se on aivan luonnollista. Te, Voltairen oppilaat, isojen kaupunkien
asukkaat, jotka ette tunne pappeja, luulette meidän -- koska itse
tiheästi asutuissa kaupungeissa voitte välttää heidän vaikutustaan --
luulette meidän täällä muutamain talonpoikain avulla pääsevän heistä.
Ettekö ymmärrä papin täällä työskentelevän rajoitetulla alalla; hän
vaikuttaa sentähden kaikkiin ja on mahtava mies, olkoon muuten
mimmoinen tahansa; jos hän on paha, vahingoittaa hän kaikkia, jos on
hyvä, tekee hän kaikille hyvää. Kaupungissa ette huomaa hyviä ettekä
pahoja jälkiä hänen työstään. Ja sitäpaitsi, koska kaupungissa kaksi
kolmatta osaa asukkaita on väliäpitämätön uskonnon suhteen, luulette
kai kaksi kolmatta osaa koko Itaalian asukkaista uskottomiksi ja
arvelette tehneenne laskun koko maata varten. Semmoista typeryyttä!
Samalla lailla sanotte: se ja se toimi taikka se ja se kirja tulee
taika-uskolle antamaan aika läimäyksen -- -- -- ikäänkuin niinkään
helposti ihmisten mielistä karkoitettaisiin vuosisatojen synnyttämiä
käsitteitä ja erhetyksiä. Te luulette seisovanne ratsumiesjoukon
etunenässä, kun ympärillenne katsellessanne näette pelkkiä ratsastajia.
Mutta, hyvä ystävä, se on vain etujoukko. Pääjoukkona on jalkaväki ja
kuormasto. Laukatkaa vain eteenpäin, te kaupunkilaiset; maalaiskunnat
kyllä seuraavat minkä voivat. Mutta sillä aikaa he kuitenkin ottavat
turviinsa munkit ja nunnat, säilyttävät lakkautetut juhlat, rikkovat
koululakia, pakoittavat opettajia messussa käymään, antavat
kirkkoherrain kouluissa mellastaa ja nauravat uusille vihkimistä,
hautausta y.m. koskeville asetuksille. Jospa tietäisitte minkä
vaikutuksen laverruksenne täällä tekee: -- Kansa tuntee -- -- -- kansa
uskoo -- -- -- kansa tahtoo! Merkillisintä on, että nekin, jotka
nuorina taikka suuren osan elämäänsä ovat maalais-oloja tunteneet,
kuitenkin korkeampaan asemaan päästyänsä kaiken aivan unhoittavat tai
kuvittelevat olojen kymmenessä vuodessa tuiki muuttuneen, taikka
pikemmin luulevat arvoon nousemallaan koroittaneensa koko ympäristönsä,
niinkuin auringot joskus radaltaan syöstyänsä vetävät koko
kiertotähdistön peräänsä.
Varsin hupaisena asian-ajaja myöskin esiytyi, kun paikkakunnan
merkillisemmät henkilöt tulivat puheeksi; silloin ei kukaan häntä
keskeyttänyt ja kaikkien oli hauska.
-- Minä tiedän milloin sindaco on juovuksissa -- sanoi hän kerran --
siitä, että se silloin jää viiden tai kuuden askeleen päähän ihmisistä,
joita tapaa, ja pysähtyy, ikäänkuin varovainen sovinnonhieroja sodassa,
jonkun matkan päähän, ett'ei viininhaju kantelisi. Lemmen kiusaukset
käsittävät hänet aina, kun vatsansa on liian täynnä. Yhteen aikaan hän
oli vihoissaan neiti Pezzalle. Asia tuli siitä, että hänen kerran
oivallisen päivällisen jälkeen pisti päähänsä mennä tyttökouluun
nuuskimaan. Hän astui äkkiarvaamatta luokkaan, kalotti päässä, tallukat
jaloissa ja piippu suussa. Opettajattaren pikku koira karkasi hirveästi
haukkuen häntä vastaan ja kaikki tytöt purskahtivat nauramaan, niin
että hänen täytyi häveten vetäytyä takaisin. Pitkän aikaa sen jälkeen
hän kosti antamalla kirjallisesti kieltävän vastauksen opettajattaren
pyyntöön saada enemmän puita kouluun, lisäten seuraavan syyn
kieltoonsa: _varsinkin, koska opettajatar ei ole tällä lukukaudella
kuntaa hyvin palvellut, sillä muutamat tytöt eivät ole oppineet hyvästi
paitoja ompelemaan_.
