hyvänluontoisuutensa takia, joka pelonkin alta pisti näkyviin, vaan
useista muistakin syistä: olihan mies parka huonopalkkainen niinkuin
hän itsekin, samoin koditon ja kaikkien oikuille alttiina, eikä häntä
koskaan kiitollisuudella kohdeltu. Molemminpuolinen myötätuntoisuus ja
myöskin taloudellinen etu saattoi heidät yhteiseen ruokaan. Opettaja
meni alas sihteerin huoneesen syömään ja maksoi ruuastaan
kuukausittain. Pöydässä ei monia lajeja ollut: litran viiniä piti
riittää heille molemmille kahdeksi ateriaksi. Tunnollisesti
noudatettiin sitä terveys-opin sääntöä, että pöydästä on noustava juuri
kun ruoka parhaiten maistuu. Kun näki nuo laihat miehet istuvan
tyhjässä huoneessa, pienen lampun valossa, vähäisen pöydän ääressä,
jolle oli asetettu vadillinen laihaa lihalientä, kaksi lasillista
viiniä ja samaten vettä, luuli tosiaankin näkevänsä köyhyyden istumassa
juhlapäivällisillä nälän luona.
Eräänä iltana heidän näin istuessaan äänettöminä illallispöydässä,
kuului kova ääni, joka huusi avaimen lävestä: -- Yksi kuollut!
Opettaja hypähti, peläten murhan tapahtuneen heidän ovensa
ulkopuolella.
Sihteeri vastasi tyynesti: -- Minä tulen oitis.
Sitten hän selitti asian Emiliolle. Milloin ken pitäjässä kuoli,
lähetettiin siitä oitis hänelle sana raatihuoneesen. Ellei hän ollut
siellä, tulivat hänen kotiinsa ilmoittamaan, päästäkseen kahdesti
juoksemasta.
Toisella kertaa, heidän äänettöminä aamiaista syödessään, huusi kimeä
naisen ääni: -- Herra sihteeri! _Pikkuinen! -- Pikkuinen_ oli
paikkakunnan hienompi nimitys _äsken syntyneelle_.
Tuommoista tapahtui kuitenkin harvoin. Päivän ainoat uutiset olivat
tavallisesti ne, jotka sihteeri toi kunnallishallituksesta: -- Huomenna
pidetään kokousta. -- Ylöskantomies on tänään palannut. -- Eilen kaatui
kärryt, juuri kun ajoivat Case Rosseen.
Eräänä aamuna sihteeri kertoi harvinaisen uutisen: -- Sindaco on
matkustanut Turiniin. -- Emilio kysyi miksi. Katseltuansa tarkasti
ympärilleen, ett'ei vain ketään vierasta olisi kuuntelemassa, vastasi
sihteeri matalalla äänellä, pitäen kättä suun edessä: -- Minä luulen
sen matkan tapahtuvan rouva Falbrizion rettelön tähden -- -- -- menee
kouluraadin puheille.
Kolmen päivän päästä ajoi sindaco kotiin vaunuissa; hänen leveät,
parrattomat, kiiltävät kokinkasvonsa paistoivat voitonriemusta. Emilio
näki hänen kohta sen jälkeen astuvan kevein askelin kylätietä,
pysähtyvän puotien kohdalla, jossa aina huudahti korkealla äänellä: --
Kaikkiin on myönnytty! Kaikkiin on myönnytty!
-- Opettajatar on viralta pantu -- ajatteli Emilio.
Seuraavana päivänä Emilio kysyi sihteeriltä, mutta tämä ei sanonut
varmasti tietävänsä.
Kolmen päivän kuluttua ilmestyi sihteeri parka päivällisiin niin
säikähtyneen näköisenä, että Emilio oitis arvasi heillä olleen
myrskyisen kokouksen. Niinpä olikin ollut. Kouluraadista oli tullut
kirjoitus, joka kumosi opettajattaren viralta panon, siksi ett'ei se
ollut tapahtunut lailliseen aikaan, ja jätti samalla asian päätöksen
tarkastajan ensi käyntiin. Tämän johdosta oli sindaco yltynyt
semmoiseen raivoon, että sihteeri vieläkin oli kauhistuksissaan.
