seisomaan -- siksi että teitä pienestä pahasta on kasvatettu tavalla,
jota ette enään itse voi kasvatuksessanne käyttää, s.o. uskonnon
perustuksella. Siksi ovat pojat tähän aikaan pahempia kuin ennen, ja ne
jotka kasvavat tästä lähtein, tulevat vieläkin pahemmiksi ja niin
eteenpäin, siksi kun kaikki hukkuu. Syynä siihen, ett'ei kaikki jo tätä
nykyä käy aivan nurinpäin, on se, että opettajat, perheet ja
koululapset, joko vasten tahtoansa taikka tietämättänsä, vielä seisovat
toisella jalalla vanhan perustuksen raunioilla. Kun niitä raunioita ei
enää ole, katsokaa, tuleepa päivä, jolloin opettajat eivät uskalla
sanoa oppilailleen edes: -- Älä varasta. -- Sitä eivät silloin enää
muut sanokkaan kun vahtisotamiehet, -- -- jos niitäkään enää löytyy.
Jumala antakoon, että olisin sieluni autuudesta yhtä varma kuin tästä
asiasta.
-- Ainakin -- sanoi nuori mies naurahtaen -- olen minä varma siitä,
ett'en itse sitä päivää näe.
-- Kuinka vanha olette?
-- Kolmenkolmatta.
-- Parasta -- sanoi kirkkoherra -- kun ette liikoja toivo. Hyvästi.
Emilio oli koko nuorukaissielunsa lämmöllä liian innostunut ja
rakastunut aatteisinsa, päästääksensä tätä keskustelua mieltään
häiritsemään; hänessä heräsi sitäpaitsi omituisia epäilyksiä itse
miehen suhteen. Hän oli papin kasvoissa ja sanoissa ollut huomaavinaan
jotakin, joka ilmaisi juuri tuon lujan uskonnollisen vakaumuksen
puutetta, mistä hän kuitenkin tavallaan kehui; ja jos hänessä sitä oli,
miksi se vetäytyi syrjään eikä urhoollisesti astunut taistelemaan
saattaakseen itselleen voittoa. Ei, noin ei olisi sivistynyt ja
sielunsa pohjasta Jumalaa pelkääväinen mies puhunut nuorukaiselle;
semmoista puhetta hän ei olisi koskaan kuullut niiltä vanhoilta
papeilta, joita oli lapsuudessaan tuntenut ja joita hänen äitinsä oli
arvossa pitänyt; joiden rauhaisa ääni vielä kaikui hänen korvissaan,
enemmän vakuuttaen soinnullaan kuin sanojensa sisällyksellä. Emilio
luuli olevansa varmana siitä, ett'ei kirkkoherra koskaan rukoillut eikä
koko elämässään ollut vaikuttanut yhdenkään uskovaisen ihmisen
sydämmeen. Hän ei saattanut olla uskovainen pappi. Kuitenkin käsitti
Emilio hänen sanoneen suoraan ajatuksensa. Kuinka semmoinen
ristiriitaisuus oli mahdollinen? Hän olisi ehkä asian käsittänyt, jos
olisi pappia enemmän tuntenut. Tällä hetkellä hän ei ymmärtänyt.
Tämä arvoitus pyöri Emilion mielessä hänen lähtiessään kirkkoherran
talosta; mutta samalla siihen pyrki lohduttava ajatus: -- Ei siis
tuokaan pyri tunkeutumaan minun ja poikaini väliin.
Omituinen opettaja.
Ensimäiset viikot vierivät levollisesti koulussakin. Emilio oli
palannut entiseen menetystapaansa, jonka heittäminen oli viimeisinä
kuukausina Piazzenassa tuottanut niin paljon ikävyyksiä. Vastoin
kaikkien luuloa -- sillä määräaika oli ohitse -- sakoitettiin
niskoittelevia vanhempia. Eräänä päivänä saapui eräs isä kouluun ja
haukkui kaikkia viran-omaisia; mutta hänellä oli kumminkin poika
mukanansa. Viisi, kuusi muuta vastahakoista lähetti sinne poikansa.