Uusi opettajatar.
Keskipaikkeella syyskuuta matkusti Emilion uusi, hauska tuttava
tiehensä niinkuin muutkin kesävieraat, ja hän aloitti taas, vaikka
vastenmielisestikkin, yksinäistä, yksitoikkoista elämätään; kuitenkin
ainoastaan lyhyemmäksi ajaksi.
Eräänä iltana kuukauden loppupuolella istui opettaja, päätettyänsä
perin laihan päivällis-ateriansa, sihteerin kanssa ruokahuoneessa
kuunnellen sateen ropinaa ikkunaruuduissa. Äkkiäpä kuului vaunujen
ratinaa, jotka pysähtyivät heidän porttinsa edustalle. Kohta sen
jälkeen astui palvelustyttö sisään ja kertoi hätäisesti uuden
opettajattaren tulleen, sen, jonka piti muuttaa yläkertaan, neiti
Pezzan huoneisin. Sihteeri riensi oitis ulos. Emilio jäi paikoilleen,
sillä hänen mielestään oli sopimatonta uteliaana rynnätä esiin. Kahden
minuutin päästä sihteri palasi takaisin. Hän ei näyttänyt lainkaan
ihastuneelta.
-- No -- kysäisi opettaja -- miltäs näytti tuo merkillinen suu?
-- Minä luulin sitä kauniimmaksikin -- vastasi toinen ja istuutui.
Senjälkeen hän lisäsi, että opettajatar on miellyttävä nuori tyttö,
lyhyenläntä, hauskanmuotoinen, ei mitään sen enempätä. Hänellä oli
mukanaan isänsä, melkein rampa äijän käppyrä, joka nojankin varassa
hyvin vaivaloisesti kömpi portaita ylös.
-- Mies parka! -- lisäsi hän säälivällä äänellä.
-- Hän näyttää minusta olleen aikoinaan kunnallissihteerinä. Niin,
niin, semmoinen se on -- -- -- meidän loppumme.
Seuraavana aamuna asettui Emilio, niin pian kuin vuoteesta pääsi,
pihanpuoleisen ikkunan ääreen, kurkistaakseen uutimien raosta
vastakkaiselle palkongille. Opettajatar seisoi siellä panemassa
vaatteita tuuloittumaan nuoralle, joka oli pingoitettu seinää pitkin.
Emilio huudahti itsekseen: -- Mutta sehän on tohtorin rouva! -- Emilio
oli vain kahdeksan askeleen päässä opettajattaresta ja saattoi ikkunan
läpi, aivan toisen huomaamatta, tarkasti katsella opettajatarta siinä,
kun tämä seisoi sivuin häneen päin. Tyttö näkyi olevan pienikasvuinen,
hiukset kastanjanruskeat, pehmeät, kiiltävät. Hän ei ollut kaunis,
mutta tavattoman valko-ihoinen, hoikka ja täyteläinen; kätensä olivat
erinomaisen pienet. Hän oli tosiaankin hämmästyttävässä määrässä
tohtorin rouvan näköinen, mutta hänellä oli hienommat piirteet. Hän
kumartui ottaaksensa maahan pudonnutta nenäliinaa ja katsoi alas
pihalle. Jokainen hänen liikkeensä oli tyyni ja miellyttävä. Kun hän
äkkiä käänsi kasvonsa Emilioon päin, tuntui tästä, kun hän siinä
hetkessä olisi käynyt vuosia vanhemmaksi. Hänen kasvonsa olivat vakaat
ja ilmaisivat alituista huolen-alaisuutta. Surumielisten silmäin
alipuolella, tuon melkein liian terävän nenän alla kaareutui pieni,
ihmeen ihana ja herttainen suu, niin että Emilion huomio kohdistui
siihen ikäänkuin kolmanteen silmään ja se puhuikin enemmän kuin silmät
otsassa sekä ilmaisi selvemmin sielun eri väreitä.
