sinulle kylläksi tyydytystä.
-- Kuuleppas! -- huudahti Lerica hehkuvin poskin, pysähtyi äkkiä ja
pani kädet rinnalleen ristiin -- eikös sekin ole sikamainen, tyhmä ja
konnamainen vaatimus, että naimattoman opettajan muka tulee elää kuin
pyhä Ludvig Gonzagalainen! Mutta sanoinpa niille herroille ajatukseni
asiasta vasten silmiä. Pahin inkvisiitori oli eräs tekopyhä tarkastaja,
joka kaikenlaisten syitten nojalla kävi ehtimiseen tyttökouluissa, ei
suinkaan opettajattarien tähden, huomaa se -- ne olivat hänelle liiaksi
tuleentuneita hedelmiä -- vaan oppilaitten vuoksi. Tuo gorilla pujahti
aina kolmanteen luokkaan, jossa isoimmat tytöt istuivat. Oli näet
ihastunut kolmanteen luokkaan. Aatteles; semmoisia konnankujeita. Koska
hän tunsi oppilasten vanhemmat, useimmat talonpoikia taikka työväen
luokkaan kuuluvia, oli hänellä muka aina asioita tytöille isältä tai
sedältä, tärkeitä asioita, joita piti kuiskata heidän korviinsa.
Silloin hän aina tarttui heitä käsivarteen tahi olkapäähän. Usein hän
piti tarpeellisena katsella heidän kirjoitusvihkojaan ja tunki silloin
penkkeihin istumaan, muka tarkemmin tarkastaakseen käsialoja.
Riittänee, kun kerron mitä tapahtui eräänä aamuna: tarkastusmies oli
tuskin luokasta astunut ulos, kun yksi tytöistä nousi julmistuneena
paikaltaan, meni opettajattaren luo ja kuiskasi:
-- Sanokaa herra tarkastusmiehelle, että jos hän vielä kerran panee
kätensä minun polvilleni, niin minä annan hänelle korvapuustin ihan
luokan edessä. -- Oikea gorilla, sanon minä. Väliin hänellä,
ohikulkiessaan, on muka jotain sanottavaa opettajattarelle ja huutaa
tätä ulos, saadakseen, opettajattaren portailla seisoessa, nähdä minkä
väriset sukat sillä on. Siksipä opettajatar enää tulee vain ikkunaan.
Ja semmoinen sika oli häpeemätön kyllä, tullaksensa puhumaan
siveydestä, minulle, Carlo --
Tässä hän keskeytti juttunsa, tarttui lähellä töllöttävää poikaa
käsivarteen, nosti hänet korkealle ja heitti seinustalle, samassa kuin
ohikulkeva omnibus hipasi hänen takkiansa. Sitte ärjäsi pojalle: --
Etkös näe, tollo, päälles ajettavan?
Lerica tarttui jälleen Emilion käsivarteen ja sanoi:
-- Jos olisin ennen nähnyt koululaukun hänen selässään, olisin huoleti
antanut heidän ajaa ylitse. Oletkos ennen nähnyt tuommoisia leukoja?
-- -- Hän muistuttaa kovin noiden nimettömäin kirjeitteni lähettäjistä.
-- -- Tahdonpa edeskinpäin vetää kuormaani enkelin kärsivällisyydellä,
kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että minua pidetään kunniassa. Sitä
vaadin niin kauan kuin Carlo Lerican veri virtaa suonissani; sen vannon
kokonaisen krusifiksi-kasan kautta.
Hiukan hengitettyänsä hän pyysi Emiliota vielä kerran lausumaan uuden
paikkansa nimen; Altarana, toisti Lerica ja muistutteli mielessään,
että se oli vain muutaman kilometrin päässä Azzornosta, missä Labaccion
kuuluisa setä asui.
-- Jos setä rupeaa kuolemaan -- sanoi Lerica -- saatpa iloksesi nähdä
Labaccion rientävän sinne perintöä hakemaan. Se on totta, Azzornossa
minulla on serkku, joka on opettajana. Altaranassa näet erään kauniin,
pienen opettajattaren, jota serkkuni naiskentelee. Siellä löydät myös
kauhean sindacon, itse pääukkoa häijymmän. Minä sanon sinulle, he ovat
sikoja kaikki tyyni.