Sindaco ei siis hellittänyt. Emilio rupesi pitämään hänestä, ja
näyttipä siltä kuin sindacokin olisi mieltynyt Emilioon, koska uskoi
iltakoulun hänelle. Hän tuli eräänä aamuna kouluun vartavasten
esittääksensä tätä Emiliolle.
-- Herra Calvi -- sanoi sindaco -- on kunnon opettaja ja lahjakas mies,
mutta hänellä on muuta tehtävää -- -- -- Sitä paitsi vaativat uudet
laitokset nuoria voimia; se on minun ajatukseni. Huomenna julistetaan
ilmoitus kouluun kirjoituksesta ja ensi viikolla aloitamme. Saatte
nähdä, että uudistamme koko paikkakunnan.
Viikkoa myöhemmin piti Emilio ensimäistä tuntiaan iltakoulussa,
jossa oli kaksikymmentä oppilasta, osittain nuorukaisia, osittain
täysi-ikäisiä miehiä: nikkarin oppilas, kaksi seppää, muutamia
paimenia, torninvahti sekä eräs äijä, joka oli samalla parran-ajaja ja
kalastaja. Muutamat heistä osasivat jo lukea ja laskea vähäisen ja
tulivat nyt tietojansa kartuttamaan. Nämät uudet oppilaat, joiden
kurinpito ei vienyt Emiliolta ainoata ajatustakaan, virkistivät häntä
suuresti ja antoivat hänelle paljon uusia havainnoita. Mitä taas itse
opetukseen tulee, tuottivat ne hänelle uusia vaikeuksia, sillä hänen
piti opettaa niitä aivan toisin kuin lapsia: käyttää pikaisempaa
opetustapaa, kosketella ainoastaan tärkeimpiä seikkoja, toisin sanoen,
käyttää kuivaa oiko-opetusta. Pahinta oli, että luokassa löytyi yksi
ainoa, keskeltä kattoa riippuva lamppu, jonka piti valaista kaikille;
oppilaitten oli pakko tunkea kaikkien yhteen kasaan lampun alle, ja
sittenkin ne, jotka istuivat äärimmäisinä, vetäisivät tikulla tulta,
kun tuli vaikeampia, pienikirjaimisia sanoja. Mutta kaikissa oli hyvä
opin halu; sitäpaitsi oli huone lämmin, joka seikka usealle oppilaista
oli harvinaisena nautintona. Yksi ainoa asia Emiliota häiritsi; Calvi
saattoi näet loukkautua luottamuksesta, jota osoitettiin nuoremmalle
opettajalle; mutta käytyään näinä päivinä muutamia kertoja hänen
luonaan ja opittuaan häntä tarkemmin tuntemaan Emilio kokonaan
rauhoittui senkin asian suhteen.
Herra Calvi, ajattelia ja edistyksen mies, oli hiukan eriskummainen.
Häneltä puuttui ainoastaan jokin vähäinen mutta kuitenkin aivan
välttämätön ominaisuus ollaksensa älyniekka. Hän käytti kaiken aikansa
keksiäkseen uusia metoodeja, joilla hän sitte kokeili, joka kuukausi
uudella, ja toivoi aina tekevänsä ihmeitä; mitä oppilaat tästä
hyötyivät, saattaa kukin opettaja itse ymmärtää. Hän keksi luku-,
kirjoitus-, lasku-, kasvatus-, muistinharjoitus-, lyhyesti jos
jonkinlaisia metoodeja.