Uusi opettajatar ei herättänyt suurta huomiota Altaranassa. Hänen
hieno, miellyttävä olentonsa ei saattanut maakylässä olla sen kummempi
asia. Vaan kaikki huomasivat hänen yhdennäköisyytensä tohtorin
rouvan kanssa, vaikka tämä oli iloisempi, punakkaampi ja paljoa
kaunissilmäisempi. Opettajattaren liian vanhan-aikainen, köyhyyttä
ilmaiseva puku ei miellyttänyt; se ei tuottanut kunnalle kunniata.
Vielä suurempaa harmistumista herätti tieto, ett'ei hänellä ollut
tuloja centesimoakaan yli palkkansa, ja että hän elätti isäänsä, tuota
puolikuollutta ukkoa. -- Molemmat -- niin sanottiin -- kuuluvat
Puutteen perheesen. -- Ensimäisellä viikolla isä kulki yhden ainoan
kerran ulkona; nojautuneena keppiin ja tyttärensä käsivarteen hän astui
tutisevin päin ja hitaasti kuin etana. Ihmiset, joita kohtasivat,
puhuivat heistä melkein ylönkatseellisesti, niinkuin näytelmästä, joka
vaikuttaa masentavasti kansaan. Herra Calvin vaimo lausui lyhyesti
julki yleisen mielipiteen, kun eräänä päivänä kahvilan edustalla kysyi
ystävältään, oliko tämä nähnyt _köyhää opettajatarta_. Nimitys siirtyi
muiden suuhun ja pysyi sitte muutamassa seurapiirissä äsken tulleen
tavallisena nimenä. Sindaco ei, muodosta päättäen, ollut tästä
huvitettu.
Koulut avattiin. Emilio huomasi, että työn aljettua hänen naapurinsa
kävi iloisemmaksi ja loi päältään päivä päivältä yhä enemmän sitä
surumielisyyden leimaa, joka oli ensi aikoina ollut huomattavana hänen
kasvoissansa.
Ensi ääni, jonka Emilio aamulla herätessään kuuli, oli opettajattaren
askeleet palkongilta. Opettajattaren täytyi taloudessaan tehdä itse
kaikki toimet, ja oli sen vuoksi usein ostoksilla jo ennen
koulutunteja; myöhään iltaisin näki valkeata hänen huoneestaan.
Emilio alkoi pian puhella hänen kanssaan ikkunasta, sanasen silloin
toisen tällöin. Opettajattaren ääni oli hieman samea eikä vähääkään
sointuisa. Hän erotteli tavuut liiaksi toisistaan ja puhui liian
hitaasti, niinkuin olisi oppilailleen puhunut ja selittänyt eri sanojen
merkitystä. Mutta suun kauniit liikkeet korvasivat rumaa äänen värettä.
Hänen suunsa oli tosiaankin hyvin kaunis. Puhuessaan hän joka sanalla
näytti ilmaa suutelevan, ja tulipa ehdottomasti ajatelleeksi kukkasta,
joka ehtimiseen avautuu auringonsäteen sattuessa ja sulkeutuu kylmän
tuulen puhalluksesta sekä väräjää mehiläisen mettä särpiessä. Väliin
Emilio ei tajunnut itse ajatusta opettajattaren lauseissa, kun niin
tarkkaan katseli miten sanat suusta sukeusivat ja kuinka suu eri lailla
muodostui eri sanoja lausuessaan. Pian huomasivat olevansa hyvinkin
samanmielisiä ja tämän perustuksena oli heissä molemmissa asuva lämmin,
harras tunne. Joka päivä kertoi opettajatar ohimennen Emiliolle
jostakin havainnosta, väliin hauskasta, väliin ikävästä, jonka hän oli
tehnyt oppilaittensa luonteista.
Eräänä iltana, vaatteita harjatessaan, opettajatar näytti tavallista
miettiväisemmältä. Hän sanoi opettajalle, että se, mikä häntä enimmin
suretti lukukauden alussa, oli oppilaitten _ensimäinen_ pahanteko,
ensimäinen lankeemus, joka todisti pahaa luontoa ja siten paljasti
vihollisen, jota vastaan hänen tuli olla täysissä aseissa koko vuoden.
-- Mutta -- lisäsi hän -- kunhan minulla on seitsemän tahi kahdeksan
kilttiä oppilasta, olen tyytyväinen. Yhden oppilaan pienikin
jalomielisyys, joka todistaa hyvää luonnetta, korvaa kymmenen ilkeyden.