Emilio kysyi uteliaana, tiesikö toinen enemmänkin. Lerica ei tuntenut
oloja tarkemmin, sillä serkku oli kirjoittanut yhden ainoan kerran. --
Muuten voin sanoa sulle -- lisäsi hän -- että piankin työnnät hänet
syrjään. Kukapa tietääkään kuinka monta valloitusta olet tehnyt noilla
viiksilläsi, pikku jesuiitta. Ettäs sitte silmäsi! Vietävätä, miksikä
minulle syntyessäni annettiin tämmöinen häränturpa! -- ja hän löi
nyrkillä leukaansa.
Rupesi hämärtämään, kun olivat ehtineet Piazza San Carlolle. Korpraali
vilkaisi ympärilleen ja katseli sitten kelloaan.
-- Rakas ystävä -- sanoi hän hieman liikutetulla äänellä -- hyvin
ikävältä tuntuu jättää sinua. Minä matkustan huomis-aamuna ensimäisellä
junalla. Vielä yksi yö on minun viettäminen sikamaisessa majatalossani,
jossa nukun jalat ulkona vuoteesta. Kovin oli hauskaa tavata sinua.
Tiedäthän, että aina olen pitänyt sinusta. Kirjoita joskus. Jos jonakin
päivänä saat kirjeen, merkityn vankilan leimasimella, niin tiedät sen
olevan Carlo Lericalta, joka on nuijannut kuoliaaksi jonkun
kunnallishallituksen.
Emilion täytyi kohota varpailleen, voidaksensa suudella ystävätä
poskelle. Lerican toinen viiksi pisti harjan tavoin häntä nenään. Sen
jälkeen korpraali asettui pilarin taakse porttikäytävään ja Emilio
riensi rautatien-asemalle, hartaasti haluten päästä pois lyhtyjen
valosta, korkeain rakennusten suojasta ja ihmisjoukon jaloista, jotka
kaikki tekivät hänet alakuloiseksi ja lisäsivät hänessä oman
vähäpätöisyyden ja yksinäisyyden tunnetta.
Altarana.
Sindacon ohjelma.
Altaranan kylä on Länsi-Alppein rinteellä. Se on muodostunut kahdesta
kaareen kääntyvästä huonerivistä, joita yhdistää kivisilta, minkä
alatse puro vallattomasti heittäytyy isompaan, laakson kanssa
samannimiseen virtaan. Tämä laakso on jylhässä seudussa, paistavan
lumihuippuisen vuoren juurella, minkä jyrkällä rinteellä taajaan kasvaa
pyökki- ja kastanjapuuta, leppää ja koivua, ja metsän lomitse
pilkoittaa sieltä täältä taloja ja huviloita, jotka yhdeksän kuukautta
vuodesta ovat haudan tavoin suljettuina. Kylässä on yksi ainoa pitempi
katu, joka siellä täällä -- kirkon, raatihuoneen, apteekin ja soman
ravintolan edustalla -- laajenee säännöttömäksi toriksi. Ravintola
avataan aina Kesäkuussa ja suljetaan ensi pakkasilla. Asukkaat
koettavat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään korvata karun luonnon
liian niukkoja antimia, sekä elävät enimmäkseen maidolla ja polentalla.
Vaimot tekevät työtä kuin juhdat, miehet siirtyvät lämpimän tultua
muuanne työnansiolle ja palaavat vasta talveksi; se lienee edullista
väenlisäykselle, sillä joka nurkassa täällä näkee keltatukkaisia,
punaposkisia, likaisia lapsiparvia. Muutamien kilometrien päässä
Altaranaa alempana on maantien vieressä pieni kylä, Case Rosse, joka
kuuluu samaan kuntaan. Koko paikkakunta on kesäisin hyvin ihana tummine
lehtoineen, lukemattomine loistavine kukkineen ja vienosti lorisevine
metsäpuroineen; syksyisin ja talvisin vallitsee kaikkialla hiljaisuus
ja pimeys, ainoastaan syvällä kuohuva virta täyttää laakson
kohinallaan, johon väliin sekaantuu seppien takomisen synnyttämää
kalketta.
Päivää jälkeen Emilion tulon astui hänen luokseen pieni, ryövärin
näköinen mies, jolla oli kierot silmät, tuuhea harmaa parta ja
laajalierinen korkea hattu. Kimeällä äänellä hän, sindacon lähettämänä,
pyysi opettajaa määrätyllä ajalla saapumaan raatihuoneelle, johon koko
opettajakunta oli kokoontuva. Tuo pieni mies oli kunnan vahtimestari,
entinen kivenhakkaaja, joka kiviä poratessaan oli menettänyt toisen
silmänsä ja jota siitä syystä yleisesti kutsuttiin _silmäpuoleksi_.