Uteliaana nähdäkseen rouva Falbriziota voitonriemuisana riensi Emilio
seuraavana aamuna hänen puotiinsa. Siellä rouva istui tyynenä tiskin
takana, pikku lastansa imettäen. Hänen oli muotonsa nöyrä ja
ystävällinen kuin tavallisesti, mutta silmissä liekehti omituisesti.
-- Olette kai jo kuulleet? -- sanoi hän opettajalle, pannen lapsen
kätkyeesen. -- Minä aavistin niin käyvän. Kouluraadin herrat asian
kyllä ymmärsivät. Te kai pidätte minua hyvin yksinkertaisena, kun sanon
olevani oikein pahoillani siitä, että hyvä sindaco on saanut mielipahaa
minun tähteni. Kun kaikki harkitaan, olemme molemmat vanhentuneita
samalla paikkakunnalla. Muistan hyvin sen ajan, jolloin hän oli
passarina _Kolme karhua_ nimisessä ravintolassa ja siellä pesi lautasia
sekä harjasi kävijäin saappaat. Hän oli poikanen, josta kaikki pitivät.
-- Tunsinpa minä hänen vaimoparkansakin, jota hän, miesrukka, kohteli
niin, ett'ei sitä voi puhuakkaan. Nuo kaikki ovat muistoja, jotka
kiinnittävät minut itse mieheen.
-- Nyt saatte edes rauhassa nukkua -- huomautti opettaja.
-- Kyllä kai, herra rakas! -- rouva Falbrizio vastasi. -- Nukkua
rauhassa! En suinkaan! Nyt alkaa entistä pahempi leikki. Te ette saata
ajatellakkaan, mitä tuo hyvä mies voi tehdä, kun hänellä kerran on
jotain mielessä.
Sota oli todellakin alkanut. Sindaco kulki huoneesta huoneesen
yllyttämässä vanhempia, ett'eivät enää lähettäisi lapsiaan rouva
Falbrizion kouluun ja sanoi vastahakoisille: -- Minä olen sindaco, te
voitte jonakin päivänä tarvita minua, ja jos vielä lähetätte lapsenne
tuolle kaupustelialle -- -- -- niin saattepa nähdä.
Opettajatar oli jo saanut kuulla tästä ja luuli sindacon käyvän
kokoelemassa allekirjoituksia vastalauseesen häntä vastaan.
-- Ei se tähän lopu -- lisäsi rouva. -- Koska herra Cavezzi, jonka piti
naida neiti Vetti -- mutt'ei nainutkaan, vaikka ei kukaan tiedä miks'ei
-- matkustaa Roomaan, on sindaco antanut hänelle asiaksi ilmoittaa
tästä opetus-asiain ministerille. Tämmöinen vaimoparka kuin minä
ilmoitetaan ministerille! Hyvä, tarkastaja luultavasti tekee asiassa
käänteen. Minä luotan esimiehiini -- -- -- toivottamatta kellekkään
ikävyyksiä. Sitä paitsi tulee pian uusi opettajatar ukkosen
johdattajaksi, toivon ma.
Hakemukset.
Eräänä iltana Maaliskuun lopulla onnistui Emilion saada sihteeriltä
uutinen urkituksi. Saman päivän aamuna hän oli tiellä tavannut
kuumetaudista äsken toipuneen rouva Falbrizion, joka taudin aikana oli
kahdestikkin lähettänyt rakkaan oppimattoman puolisonsa lasten läksyjä
kuulustamaan. Rouva Falbrizio oli huutanut Emiliolle toiselta puolen
katua: -- Tiedättekö uutisia, herra opettaja? Valokuvat ovat tulleet.
