papin seisovan ovessa ja kädellään osottavan ojaa, jonka pojat olivat
kaivaneet.
Näistä iloisista muistoista huolimatta eivät Emilion ajatukset olleet
varsin valoisia, kun hän matkusti kylästä. Ajaessaan ketoja pitkin ja
hengittäessään puhdasta, hyvänhajuista aamu-ilmaa, toisteli hän
muistissaan mennyttä aikaa, niinkuin sitä ihminen aina tekee
jättäessään paikan, joka jonkun aikaa on tarjonnut kotia ja suojaa
elämän retkellä.
Minkälaista oli oikeastaan hänen elämänsä ollut näinä viimeisinä
kolmena vuotena? Hän ei ollut löytänyt sitä tyydytystä eikä sitä
ystävällisyyttä, jota oli toivonut saavansa; ei hän ollut tiedoissaan
edistynyt, eikä voinut sanoa keksineensä varmaa menetystapaa, jonka
mukaan luokka oli hoidettava. Hän tunsi hyvin, että paitsi tuota
ankaraa jäykkyyttä, johon oli turvautunut, löytyi vielä joku lämpimämpi
ja hedelmällisempi, hänelle mahdoton metoodi. Toinen ajatus painoi
vielä enemmän hänen mieltänsä. Hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että
koulu-opettajan vaatimattomassa virassa, joka kysyy niin suuria
uhrauksia itserakkaudelta antamatta vastaavaa aineellista palkkiota ja
kunniaa, on hyvin paljon rauhattomuutta. Voi hyvä Jumala! Tulisiko
vastakin olemaan niinkuin oli ollut, vai tulisiko hänelle vieläkin
vaikeampaa! Mielikuvituksissaan hän näki edessänsä koko sarjan kyliä,
joissa hänen vuoroon tuli asua aina myöhäiseen vanhuuteen asti, sekä
pitkän jonon sindacoja, kirkkoherroja, tarkastajia ja kiusaajia kaiken
ikäisiä, jos jonkin virkaisia, miehiä ja naisia, jotka vastaisuudessa
odottivat häntä, muutamilla kynät, toisilla luudat tai sakset pystyssä,
valmiina iskuja jakelemaan; ja hänen sielunsa syvimpään soppeen hiipi
hiljaa alakuloinen vastenmielisyys tulevaisuutta kohtaan. Mutta silloin
tapahtui jotain, joka johti hänen ajatuksensa aivan odottamattomaan
suuntaan.
Emilio tuli sattumalta katsoneeksi tarkemmin erästä vanhaa
sanomalehteä, joka hänellä oli kääreenä kirjan ympärillä ja näki siinä
kirjoituksen, joka kiinnitti puoleensa hänen huomionsa. Kirjoituksen
nimi oli: _Nyrkkitaistelia koulussa_. Siinä kerrottiin seuraavaa: --
Erinomaista kouluvoimistelua harjoitetaan Casarigan kansakoulussa,
jossa opettaja ja sindaco ovat ilmi vihollisia. Eräänä päivänä astui
luokkaan ovelle kolkuttamatta kunnan vahtimestari lakki päässä ja
puettuna isoon kappaan kuin Ernanin ryövärit. Hän tuli toimittamaan
jotakin sindacon asiata. Opettaja komensi hänet ottamaan lakkia
päästään. Vahtimestari nauroi opettajalle vasten silmiä. Silloinapa
toinen julmistui, ryntäsi kateederista alas ja löi lakin pois
vahtimestarin päästä. Tämä läksi raivoisana ulos, mutta palasi, viiden
minutin päästä, iso keppi kädessään ja töytäsi opettajaa vastaan. Vaan
saipa kun saikin tekemistä oikean aakkosten Simsonin kanssa, joka
yhdellä nyrkin iskulla sivalsi kepin hänen kädestään, nosti hänet
ilmaan ja heitti ulos kadulle. Vahtimestari erotettiin virastaan
pariksi päiväksi, mutta kuitenkin opettaja sai aika torat sindacolta,
joka ilmoitti kummallisen puolustussyyn vahtimestarin käytökseen: -- Se
oli näet vilustunut. -- Sanomalehtikirjoituksessa oli vielä pari
lausetta päätteeksi. Tämän kirjoituksen luettuaan huudahti Emilio
ilosta ja nauroi ääneen, niinkuin olisi jonkun vanhan velikullan nähnyt
edessään. Tuo nyrkkitaistelija-opettaja ei ollut kukaan muu kuin
Lerica, entinen korpraali seminaarin ajoilta.