Minä rakastan oppilaitani. Me olemme kaikki saaneet maailmaa kokea,
taikka toisin sanoen, olemme hukanneet parempia tunteitamme. Elämän
kuluessa ihminen joka päivä hukkaa jonkun jalon tunteen. No niin, ainoa
jalo tunne, joka minulla on jäljellä -- lukuun ottamatta rakkauttani
isä raukkaani, -- tunne, joka ei koskaan tule vähentymään -- sen tiedän
-- on rakkauteni lapsiin. Jos jonkun kerran nuo muutkin paremmat
tunteet heräävät, niin se on tuo tunne, joka niitä herättää. Mitä
enemmin opin ihmisiä tuntemaan, mitä useampia itsekkäitä äitejä,
sydämmettömiä isiä, kurjia ja häpeän-alaisia koteja näen, sitä
voimakkaammaksi käy rakkauteni lapsiin. Minä tulen silloin ajatelleeksi
mimmoisissa käsissä useimmat heistä ovat, mitä raukat saavat nyt ja
mitä vastaisuudessa kärsiä ja kuinka moni heistä ilman omaa syyttään
tulee huonoksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Se on rakkaus, joka ei
laimene pettymyksistä eikä vanhempain osoittamasta vihamielisyydestä;
sanalla sanoen, se on jotain vaistomaista, niinkuin ihmisen elämisen
halukin. Minulle lapset ovat ainoa runollisuus ja herttaisuus
maailmassa. Jos lapset häviäisivät maailmasta, tahi puhuakseni
mahdottomuuksia, jos ihmiset syntyisivät täysi-ikäisinä, uskon, että
muutamain vuosien kuluttua muuttuisivat kaikki pedoiksi ja repelisivät
toisensa kuoliaaksi. Niin minusta on tuntunut aina lapsuudestani
saakka. Yhteiskunnallinen jako köyhiin ja rikkaisin kiusaa minua
ainoastaan silloin, kun ajattelen lapsia. Minä en vihaa lähimmäisiäni
muulloin kuin ajatellessani, että miljoonain isoisten huonous on syynä
siihen, että miljoonamäärät lapsia saavat kärsiä vilua ja nälkää. Minun
silmissäni pahuus silloin näyttää pirulliselta, kun se lapsia
vahingoittaa. Siksi ovat mielestäni sydämmettömät äidit luomakunnan
kurjimpia epäsikiöitä. Kerran näin juopuneen naisen, pieni lapsi
käsivarrella, lankeavan tiedotonna kadulle, niin että lapsen pää
halkesi. Tämä muisto on elämäni kiusa, ja niin usein kuin se mieleeni
tulee, sadattelen ihmisiä.
Emiliosta tuntui, niinkuin nuori opettajatar olisi sanoihin pukenut
juuri hänen sielunsa sisimmät ajatukset ja tehnyt sen niin tarkkaan,
kuin olisi vain kertonut ajatuksia, joita oli kuullut ennen Emilion
suusta.
Eräänä iltana hän kertoi käyneensä kunnan pikkulasten koulussa ja sanoi
vieläkin olevansa aivan liikutettuna. Lapsiparven näkeminen vaikutti
häneen samalla lailla kuin kirkkomusiikki ja herätti hänessä
tuhansittain kauniita ja surullisia ajatuksia, jotka liikuttivat häntä
kyyneliin asti. Semmoisina hetkinä hän tunsi olevansa valmis uhraamaan
kaiken verensä, jos sillä olisi taitanut saattaa nuo pienet, rakkaat
olennot onnellisiksi.
-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- seuraan heitä kaikkia ajatuksissani
kotiin ja silloin tunnen tukahduttavaa sääliä, ajatellessani, mitä
heillä on vastassaan: kylmät suojat, likaiset vuoteet, vähän
epäterveellistä ruokaa, äkäisiä tahi luonnottomia vanhempia, jotka
heitä lyövät ja antavat heidän kuolla hakematta lääkäriä. Voitteko
ymmärtää, kuinka saattaa lyödä pientä lasta? Se on ajatus, joka panee
vereni kuohuksiin. Lyödä lasta -- -- -- se on niinkuin näkisin sitä
tapettavan. Kauheata on ajatella löytyvän vanhempia, jotka voivat
pieksää lapsiansa niin, että ne sairastuvat! Omia lapsiansa! Tekeepä
mieli kauhistuksesta huutaa jo sitä ajatellessaan. Ja kuitenkin,
semmoista näkee joka päivä ja semmoista saa tapahtua! Oi häpeätä!