Sitä haukkumanimeä hän tyynesti kärsi, paitsi silloin kun oli
juovuksissa.
Määrätyllä ajalla Emilio saapui raatihuoneelle, uteliaana näkemään
kaikki vastaiset toverinsa samalla kertaa; sillä liian aikainen
maailmankokemus oli hänessä herättänyt tuota uteliaisuutta, joka haluaa
oppia tuntemaan uusia ihmis-originaaleja, ja joka tavallisissa oloissa
herää vasta myöhemmällä iällä. Kolme opettajatarta ja kaksi opettajaa
oli jo raatihuoneen salissa; se oli kapea ja matala huone, jonka
keskellä seisoi iso pöytä, muodostettu neljästä erikorkuisesta
pöydästä, joita yhteisesti peitti vihreä, koinsyömä liina. Huone tuli
homeelle ja pölylle, niinkuin ikkunoita ei vuoteen olisi auki pidetty.
Hätäileväinen, pieni mies, puettu puolittain palvelian, puolittain
puotiherran tapaan, viikset kuin kissalla, esitteli ensin itsensä
kunnan sihteerinä sekä nimitti sitten Emilion tulevat työtoverit: Neiti
Pezza, toisen ja kolmannen luokan opettajatar; neiti Vetti, Case Rossen
yhteiskoulun opettajatar; rouva Falbrizio, ensi luokan opettajatar;
herra Calvi, ensi luokan opettaja.
Emilion huomio kiintyi neiti Vettiin, joka enemmän teeskennellen kuin
ujoudesta loi silmänsä maahan Emilion häntä katsellessa. Epäilemättä
tämä oli Lerican mainitsema opettajatar. Neiti Vetti oli tumma-ihonen
ja käytti puuteri-jauhoa peittääkseen hiukan rokon-arpista ihoansa;
hänen pieninkin liikkeensä ilmaisi, että saalin alla oli kätkettynä
notkean tanssijattaren ruumis. Neiti Pezza oli kolmenkymmenen vuotias,
kellahtava, pehmeäsilmäinen nainen, puettu sen tapaan, joka ei enään
ulkomuodostaan välitä. Rouva Falbrizio oli 50-vuotias, jäykän ja
viekkaan näköinen talonpoikaisnainen, liina päässä, esiliina edessä,
sivulla riippuivat sakset. Herra Calvi, pitkä ja kaljupää, oli puettu
vihreään, kovin huonosti istuvaan takkiin.
Viiden minutin päästä astui sindaco sisään, tarkastusmies seurassaan.
Sindaco oli neljä vuotta ollut nykyisessä toimessaan. Hän oli
perustanut kylän ison ravintolan, mutta nyt vetäytynyt yrityksestä ja
käytti kaiken aikansa omaisuutensa, kahden runsasmetsäisen maatilan
hoitoon. Sindacon kasvot ilmaisivat hänen entistä ammattiaan; hänellä
oli leveä, parraton, punakka kokinnaama sekä pitkät ja ulkonevat
huulet, joiden takaa pilkoitti hänen suuret, valkoiset hampaansa.
Hiukset olivat lyhyiksi kulitut ja kaula lyhyt.
Hän astui sisään näytteliän tottuneesen tapaan, hymyeli kaikille ja
sanoi: -- Tehkää hyvin ja istukaa, hyvä herrasväki.
Kun olivat saaneet asettuneiksi pöydän pitkälle puolelle, istui hän
tarkastusmiehen kanssa vastapäätä.
Juuri tänä vuonna oli koulupakon astuminen voimaan ja siitä syystä oli
sindaco kutsunut opettajiston kokoon, antaakseen heille muutamia
neuvoja ja kehoituksia.
Hän alkoi puheensa ujostelematta, teki ehtimiseen kieliopillisia
virheitä ja lausui joka sanan suurella painolla.
-- Nyt ompi siis se vuosi, hyvä herrasväki, jolla me astumme uuden
pakkolain voimaan koulunkäynnin suhteen; jonka vuoksi olen teitä kokoon
kutsunut. Te tunnette minut ja tiedätte miten intohimoisesti harrastan
opetus-asioita. Tänä vuonna täydymme toimia kaksinkertaisilla voimilla.
