loppumattomilla, lystimäisillä jutuillaan, jotka eivät kouluasioihin
alunkaan kajonneet, houkutti hän kaikki nauramaan, ruokatoverinsa,
ravintolan isännän ja palvelustytön, ja viipyi siellä niin, että
opettajat, saadakseen hänet nousemaan, tekivät liikkeen ikäänkuin
maksaakseen mitä oli nautittu. Heidän suureksi hämmästyksekseen ja
vieläkin suuremmaksi harmikseen hän antoi todella opettajain maksaa ja
sanoi vain aivan laimeasti: -- Pyydän anteeksi -- -- -- en minä
tahtoisi -- -- --, niin laimeasti, etteivät saattaneet pistää
kukkaroansa takaisin taskuun. Sitten astui kepeästi ja iloisasti
portaita alas, tarttui molempien kainaloihin ja sanoi matalalla
äänellä, silmää iskien: -- Saattepa _molemmat_, luottakaa minuun, aimo
lahjapalkkion.
Torilla seisoivat sindaco ja tarkastusmies odottamassa; edellinen
tavallista punaisenpöhömpänä, juuri kuin olisi ryypyissä hakenut lohtua
vastoinkäymisistään. Koulu-legaattia esti luuvalo seuraamasta ja herra
Calvi ei saattanut kauemmin olla kotoa poissa, koska hänen vaimonsa oli
vuoteen omana. Tarkastaja lyöttäytyi Emilion seuraan, saadaksensa
puhelukumppania. Kaksittain yhdessä he vienossa auringon paisteessa
astelivat Case Rosseen päin. Kun olivat puoliväliin tulleet, yhtyi
sihteeri seuraan.
Neiti Vettin koulu oli sijoitettu pieneen, valkoiseen taloon, keskelle
avaraa niittyä, parin sadan metrin päähän itse kylästä. Eräs laakson
herrasmiehiä oli testamentin kautta lahjoittanut talon kunnalle, joka
teki siitä koulun ripustamalla sinne soitinkellon nuorineen.
Luokkahuoneet olivat alikerrassa; yläpuolella oli opettajattaren pieni
asumus sekä vähäinen vanhan muijan asunto, jolle kunta maksoi kellon
soittamisesta kymmenen lireä vuosittain. Seurueen saavuttua paikalle
näkivät kaksi koulun ikkunan rautaristikkoon kytkettyä lehmää, jotka
kurkistivat luokkahuoneesen, missä heidän pieni paimenensa istui
koulupenkillä oppimassa.
Tarkastajan muoto osoitti iloista hämmästystä, kun hän näki tuon
vastaan rientävän pikku opettajattaren, joka ilmestyi kasvot
maalattuina ja teeskennellyn ujona, pinnistettynä mustaan hameesen;
kaulassa oleva tulipunainen nauha ja musta puku sopivat mainiosti ja
antoivat iholle tavattoman valkoisen hohteen.
Tarkastaja istautui pienen pöydän eteen, sindaco ja tarkastusmies
asettautuivat kukin juurista tehdylle tuolille, oikealle tarkastajasta;
opettajatar, Emilio ja sihteeri jäivät seisomaan toiselle puolelle.
Huone oli iso, seinät valkoiset. Pienen pöydän yläpuolella oli hylly,
jota peitti valkoinen liina; hyllylle oli asetettu kipsinen,
tylli-hunnun peittämä madonnan kuva, jonka päässä oli tekokukista
kyhätty seppele. Molemmin puolin kuvaa seisoi pieni, sininen lasi-vaasi
sinisine kukkineen. Alipuolelle oli kiinnitetty olivipuun oksa.
Kevätaurinko loi kaikkeen valonsa.
Tämä oli n.k. sekakoulu ja ansaitsi todella nimensä, sillä sekavampaa
seuraa tuskin saattanee ajatella. Yhdellä puolen istuivat pojat,
toisella tytöt, yhteensä kaksikymmentä. Vaikk'ei kahtatoista vuotta
vanhempia lapsia oikeastaan olisi saanut ottaa kouluun, oli siellä
useoita yli-ikäisiä, muitten muassa eräs neljäntoista vuotias melkein
täysikasvuinen poika sekä kolme tai neljä naima-iässä olevaa
talonpoikaistyttöä, jotka johtajan huoneeseen astuessa pistivät paljaat
jalkansa penkin alla säilössä olleisin puukenkiin. Torkahtaneenakin
olisi älynnyt olevansa maalaiskoulussa, eikä tähän vakaumukseen
suinkaan olisi tullut yksin ulkona vallitsevan kesäisen tuoksun tähden.