Inhimillisen armeliaisuuden pitäisi tykkönään antautua tälle alalle.
Tehtäköön muulle osalle ihmiskuntaa niin paljon hyvää kuin suinkin
voidaan, mutta ennen kaikkia olisivat lapset niin suojeltavat,
ett'eivät näkisi maailman kurjuutta ja kaikkia sen kauhistuksia.
Sietäisipä perustaa seuroja, jotka hakisivat tietoonsa julmia
vanhempia, niinkuin ajetaan hulluja koiria takaa, ja antaisi keskellä
katua pieksää sydämmettömiä äitejä, niin hyvin ylhäisiä kuin alhaisia.
Oi, se on kurjaa, se on kurjaa!
Opettajatar puhui niin selvään Emilion tunteita, ett'ei tämä lisännyt
sanaakaan muutoin kuin toisinaan kehoittaakseen häntä jatkamaan. Oli jo
tullut melkein pimeä, ja hänen äänensä näytti lähtevän varjosta.
-- Nimien väärentäjiä rankaistaan -- hän pitkitti. -- Minä olen
ihmetellyt, miksi ei niitä vanhempia rankaista, jotka kasvattavat
lapsensa roistoiksi. Onhan semmoisiakin vanhempia, jotka pakoittavat
lapsiansa huonoiksi ihmisiksi, perheitä, joissa valmistamalla
valmistetaan pahantekiöitä, tunnottomia, julmia, kostonhimoisia miehiä
ja naisia. Siksi annan niin paljo anteeksi koulussa. Samasta syystä
annan ihmiselle satakin pahaa tekoa anteeksi, jos huomaan hänet hyväksi
jollekulle lapselle. Niin kauan kuin joku roisto voi olla hellä
pienoisille, panen suuremman arvon häneen kuin moneen rehelliseen
mieheen, joka ei kyyneltäkään vuodata pienen kuolleen lapsensa kehdon
ääressä. Väliin olen alakuloinen ja suuttunut koko maailmaan. Jos
silloin näen kadulla karkeakätisen köyhän työmiehen, joka kantaa
pienokaistaan käsivarrellaan, katselee sitä ja hyväilee kostein silmin
-- silloin palaa jälleen tasapaino sieluuni ja minä palaan kotia
ajatellen hyvää koko ihmiskunnasta. Tätä ei kestä kauan, sillä paljon
enemmän näkee pahaa kuin hyvää, ja onhan n.s. paremmissakin säädyissä
vanhempia, jotka rääkkäävät rumaa, kivuloista lastaan ja sen sijaan
osoittavat suosiotaan kauniille ja terveelle lapselle. Kerran oli
minulla oppilaana kaksi sisarusta, joista toinen tuli kouluun hienossa
puvussa, taskut täynnä namuja, jota vastoin toinen oli köyhäin tavoin
puettuna ja kantoi käsissään merkkejä vitsan saannista. Ajatelkaas,
minun luokassani! Minun silmäini edessä! Ja ne olivat paikkakunnan
herrassäätyisiä! Minä nostin melua asiasta -- -- -- ja sain sentähden
eroni. Kunpa en täällä näkisi jotain samanlaista, kunpa eivät
lähettäisi luokseni uhri parkoja, jotka eivät saa kylläksi ravintoa ja
joilla on mustelmia ruumiissaan; ei löydy sitä valtaa maailmassa, joka
siinä tapauksessa minua pelottaisi. Minä menisin suoraa päätä kotiin
vanhempain luo, vaikkapa täytyisi kulkea viisikymmentä kilometriä
vuorten yli; ja vaikka vanhempia olisi sata yhdessä ja tietäisin
menettäväni henkeni, sanoisin heitä kuitenkin roistoiksi ja
murhaajiksi, niin totta, kuin on Jumala, joka minua kuulee.
Viimeiset sanansa hän lausui kiivaasti. Nuorukainen oli syvästi
liikutettuna ja huudahti: -- Hyvä, hyvä, neiti Galli! Niin olen minäkin
aina ajatellut. Mutta voidaksensa lausua ajatuksensa tuolla lailla,
täytyy ihmisellä olla teidän ylevä sielunne.