Jo tästä hetkestä alkain, tarkoitan minä. Meidän on alkaminen elämän
tai kuoleman taistelua tietämättömyyden kanssa. Elämän tai kuoleman
taistelua. Ne ovat sanani. Laki on pyhä. Meidän tulee saattaa kaikkia
sitä kunnioittamaan hyvällä, kehoittaa vanhempia ja perheitä, saada
luokat täyteen ja kunnostamaan itsensä. Minä puolestani selitän käyväni
suoraan tietäni, kenenkään muotoon katsomatta, ja nyt on sihteeri
antava teille jokaiselle luettelon koulu-iässä olevista lapsista, jonka
olemme tehneet suurimmalla tarkkuudella ja säntillisyydellä. Minä
kerron sen vielä: me emme saa väistyä, vaan ne vanhemmat, jotka
laiminlyövät, ovat oitis pretorille ilmoitettavat. Kaksi ensimmäistä
sakkoa ovat viisikymmentä centesimiä ja niin eteenpäin kolme lireä,
kuusi, kymmenen lireä. Minä pyydän teitä itseänne ilmoittamaan
oppilaillenne asiasta, ja hätätilassa käymään isäin ja äitien luona
neuvomaan ja nuhtelemaan. Siis, jos alamme vuotemme hyvin, käy kaikki
muu hyvin, kansan siunaukseksi. Lauseemme olkoon: sivistys ja väsymätön
voima. Tämä olkoon yleisesti puhuttu lain käytännöstä.
Kaikki odottivat nyt, kun alkulause oli ohi, itse puhetta, mutta
huomasivat pian, että siihen se loppuikin.
-- Mitään muuta -- pitkitti sindaco -- ei minulla ole sanomista. Herra
sihteeri, antakaa luettelot. Sihteeri, joka suurella tarkkuudella oli
puhetta seurannut, hyppäsi alas tuolistaan ja jakoi luettelot. Sindaco
nousi paikaltaan, kaikki muut tekivät samoin. Emilio vilkaisi
luetteloonsa; oppilaita oli seitsemänkymmentä neljä.
Niinkuin hallitsiat juhlallisissa vastaan-otoissa puhui sindaco
muutaman ystävällisen sanan heille kullekin, paitsi rouva Falbriziolle.
Emilio huomasi, että sindaco, puhuessaan neiti Vettin kanssa, läheni
tarpeettoman likelle, niin että nenät melkein koskivat yhteen, ja että
opettajattaren olossa ja puheessa oli jotain hekumallista. Sitten kysyi
sindaco neiti Pezzalta, kuinka tämä voi ja puisteli osan-ottavaisesti
päätään, Calvilta kysyi hän tuttavallisesti: -- Kuinkas käy uuden
aapiskirjan? Valmistuuko se pian? -- Opettaja antoi matalalla äänellä
pitkiä selityksiä, joista ei ollut loppua tulla, samalla vahvistaen
puhettaan vilkkailla eleillä. Lopuksi kätteli sindaco Emiliota ja
kertoi vielä ohjelmansa: -- Me ymmärrämme toisemme. Sota elämästä tai
kuolemasta tietämättömyyttä vastaan. Se olkoon lippumme. Jos tästä
olemme yksimielisiä, olemme sitä kaikessa muussa.
Näillä sanoilla hän hajotti kokouksen.
Pakollinen koulunkäynti.
Emilio ymmärsi kohta, että sindacon sotaisan ohjelman alla piili koko
joukko puoskarimaisuutta ynnä melkoinen määrä sitä pahaa vikaa, jolle
oli julistanut verivihollisuutta. Mutta hän ajatteli, ett'ei ainakaan
tuo sindaco tulisi häntä kiusaamaan kieliopillisilla saivarruksilla.
Käydessään kouluhuoneistoa katsomassa, Emilio sai sen käsityksen että
hänen ennen tietämättömyyttä oli taisteltava siivottomuutta vastaan.