-- No niin -- sanoi tarkastaja vilkkaasti ja löi kätensä yhteen --
ryhtykäämme toimeen! Jos haluatte, voitte alkaa, neitiseni.
Opettajatar antoi lasten näyttää tietojansa _miimillisessä
nomenklatuurissa_. Oppilaat lausuivat korkealla äänellä, kaikki
yht'aikaa, määrätyssä järjestyksessä eri ruumiin osien nimet, samalla
osoittaen molemmilla käsillään nimitettyä jäsentä. Tarkastaja ei voinut
pidättää nauruansa, niin perin koomillista oli nähdä noiden isojen,
turpeiden tyttöjen surkealla, laulavalla äänellä totuudessaan lausuvan
nimet ja samalla sormillaan koskettelevan otsaa, nenää, suuta, lanteita
j.n.e., aivan kuin pikkulasten koulussa nähdään.
Sen jälkeen lukivat yksitellen, kukin vuoroonsa. Kaikilla oli sama
ääntämistapa ja sama jonottava tahti, niin että tuntui siltä, kuin yksi
ja sama henkilö olisi lukenut koko ajan, ainoastaan hiukan ääntänsä
muutellen.
-- Niin -- sanoi tarkastaja leukaansa raappien, -- minä ymmärrän
-- -- -- sekakoulu. Se on kaikkien vaikein koulu. Te taidatte sen
parhaiten tietää, neitiseni.
Opettajatar pudisteli päätään ja rupesi vaivojansa valittamaan,
röyhennellen kuin turturikyyhkynen. -- Ettäkö on vaikeata! Sen takaan.
Pahinta on pitää kaikkia lapsia työssä yhtä haavaa ja saada useasti
poissa olleita seuraamaan mukana. Te näette itse, kuinka esimerkiksi
tänään on kaksikymmentä oppilasta, huomenna voin saada puolet siitä ja
ylihuomenna ehkä kaksi sen vertaa. Toisena päivänä aivan erilaiset
kasvot kuin sitä edellisenä. Suurta vaikeutta tuottaa koulutuntien
sovittaminen paimenessa käynnin mukaan. Kun ovat paimenessa olleet,
väsyttää heitä, eivätkä jaksa tulla tänne. Sitäpaitsi, muutamilla on
kirjoja, toisilla ei. Katsokaas tänne, ensimäisen rivin lapsilla ei ole
yhdelläkään paperia eikä kyniä. Kuinka minun tulee menetellä,
opettaakseni heitä kirjoittamaan? Pojat pelaavat rahansa kadulla ja
tytöt myyvät paperinsa. Minkä kirjoittavat, se minun täytyy antaa
koulussa kirjoittaa, sillä kotona niiltä puuttuu joko mustepullo tahi
aikaa kirjoittaakseen. Muutamat tytöistä ovat viidentoista toiset
seitsemän vuotisia, ja siksi täytyisi opettajan kohdella heitä aivan
eri tavalla, vaikkakin olisivat kaikki tiedoissa samalla asteella. Se
on tosiaankin vaikeata.
Hän jatkoi puhettaan hullutellen vienolla äänellään. Tarkastaja ja
sindaco kuuntelivat hartaasti suut auki ja kiiluvin silmin, ikäänkuin
tuon musiikin lumoamina. Heidän katseensa eivät siirtyneet
opettajattaren kasvoista kuin ainoastaan väliin ja silloinkin vain
tarkastellaksensa hänen pientä vartaloansa.
-- Hyvä! huudahti äkkiä tarkastaja ja löi nyrkillään pöytään kuin
lumousta poistaakseen -- tehdäänpä muutamia kysymyksiä.
Opettajatar kysyi lapsilta huoneessa olevain eri esineitten nimiä.
Lapset mulkoilivat silmät selällään esineitä, joita neiti sormellansa
osoitti, juuri kuin olisivat pelkällä katseellaan aikoneet esinettä
pakoittaa nimeänsä ilmoittamaan.