-- Niin kai -- sanoi opettajatar leikillisesti, vaikka hänen äänensä
vielä värähteli liikutuksesta. -- Täytyy olla kielevä niin kuin minä,
se on minun luuloni -- -- -- Riennän sisään, alkaa jo tuntua kylmältä.
Hyvää yötä, herra Ratti.
Opettajatar läksi, jättäen Emilion, jonka korvissa vielä kaikui oma
nimensä; se nyt tuntui aivan uudelta ja ikäänkuin aateloitulta.
Tämän illan jälkeen Emilio tunsi jonkinmoista ujoutta puhutellessaan
naapuriansa, ja itserakkaus pakoitti häntä kovin miettimään ja
ajatuksissa kääntelemään ja vääntelemään sanoja, joita aikoi sanoa
opettajattarelle, saadaksensa ne omituisiksi, paljon sisältäviksi ja
aivan eroaviksi jokapäiväisistä muodoista, joilla puhelua tavallisesti
aloitettiin. Ikäväkseen hän näki ensimäisen lumen tulevan, joka teki
pitkistä palkonki-puheluista lopun. Hän koetti ruveta keskusteluihin
matkalla koulusta ja kouluun, mutta silloin ehtivät puhua ainoastaan
muutamia sanoja, taikka huomasi hän paikallaan herra Calvin, joka piti
neiti Gallia älykkäänä, uusia kasvatus-opillisia aatteita käsittävänä
tyttönä ja joka sentähden koetti selvitellä ja saada hänet uskomaan
tuumiensa erinomaisuutta.
Pian huomasi Emilio, että se väliäpitämättömyys, jolla kylän herrat
ensin olivat katselleet opettajatarta, vähitellen vaihtui mieltymyksen
uteliaisuudeksi, ikäänkuin päivä päivältä olisivat yhä enemmän älynneet
tuota opettajattaressa löytyvää suloutta ja herttaisuutta. Niinhän oli
hänen itsensäkin laita, ja koska hän piti opettajattaresta, olisi hän
suonut, että tämä, saavuttaaksensa kunnioitusta, pukeutuisi paremmin,
niin että kaikki jo lähemmättä seurusteluttakin oppisivat tuntemaan
hänen jaloa luonnettaan samalta kannalta kuin Emiliokin. Opettajatar
ompeli itse hameensa ja niihin tuli kaikkiin joku vika leikatessa, niin
että pullottivat väljinä hartioitten kohdalta. Hänellä oli lyhyt, tumma
päällystakki, joka teki hänet tavallista lihavamman näköiseksi,
hattuansa hän piti liiaksi otsalla, niin että hiukset joutuivat
peittoon. Ainoastaan suu oli koko kauneudessaan näkyvissä. Eipä kauan
viipynyt, ennenkuin Emilio sai tietää, että muutkin olivat huomanneet
opettajattaren kaunista suuta ja että se oli ollut eräänä iltana
kahvilassa pretorin, tohtorin ja veronkantomiehen välillä keskustelun
alaisena, jota olivat sopimattomilla lisämuistutuksilla höystäneet.
Vieläkin suuremmaksi mielipahakseen kuuli Emilio sindacon käyneen
kahdesti samalla viikolla neiti Gallin luokassa. Kun Emilio kysyi,
oliko se totta, vastasi opettajatar hymähdellen "on" ja lisäsi, että
hänestä tuntui, kuin sindaco paljonkin hommaisi koulujen hyväksi.
Opettajattaren muodosta Emilio saattoi päättää sindacon liikkuneen
sopivasti, mutta samalla olleen vakomisretkellä; hän näki ett'ei
opettajatar vielä aavistanut mitään pahaa.
Eräänä päivänä kertoi opettajatar surullisen näköisenä saaneensa tietää,
että kirkkoherra oli pahastunut siitä, kun ei opettajatar oitis
tultuansa ollut ruvennut "Marian Tyttäret" nimisen seuran jäseneksi.
Nyt hän piti siihen yhtymistä liian myöhäisenä, sillä eihän se enää
näyttäisi vapaalta päätökseltä. Hän oli kahden vaiheella.
Aina aamulla, kun opettajatar oli palkongilla, kertoi hän opettajalle
edellisen päivän pienet uutiset.