Poikakoulu oli vuoren juurella sijaitsevan vanhan rakennuksen
alikerrassa, josta oli väliseiniä otettu pois. Yläkerrassa oli
tyttökoulu toisella puolen käytävää, ja vastapäätä sitä asui kunnan
vahtimestari vaimoineen. Emilion luokkahuone oli matala, kahdella
pienellä rautaristikkoisella ikkunalla varustettu sali, jonka pitkä
kamiini-torvi jakoi kahteen osaan. Katto oli mustaksi savuttunut,
peräseinä täynnä rasvamerkkejä lasten päistä, muissa seinissä
mustepilkkuja, ikkunoista roikkui paperiliistoja, nurkista hämähäkin
verkkoja ja seinillä riippui neljä ajan ja kosteuden pilaamaa
julistusta, joista kaksi vuodelta 1847. Olipa huoneessa likainen
luutakin. Kun Emilio ensi kerran näki tulevan luokkahuoneensa,
johtuivat hänelle mieleen seuraavat Tommaseon[13] sanat: -- jos koulu
ei ole temppeli, on se luola. -- Tässä ainakin mietelmä oli toteutunut.
Siitä huolimatta alkoi Emilio työtään hyvällä tahdolla. Koulupakko
antoi hänelle uutta intoa, aivan kuin olisi uusi, parempi aika
koittanut opettajalle, aika, jolloin vanhemmat, nähdessään
koulunkäyntiä vaadittavan pyhänä, yhteiskunnallisena velvollisuutena,
kunnioittaisivat opettajaa ja jollakin tavoin kokisivat helpoittaa
hänen työtään, ainakin siten, että kehoittaisivat poikiaan koulua
rakastamaan ja päästäisivät heidät sinne joka päivä. Emilio päätti
puolestaan tehdä minkä voi lain täytäntöön saattamiseksi.
Koulun alkajaispäivänä saapui Emilion luokkahuoneesen koko sarja
terveitä, paksuja poikia, joilla oli vuoriasukkaan kaunis iho, tyyntä
mielenlaatua ilmaisevat siniset silmät ja pään muodostuksessa jotain,
joka teki heidät lujamielisen näköisiksi. Saapuville tuli viisikymmentä
kolme, vaikka luettelo koulu-iässä olevista ilmoitti niitä olevan
seitsemänkymmentä neljä. Tosin eivät kaikki seitsemänkymmentä neljä
olisi mahtuneet luokkahuoneesen, mutta sitä ei oltu ajateltu.
Muutamain päiväin kuluttua Emilio teki useita muistutuksia
oppilasluetteloon, antoi sen sihteerille, jätettäväksi sindacolle, sekä
kysyi häneltä yhtä ja toista oppilaitten vanhemmista, koska näet aikoi
mennä heitä muistuttamaan.
Melkein kaikki asuivat kaukana kylästä. Emilio päätti suorittaa pari,
kolme käyntiä päivässä, asettaen kävelyretkensä sen mukaan. Hän aloitti
hartaalla totisuudella retkensä, mietittyään valmiiksi muutamia
lyhyitä, järkeviä varotussanoja, joiden hänen mielestään piti varmasti
vaikuttaa. Mutta siitä harhaluulosta hän piankin pääsi. Vaikka hän
esiytyi kohteliaana ja ystävällisenä, otettiin häntä joka paikassa
äreästi vastaan. Muutamat selittivät suoraan, ett'eivät aikoneet
lähettää poikiansa kouluun siitä syystä kun tarvitsivat heitä kotona
ulkotöissä; toisten mielestä koulu oli liian kaukana. Muutamat sanoivat
poikiansa sairaiksi; mutta heidän puhuessaan seisoi poika vieressä
leipää jauhaen.
Emilio koetti ensin neuvoa hyvällä, mutta uhkasi lopulta lain
kovuudella. -- Oh, sakkojako! -- sanoivat he -- vieläkös mitä! Saa
nähdä, onko herra sindacolla uskallusta temmata pois leipää suustamme.
-- Muutamat nauroivat ja väittivät kaiken lopulta rajoittuvan siihen,
että vanhempain nimet kirjoitettiin pretorin ilmoitustaululle, josta ei
kukaan edes niitä nähnyt. Eräs talonpoika hyökkäsi Emiliota vastaan,
sanoen: -- Se nyt vielä orjuudestamme puuttui! Eikö ollut kylläksi jo
verojen ryöstössä; pitikö siihen lisättämän pakollinen koulunkäynti!
Herra sindaco saa pojan sijaan palkata minulle palvelian. Kuulkaas,
tuleeko herra pretori viemään lehmiäni laitumelle? Kysytäänpä
uskaliaisuutta, herra opettaja, kun tulette tämmöisille asioille.