Yhteen aikaan oli Calvi opettanut aakkosia siten, että kirjaimen sijaan
antoi lausua jonkun eläimen nimen, joka alkoi juuri sillä kirjaimella,
esim. Apina, Karhu j.n.e.; mutta hänen oli pian lakkaaminen, sillä
syntyi sekasotkua, joka herätti aivan äänekästä, hillitsemätöntä iloa
oppilaissa. Samaan tapaan oli hän kahtena ensimäisenä kuukautena
antanut oppilaiden kirjoittaa monivärisillä liiduilla, sillä hänen
mielestään värien moninaisuus vaikuttaisi hyvää oppilaitten sekä
silmiin että henkiseen kehitykseen. Hän oli myöskin keksinyt tavan,
jonka mukaan voisi kirjoittaa vasemmalta oikealle.
Kurinpidon suhteen oli Calvi yhteen aikaan noudattanut kostonlakia: jos
poika haavoitti toista rautanaulalla, niin opettaja otti naulan ja
pisti sillä rikollista. Kasvatusopillinen sääntö, joka neuvoo aina
täyttämään, mitä kerran on uhannut, tuotti hänelle muutamasti paljon
ikävyyksiä. Eräänä päivänä, näet, oppilaat toivat kouluun
koppakuoriaisia. Calvi sanoi, että jos tämä toistamiseen tapahtuisi,
pakottaisi hän syyllistä syömään tuomansa elävän. Hän täyttikin todella
uhkauksensa: erään poikaraukan täytyi niellä koppakuoriainen; mutta
poika juoksi heti kotiin, antoi ylön elävän ja huusi kuin riivattu.
Muuten oli Calvi melkein liiankin hyvä ja anteeksiantavainen
koululapsille. Pienet julmuutensa hän harjoitti ainoastaan avatakseen
uusia uria kasvatustieteelle.
Useampien kasvatus-opillisten aikakauskirjain väsymättömänä
kirjeenvaihtajana hän lähetti painettaviksi suunnitelmia ja jos
jonkinlaisia kyhäyksiä; koulussa hän kirjoitti kirjeensä ja
esitelmänsä, luki siellä sanomalehdet, teki muistiinpanonsa ja mietti
alati. Hänen opettajapöydällään näki sikin sokin kirjoja,
paperipalasia, muistiinpanoja, sikaarin pätkiä, kaulaliinoja ja
kaikenmoisia pieniä kasvatus-opillisia esineitä, joita hän itse oli
valmistanut; siellä täällä oli erivärisiä musteita sisältäviä pulloja.
Luontoperäisestä matkimishalusta tekivät sitte pojatkin pöydistänsä
pieniä joulunäyttelyltä, joihin kuljettivat kotoaan vähän kutakin.
Näistä huolimatta sindaco piti kekseliäästä Calvista, jonka ehdoituksia
hän poikkeuksetta hyväksyi, vaan ei toteuttanut ainoatakaan. Väliin
Calvi ehdoitti komitean asettamista kansan sivistyksen levittämiseksi;
väliin tahtoi pidettäväksi "henkistä juhlaa" koulukassan hyväksi;
kerran tahtoi panna toimeen yleistä lausuntokilpajuoksua; kuten hän
tuumaansa nimitti. Hän aikoi näet antaa oppilaittensa juosta kilpaa ja
samalla lausua tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Tämä koe
tuottaisi erinomaisia ja varmoja tuloksia siitä, mitä liikkeen
lisääntyminen mahdollisesti vaikuttaa muistiin ja ääntämis-elimiin.