Entinen korpraali.
Emilio olisi vieläkin enemmän ihastunut, jos olisi saattanut aavistaa,
että Lerican nimi, sattumalta keksitty neljän kuukauden vanhassa
repaleisessa sanomalehdessä, oli ikäänkuin joku noita selittämättömiä
enteitä, joita väliin elämässä sattuu, ja jotka tietävät että henkilö,
jota emme moneen vuoteen ole nähneet, seuraavana hetkenä, kadunkulmasta
kääntäessämme, ilmi elävänä seisoo edessämme ja saapi meidät
ällistyksestä seisahtumaan.
Tuskin oli kuukausi edellä kerrotusta seikasta kulunut, kun Emilio,
joka oli poikennut Turiniin veljiänsä tervehtimään, kävellessään Piazza
del Municipion pylväistössä näki edessään ihmisjoukossa pitkän, hiukan
köyristyneen selän ynnä punertavan niskan, jotka molemmat herättivät
hänessä himmeitä muistoja. Mies kulki hitaasti, ajatuksiin vaipuneena,
kädet selän takana. Nekin tuntuivat Emiliosta tutuilta. Hän astui
vinhemmin, tarttui mieheen kiinni ja huusi: -- Lerica! -- Kaksi suurta
silmää ja kahdet isot viikset kääntyivät opettajaa kohden: se oli hän.
-- Ratti! -- ärjäsi Lerica jykeällä äänellä, johon sotakomennossa oli
tottunut, laski ilon merkiksi lapiomaiset kätensä toisen hartioille ja
ravisti niin, että Emilio tärisi kiireestä kantapäihin asti.
Kysymyksiä sateli ristiin. Emilio kertoi vaiheensa muutamin sanoin ja
mainitsi nauraen sanomalehtikirjoituksen. Ystävän muoto synkkeni.
-- Mutta -- kysyi Emilio --- mitä sinä oikeastaan Turinissa toimitat?
Lerica ei heti vastannut. Jonkun hetken päästä hän pani kätensä ristiin
rinnalle, katseli Emiliota miettiväisen näköisenä ja sanoi: --
Tiedätkös, me olemme molemmat tehneet suuren tyhmyyden.
Vähitellen hän kävi kiivaammaksi ja kertoi tulleensa Turiniin
erään oikeudenkäynnin johdosta, joka hänellä oli Casarigan
kunnallishallitusta vastaan, missä oli ollut opettajana kolme vuotta --
sikamaisimmassa paikassa tämän maan pinnalla. Hän ei voinut ymmärtää,
kuinka oli saattanut suostua heidän ehtoihinsa kun, jo kolmenkymmenen
vuotiaana, jätti seminaarin: kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia
päivässä kunnan koulussa, ja muina päivinä piti rämpiä tunteja antamaan
kolmen kilometrin päässä olevaan kirottuun luolaan, kauhean kurjaa
tietä kesällä ja talvella; talvisin kylmä kuin Siperiassa, kesäisin
polttavan kuuma ja muina vuoden aikoina niin kosteata, että naama oli
tulla homeesen.
Ratti nauroi nähdessään Lerican poskien entiseen tapaansa hehkuvan.