Äkkiarvaamatta tarkastaja keskeytti opettajatarta ja osoitti luokassa
olevaa isointa poikaa.
-- Kysykää vähäisen tuolta velikullalta -- sanoi hän leikkisästi; -- se
näyttää siltä kuin taitaisi jotain.
-- Pietro Generi -- lausui opettajatar, katseli poikaa ikäänkuin
sivumennen ja loi sitte silmänsä aivan toiselle taholle.
Poika nousi seisoalle, ja vaikka kasvonsa olivat kovin ruskoittuneet,
huomasi kumminkin, kuinka hän punastui hiusmartoa myöten.
Tämä tuntui sekä Emiliosta että tarkastajasta vähän kummalliselta ja
molemmat huomasivat opettajattaressa jonkinmoista ujostelemista.
Sihteeri naurahti ja katseli lattiaan.
Tarkastaja ei kuunnellut kysymyksiä eikä vastauksia, koko hänen
huomionsa oli kiintynyt vuoroon opettajattareen vuoroon poikaan, ja kun
jälkimäinen istautui, näytti tarkastaja hyvin miettiväiseltä ja raappi
leukaansa. Senjälkeen kääntyi hän neiti Vettiin -- silmissä entistä
vilkkaampi kiilto -- tehdäkseen tavanmukaiset kysymykset. Sindaco ja
tarkastusmies astuivat lähemmäksi nähdäkseen ja kuullakseen paremmin.
-- Ikänne? -- -- -- kysyi tarkastaja kohteliaasti. -- Teiltä voi
huoleti sitä kysyä.
Neiti vastasi sulavalla äänellä: -- Kolme kolmatta vuotta.
-- Kolme kolmatta vuotta! -- toisti tarkastaja hitaasti, ikäänkuin
imien joka sanan, katsahti onnittelevaisesti neitiin ja pani iän
kirjaansa. Hän tiedusti virkavuodet, palkan ja saadut lahjapalkkiot.
Sitten hän kysyi: -- Mitä ehdoituksia teillä olisi?
-- En tiedä mitään siinä suhteessa -- vastasi neiti.
-- Mitä valituksia?
-- Minulla ei ole mitään valitettavaa.
Vielä oli yksi kysymys tekemättä. Tarkastajan kasvoissa kuvastui hienoa
hekumallisuutta ja hän tiedusteli vienolla, hyväilevällä äänellä: --
Mitä toivomuksia?
Sindaco ja tarkastusmies panivat huulensa pitkälle herkkusuitten tapaan
ja katselivat kiiluvin silmin opettajattaren kasvoja.
Nuori tyttö loi lumoavan teeskenteleväisesti silmänsä maahan ja melkein
huokaamalla kuiskasi: -- Minulla ei ole toivomuksia.
Nuo kolme asian-omaista nielivät sylkensä.
-- No niin -- sanoi tarkastaja huoahtaen -- kirjoittakaamme siis: ei
mitään.
Ovesta ulos päästyään puhkesi tarkastajan ihastus ilmoille: -- Oi, mikä
marjanen, tuo opettajatar! Oh, niin harvinaisen suloinen tyttö! -- Hän
ihastuksessaan eksyi niin kauas, että onnitteli sindacoa kun tämmöisen
aarteen oli osannut ja taputti häntä olalle. Sindaco rupesi
salamyhäisen, tyytyväisen näköiseksi, aivan kuin olisi yhtaikaa
tahtonut sekä peittää että herättää aavistusta "jostakin".
Niin se tarkastajankäynti päättyi.
Kun Emilio muutamia tunteja senjälkeen istui sihteerin kanssa syömässä,
ei hän voinut uteliaisuuttaan pidättää. Mitä merkitsi pojan
punastuminen ja opettajattaren hämillisyys? Siinä mahtoi olla salaisuus
kätkettynä.