-- Hän tarkoitti viranhakijain valokuvia. Enempää Emilio ei saanut
tietää, mutta hän meni päivälliselle siinä vakaassa aikomuksessa, että
onkisi, maksoi mitä maksoi, tarkemmat tiedot sihteeriltä.
Tuo arka pöytätoveri oli juuri sinä iltana erinomaisen hyvällä
tuulella; ehkä häntä oli kiitetty tahi luvattu hänelle lahjapalkkiota,
niin että hän käyttäytyi odottamattoman avomielisesti.
Sihteeri kertoi kuinka hänen setävainaansa, ammatiltaan pappi, oli
jättänyt pienen perinnön -- -- -- vähäpätöisen tosin -- -- mutta
kuitenkin arvokkaan, josta hän nautti ainoastaan pari tai kolme kertaa
vuoteensa; siksi niin harvoin, että se oli ainoa muisto kunnon sedästä,
ja hänen omat elintapansa olivat hyvin yksinkertaisia -- -- --
Lyhyesti, setä oli jättänyt hänelle muutamia pulloja perin vanhaa,
hienoa viiniä, ja näistäpä hän aikoi tänä iltana tarjota hyvälle
naapurilleen ja ruokatoverilleen. Sanottuansa tämän varsin salaperäisen
näköisenä, avasi hän kaapin monilla tempuilla, ikäänkuin se olisi ollut
kassakaappi, otti varovasti pullon, veti suurella kunnioituksella
korkin suulta, kaasi kahteen pieneen lasiin, joista toisen tarjosi
opettajalle, katsoen tätä uteliaasti, ikäänkuin välillisesti
tunteakseen toisessa heräävää nautintoa.
Hyvänä sielutieteiliänä Emilio odotti, kunnes pullo oli melkein tyhjänä
ja hänen isäntänsä erittäin iloisella mielellä; silloinpa teki äkkiä
kysymyksen, joka ainakin tunnin ajan oli ollut hänen huulillaan: --
Siis, sihteeri kulta, ovat opettajattarien valokuvat tulleet. Onko
niissä kauniita?
Sihteeri näytti kovin hämmästyneeltä:
-- Kuinka te sen tiedätte? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.
-- Tiedänpä vaan -- vastasi Emilio hymyellen, mitä te siitä välitätte,
kuinka olen saanut sen tietooni? Tiedättehän te, sihteeri, että minun
äänettömyyteeni voi varmasti luottaa.
Toinen sanoi väliäpitämättömän näköisenä: -- Hakioita on seitsemän
-- -- -- valokuvia ainoastaan kolme. Ei niistä juuri puhua kannata.
-- Joka tapauksessa -- opettaja huomautti -- koska kerran lähettivät
valokuvansa, luulivat kai jotain erin-omaisempaa lähettävänsä.
Sihteeri katseli ympärilleen, siirsi tuolinsa lähelle opettajaa,
punastui kovin ja sanoi matalalla äänellä: -- Yksi niissä on, josta
paljon pidän, eräs tummanverinen, sileähiuksinen madonnanmuoto. Hän on
hyvin kaunis! Hame musta, kaula soma -- -- -- Ristimätodistus ilmoittaa
iän viideksikolmatta. Hän on menestyksellä jo opettanut Saluzzon
oppikoulussa. Arvosanat parhaimmat, tietysti. Entäs suu! Sanalla
sanoen, en ole koskaan kauniimpaa suuta nähnyt. Te tunnette
piirilääkärin rouvan. No niin, kasvot ovat samaa lajia -- -- -- mutta
kauniimmat. Lyhyesti, erin-omaisen miellyttävä.
-- Se kai valitaan -- sanoi opettaja.
-- Niin, se riippuu kunnallishallituksesta -- muistutti sihteeri.
-- Entä ne kaksi muuta? kysyi Emilio.