Kummallisimpia kaikista olivat kuitenkin ne, jotka juttelivat tyynesti
asiasta, ikäänkuin olisivat tehneet hallitukselle suuren palveluksen,
lähettämällä poikansa kouluun, palveluksen, joka heitä oikeutti
jonkunmoiseen vahingonkorvaukseen. -- No niin -- sanoi muudan heistä
isossa seurassa -- jos hallitus tahtoo pojat kouluun, niin antakoon
meille vuotuista apua. Saavathan sotamiehetkin elannon ja palkan. Nyt
hallitus tahtoo koululapset; se saa ne siis elättääkkin.
Kuitenkin kolme tahi neljä noista yhdestäkolmatta vastahakoisesta
perheestä lähetti poikansa kouluun, osittain pelosta osittain
myöntyväisyydestä. Mitä muihin tuli, huomasi Emilio, ett'ei hän voinut
muuta tehdä, kuin odottaa sindacon ankaruuden seurauksia ja jättää omat
käännytyspuuhansa sikseen.
Kirkkoherra ja sihteeri.
Emilio oli saanut asumuksen pienessä tummanvärisessä rakennuksessa,
vähän matkan päässä koulusta; alikerrassa asui kunnallishallituksen
sihteeri ja ylikerrassa, paitsi Emiliota, neiti Pezza vanhan sisarensa
kanssa. Rakennus oli kulmatalo, jonka avoin piha antoi laaksoon päin.
Pihanpuolella oli ylikerrassa palkonki, jonka toisesta lasiovesta pääsi
opettajattaren pieneen asumukseen, toisesta Emilion huoneesen; palkonki
oli puuaitauksella kahtia jaettu.
Naimattomalla sihteerillä oli alikerrassa yksi huone ja kyökki, johon
eräs vanha vaimo tuli kahdesti päivässä hänen ruokaansa valmistamaan.
Emilio sopi vaimon kanssa niin, että tämä samalla valmistaisi
hänellekkin päivällisruokaa; hän söisi kumminkin omassa huoneessaan.
Yhteinen keittäjä antoi Emiliolle aihetta tutustumaan tuon
teräväleukaisen, piikkiviiksisen pikku sihteerin kanssa, jonka suuri
ujous oli raatihuoneessa herättänyt hänen huomiotansa. Pienellä
miehellä oli aina tapana, yksin kotonansakin, puhua matalalla äänellä
ja katsella ympärilleen, niinkuin olisi pelännyt joka tuolin taakse
urkkijan kätkeytyneen. Emilio oitis mieltyi tuohon miesparkaan, jossa
kaikki hänen toimeensa kuuluvat vaikeudet, tuskat ja vaarat näyttivät
saaneen ruumiillisen ilmestysmuotonsa; ja vaikka puhe tietysti kävi
jotenkin hitaasti, kun näet oli aivan mahdotonta saada häntä päästämään
suustansa varomatonta sanaa tahi yleensä muuta kuin hyvää arvostelua
kunnan viran-omaisista ja heidän teoistaan, viihtyi Emilio hänen
kanssaan ja vietti mielellänsä illat hänen huoneessaan.
Eipä kauan viipynyt ennenkuin Emilio keksi sihteerissä pahan tavan; hän
joi, mutta kotona yksinänsä, kentiesi vasta pimeän tultua. Emilio
huomasi sen siitä kaksinkertaisesta innosta, jolla hän illalla rupesi
asian-omaisia kehumaan. Juuri semmoisena hetkenä hän kerran mainitsi
kirkkoherran parantuneen ruusutaudista ja kehotti varovasti Emiliota
lähtemään kirkkoherraa tervehtimään. Kuullessaan Emilion aikovankin
sinne, hän ilahtui ja kuiskasi: -- Se on aina viisainta.
Sen kokemuksen nojalla, mikä Emiliolla oli Piazzenan kirkkoherrasta,
läksi hän hyvin vastenmielisesti papin luo, vakuutettuna, että kohtaisi
samanlaisen jumalanpalvelian. Mutta hän löysi, ei ainoastaan aivan
toisenlaista, vaan vieläpä ilmiön, jonka laista ei koskaan ennen ollut
tavannut.
Emilion tullessa kirkkoherra istui pitkän, kapean huoneen perällä,
ikkunan luona pienen pöydän ääressä, jolla oli yksi ainoa avattu kirja.