-- Eilen illalla -- hän sanoi kerran -- oli herra Calvi luonani
selittämässä uutta metoodiansa laskennon opettamisessa. Hän tahtoo sitä
opettaa numeroita käyttämättä. Totta puhuen en paljoa siitä
viisastunut. Mutta hän on itse niin varma asiastaan, tuo kunnon mies,
että mielelläni kuulin hänen selityksiänsä.
Emiliosta tämä uutinen oli kaikkea muuta kuin hauska.
-- Minua -- huomautti hän -- ette ole koskaan pyytäneet tulemaan
itseänne tervehtimään.
-- En kyllä, mutta onhan asiassa eroa -- vastasi opettajatar hymyellen.
-- Ensiksikin herra Calvi tuli kutsumatta, itsestänsä; toiseksi, hän on
nainut mies ja viidenkymmenen vuoden vanha. -- -- -- Muuten en ole
teitä kutsunut, koska pelkäsin, että isäni seura vaikuttaisi teihin
masentavasti. Hän jaksaa tuskin puhua, isä raukka, ja käy huonommaksi
päivä päivältä. -- Senjälkeen hän lisäsi: -- Terve tuloa, se olisi
hauskuudeksi meille.
Tämänlainen pyyntö ei näyttänyt Emiliosta olevan kylläksi ja hän katsoi
parhaaksi odottaa parempaa kutsua.
Kun hän eräänä iltana ei nähnyt niinkuin tavallisesti valoa
opettajattaren huoneesta, kysyi hän seuraavana päivänä, oliko tämä
ollut ulkona.
Oli hän ollut, hän oli käynyt pretorin äidin luona, tämä oli ollut
kahdesti koululla tiedustamassa pienestä suojatistaan, ja molemmilla
kerroilla hartaasti pyytänyt opettajatarta heillä käymään, niin että
hän piti velvollisuutenaan sinne mennä. Olivat myös pyytäneet häntä
muistamaan jälkiänsä.
Eräänä iltana hän kysyi opettajalta ohimennen: -- Voitteko sanoa, mitä
rouva Calvilla lie minua vastaan, hän katsoo, kohdatessamme, kovin
vihaisesti minuun. -- Opettajatar naurahti ja kohautti olkapäitään, kun
Emilio vastasi rouvan luultavasti olevan mustasukkaisen miehensä
kasvatus-opillisten keskustelujen johdosta.
Joku aika sen jälkeen, eräänä iltapäivänä, ilmoitti neiti Galli
Emiliolle tosiaankin suuren uutisen. Piirilääkärin rouva, joka syksyllä
oli nimitetty koulun naistarkastajaksi, oli käynyt neiti Gallin
luokalla.
Tietämättä käynnin syytä, Emilio oitis arvasi, ett'ei se lie ollut
hauskinta lajia. -- Hän on kaunis nainen -- sanoi neiti Galli, mutta
äänestä ymmärsi hänen huomanneen heidän yhdennäköisyyttään ja siksi
suurella varovaisuudella puhuvan toisen kauneudesta. -- Hän oli hyvin
hienosti puettu, minun mielestäni liiankin hienosti tullakseen köyhäin
vuoristolaisten kouluun. Hän tarkasteli käsitöitä. Sen kyllä huomaa,
että hän ymmärtää semmoisia asioita. Mutta -- -- -- hän tuntui minusta
vähän jäykältä, melkein ankaralta. Puolessa tunnissa hän tuskin
kahtakymmentä sanaa puhui.
Opettajatar ei ymmärtänyt, että rouvaa oli estänyt enemmän puhumasta
sisällinen yksinhaastelo, joka kuului tähän tapaan: -- Mieheni -- tuo
hölmö -- kehtaa sanoa, että olemme toistemme näköisiä kuin kaksoiset.
Antakaas nähdäkseni nuo sukat. Tarvitaampa tosiaankin naineen miehen
silmät ja hienotunteisuus voidaksensa lausua semmoista kohteliaisuutta
naiselle. Tässä olet pudottanut silmiä, tyttö. Hänellä on matala otsa
ja posket kuopalla. Näyttäkää minulle paidat. Entäs tuon pretori pöllön
puhe erinomaisen kauniista suusta. Huomatkaa, opettajatar, kuinka tämä
on leikattu. Sitä paitsi hän on kauhean rumasti puettu.
Rakkautta.