Tämmöisiin ajatuksiin vaipuneena ei Calvi koskaan, niinkuin muut
opettajat, valittanut kurjaa osaansa, eikä kentiesi tuntenutkaan
oloansa huonoksi. Hän oli omaa voittoa pyytämätön edistysmies. Jonkun
aikaa oli hän kirjoitellut uutta aapiskirjaa, perin uusi aate, joka,
jos se onnistuisi, tekisi hänet kuuluisaksi ja rikkaaksi. Toinenkin
uusi aate eli näinä päivinä hänen päässään; hän aikoi ehdotella
Rikoslakia lukukirjaksi valtakunnan alkeiskouluihin, ja joka kerta
Emiliota tavatessaan hän tälle kauan puhui asiasta ja vakuutti
rikoslain, sopivasti jaettuna eri luokkakursseihin ja tarpeenmukaisesti
selitettynä, omistavan juuri ne ominaisuudet, joita kansakoulun
oppikirjalta vaaditaan. Toisiakin tuumiansa hän ilmaisi nuorelle
opettajalle ja teki sen aina muodolla, josta toinen saattoi lukea: --
Tämä on yksi minun aatteitani -- antaakseen Emilion ymmärtää, että ne
hänelle uskottiin omistus-oikeuden loukkaamattomuuden ehdolla.
Tavallisesti hän lisäsi: -- Älä vielä kerro sitä kenellekkään.
Calvi eleli tyytyväisenä tämänlaisessa aatemaailmassa, säästeli
ruokapalojansa saadaksensa niillä rahoilla postimerkkejä, kulki kodin
ja koulun, koulun ja kodin väliä pitkässä rähjäisessä aina auki
olevassa takissa. Muutamat paikkakunnalla pitivät häntä puolihassuna,
toiset taas puhuivat hänestä suurella kunnioituksella.
Calvi olisi luultavasti paremmin onnistunut, jos olisi nuoruutensa
elänyt isomman kaupungin sivistyneitten opettajien parissa, niin että
se hänen omituinen lahjansa, joka syrjähtyi yli rajojen, olisi saanut
tukea toisten kyvykkäämpäin samanlaisista ominaisuuksista. Mutta kun
hän aina oleskeli maakylissä, missä ei ketään ollut ohjaamassa ja
nöyryyttämässä, siirtyi hän yhä kauemmas haaveilujen ja utukuvien
maailmaan. Hänen vaimonsa, joka oli samalla kylän kätilöin, ihaeli
häntä ylen lahjakkaana henkilönä ja oli hyvin mustasukkainen.
Tämän originaalin ja sihteerin seurassa Emilio vietti ne harvat
vapaahetket, jotka koulu ja kotityö hänelle myönsivät. Paljo hänellä
olikin kotityötä, sillä muun muassa oli pakollinen koulunkäynti sitä
suuresti lisännyt monien, alusta alkain kunnossa pidettävien
luettelojensa kautta. Hänellä ei ollut tilaisuutta seurustella muitten
ihmisten kanssa. Neiti Pezza, joka oli kivuloinen, sulkeutui omaan
huoneesensa, niin pian kuin oli luokalta päässyt; sitä paitsi oli hän
kivuloisuuden tähden hakenut eroa virastaan ja aikoi keväällä poistua,
sekä piti itseänsä sentähden muukalaisena paikkakunnalla. Yhden ainoan
kerran tapasi Emilio kirkkoherraa, mutta tämän raukeat siniset silmät
ja kylmä tervehdys eivät liioin kehoittaneet puheisin. Pappikin oli
erakko, joka karttoi kaikkia. Pitemmässä kuin kuukauden ajassa näki
Emilio yhden ainoan kerran neiti Vettiä, joka väliin tuli kaupoille
pähkinänkuoren kokoiseen puotiin, missä rouva Falbrizio piti
sekatavaran kauppaa.
