. Tämähän oli
ääretöntä mielivaltaisuutta, jota vastaan hän aikoi oitis valittaa,
ett'ei kukaan luulisi hänellä olevan vähintäkään neuvottomuutta
omassatunnossaan. Hänellä oli valtakirja opettajanvirkaan pitäjän
kansakoulussa eikä Case Rossen; hänelle oli määrätty tyttökoulun toinen
luokka eikä suinkaan sekakoulua. Hänenhän oli aivan mahdotonta viedä
isäänsä tuonne pikku kylään, kauas lääkäristä ja apteekista. Joka
tapauksessa näytti tuo aiheeton muuttaminen rangaistukselta ja hän piti
sitä häpeänä. Tuota pikaa hän kirjoitti kirjeen hallitukselle ja
luetteli siinä kaikki nämät syyt valitukseensa sekä rupesi vastausta
odottelemaan. Mutta vastausta ei kuulunutkaan.
Hän meni koulu-legaattia tapaamaan. Tämä sairasteli jäsenkolotusta eikä
päästänyt opettajatarta puheilleen. Silloin neiti kääntyi maakunnan
kouluneuvoston puoleen vakuutetussa kirjeessä. Tämän kirjeen kanssa
kulki ristiin rehtorin kirje, jossa käskettiin häntä määräpäivänä ja
määrätunnilla saapumaan rehtorin puheille. Levottomana enemmän
epätiedosta kuin pelosta hän uskoi isänsä erään naapurivaimon hoitoon
ja lähti aikaisin aamulla tuiskussa ja pimeässä Turinia kohden, kulkien
ensin kyydillä, sitte hevosvaunuilla ja lopulta rautatietä.
Hän saapuu Turiniin ja menee rehtorin luo. Mistä on kysymys? -- -- --
Mitä hänestä tahdotaan? Sindaco oli ennättänyt ennen häntä, ilmoittanut
hänen muuttoansa Case Rosseen siveellisten syitten tähden. Neiti Galli
ja kansakoulu-opettaja, jotka asuivat seinäkkäin, pitivät kylässä
loukkausta herättävää yhteyttä keskenään. Puolustuksen sijaan
vieri äkkiä hänen huulilleen kovia syytöksiä, ja hän oli juuri
lausumaisillansa ne kiivain sanoin, kun hän viimeisellä hetkellä
malttoi mieltänsä. Mitä apua siitä olisi lähtenyt? Sindaco kieltäisi,
opettajattaren syytös tulisi liian myöhään ja näyttäisi pian
valhepuolustuksen keksinnältä. Siis parasta oli pää pystyssä puolustaa
itseänsä tyynellä, äänellä. Se oli kaikki halpamaista parjausta. Hän ja
opettaja olivat väliin puhuneet toistensa kanssa. Oliko siitä mitään
sanottavaa? Mitä moitittavaa siinä oli? Miksi oli uskottu ensimmäistä
syytöstä eikä kuulusteltu asian laitaa muilta ihmisiltä, ennenkuin
häntä haastettiin tulemaan tutkittavaksi, niinkuin mitäkin pahantekiää?
-- -- -- -- Rehtori muistutti sävyisästi, katsellen sindacon kirjettä,
että opettaja oli käynyt neidin luona. -- Minullahan on isäni luonani!
-- huudahti opettajatar suuttuneena. -- Sindaco itsekin on käynyt
meillä! -- Rehtori katseli häntä ja näytti liikutetulta sekä oli
hienotunteinen kyllä, kun ei kertonut sindacon käyneen siellä vain
tullaksensa vakuutetuksi isän kykenemättömyydestä huomaamaan mitä
ympärillä tapahtui. -- Minä uskon teitä -- sanoi hän hetken ääneti
oltuansa, jätti opettajattaren ystävällisesti hyvästi ja kehoitti häntä
olemaan kärsivällisenä ja varovaisena.
Opettajatar matkusti oitis kotiin. Läpiväsyneenä saapui hän keskellä
yötä kylään, jossa jo oli ruvettu juoruamaan hänen siirrostaan Case
Rosseen, Turinin matkastaan ja yhteydestään Ratti'n kanssa.