-- Ne kaksi muuta -- vastasi sihteeri, kyökkiin katsahdettuansa -- ei
nekään olisi hullumpia. Toinen on vaalea, pitkäkaulainen. Toinen on
liian lihava, mutta kaunissilmäinen. Ei kuitenkaan ole mitään vielä
päätetty ensimäisen suhteen. Oi, oi sitä ensimäistä, opettaja rakas!
Hän tulee monta sydäntä valloittamaan. Enempää en sano.
-- Minusta näyttää kuin hän olisi teidät jo valloittanut, Emilio
arveli.
Sihteeri teki liikkeen, joka merkitsi: minua ei oteta lukuun,
kunnallissihteeri parka ei ole mies eikä mikään, ja hän huokasi. Sitten
otti ryypyn ja innostui yhä enemmän. -- Kaunis suu -- tosiaankin, en
ole eläissäni niin kaunista suuta nähnyt.
-- Mutta -- sanoi opettaja ikäänkuin ajattelematta -- jos hän tekee
saman vaikutuksen sindacoon.
Sihteeri katsoi häneen ja sanoi totisena: -- Älkää uskoko mitä
puhutaan. Ihmiset puhuvat puhuakseen. Tosin voi näyttää siltä, kuin
sindaco -- -- -- mutta hän on mies, joka virkansa hoitaa, joka ei
erehdy -- -- -- Mutta muistakaa, ett'ette puhu kellekkään näistä
asioista, minä pyydän teitä taivaan tähden olemaan vaiti. Te tunnette
asemani -- -- -- Jumala minua varjelkoon! Minä tein tyhmästi, kun
rupesin teille puhumaan.
Opettaja oli suuttuvinaan sihteerin epäilyksistä.
-- Enhän minä nyt tarkoittanut -- -- -- kiiruhti sihteeri lisäämään. --
Tiedänhän mimmoiselle miehelle olen puhunut. Ette te minusta tee
pilkkaa. Kuitenkin pyydän teitä olemaan varovainen. Ja koska kerran --
hän puhui hyvin matalalla äänellä -- olen teille osan kertonut, uskon
teille koko asian, sillä osoittaakseni luottamustani. Ensin mainittu on
virkaan nimitetty.
-- Minkä niminen hän on? -- kysyi Emilio.
-- Sillä on kaunis nimi: Faustina Galli -- vastasi sihteeri, kaasi
viimeisen tilkan laseihin ja sanoi avosydämisesti, sanojaan
punnitsematta: -- Juokaamme pikku neidin malja, Jumala häntä
varjelkoon!
-- Ohoh -- kysäsi opettaja -- hän on siis vaarassa?
Toinen ymmärsi oitis liikoja puhuneensa, nousi häpeän-alaisena pöydästä
ja oli nyrpeissään.
-- Sepä nyt riivattu mies -- sanoi Emilio -- joka on löytävinänsä
epäilyttävää joka sanastani.
Mutta nuo varomattomat, esimiehiä vaarantavat sanat olivat nyt kerta
lausutut eikä sihteerillä ollut muuta neuvoa kuin uudelleen kehoittaa
opettajaa olemaan asiasta aivan ääneti. Sen jälkeen hän meni maata,
levottomana ja omantunnon tuskain vaivaamana.
Hauska tarkastaja.
Emilion oli siis odottaminen sekä päätöstä, joka ratkaisisi rouva
Falbrizion kohtalon, että neiti Gallin tuloa; ja tämäpä kaksinainen
odotus hieman muunti hänen lähimmän tulevaisuutensa yksitoikkoista
näköpiiriä.
Kevät tuli tänä vuonna alpeille aikaisin. Jo Huhtikuun lopulla lumi
alkoi sulaa, lähteet ja purot vapaina lorista; niityt kirjautuivat
satakaunoista ja laaksoissa kuului laitumella kulkevan karjan kellojen
kilinää sekä silloin tällöin paimentorvien pitkiä, ihania säveleitä.