Juuri kylän pitkän-omainen muoto oli syynä siihen, että Emilio ani
harvoin tapasi niitäkään henkilöitä, joiden kanssa olisi voinut
puhella. Kello kahdeksan aikana illalla näytti siltä, kuin Altarana
olisi painunut vuoren seinään. Ainoastaan muutama siellä täällä
tuikkiva tulonen ilmaisi eläviä olentoja löytyvän tällä pimeällä
alalla. Yhtenä ainoana iltana viikossa, kello kymmenen aikaan, näki
Emilio, ell'ei lumi ollut aivan korkealla, muutamia varjoja kulkevan
ikkunainsa ohi ja kuuli yksityisiä sanoja keskustelusta, joka
vähitellen taukosi. Silloin paikkakunnan herrasväet palasivat
iltakemuista piirilääkäriltä, jonka soma rouva soitteli pianoa; sieltä
tuli erään viinikauppiaan rouva, postimestari veljineen, joka oli
apteekkari, nuori pretori äitineen sekä sindacon serkku,
ylöskantomiehen rouva. Ylöskantomies oli partainen, ihmispelko olento,
joka vuodet umpeen pyssy olalla kuljeskeli metsissä kuin olisi
metsänkäynti ollut hänellä ammattina. Kun tämä seurue oli kulkenut
Emilion ikkunan ohitse, ei muuta kuulunut kuin virran kohinaa.
Rouva Falbrizio.
Tällä tavoin oli Emilio elänyt kolme kuukautta ja luuli jo vihdoin
löytäneensä rauhallisen paikan, kun eräänä päivänä, satunnaisesti
keskustellessaan opettajattaren, rouva Falbrizion kanssa, huomasi
Altaranassakin kyllä taistelua olevan.
Rouva Falbrizion koulu oli peltojen keskellä seisovassa yksinäisessä
rakennuksessa, koko joukon syrjässä kylätiestä. Hänen luokkahuoneensa
oli alikerrassa. Viereiseen pieneen kamariin oli, aivan vastoin
asetuksia, sijoitettu herra Canigallon yksityiskoulu. Canigallo,
entinen konttoristi, oli aikoinaan istunut hulluinhuoneessa ja oli
siitä pitäin ihmisvihaaja, jonka yllä ei kukaan koskaan ollut nähnyt
puhdasta paitaa. Sisustamatonta ylikertaa käytti isäntä,
kunnallishallituksen jäsen, puuvajanaan.
Eräänä aamuna Emilio näki rouva Falbrizion seisovan puotinsa ovessa
liina päässä ja paistinpannu kädessä. Rouva tervehti Emiliota ja pyysi
häntä sisään. Tiskin takana makasi pieni lapsi kätkyessään.
-- Ettekö tiedä uutisia? Kysyi rouva Falbrizio.
Emilio ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa.
-- Minut on sanottu irti virastani.
Nuori opettaja ei tahtonut tuota uskoa.
-- Se on vallan totta -- pitkitti opettajatar surkealla muodolla. --
Menkää katsomaan pretorin ilmoitustaulusta. Herra sindaco on liittänyt
siihen otteen sen kokouksen pöytäkirjasta, jossa panivat minut viralta.
-- Viralta pantu! -- huudahti Emilio ihmetellen rouvan tyyneyttä. --
Miksi?
-- Oh -- vastasi rouva Falbrizio -- monestakin syystä. Asiata on kauan
valmisteltu. Te ette tunne sitä juttua. Olen varma, että kouluneuvosto
kumoo erottamiskäskyn. Mieheni on puunhakkaaja, enkä minäkään isoja
ansaitse tällä puotipahaisella. Lisäksi vielä saimme kymmenen vuotta
naimisissa oltuamme tämän pikku raukan, jonka Herra meille lähetti, en
tiedä miksi. Te näette pienen palkkani olevan tarpeesen. Eipä se iso
olekkaan. Kolmesataa kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme
centesimoa. Mutta se riittää kumminkin leiväksi ja keittoruuaksi.
-- Mutta kuinka taisivat panna teidät viralta? -- kysyi opettaja kerran
vielä.-- Syyttömästikkö? Jotain kai mainitaan pöytäkirjassa.
-- Pöytäkirjassa sanotaan minua kykenemättömäksi opettajattareksi.