-- Se ei suinkaan ole mikään salaisuus -- sanoi sihteeri. Tuo poika
loppi on rakastunut opettajattareen ja siihen määrään mustasukkainen,
että potkii kumppaneitaan, jos opettajatar sattuu heitä kehumaan. Hänen
tunteensa tulivat ensin siten ilmi, että hän varasti hedelmiä ja
vihanneksia lahjoittaakseen niitä opettajattarelle. Tämä ei koskaan
ottanut vastaan. Eräänä iltana kohtasi hän opettajattaren syrjäkadulla
ja teki siellä tunnustuksensa, pyysi pahat tekonsa anteeksi ja suuteli
kerta toisensa perästä opettajattaren esiliinaa. Hänet ajettiin pois
koulusta, mutta sai sittemmin palata. Nyt hän näyttää tyyneltä, vaikka
onkin armottomasti rakastunut ja koettaa kaikin tavoin päästä jälleen
opettajattaren suosioon. Pahin kiusanhenkensä on eräs Azzornon
opettaja, kaunis, nuori mies, joka liikkuu näillä seuduin ja väliin on
kävelyllä neiti Vettin kanssa. Poika uhkaa halkaista opettajalta
vatsan. Hän sen kyllä tekisikin, ellei opettajatarta pelkäisi. Hän on
niin rakastunut -- -- -- että oikein ällöttää. Opettajatar ei ole
mitään huomaavinansa. Hän tietysti vain välttää tulemastaan liian
lähelle tuota poikaa. Muuten sanotaan häntä lahjakkaaksi -- --- --
tuota lurjusta.
Uusi tuttavuus.
Kaksi kuukautta myöhemmin oli tutkinto. Se ei tuottanut Emiliolle
erinäistä päänvaivaa; sindaco vaan, joka juuri sinä aamuna oli
riidellyt rouva Falbrizion kanssa, oli hieman nyreä Emiliollekkin,
luultavasti sentähden, että tämä hänen mielestään liian paljon
seurusteli hänen vihollisensa kanssa.
Vihdoinkin oli kauan toivottu kesäloma alkanut. Emilion kukkaro ei
sallinut hänen tänä vuonna matkustaa siskojansa tervehtimään. Hän
malttoi mieltänsä, kun huomasi, että Altaranaan saapui ainoastaan
joitakuita kesävieraita ja että nämät eivät olleet niin huvinhaluisia
kuin tasangoille muuttaneet kaupunkilaiset, joille yksitoikkoinen
luonto ei tarjoa viehätystä. Kuitenkin näiden harvalukuistenkin
kesävieraitten pelkkä näkeminen häntä kiusasi; se repi auki entiset
arat, jo melkein umpeen menneet haavat hänen ylpeässä mielessään. Niin
pian kuin hän kaukaa näki kylänreitillä vaaleapukuisen naisen, poikkesi
hän jollekkin syrjäkadulle, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen; tätä
tehdessään hän kuitenkin tunsi salaista kaipuun tunnetta, sillä yhä
hänessä kyti suuri halu saada osakseen kunnioitusta ja arvoa sekä
kohota astetta ylemmäksi omaa säätyänsä. Odottamaton tapahtuma saattoi
hänet niitten ihmisten pariin, joita hän pakeni.
Eräänä aamuna, kun hän istui lukemassa jonkun tarkastajan kirjoittamia
_Kasvatus-opillisia esitelmiä_, jotka Calvi oli hänelle lainannut,
koputettiin ovelle ja sisään astui hienon ja älykkään näköinen
viidenkymmenen ikäinen herra. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti; hän
oli asian-ajaja Samis.
-- Olette opettaja Ratti? -- kysyi hän iloisen sydämmellisesti, ilman
vähäistäkään ylpeyttä. -- Ette tunne minua?
Ei, Emilio ei todellakaan muistanut häntä nähneensä. Hän oli kuitenkin
kunnallishallituksen jäsen ja edellisenä talvena kahdestikkin käynyt
Altaranassa. Hän ilmoitti kohteliaasti käyntinsä syyn.
-- Minä tulin paikkakunnalle viettääkseni kesää täällä ja kuulin
kerrottavan täällä olevasta nuoresta opettajasta. Minä sanoin:
menkäämme nuoren opettajan luo, puhumaan kouluasioista. Tässä nyt olen.
Älkää pahastuko omituisesta seurustelutavastani. Minä olen nyt kerran
semmoinen. Minä puhun aina asiani suoraan. Ja nyt istun kursailematta.