Talven paettua rupesivat koulupojatkin, tuosta "loukkaamattomasta"
laista huolimatta, häviämään.
Emilion luokalla saapuvilla olevain keskimäärä, viisikymmentä, hupeni
äkkiä viideksi neljättä kaikista neljästä kahdeksatta koulu-iässä
olevasta. Sindaco määräsi sakkoa viisikymmentä centesimoa ja uhkasi
uudistaa rangaistuksen; vanhemmat kumminkin selittivät mieluummin
maksavansa sakot, kuin laskevansa luotaan pojat, joita tarvitsivat
ulkotöissä. Mutta kun asia kehittyi siksi, että oli otettavissa kolme
tahi kuusi lireä, raha, joka riitti sakon maksajalle kokonaisen viikon
elintarpeihin, ei edes sindaco raskinut niitä ottaa. Emilio puhui
hänelle asiasta ja sai vastaukseksi: -- Saammepa nähdä -- -- --
koettakaamme parastamme. Hyvä asia olisi, jos ei tarvitsisi koulua
sulkea jo Toukokuussa. Sitäpaitsi laki on uusi. Emme tahdo säikyttää
kansaa jo ensimäisenä vuonna. Saamme vähitellen vetää ohjat
kireämmälle. -- Tämä rauhoitti Emiliota.
Tarkastajan tultua ei Emiliolla ollut neljästä kahdeksatta pojasta
näyttää kuin kaksikymmentä neljä; olihan kuin pieneksi sulanut joukko
sotamiehiä, vaivaloisen marssin jätteitä.
Tarkastaja ei ollutkaan se, jota Turinista odotettiin -- tämä oli äkkiä
sairastunut -- vaan eräs viereisestä läänistä, jonka rehtori oli
käskenyt oitis alkamaan siitä minne toinen oli lopettanut. Hän tuli
jalkaisin, kahden opettajan seuraamana, joista toinen kantoi hänen
matkareppuaan, toinen hänen sadetakkiaan. Myöhemmin tuli tietoon,
opettajien saaneen maksaa hänen ruokansakin Case Rossen ravintolassa.
Tuskin olivat saapuneet Altaranan ravintolaan, niin opettajat jättivät
hänet ja sindaco koulu-legaatin seuraamana saapui tarkastajan puheille.
Tarkastaja meni ensin neiti Pezzan ja herra Calvin luokille, sitte
vasta Emilion luokalle. Hän oli omituisen, mutta hauskan näköinen.
Hänen karheat valkoiset hiuksensa ja verestävät silmänsä muistuttivat
jääkarhusta; mutta se oli karhu, joka nauroi sydämmellisesti, näyttäen
tupakanpureksijan mustia hammastynkiä. Pusertuneena kun oli liian
lyhköiseen päällystakkiin, päässä kulunut, ahtaan pieni lakki, ja iso,
vahakankainen laukku kainalossa, olisi häntä helpostikin saattanut
luulla kulkukauppiaaksi.
Käynti Emilion luokalla oli lyhyt ja rattoisa. Tarkastaja kiinnitti
huomionsa varsinkin oppilaitten ulkomuotoon ja sanoi ensimäisestä,
jolta kysyttiin: -- Hei, kuinka kaunis muoto! -- Kohta senjälkeen hän
lisäsi: -- Kysykää vähän tuolta nysältä tuolla takapenkillä, jolla on
nuo tähdenkirkkaat silmät. Sillä näyttää olevan lahjoja. -- Entäs tältä
toiselta. Sanoppas, mistä olet tuon karvan saanut, olethan kuin
mansikkamaitoa? Hän mahtanee kiivetä puissa kuin apina. Katsokaas noita
kynsiä! Kummallista -- sanoi hän sitten -- ett'ei koko luokassa ole
ainoatakaan kotkan nenää ja että kaikilla on saman muotoiset suut.