Ensimäinen vuosi meni kyllä, sillä silloin hänellä oli ollut kunnon
sindaco, eläkettä nauttiva eversti, hieman turhantarkka, mutta muutoin
kunnon poika, jonka kanssa toimeen tuli. Mutta sitten hän sai sinne
ylpeän roiston, jota oli mahdoton kärsiä.
-- Ajatteles ensin, mitä kunnallishallitus tekee. Sen jäsenet ovat
järjestänsä rosvoja, jotka nauravat opettajille, laeille ja
Kristukselle. He tahtovat saada kauniin raatihuoneen, voidakseen
tilavasti vetää lähimmäisiään nenästä. He teettävät piirustukset
komeata rakennusta varten, jota nimittävät koulutaloksi, ja pyytävät
valtion apua. Hallitus, joka ei huomaa petosta, antaa kuusi tuhatta.
Senkin ketut rakentavat sitte huoneuston, sullovat koulut kahteen
pieneen alakerran huoneesen, täyttävät kaiken muun virkakunnallaan ja
pakoittavat meitä tunneilla kuulemaan heidän polkemistaan, tuntikausia
kestäviä hassuja keskustelujaan ja kokouksia, jotka kaikki markkinain
tavoin loppuvat tappeluihin. Aatteles tämän lisäksi -- -- Mutta ei,
kurja maailma, parempi on, ett'en enempää sano, sillä muuten raivostun
kuin turkkilainen.
Lerica pyysi Emiliota aamiaiselle. Toinen kiitti, mutta sanoi
matkustavansa yhden junalla. Korpraali tarttui siiloin Emilion
käsivarteen ja työnsi häntä edellään kuin pikkuista lasta, sanoen: --
Kas niin, kun nyt kerran olemme tavanneet toisemme tässä koiran
elämässä, niin sinä tulet, taikka minä kannan!
Lerica kääntyi Dora Grossan kadulle viedäkseen hänet _Kolmen kepin_
ravintolaan.
Tiellä Emilio kysyi, oliko toinen kuullut mitään Labaccio toverista.
-- Oh, Labacciosta -- huudahti korpraali. -- Siinä on nyt kerrassaan
mies, joka on luotu opettajaksi. Se on oikean tien älynnyt. --
Kyllähän hänellä oli ollut tietoja Labacciosta; olivat olleet
kirjeenvaihdossakin ensimäisenä vuonna, ja kuukausi sitten oli hän
toisen kumppanin kautta kuullut paljonkin Labacciosta. Se oli jo kolme
vuotta ollut opettajana Staloran kunnassa, jonne oli sitoutunut
kuudeksi vuodeksi. Uskottavinta oli, ettei hän koskaan tulisi sieltä
muuttamaan. Hän eli hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Muun muassa oli
kirjoittanut runoja sindacon syntymäpäiväksi. Oh, se vasta tiesi, miten
ihmisten suosio oli saavutettava. Starolan kunnassa hän oli
jonkinmoisena kaikkena-kaikessa, joka pisti nokkansa joka
talon asioihin. Hän kanniskeli kunnallishallituksen rouvain
päivänvarjostimia, oli joka pyhäksi pyydetty päivällisille ja
liehakoitsi vähäisen kaikkia puolueita. Olihan veitikka hiukan
latinaakin opiskellut ja valmisteli nykyään, kelpo maksua vastaan,
kesävieraitten poikia lukion aliluokille. -- Etkös ole koskaan lukenut
hänen kirjeitään _il Popolon_ lisälehdessä? Niissä on aina joku
sellainen kyhäys kuin esim. tarkastajan puheen ylistys, kertomus
päivällisistä, joita pidettiin poismuuttavan tuomarin kunniaksi, kuvaus
tutkinnon yhteydessä pidetystä juhlasta; kaikki höystettynä hienolla
imartelulla. Se mies näetkös osaa aapiskirjan ongella onkia itselleen
viidenkymmenen tuhannen myötäjäiset. Velikulta, me kaksi olemme oikeita
pöhköjä.