Odotettiin vaan kouluraadin päätöstä. Kymmenen päivää kului
molemminpuolisessa levottomuudessa. Kerrottiin jonkun salaperäisen
henkilön sillä aikaa saapuneen paikkakunnalle asiasta tarkempaa selkoa
ottamaan, mutta ei opettaja eikä opettajatar eipä sindacokaan olleet
häntä nähneet.
Vihdoinkin Turinin kouluneuvoston päätös tuli ja kumosi
kunnallishallituksen muuttokäskyn. Sindaco ei kumminkaan peräytynyt.
Viikon kuluttua sai neiti Galli eron virastaan.
Erotettuna virasta.
Virkaeron-anto oli sindacon puolelta vieläkin suurempi tyhmyys kuin
siirtäminen toiseen kouluun, sillä tuomatta esiin uusia syitä hän
tuomitsi ankaramman rangaistuksen opettajattarelle, joka oli vapautettu
helpommasta. Neiti Galli oli tällä kertaa levollisempi ja vetosi
uudelleen Turinin kouluneuvostoon saadaksensa eronmääräyksen kumotuksi,
sekä pitkitti sillä aikaa työtänsä koulussa.
Olot olivat kumminkin muuttuneet, sillä sindacon vihamielisyys
alkoi kantaa hedelmiä. Muutamat vanhemmat, jotka jo aikaisemmin
vastahakoisesti laskivat tyttönsä kouluun, pitivät ne nyt tykkönään
kotona, hyvin tietäen, ett'ei sindaco ilmoittaisi heitä pretorille,
koska heidän menettelyään saattoi pitää solvauksena sindacon
viholliselle. Toisten oppilaitten muodosta opettajatar ikäväkseen
huomasi, että hänestä puhuttiin enemmän tai vähemmän selvästi heidän
kodeissaan. Hän näki ilkeän katseen vanhempien tyttöjen silmissä ja
vieläkin ilkeämmän hymyn huonojen oppilaitten huulilla; mutta kilttien
ja hänestä pitävien tyttöjen katseessa hän luki osan-ottoa, ja näyttipä
siltä, kuin ne huolestuneen uteliaasti olisivat odottaneet hänen jotain
sanovan tahi valittavan heille suruaan ja mielipahaansa. Hän tunsi
itsensä kyllin väkeväksi taisteluun viran-omaisia vastaan; mutta
tyttöjen muuttunut mieli haavoitti häntä kovin, ja samensi sen lähteen
josta hän oli voimia ammentanut. Heidän seurassaan hänestä tuntui
ikäänkuin olisi seisonut tuomariensa edessä; hän käsitti, että heissä
joka hetki liikkui joku koululle hyvin vieras ajatus, joka
likeisimmästi koski häntä.
Noin kymmenen päivää eronsaannin jälkeen lakkasi kukkia tuova pikku
tyttökin koulua käymästä. Opettajattarella ei ollut uskallusta
kysyä vanhemmilta poisjäämisen syytä, kun tiesi heitä sindacon
alustalaisiksi; mutta joka kerta kun hän näki tyttösen tyhjän paikan,
valtasi hänet suru, ikäänkuin lapsi olisi kuollut. Kun hän kirjoitti
tytön päiväkirjaan poissa olevaksi, käyttivät ilkeät tytöt tilaisuutta
ilmoittaakseen: -- Me olemme hänet nähneet. Hän ei ole vähääkään
sairas! -- Yksi ainoa oppilas, sekatavarankauppiaan tytär tuotti
kaksinkertaisella kunnioituksellaan ja herttaisuudellaan jonkinmoista
lohdutusta. Vaan senkään isä tuskin tervehti opettajatarta kadulla.
Väliin kun opettajatar äkkiarvaamatta astui luokkahuoneesen, seisoi
pikku tyttönen toveriensa keskellä hehkuvin poskin puhumassa jotain
innokkaasti ja korkealla äänellä. Opettajatar ymmärsi tytön puolustavan
häntä.
Luokka harveni päivä päivältä. Hänen nimipäivänään, kolmantenatoista
Tammikuuta, jolloin oppilaansa tavallisesti olivat muistaneet häntä
pienillä lahjoilla, ainoastaan kolme tyttöä, niiden joukossa
sekatavarankauppiaan tytär, toi hänelle alppikukkia. Nyt oli enää
neljätoista tyttöä luokalla. Sinä päivänä ei hän voinut mielipahaansa
salata Emiliolta. Hän pysähtyi hetkiseksi palkongille ja virkkoi
syvästi murehtien: -- He ovat muiksi muuttaneet mun tyttöseni.