Täälläpä voisi tehdä laajoja tutkimuksia. -- Tekemillään kysymyksillä
ja muistutuksilla tarkastaja osoitti olevansa älykäs ja hyväpäinen
mies. Hän oli tyytyväinen ja päästi ehtimiseen suustaan hyvä, hyvä,
kulkien samalla edestakaisin luokkahuoneessa ikäänkuin hänellä olisi
ollut elohopeata ruumiissa. Lopuksi hän piti pojille pienen puheen,
esittäin hauskalla tavalla, joka vaikutti opettajaankin, se kun oli
aivan uusi todistus oppimisen tarpeellisuudesta -- -- -- Ette saa
unhoittaa, minkä olette oppineet, sillä kuinkas muuten käy, kun tulette
isoiksi ja sotapalvelukseen? Käy niin, että saatte aloittaa aapiskirjan
alusta aikain iällä, jolla on hyvin vaikea oppia, ettekä kumminkaan opi
lukemaan siksi kun sotaväestä pääsisitte. Tiedätte, mitä laki määrää:
se, joka osaa lukea ja kirjoittaa, saa erota, mutta joka ei osaa, saa
pysyä palveluksessa siksi kun oppii; ja silloin saattaisi tapahtua,
että näkisitte toverinne vapaina ja tyytyväisinä marssivan pois, ja
itse saisitte jäädä vankein tavoin korpraalin piiskan komennettaviksi,
hölmön ja aasin nimeä kantamaan.
Tämä selitys näkyi vaikuttavan tehokkaasti oppilaisiin; mutta samalla
tuntui opettajasta niinkuin se veisi pojilta halun pukeutua "sotilaan
kunniakkaasen asuun".
Ulos mennessään käski tarkastaja Emiliota seuraamaan itseään muihin
kouluihin ja antoi sentähden pojille lupaa koko päiväksi.
Kun olivat kadulle joutuneet, liittyi tarkastusmies heihin. Hänen
vihollisensa, koulu-legaatti ei edes tervehtinyt tulijaa. Sitten
tapasivat sihteerin ja hänenkin piti seurata. Tarkastaja laahasi
mukanaan kaikki, jotka tapasi, ei tehdäksensä itseänsä tärkeäksi, vaan
hauskuuden vuoksi, ja antoi halusta käynneillensä ystäväin parissa
tehdyn huviretken leiman. Joka askeleella katsahti hän ympärilleen ja
huudahti: -- Oi, mimmoisia vuoria! Kuinka kauniita seutuja! --
sitäpaitsi hän kehui kylän asukasten kauneutta, paikkakunnan puhdasta
ilmaa ja terveellistä vettä.
Sillä tavoin kulkivat kaikki yhdessä kylän läpi ja ohjasivat askeleensa
rouva Falbrizion koululle. Tuo suuri riita oli nyt rankaistava.
He astuivat sisään yksitellen ja hiljaa ikäänkuin poliisit epäilyksen
alaiseen taloon. Aluksi katsahti tarkastaja kattoon, joka oli niin
matalalla, että melkein käsin siihen ylöttyi. Sitten hän loi silmänsä
savusta mustuneisin seiniin.
Sindaco ehätti sanomaan: -- Minä olen jo antanut käskyn seinien
maalaamisesta.
Tarkastaja näytti sormellaan ikkunaa, josta ruutu puuttui.
-- Siitä kyllä pidän huolta -- kiiruhti sindaco vastaamaan.
Kun sindaco näki tarkastajan jalallaan kohottavan irrallaan olevaa
lattiakiveä, lisäsi hän kiiruusti: -- En voi ymmärtää -- -- --
niidenhän piti tulla eilen sitä korjaamaan.
Kolmestakymmenestä kouluun kirjoitetusta oppilaasta oli saapuvilla vain
seitsemän pientä tyttöä, jotka istuivat kahdella etumaisella penkillä.