-- Entä oikeudenkäyntisi? kysyi Emilio, kun olivat istuneet tuota
välttämätöntä etulajia syömään.
-- Oikeuden käyntini -- vastasi Lerica kulmakarvojaan rypistäen -- nyt
siitä kerron. Kuulumaton konnamaisuus. Roistoja kaikki, sanon minä.
Sodan alkuna oli sindacon poika, oikea myyrä, joka minulla oli
luokassani. Isä oli saanut päähänsä, että pojan piti olla ensimäisenä
kaikissa aineissa. Vielä on toinen asia, joka sun ensin tulee tuntea.
Koska lapset eivät voineet mennä välitunneiksi kotiinsa, ottivat ruokaa
mukaansa kouluun, ja siitä yksinkertaisesta syystä, kun kaikki olivat
köyhiä, oli heillä vain leipää tahi polentaa[12] taikka joku omena, ei
sen enempää. Sitä vastoin sindacon poika, mokomakin pikku prinssi, oli
varustettu korilla, jossa oli linnunpaistia, pannukakkuja, karamelleja
ja viinipullo. Voit arvata, ett'en minä tuosta pitänyt. Tunnethan
mimmoisia pojat ovat, persoja ja ahmatteja häijymmin kuin eläimet.
Minua harmitti nähdessäni heidän sylkeänsä nielekselevän syötyänsä
leipäpalasensa, sill'aikaa kun tuo toinen mokoma, joka tuskin oli ruuan
arvoinen, pisti poskeensa herkkupaloja ja pöyhkeili niistä. Sanoinpa
hänelle muutamasti, ett'en tuosta pitänyt ja että hän ottaisi mukaansa
ainoastaan yhtä lajia, niinkuin muutkin pojat, eikä tulisi kouluun
munkin tavoin vatsaansa ahtamaan. No niin, silloin se sota alkoi.
Sindaco herran mielestä tämä oli oiva _casus belli_. Minun ei muka
sopinut laskea hänen poikansa suupaloja, isällä kait oli oikeus ajaa
poikaansa mitä tahtoi ja kuinka paljo tahtoi, ja jos minua harmitti
hänen syömisensä, sopi minun kääntää poispäin kasvoni. Arvannet, että
osasin vastata sille aasille, sille lurjukselle! Pahempaa oli, että hän
eräänä päivänä tuli valittamaan pojan arvosanoja liian huonoiksi, ja
milt'ei viitannut siihen, ett'en minä muka käsittänyt hänen kakaransa
lahjakkaisuutta. Vastasin aikovani tutkia poikaa tarkemmin, ja aloin
antaa hänelle todistuskirjaan kamelikurjen munan kokoisia nollia.
Silloinkos jyrisi ja salamoi. Hän koetti minua säikytellä.
Lerica nauroi väkinäisesti, kohotti hartioitaan; vaan pian hän taas
kiukustui, ja jatkoi: -- Ajatteles, se usutti koko kunnallishallituksen
minun kimppuuni ja ne tahtoivat pitemmittä mutkitta panna minut
viralta. Arvaappas minkä keinon keksivät. Minulla oli kontrahti
kuudeksi vuodeksi, eikä minua voitu erottaa muuten kuin opettajaksi
kykenemättömyyden nojalla tahi siitä, että saisin kolme varotusta
sopimattomasta käytöksestä. Ne roistot koettivat jälkimäistä keinoa.
Tulivat minua ärsyttämään, että suuttuisin ja menettäisin malttini.