Tulokkaan ystävällisyys ja omituinen esittelytapa saattoivat Emilion
hieman hämilleen; mutta pian hän huomasi epäsoinnun, joka vallitsi
vieraan hyväntahtoisen katseen ja suun ympärillä väreilevän ilkeyden
välillä. Vieras näytti ihmiseltä, joka luonnostaan on ylevä, mutta
tottumuksesta laskee pistopuheita, tuommoinen hyväsydämminen epäilijä.
Emilio huomasi oitis edessään seisovan miehen lahjakkaammaksi ja
sivistyneemmäksi niitä, joiden kanssa oli tottunut seurustelemaan. Hän
kiitti herra Samista ja kysyi, millä saattaisi häntä palvella.
-- Juttelemalla voitte minua palvella -- sanoi vieras ystävällisesti.
-- Tämmöisessä yksinäisyydessä ei saata keltään sen suurempaa
palvelusta pyytää. Minäkin olen puoleksi opettaja -- -- -- siksi että
harrastan lämpimästi kansan opetusta. Yksi lapsettomuuteni tuottamista
haitoista on se, ett'en voi lapsissani tutkia koulua; sehän on paras ja
ehkä ainoa tapa niiden oppia tuntemaan koulua, jotka eivät viraltaan
ole opettajia.
Hän lisäsi jo kauan aikoneensa omaksi lapseksi ottaa jonkun lahjakkaan
ja lukuhaluisen talonpoikaispojan, voidaksensa seurata askel askeleelta
tapahtuvaa siveellistä ja tiedollista kehitystä, jonka nykyaikainen
kasvatus ja sivistys hänessä vaikuttaisi.
Emilio huomautti, että asian-ajajalla olisi hyvin vähän häneltä
opittavaa, hän kun oli opettajana työskennellyt ainoastaan neljä
vuotta.
-- Neljä vuotta on tähän maailman aikaan samaa kuin neljännes
vuosisataa -- sanoi asian-ajaja, ja lisäsi hymyellen: -- Jos Itaaliassa
kaikki, jotka sanovat ja kirjoittavat "käyttäneensä koko elämänsä" tahi
"parhaimmat nuoruutensa voimat" taikka "uhranneensa terveytensä"
koulun palveluksessa, todella olisivat tunnollisesti hoitaneet
opettajatointaan edes neljä vuotta, olisimme oppinein kansa maailmassa.
Senjälkeen hän äkkiä kysyi: -- Kuinka teidän on täällä olla? Kenen
kanssa vaihdatte ajatuksianne? Minkä keinon olette keksineet ikävän
karkottamiseksi?
Vieraan herran tuttavallisuudesta ihastuneena Emilio sanoi suoraan,
että ainoa ihminen, joka hänestä oli sivistyneeltä tuntunut, oli
kirkkoherra. Hän kertoi tämän omituisesta vastaan-otto-tavasta ja
kummallisesta tunnustuksesta, ilmaisipa myöskin epäilyksensä.
Kirkkoherra ei mahtanut olla oikea uskovainen; kuitenkin hän tuntui
vakaasti uskovan sitä, mitä oli lausunut kouluasioista.
-- Oh, don Barca! -- huudahti Samis. -- Teillä on hyvä vaisto, herra
opettaja. Se mies ei usko Jumalaa, ei perkelettä liioin. Katsokaas, hän
kuuluu siihen omituiseen ihmisluokkaan, joka ei mitään usko, mutta
kumminkin on rehellisesti vakuutettu siitä, että juuri uskottomuus on
maailman perikato. Itsellään noilla ihmisillä ei ole mitään uskoa,
mutta pitävät kuitenkin uskonnon opetusta tuiki tarpeellisena; sillä he
eivät suostu siihen, että jumalaton vapaamielisyys vielä olisi löytänyt
jotain uskonnon opetuksen sijaan pantavaa. He pitävät kunnon
kansalaisen ja isänmaan-ystävän suorana velvollisuutena puolustaa
uskonnon opetuksen pysyttämistä. Niitä on paljo semmoisia pappeja. Vaan
vapaamielistenkin leirissä on lukemattomia aivan uskonnottomia, jotka
puolustavat uskonnollista kasvatusta ja jättävät lapsensa pappien
opetettaviksi. Papeilla on ainakin yksi kasvatuksen aate selvänä ja
kumoamattomana: he näet sanovat: uskonto, jota me tahdomme, on juuri
tämä uskonto. Sotkioita ovat opettajat, kirjailiat ja kaikki
laverteliat, jotka, kun heillä ei ole tarpeeksi omaatuntoa ja rohkeutta
ollakseen suoria niinkuin papit, saarnaelevat _uskonnollisesta
tunteesta, uskonnosta ja uskosta_, sen enempää selittämättä. Mitä uskoa
sitten tarkoittavat? Sitäkö, jota tunnusti pyhä Francesco Assisilainen,
vai sitäkö, joka oli Giuseppe Mazzinilla? Vai ehkä teidän uskoanne?