Tarkastaja tiedusteli poissa olevia ja kysyi sitte, oliko opettajatar
ollut sairaana. Kyllä, hän oli tosiaankin viikkokauden maannut sairaana
ja vasta edellisenä päivänä noussut vuoteesta; siksi tarkastajan ei
pitänyt suuttua häneen, vaikkakin oppilaat olivat hiukan jäljessä.
Opettajattaren tätä sanoessa, näytti sindaco varsin hajamieliseltä.
Tällä hetkellä astui sisään kaksi kunnallishallituksen jäsentä, joita
sindaco oli haettanut tehdäkseen tuomion sitä juhlallisemmaksi. Toinen
niistä oli viinikauppias, se näet joka kehui olevansa Viktor Emanuelin
näköinen. Koko seurue asettui penkkien edustalle, kahdeksan miestä,
joiden yhteenlaskettu ikä nousi neljäänsataan. He olivat asettuneet
ankaran näköisinä pikku tyttöjen eteen ja muodostivat siten kuvaelman,
jonka nimeksi olisi saattanut panna: _Lapset, julkisen opetuksen
sortamina_. Yksi ainoa lapsista, pieni punatukkainen tyttö, katseli
veitikkamaisesti koko seuruetta.
Tarkastaja teki opettajattarelle muutamia kysymyksiä, joihin tämä
vastasi selvään ja hitaasti puhtaalla itaalian kielellä, katsahtaen
väliin sindacoon, sillä hän tiesi, että hänen kielitaitonsakin
laskettaisiin vaakaan.
Senjälkeen antoi tarkastaja lasten lukea aapiskirjasta. Lapset
tiesivät, varsinkin isommat, että tämä oli kova koe opettajattarelle ja
pelkäsivät siksi niin, että aapiskirjat tutisivat pienissä kätösissä ja
virheitä tuli ehtimiseen. Joka virheeltä katsoivat sindaco ja
kunnallislautakunnan jäsenet tyytyväisinä toisiinsa.
Eräs pieni tyttö pysähtyi keskellä lukua ja rupesi itkemään.
Opettajatar teki epätoivoisen liikenteen.
-- Ne ovat jäljessä -- sanoi sindaco.
-- Minä en saata olla sitä mieltä -- vastasi tarkastaja sovinnollisesti
-- Tässä näemme äkillisen säikähdyksen vieneen lapselta kaiken
mielenmaltin.
Tarkastaja koki kehoittaa pikku tyttöä: -- Kas niin, hiukan rohkeutta,
pikku ystäväiseni. Eihän tarkastaja ole mikään mörkö. Minä pidän pikku
tytöistä. Ei tässä ole mitään peljättävää. Sitäpaitsi, teidän on
hankkiminen kunniata opettajattarelle.
Tyttönen rauhoittui vähäsen ja jatkoi änkyttäen lukuansa. Kaikki
muutkin lukivat, toiset hyvin, toiset huonosti.
-- Ei niinkään huonoa -- sanoi tarkastaja -- ei niinkään huonoa. Eihän
ihmeitä voi pyytää. Opettajatar on ollut sairaana, eikös niin?
Sindaco nyykähytti myöntäen päätään.
-- Meillä on ollut paljo lunta tänä talvena -- jatkoi tarkastaja --
luultavasti suuret lumipyryt keskeyttivät lukuja moneksi päiväksi.
-- Yhdeksitoista päiväksi -- vastasi opettajatar.
-- Vai niin, vai niin -- lausui tarkastaja, astellen edestakaisin
miesryhmän ja etumaisten penkkien välillä: -- kaikki tuo on lukuun
otettava.
Senjälkeen tarkasteli hän kirjoitusvihkoja, nyökähytti hyväksyvästi
päätään ja sanoi iloisasti; -- No entä, mitäs vielä?
Tarkastusmies ehdoitteli mumisten: Luettakaa jotain ulkoa.