Ajatteles, ärsyttämään minua, Carlo Lericaa. Eräs raakalainen, lihava
kunnallishallituksen jäsen, ammatiltaan parran-ajaja, joka oli koko
ensimäisen vuoden leukaani kaltannut ja nyt oli vimmoissaan siitä kun
olin itse ruvennut partaani ajamaan, sitä paitsi noiden toisten konnien
yllyttämä, tuli kouluun ja sanoi koko luokan kuullen minun menetelleen
puolueellisesti hänen poikaansa kohtaan sekä vaati häpeemättömästi
minua muuttamaan arvosanoja. Ja kun minä siihen jyrkästi sanoin,
ett'en, uhkasi hän poikain kuullen "toimittaa minulle harmia". Minä
vastasin: -- Tehkää niin! -- johon hän ärähti: -- Suus kiinni! -- Minä
punastuin hiusmartoa myöten ja ojensin jo käteni lyödäkseni -- --
Kaikeksi onneksi joku pyhimys minua pidätti. Mutta suutani en
säästänyt. Minä sanoin häntä suoraan siaksi -- -- aivan koreasti. Sen
johdosta minua varotettiin. Se oli näet ensimäinen varotus. Vaan
sittenpä olinkin varoillani. Ne olivat ihan hulluina vimmasta, ja mitäs
keksivätkään? Tuo teurastajan tapainen parran-ajaja oli huomaavinaan
minun olevan muka likinäköisen. -- Silmäthän sillä on ulkona päästä --
sanoo -- hän on varmasti sokea. Siitä kai jollain lailla selkoa saamme.
-- Oh, kun ajattelen miten sitten menettelivät, tekisi mieleni tuossa
paikassa palata sinne ja löylyttää heitä kaikkia kelpo lailla keskellä
kuntakokousta. Senkin lurjukset, jos heistä jonkun tapaan täällä
Turinissa, niin kannanpa häntä jaloista pitkin kaupunkia kuin kuollutta
kaniinia.
Emilio nauroi.
-- Sinä naurat -- sanoi toinen närkästyneenä. -- Mutt'ei siinä ole niin
mitään naurettavaa, kultaseni. Eräänä aamuna tulevat luokkaan, sindaco
ja tarkastusmies, varsin sikamainen julistus mukanaan. Minun piti muka
poikia varottaa pihan nurkkia likaamasta j.n.e. He käskivät minua oitis
lukemaan julistuksen pojille. Käsitin paikalla; roistot olivat tuon
kyhänneet varta vasten semmoisilla saivaren kokoisilla kirjaimilla,
pannakseen lukutaitoni koetukselle. Minä purin huuliani ja olin
äissäni. Sitten aukaisin julistuspaperin, ponnistin kaikki voimani ja
luin sen kompuroimatta. Sen jälkeen jätin lehden sindacolle
katseella, joka oli kotoisin helvetistä. He menivät tiehensä, sappi
halkeamaisillaan. Keksivätpä toisen konnankoukun. Vaan eivät he
silläkään kertaa onnistuneet. Vaalien aika tuli. Sinä tunnet minut:
minä teen mitä omatunto käskee, vaikka maailma siitä halkeisi. Äänestin
vallasta pantua sindacoa ja pidin julkisesti hänen puoltaan. Silloin
tulee eräänä iltapäivänä monta kunnallislautakunnan jäsentä hatut
päässä luokseni kouluhuoneesen, ilmoittamaan minulle, että olivat
saaneet jollain lailla tietää -- se ei suinkaan ollut vaikeata -- minun
hankkineeni ääniä kukistetulle sindacolle; se ei käynyt laatuun;
velvollisuuteni opettajana oli muka puolustaa vallassa olevaa
kunnallishallitusta; ja että he, jos pitkitin samalla lailla,
ryhtyisivät tehokkaisiin toimiin. -- Oho, hyvät herrat -- minä vastasin
-- Carlo Lerica ei anna niinkään säikyttää itseänsä. Minulla on
omatunto ja käsitys yhtä hyvä kuin muillakin, olen opettaja ja samalla
kansalainen ja pidän velvollisuutenani huomauttaa, että laki määrää
rankaistusta sille, joka koettaa vaikuttaa vaalimiehiin. -- Tästä
säväyksestä suuttuivat niin, että paikalla menivät yli kaikkien
rajojen: kun olivat palanneet kokoukseen, erottivat minut oitis
virastani, kysymättä mikä on oikein tai väärin, mikä lain mukaista,
mikä vasten lakia.