Tosin olen suorittanut ainoastaan syyskurssin, mutta velvollisuuteni
olen tietänyt niin täyttää, että tarkastajat ovat aina olleet
tyytyväisiä. Mitä siihen asiaan tulee, on minulla rauhallinen omatunto.
Voidaksensa erottaa minut kykenemättömyyteni nojalla, tarvitsevat he
tarkastajan suostumuksen. Saammepa nähdä keväällä -- -- -- Mutta
-- -- -- siinä on muitakin syitä -- -- --
Opettaja odotti, varmana siitä, että toinen kertoisi koko jutun.
Pianpa rouva pitkittikin: -- Nähkääs, se alkoi jo vuosi sitten. Minä
tulin tänne astuakseni erään opettajattaren sijaan, nuoren ihmisen,
jonka täytyi jättää koulu, siksi -- -- -- että hän ei voinut kauemmin
olla koulussa. Tarkoitukseni ei ole panetella ketään, puhun asioista,
joita koko maailma tietää. Herra sindaco on leskimies parhaassa
iässään. Sanottiin heillä olleen ystävyyttä keskenään. Totta on, että
sindaco naitti hänet ja että vastanaineet oitis matkustivat tiehensä.
Mutta tiedättehän veden välistä valuvan takaisin myllyyn. Näyttääpä
siltä, kuin sindaco tahtoisi saada hänet takaisin juuri siksi, että
sillä on mies ja se seikka juoruja ehkäisee. Sanottiin sindacon,
entisen pois tultua, ruvenneen ihastelemaan Case Rossen pikku
opettajatarta, ja siksi minulla ei muutamaan aikaan ollut ollenkaan
ikävyyksiä. Case Rosse on kumminkin liian kaukana täältä; sitä paitsi
on tuo nuori neiti kunniallinen ihminen ja sitähän hänen tuleekin olla
jo Azzornon opettajan tähden, joka tahtoo hänet naida; mitäs minä
tiedän? Niinkuin sanottu, tahtoo sindaco minua jättämään paikkani
tuolle naineelle opettajattarelle.
Emiliota suuresti huvitti vastahakaisuus, joka oli noiden häjyjen
asiain ja sen hyväntahtoisen äänen välillä, millä niitä kerrottiin,
samoin kuin ristiriita siivojen sanojen ja silmistä loistavan ilkeyden
välillä. Tuo katse todisti opettajatarta naiseksi, joka saattoi
malttiaan menettämättä taistella viimeiseen saakka ketä vihollista
vastaan tahansa.
-- Totta on -- sanoi rouva Falbrizio -- että he alkoivat väittämällä
minun pikku tyttöjeni ei mitään oppivan -- -- -- ett'en muka ollut
kylläksi taitava, ja vähensivät palkastani kuusikymmentä kuusi lireä ja
kolmekymmentä kolme centesimoa sanoen: Te olette tältä paikkakunnalta,
voitte luopua siitä, mikä on yli tasaluvun. Sitten tuli riita lumesta,
josta niinikään kiukuttelivat. Minulla on luokkahuoneessani kamiini,
joka savuaa kauheasti. Puita tietysti ei kustanneta. Tytöt tuovat
jokainen halon mukanansa, ja kun talvi on kova, lähettävät vanhemmat
polttoaineita. Kylmästä kärsii. Toissa talvena täytyi antaa viideksi
päiväksi lupaa, kun lunta oli parin metrin korkeudelta, niin että
koulurakennus oli lumen peitossa ylikerran ikkunoita myöten. Silloin
sindaco tahtoi, ajatelkaas, että minä omalla kustannuksellani antaisin
vedättää lumen pois. Sehän oli kohtuuton vaatimus! Minä, köyhä vaimo!
Sitten tulivat lasten vanhemmat ja kaivoivat lumeen läven, josta
astuimme sisään kuin suppiloon ja etsimme ovea. Sindaco kävi yhä
kiukkuisemmaksi minulle. Joka päivä syntyi riitaa. Sitten tuli tuo
siunattu jupakka ulkohuoneesta, pyydän anteeksi. Eihän voi olla
ajatustaan sanomatta, kun ihmisessä kerran on hiukan säädyllisyyttä!