-- En toki. en huoli kuulla papukaijan lörpötystä -- sanoi tarkastaja.
Koulu-legaatti nauroi partaansa ja siveli toisella kädellä karkeata
leukaansa.
Tarkastusmies lisäsi: -- Ehkä vähän maantiedettä?
-- Maantiedettä ei lueta alemman koulun ensi luokalla -- tokaisi siihen
koulu-legaatti ja mulkoili tarkastusmieheen ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: -- Se on oikein, saitpa kerrankin.
Tarkastaja pani kahden isommista tytöistä laskemaan pientä laskua
mustalla taululla, ja se kävi koko hyvin.
-- Hyvä, hyvä -- sanoi hän silloin: -- lienee jo kylläksi, Tämä
pellavapää on pieni ruusunnuppunen. -- Minun mielestäni ei ole enää
mitään tarkastettavaa.
Sindaco vapisi. -- Kuitenkin -- sanoi hän, kun ei enää voinut itseänsä
hillitä -- tuntuu minusta, että toinen kuulustelu -- -- --
-- Mitä toista kuulustelua tahdotte pitää? keskeytti legaatti,
malttamattomana päästäkseen pois; -- ettekö näe, että ne pelkäävät? Se
olisi tosiaankin paras tapa saattaa lapset täydessä kuumeessa kotiin.
-- Minun mielestäni -- puuttui tarkastaja puheesen -- on tässä jo
kyllin. Ja sinä, pikku veitikka, joka näyt nauravan koko maailmalle,
mitä siitä sanot, keijukaiseni?
Senjälkeen istautui tarkastaja pöydän ääreen, otti kysymyskaavan
matkarepustaan ja teki määrätyt kysymykset opettajalle.
Hänen kysyessään: -- Kuinka suuri palkka? -- -- -- oli opettajatar
hetken ääneti, nauttiaksensa asian-omaisten ahdistuksesta, ne kun
pelkäsivät opettajattaren kertovan heidän harjoittamastaan vääryydestä.
-- Palkka -- vastasi hän -- olisi -- --- -- hän katseli sindacoa, joka
puri huuliaan, ja lisäsi kiiruusti: -- palkka on kolmesataa
kuusikymmentäkuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. -- Samassa
hän heitti viholliseensa läpitunkevan katseen, joka näytti sanovan: --
minä armahdan sinua.
-- Mitä valituksia?
Ivallinen hymy levisi äkkiä hänen kasvoillensa ja hän vastasi katsellen
vihamiestään: -- Ei mitään.
Tarkastaja kirjoitti muistikirjaansa, teki lapsille muutamia
kysymyksiä, kehoitti opettajatarta tarkoin terveyttään hoitamaan ja
hypähti sitte ulos huoneesta kuin koulupoika. Muut seurasivat. Sindaco
ja kaksi muuta kunnallishallituksen jäsentä olivat harmista
halkeamaisillaan, mutta kätkivät kiukkunsa ja pyysivät, kuten kylän
hallitusmiesten tapa on, tarkastajalta neuvoja koulun hoitoa koskevissa
mutkallisissa asioissa. Hän vastasi kokeneesti ja kohteliaasti, mutta
samalla aivan lyhyesti, niinkuin tämä puhe olisi häntä ikävystyttänyt
ja estänyt ympärillä olevaa kaunista luontoa ihaelemasta.
Kun olivat ravintolalle saapuneet, päättivät taas yhtyä kello kaksi,
lähteäksensä yhdessä Case Rossen kansakouluun; sen jälkeen seurue
hajaantui. Herra Calvi oli vähää ennen seuraan liittynyt ja nytpä
tarkastaja pyysi häntä sekä Emiliota ravintolaan aamiaiselle "pitämään
seuraa" ja lyhentämään aikaa siksi kunnes jälleen lähdettiin
tarkastukselle. He noudattivat kutsua ja istautuivat pienen pöydän
ääreen.