Tässä hän keskeytti ja tirkisti silmiin erästä kuuntelevaa viinuria.
Tämä, joka huomasi julmistuneen muodon, vetäytyi pois. -- Nyt
tulee paras -- pitkitti Lerica. -- Minä riennän prefektin luo
selittämään asiatani. Prefekti kumoaa erottamiskäskyn laittomana.
Kunnallislautakunta raivostuu, ei rupea alistumaan vaan sulkee koulun.
Vihollisuuksia jatketaan. Kouluneuvosto vahvistaa prefektin päätöksen.
Kunnallishallitus pysyy yksipintaisena. Mitä on tekeminen? Minä
kirjoitan _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen, joka puolustaa asiatani
ja neuvoo minua aloittamaan oikeudenkäyntiä. Juuri sitä ne
tahtoivatkin. Roistot, jotka tiesivät mitä oikeudenkäynnit maksavat,
nauroivat ja sanoivat: hänellä ei ole rahaa oikeutta käydäkseen.
Sitäpaitsi ovat, niinkuin tiedät, koululakimme niin sekavia, että usein
omien sanomalehtiemme asian-ajajat, vaikka ovatkin lain-oppineita,
joutuvat ymmälle. Kunnallishallitus voi aina toivoa jollain lailla
pääsevänsä pälkäästä. Toiseksi näkee hyvin eriskummaisia oikeuden
päätöksiä. Sanalla sanoen, minä epäilin. Mutta sanomalehti vaati minua
oikeutta hakemaan ja tuli avukseni. Millä lailla? Se oli sukkela tuuma.
Sanomalehdellä on kolme tuhatta tilaajaa, joiden puoleen se kääntyy.
Nyt on autettava koulu-opettaja Lericaa, jolle aiotaan tehdä vääryyttä.
Mies on ruti köyhä. Jos vaan kolmas osa teistä, tilaajista, lähettäisi
hänelle joka kuukausi kahdenkymmenen centesimon postimerkin, olisi tuo
jo kaksisataa lireä kuukaudessa ja siinä olisi hänelle kyllin. Minä
sain kaikkiansa kaksikymmentä seitsemän postimerkkiä ja olin siis
pakoitettu myymään puolet vähistä kaluistani suorittaakseni ensimäiset
oikeudenkäyntikulungit.
-- Ja nyt?
-- Nyt juttu kulkee kulkuaan. En missään tapauksessa enää palaa
Casarigaan; olen jo saanut toisen viran. Jos ei muuta, tahdon kumminkin
pakoittaa heitä maksamaan loput palkastani, ymmärräthän. Senkin rosvot!
Saatoitko aavistaa valitsemaamme virkaa niin häijynmoiseksi? Näetkös,
minä aavistan minkä lopun saan, jos siinä pysyn: jonakin päivänä lyön
kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen kokonaisuudessaan ja joudun
vankeuteen, taikka räjähdän itse sirpaleiksi kuin kranaatti ja lennätän
koko koulun palasina ilmaan.
Emilio antoi hänen rauhoittua tyhjentämällä lasillisen viiniä; sen
jälkeen hän hymyellen kysyi toveriltaan asiaa, joka seminaarin ajoilta
asti oli ollut hänen huulillaan.
-- Sanoppas minulle suoraan, Lerica, kuinka koskaan päähäsi pälkähti
ruveta opettajaksi?
Lerica vaikeni hetkisen ja vastasi sitte tyynesti? -- Rupesin, siksi
että olen aasi.
Oh, et sanokkaan mitä ajattelet -- virkki Emilio. -- Sinä et siis -- --
löydä mitään tyydytystä opettajantoimessa?