Viereisen huoneen tästä ovat vuokranneet yksityiskouluksi sen pois
matkustaneen opettajattaren veljelle; eikä täällä ole muuta kuin yksi
ainoa ulkohuone. Minä kirjoitin asian sopimattomuudesta sindacolle ja
sanoin suoraan sitä "siveettömäksi häpeäksi". Mielestäni en sanonut
liikoja. Kuitenkin otti hän sen loukkaukseksi ja vastasi kirjeessään,
paljoa siveettömämpää olevan, että opettajatar imettää lastaan koulussa
oppilasten nähden. Oliko se teidän mielestänne, herra opettaja, oikein
vastattu?
-- Eikö hän muuta vastannut?* -- Emilio kysyi.
-- Kyllä, hän sanoi hulluudeksi puhua siveettömyydestä, koska oppilaat
vielä olivat pieniä. Oliko tuo nyt mielestänne pätevä puolustus?
Kaikeksi onneksi sekaantui tarkastusmies asiaan ja selvitti sen.
Sanalla sanoen, toinen ikävyys toisensa perästä. Pahemmin kävi, kun he,
minun kotona sairastaessani, lähettivät vahtimestarin kantamaan pois
penkit luokkahuoneestani. Minä tulin parhaaksi vallattomuutta estämään,
mutta silloin oli hän jo vienyt kaksi penkkiä. Ja kuinka he sitte minua
kohtelivat! Vahtimestari tietysti ottaa tapoja sindacolta. Hän on
-- -- -- hiukan juoppo. Sitäpaitsi -- näin meidän kesken sanottuna --
juo sindacokin -- -- -- kohtuullisesti. Ja juotuansa -- minä tarkoitan
vahtimestaria -- puhuu hän kaikenmoista -- -- -- Minulle on
yhdentekevää, vaikka hän kehuu itsellänsä olevan paremman palkan kuin
minulla, ja sanoo: minä ansaitsen luudallani enemmän kuin te
kynällänne. Se onkin muuten totta. Mutta minua harmittaa, kun antavat
hänen valehdella pitkin kylää. Ovatpa muun muassa sitäkin huhunneet,
että minä muka olen siivoton, ja että tarkastaja toissa vuonna minun
koulussani tuli täyteen syöpäläisiä. Ilmi valhe! Sanon sen julkisesti,
sillä kaikki voivat nähdä vaatteeni, kun ovat kuivaakseen levitettyinä
pihalle, ja päättää, näyttävätkö ne siivottoman ihmisen vaatteilta.
Emilio tunsi nöyryytystä opettajattaren puolesta kaikkia näitä
häväistyksiä kuullessaan; samalla kuitenkin hänen eriskummaiset
kertomuksensa ja tuo teeskennelty sävyisyys häntä huvittivat.
Rouva Falbrizio jatkoi: -- Neiti Pezzan pyydettyä kivuloisuuden tähden
virkaeroa, toivoin sindacon jättävän minut rauhaan. Kyllä kai! Hänessä
on vanhaa vihaa minuun jostakin lauseesta kunnallishallitusta vastaan,
jonka ovat väittäneet minun sanoneen; sentähden pidättivät minulta
kahdentoista päivän palkan, eivätkä asiata koskaan unhoittaneet. --
Sitten hän lisäsi säkenöivin silmin: -- Pelkkää parjausta, sen vakuutan
teille.
-- Mutta -- Emilio kysyi hetken mietittyään -- miksi toivoitte sindacon
vainoomisten lakkaavan neiti Pezzan eronhakemisen johdosta? Senkö
tähden, että hän nyt voi antaa sen paikan tuolle toiselle?