Minkälainen se on? Ikäänkuin uskonnon asioita saattaisi lapsille ja
yhteiselle kansalle opettaa ilman varmaa tunnustusta, sinne tänne
horjuen, toisin sanoen ilman opinkappaleita.
Asian-ajaja nousi, puhalsi piipustaan muhkeat savupilvet ja meni
piirongin luo kirjoja selailemaan, niinkuin olisi ollut kotonaan. Hän
tarjoutui lainaamaan Emiliolle kirjoja ja kasvatus-opillisia
aikakauslehtiä, joita oli perinyt veljeltään, edellisenä vuonna
kuolleelta opettajalta. Näissä sanomissa oli Ratti löytävä paljon
hyödyllisiä ja huvittavia asioita. Sitte hän kysyi: -- Kuulkaas, onko
uusi opettajatar jo saapunut?
Nuorukainen vastasi opettajattaren tulevan vasta Syyskuussa, ja
tehdäkseen jutun hauskemmaksi, hän kertoi tuon valokuvasalaisuuden,
jonka oli ruokatoveriltaan urkkinut.
Herra Samis tiesi jo sen historian. Hän ei ollut tahtonut sekaantua
asiaan. Hakemukset jo olivat hänen mielestään naurettavia,
jopa kerrassaan konnamaisia. Noin parikymmentä opettaja- ja
opettajatarparkaa lukee virkailmoituksia sanomissa; tarttuvat
koukkuun ja heittävät hukkaan viisi, kuusi lireä postimaksoihin ja
karttapapereihin lähettääkseen kunnille jos jonkinlaisia todistuksia ja
puoltolauseita, väliinpä valokuviakin -- -- -- ja usein kuitenkin on
asian-omainen jo edeltäkäsin valittu: joku sindacon suosikki, rehtorin
puoltama, tarkastajan turvatti tahi valtiopäivämiehen uskottu. Ja nyt
rupeavat jo vaatimaan opettajattarienkin valokuvia. Yhtä hyvin
saattaisi sanomalehden neljännellä sivulla ilmoittaa: -- Kaunis tyttö,
niillä ja niillä ominaisuuksilla varustettu, otetaan kunnan
palvelukseen. -- Ettekö huomaa kuinka koroittavat vaatimuksiansa vuosi
vuodelta? On muutamia pieniä kuntia, jotka tahtovat naimattomia,
nuoria, lapsettomia opettajia, mieluimmin lukion läpikäyneitä tahi
semmoisia, jotka osaavat ranskaa tahi saksaa, koristepiirustusta taikka
kemiaa ja fysiikkaa. Toissa vuonna eräs kunta haki opettajaa, joka
osaisi pianoa soittaa ja laulaa. Eihän liene juuri välttämättömänä
ehtona vaadittu, että hän olisi harjoittanut laulua _della Scala_
teaatterissa. Ja kaikkea tätä vaaditaan seitsemästä sadasta lirestä.
Olkaamme oikeudenmukaisia. Sehän on tavaran ilmaiseksi pyytämistä. Pian
kai saamme nähdä tuon tänne tilatun _kaunottaren_. Kuinka vanha hän on?
Opettaja vastasi: -- Viidenkolmatta vuoden,
-- Käsittäkää sanani oikein -- pitkitti asian-ajaja. -- Ettekö vielä
ole törmänneet yhteen asian-omaisten kanssa? -- -- -- Sitä parempi.
Niinkuin tietänette, on täkäläinen hallitus kokkipoikain ja
härkäpaimenten käsissä. Olette kai tarkanneet heidän ulkomuotojaan.