Alkoi juuri hämärtää ja ulkona satoi. Huone oli niin pimeä, ettei olisi
voinut arvaamallakaan arvata papin ikää, ellei hänen terävät
piirteensä, valtainen otsansa ja kotkannenänsä olisi kuvautuneet
iltahämyn valaisemaa ikkunaa vastaan; tuo sivukuva ilmaisi täysissä
miehen voimissa olevata miestä. Hänen tapansa vieraita vastaan-ottaa
oli yhtä jyrkkä ja omituinen kuin ulkomuotonsakin.
-- Kiitän teitä käynnistä -- hän sanoi opettajalle lyhyesti ja
kirkkaasti sekä ääntäen tavalla, joka, vaikka hiukan murteellinen,
ilmoitti melkoista sivistynyttä. -- Mutta jos olette tulleet tänne
puhumaan kanssani koulusta, niin olette turhaan itseänne vaivanneet.
Opettaja hämmästyi ja kysyi miksi, mutta lisäsi heti kuivasti: -- Olen
tullut tänne täyttämään kohteliaisuuden vaatimuksia.
-- Vai niin, no sitä parempi -- jatkoi pappi. -- Aion suoraan sanoa
teille käsitykseni asiasta. Minä en ollenkaan sekaannu kunnan
kouluasioihin siksi, että ehdottomasti hylkään kaiken, mitä siellä
tehdään. Olkoon sanottuna. En hyväksy sitä tapaa, jolla siellä puhutaan
uskonnosta, jolla lapsia kasvatetaan, en niitä perusteita, joiden
mukaan opettajia valitaan, opetussuunnitelmaa säädetään, oppikirjoja
määrätään, en mitään hyväksy; ja kun en saa kaikkea aivan
toisenlaiseksi, olen mieluimmin ääneti, ett'en turhaa melua nostaisi.
Opettaja yritti puhumaan.
-- Se on turhaa -- keskeytti pappi -- pyydän anteeksi. Jos olisittekin
aivan samaa mieltä kuin minä, olisi puheemme kumminkin hukkaan
heitettyä aikaa, sillä ette kumminkaan voisi opettaa omien ja minun
aatteitteni mukaisesti. Kansakoulu on semmoinen kuin se on tahi
jommoiseksi se on tehty, eikä yksikään opettaja voi sitä muuttaa.
Minussa on nyt kerran se järkähtämätön vakaumus, että jos ei
jumalallista lakia panna lastenkasvatuksen perustukseksi, ei sen
pohjaksi saada muuta kuin koko joukko mielettömimpiä vastakohtia, ja
että siis koulu semmoisena kuin se nyt on, uskonnon-opetus sivuseikkana
-- rehellisempää sitten olisi jättää se tykkönään pois -- s.o. koulu,
joka sysää Jumalan nurkkaan, ellei häveten peitä häntä kokonaan,
semmoinen koulu on nuorison turmio ja samalla yhteiskunnan perikato. En
ole mikään oppinut mies, enkä voi ajatuksiani paremmin lausua. Mutta
olen tästä yhtä varma kuin jostakin mittaus-opillisesta totuudesta. Se
on tosin pappi, joka teille puhuu, mutta minä vakuutan, että vaikka en
olisikkaan pappi ja vaikkapa en uskoisi yhtään mitään, olisin kumminkin
vakuutettu siitä, mitä olen teille puhunut. Saman selityksen olen
antanut sindacolle, jonka kanssa en tule toimeen. Sentähden en ruvennut
pyydettäessä tarkastusmieheksikään. Minä en ole tekemisissä lasten
kanssa muuten kuin kirkossa. Te saatte tehdä ja sanoa koulussanne juuri
mitä tahdotte. Tämän ajan koulua en tunnusta. Antakaa anteeksi
suorapuheisuuteni, me olemme nyt kerrassaan toisiamme ymmärtäneet.
Emilio oli kahden vaiheella pitikö suuttua tämmöisestä puheesta vai
tekeytyä väliäpitämättömäksi; vaan papin suorapuheisuus herätti hänen
kunnioitustansa ja hän sanoi: -- No niin, te pysytte vakaumuksessanne
ja minä omassani. Minä olen rehellinen mies ja semmoisena kasvatan
poikia; siinä on minulle kylläksi.
-- Siinä ei ole kylläksi -- sanoi pappi.
Opettaja katsoi häneen.