Lerica suuttui.
-- Mitä tyydytystä siinä olisi löydettävänä, jos saan kysyä! -- hän
vastasi ja löi nyrkkiään pöytään. -- Saatamme puhua peittelemättä.
Tahdotko uskotella minulle olevasi onnellinen? Annas kuulla mitä
tyydytystä sinä olet löytänyt.
Emilio vastasi uudella kysymyksellä: -- Etkö esimerkiksi pidä
pojistasi?
Entinen korpraali tuijotti silmät pystyssä Emilioon ja kysyi sitte
vilpittömästi hämmästyneenä: -- Pojista -- -- Mutta nehän ovat oikeita
pahan sikiöitä. Kuinka, olisiko sinulla siitä toinen käsitys. -- Siinä
tapauksessa, suo anteeksi, luulen sinun näinä kolmena vuotena tutkineen
tähtitiedettä, sen sijaan että olisit opettanut poikia. Etkö sinä heitä
tunne? Ehkä olen jonkun ihmeen kautta saanut osalleni Itaalian
ilkeimmät roiston-alut. Mutta siitä ei kannata kiistää; kaikki he ovat
yhtäläisiä. Valehtelioita ovat kaikki tyyni ja viekkaita järjestään --
oi, niin viekkaita! Joka pojassa asuu koko pesue lurjuksia. En tunne
yhtään poikkeusta, en ole löytänyt ainoatakaan, joka ei milloin tahansa
olisi valehdellut kuin vanha varas, yksin sentähden, että
valehteleminen häntä huvittaa -- Oh! -- huusi hän ja pudisti nyrkkiänsä
nenänsä alla -- minkälaisia mallipoikia olen saanut osalleni! Kun vaan
heitä muistelen, kuohuu vereni. Aatteles, nuo kyynärän korkuiset
veijarit kirjoittivat minulle nimettömiä kirjeitä, täynnä
hävyttömyyksiä. Muutamat väärensivät todistuksensa, ja tuntuipa siltä
kuin olisivat kymmenen vuotta sitä tointa harjoittaneet. Oli yksikin,
joka kokonaisen vuoden huvikseen matki tätä oikean olkapään liikettä ja
teki sen aivan silmäini edessä kymmenesti päivässä, kertaakaan
nauramatta, ett'en saisi syytä heittää häntä pihalle. Yhdeksän
kuukautta hän kiusasi minua tuolla olkaliikkeellään; ja hän näki, että
minä vapisin. -- -- Vieläkin kun tuota ajattelen, antaisinpa kuukauden
palkan, kun saisin oikein pieksää sitä poikaa. Sitä paitsi -- niin,
monta muuta. Voisin lukea sulle pitkän litanian pelkkiä kiusantekoja.
Lyhyesti, kaikki he ovat roistoja.
Emilio nauroi.