Oppilaani jättävät minut -- -- -- eivät enää pidä minusta.
Emilio ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan päätti saman päivän
illalla puhua suunsa puhtaaksi sihteerille, jonka tavallista
säikähtyneempi muoto ja itsepintainen äänettömyys neiti Gallia vastaan
harjoitetun ilkeyden suhteen oli viime aikoina häntä ärsyttänyt. Mutta
sihteeri ehtikin ennen häntä. Miesparan näkyi olevan vaikea asiatansa
esittää, hän oli jonkun aikaa kahden vaiheella ja änkkäsi koko joukon
puolustussyitä sekä sai lopulta Emiliolle ilmoitetuksi, että koska
hänen, virkatoimien tähden, piti muuttaa ruokatunnit ja huonon
terveytensä vuoksi seurata erityistä ruokajärjestystä, täytyisi heidän
luopua yhteisistä ruokailuistaan. -- -- --
Opettaja käsitti oitis oikean syyn: sihteeri pelkäsi sindacoa. Tuo
raukkamaisuus harmitti Emiliota.
-- Teidän juttujanne! -- hän huudahti ja nousi pöydästä. -- Sanokaa
ennen suoraan, että arastelette nahkaanne? Tarvitaanko siihen niin
paljo uskallusta.
Sihteeri kielsi häpeän puna poskillaan ja viittasi Emiliota puhumaan
hiljempaa. Se ei muka ollut totta, mitä Emilio sanoi, sihteeri
oli puhunut puhdasta totuutta, opettaja saattoi itse kysyä
lääkäriltä -- -- -- ottaa selkoa kunnallishallituksen uudesta
työjärjestyksestä -- -- --
-- Myöntäkää ainakin -- sanoi Emilio -- että opettajattaren vainoominen
on konnantyötä, että se perustuu häpeälliseen panetteluun ja että
kaiken alla piilee jokin kataluus esimiehenne puolelta.
Sihteeri oli kauhistuksissaan, teki liikkeen kuin tukkiakseen opettajan
suuta ja riensi sulkemaan kyökin ovea.
-- Tunnustakaa ainakin -- pitkitti Emilio -- että olette vakuutettu sen
olevan pelkkää parjausta, sillä te tiedätte varmaan sen parjausta
olevan.
-- Mutta hyvä Jumala! -- vastasi toinen hämmästyneen näköisenä -- mitä
tahdotte minun tunnustamaan, minun, jolla ei ole mitään osaa asiassa,
joka en tiedä mitään? Tiedättehän, että sihteeri on palvelijain
palvelija, kunnallishallituksen jalkarääsy. Kuinka voitte luulla heidän
minulle mitään puhuvan?
-- Siis -- pitkitti Emilio -- te olette heidän puolellansa, heidän
osaveljensä -- -- -- Te ette olekkaan sihteeri, vaan sindacon nöyrin
palvelija!
-- Nöyrin palvelija, suuri Jumala! Puhukaa hiljaa. Mitä minun
mielestänne pitäisi tekemän? Kaikkihan minua potkivat aamusta iltaan.
Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin!
Hän näytti katuvaiselta, niinkuin olisi anteeksi pyytänyt. Emilio
katseli häntä tuntien pikemmin sääliä kuin ylenkatsetta; hän nieli
äkkiä viimeisen suupalan, heitti ruokaliinan pöydälle ja meni ulos.
Sihteeri riensi hänen jälkeensä ja sanoi: -- Vaikka emme syökkään
yhdessä, voimmehan siltä olla edeskinpäin hyviä ystäviä, vai kuinka? --
Ja kun opettaja ei vastannut, lisäsi hän tarttuen tämän käsivarteen: --
Katsokaas, antaakseni teille todistusta ystävyydestäni, kerron teille
jotain, joka teitä ilahuttaa.
Nuorukainen kääntyi, toivoen saavansa kuulla jonkin salaisuuden.
-- Sanon teille -- pitkitti toinen matalalla äänellä -- että minun
ymmärtääkseni tuossa riidassa opettajattaren kanssa -- -- --
hallituksen käy hyvin vaikeaksi saada hänet pois.