-- En suinkaan -- vastasi rouva Falbrizio -- sitä hän ei voi tehdä, kun
sillä on todistus opettajaksi ainoastaan alempaan kouluun. Sitäpaitsi
luulen, ett'ei hän enää sitä ajattelekkaan. Kuka tietää, miehet ovat
hyvin vaihemielisiä. Tietysti nyt, kun paikka on julistettu
haettavaksi, asettaa sindaco niin, että siihen valitaan opettajatar,
joka -- -- -- Kaikki miehet ovat sitä lajia, enemmän tahi vähemmän. He
pitävät nuorista tytöistä. Sen näköiselle kuin minä olen eivät suinkaan
paikkaa anna. Minä aavistan ilmoituksessa olevan: "Ne, joilla on
valokuvansa, liittäkööt sen hakemuksensa."
-- Hitto vieköön! -- huudahti Emilio nauraen -- sehän on tavallinen
naima-ilmoitus.
-- Kyllä hän valokuvia saa, se on varmaa, jatkoi opettajatar
sävyisästi. -- Paljonhan löytyy nuoria opettajattaria, ja kun
paikkoihin on kovin paljon hakioita, saavat kyllä noudattaa kaikkia
vaatimuksia -- -- -- nuoret tyttöparat. Tosin heidän seassaan on
useoita, jotka rehellisellä tavalla saavat miehen itselleen. Tälläkin
paikkakunnalla on monta maanviljeliää, vaatimattomia ja siivoja
keski-ikäisiä miehiä, jotka, nähdessään nuo nuoret, somasti puetut,
sivistyneet naiset, rakastuvat heihin, vaikk'eivät nämät olekkaan,
kuten sanotaan, erittäin mieshartaita. Tuoreena esimerkkinä on täällä
neiti Vetti, kunniallinen nuori tyttö; hänen piti mennä naimisiin herra
Cavezzin kanssa, joka on puukauppias, talonpoikainen mies, mutta rikas.
Kerrotaan heidän jo seurustelleen -- -- -- tietysti kaikessa
siivoudessa. Nyt en tiedä -- miksi asia lie myttyyn mennyt.
Hän olisi juttuansa jatkanut, jos ei samassa eräs ostaja olisi puotiin
astunut, niin että hänen täytyi kerrassaan katkaista kertomuksensa.
Opettajan pois lähtiessä hän sanoi: -- Tapaamme vasta toisemme, herra
opettaja. Jos jotain kuuluu, tahdon siitä antaa sanan. Minä toivon,
Jumalan avulla, kaiken hyvin päättyvän.
Siitä päivästä alkaen Emilio seurasi tarkasti sindacon ja
opettajattaren kiistaa. Hän rupesi asiaa kyselemään sihteeriltä, jonka
änkyttävät, sekavat, sindacoa puolustelevat lauseet: -- erhetystä
-- -- -- epäilyttäviä tietoja -- -- -- en voi sitä uskoa -- -- --
tekivät asian totuuden Emiliolle ihan varmaksi. Juuri tuosta sihteerin,
vainotun rotan tapaisesta arkamaisuudesta Emilio ymmärsi hänen
monastikin saaneen tuta, että sindaco oli viekas ja paha mies, aivan
leppymätön niille, joita ei voi kärsiä. Hyvänluontoinen sihteeri ei
uskaltanut puhua pahaa edes sindacon vihollisista, vaan molempain
puolueitten taistelussa hän pysyttelihe nykyisten ja tulevain
vallanpitäjäin keskivälillä, niinkuin se, joka on joutunut vastakkain
ajavain vaunujonojen väliin, tekeytyy niin pikkuiseksi kuin suinkin ja
koettaa sääliä herättää. Hän teki ostoksensa vuoroin vallassa-olijain,
vuoroin entisten kunnallishallitusten jäsenten puodeissa, ett'ei vaan
ketään loukkaisi.