-- Sinä naurat, sinä? -- Mutta se on kieltämätöntä totta. Ainakin
maalla varastavat he kaikki. Veiväthän kerran piipun taskustani. Oh,
muistan hyvää opettajaamme, Megaria, kuinka hän ehtimiseen kertoi
Rousseau'n Emile'stä: _Ihminen syntyy hyvänä_. Ennen kaikkea hän syntyy
sikana. Oletkos huomannut, millä vastenmielisyydellä lapsikakarat
antavat pestä itseänsä. Ystävä, ole varma siitä, että ihminen on roisto
kätkyestä alkaen. Minä sanon sinulle, että niin on asia. Pojat ovat
tästä loistavimpana todistuksina. Sitten tulee itsekkäisyys, käsitys
siitä, ett'ei ole mahdollista tehdä kaikkea pahaa jota mieli tekisi,
lopulta pelko, joka pitää ihmistä hiukan aisoissa, sekä tottumuksen
voima, joka jonkun verran häntä ojentaa. Mutta niinkauan kuin pelkkä
luonto hallitsee, näet kyllä minkälaisia ovat: kynsivät äitinsä
rintoja, lyövät niin pian, kuin kykenevät kättä kääntämään, repivät
hyönteisiä palasiksi, nyhtävät höyhenet elävistä linnuista ja pistävät
silmät sammakoilta. Katseleppas heidän tappelevan keskenänsä: he ovat
kurjempia kuin Tsulukafferit. He puhuvat vain tappamisesta. Minulla oli
oppilas, joka niin pian kuin rahaa sai, osti Turinilaisen sanomalehden
lukeakseen puukoituksista. Hae sinä kiitollisuutta noista huonosti
kesytetyistä pedoista. Koeta heihin ymmärrystä istuttaa! Ei vaikka
kirveellä pään halkaisisit. Ja sitte tullaan ja puhutaan opettajille
lempeydestä! Täytyy tosiaankin olla mielipuolen, uskoakseen että poikia
voi kurissa pitää muuten kuin korvapuusteilla ja potkuilla. -- Siis --
kysyi Emilio -- lyötkös niitä? Lerica vastasi ylenkatseellisesti: --
En. -- Hän mietti hetkisen. -- Minä en lyö heitä, koska varmaan
hakkaisin heidät kuoliaiksi. Kun joku on minua äärimmäisiin saakka
ärsyttänyt, ett'en enää tiedä mitä teen, niin töytään häntä vastaan
nyrkki pystyssä ja puistan nyrkkiäni hänen nenänsä alla, näin tällä
lailla, rautaista nyrkkiäni, annan hänen sitä haistaa, sivelen hänen
nokkaansa sillä sekä nimitän häntä roistoksi, karanneeksi rosvoksi ja
siaksi. Oi, jospa saisin kiukkuni laskea valloilleen! Väliin pelkään
saavani halvauksen. Enhän uskonut ihmissikiöitä semmoisiksi sioiksi,
kuin nyt olen oppinut heitä tuntemaan koulupenkeillä. Mutta näetkös,
jos heistä kerran vasta tulee sindacoja ja tarkastusmiehiä, eihän ne
voi tulla pahempia kuin meidän nykyisetkään. Juokaamme sen asian
päätökseksi ja puhukaamme muusta.
Lopun aikaa puhelivat seminaari-ajoista; mutta jälleen tultuaan Dara
Grossan kadun pölyyn ja ihmishälinään, kääntyi puhe taas heidän
virkoihinsa.
-- Vai niin -- sanoi Lerica ja pisti kätensä ystävän kainaloon -- sinua
tyydyttää "kasvattajan kallis toimi"?
-- Tyydyttää ja tuottaa iloa -- vastasi toinen; -- ja minä koetan olla
tyytyväinen osaani. Minä pidän pojista.
-- No niin -- sanoi korpraali pilkallisella äänellä -- sinä olet
entisesi kaltainen. Sinä olet sydämmen opettaja. -- Hän kuohahti
jälleen. -- Hitto vieköön, on minullakin sydän! Mutta ihmiset
käyttäytyvät niin, että se pakahtuu kiukusta. Onko se minun vikani,
että ne roistot luonteeni muuttavat? Mutta jo riittää; saa nähdä kuinka
menestyn uudessa paikassani, Badotinossa. Olen päättänyt, ett'en
ainakaan minä ole ensimäinen, joka sytytintä heilautan. Kunhan vain
pääsisin tuosta siunatusta oikeudenkäynnistä.
-- Onko päätös tänään odotettavissa -- kysyi Emilio.
-- Tänäänkö? -- Ei. Minä en suinkaan ole sen takia Turiniin tullut.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän puristi ystävän kättä ja kertoi
tulleensa pientä hempukkaa tapaamaan.
Emilio ei voinut olla nauramatta, niin lystimäiseltä asia hänestä
tuntui: tuo kiivasluontoinen Goliat rakastuneena, kumarruksissa nuoren
tytön vieressä.