Näyttävät jokseenkin tavallisilta ihmisiltä, kun kaikki käy heidän
mielensä mukaan, mutta koettakaapas vain mennä yhtäkään heistä liian
lähelle. Te, hyvä opettaja, olette nuori, ettekä siis tunne mennyttä
ettekä nykyistä sukupolvea. Olette kyllä kuulleet puhuttavan
ylimyssäätyisten ylpeydestä, noitten maallisten puolijumalain, jotka
meitä muita kohtelevat jonkunmoisena alhaisempana ihmisrotuna. Heidän
ylpeytensä on kumminkin rakastettavaa, verraten noitten arvoon ja
varallisuuteen kohonneitten härkäpaimenten röyhkeyteen. Edelliset
halveksivat toki ainoastaan alemmalla asteella olevia. Jälkimäiset
ylönkatsovat ylhäisiä ja alhaisia, jopa vertaisiansakin, sekä
ovat järkähtämättömän pöyhkeitä, törkeitä ja epäkohteliaita
kaikensäätyisille.
Tässä katkaisi Samis herra äkkiä puheensa, ikäänkuin olisi katunut,
että ensi kertaa ihmistä puhutellessaan oli liiaksi kuohahtanut. Hän
rupesi jälleen iloisesti haastelemaan ja pyysi opettajaa käymään
tervehtimässä. Hän asusteli pienessä keltaisessa huvilassa vähän matkan
päässä Case Rosseen päin. Siellä Ratti ei tapaisi muita kuin hänet
vaimoineen, ja he joisivat kahvia ja puhelisivat yhdessä. Hän keskeytti
opettajan kiitokset panemalla sormensa omalle suulleen, ikäänkuin
muistuttaaksensa opettajaa olemaan vaiti siitä, mitä olivat puhuneet.
-- Lähettäkää noutamaan koulusanomia -- huusi hän portaissa.
Asian-ajaja Samis.
Emilio rupesi käymään uuden ystävänsä kodissa. Hän tunsi suloisinta
tyydytystä ensi kertaa istuessaan tuossa hienossa pikku salissa, jota
koristi arvokkaat vesimaalaukset ja komeat kirjat, suutasuksin
hienonmuotoisen, keski-ikäisen rouvan kanssa, joka ylen kohteliaasti
antautui hänen kanssaan haasteluun niistä aineista, joista Emilio osasi
puhua. Rouva tiedusteli yhtä ja toista koulupoikain luonteista ja
tavoista, tuolla hellällä hartaudella, jota lapsettomissa naisissa
mitkään pettymykset eivät ole kylmentäneet. Emilio huomasi asian-ajajan
ja hänen rouvansa puheista joka päivä oppivansa asioita, joita
ainoastaan seurustelun kautta voi oppia. Toisetkin kesävieraat, joita
Emilio tapasi asian-ajajan kodissa, noudattivat isäntäväen esimerkkiä
ja olivat hänelle kohteliaita. Hän tunsi erityistä kiitollisuutta
heitäkin kohtaan siitä, että lausuivat sanaa _kansakoulu-opettaja_
lyhyesti ja vakaasti, niinkuin olisivat sanoneet esim. _luutnantti_;
siinä oli erityinen sointu, jonka siihen panivat, ei tietämättänsä,
vaan vapaaehtoisen kohteliaasti, ja tuopa hänen itsetuntoansa hyväili.
Kaikkia näytti asian-ajajan sanatulva huvittavan, liiatenkin kun hän
innostuessaan laski toisen kummallisen väitteen toisensa perään.
Emilion mielestä hän useimmiten lausui kumoamattomia totuuksia, joihin
opettaja saattoi täydestä sydämmestä yhtyä.
Kerrankin asian-ajaja suuttui erääsen kesävieraasen, joka nauraen
soimasi kunnallishallitusta -- ja tietysti asian-ajajaa siihen
kuuluvana -- siitä, että kirkkoherra oli uhannut tänäkin vuonna antaa
tykeillä ampua suojeluspyhimyksen syntymäpäivän kunniaksi, vaikka
ampumisella edellisenä vuonna oli ollut kovin surkeat seuraukset.
-- Teitä on joukko perin vapaamielisiä miehiä, sanoi vieras
asian-ajajalle -- teitä, joilla on valta, ja annatte kuitenkin hänen
korkea-arvoisuutensa olla lakien laatijana.