tyynen ja ylpeän onnellisen muotonsa, tuommoisen rakastetun naisen
muodon, joka tuntui julkeatakin julkeammalta. -- Rakkaus lie saanut
hänet pois suunniltaan -- niin sanottiin -- kun uskaltaa noin esiytyä.
Tietoja jutun vaiheista ahmimalla ahmittiin. Asia oli siirtynyt
tuomarista yleisen syyttäjän huostaan. Kirkkoherra oli hankkinut
asian-ajajan kaupungista; todistajia oli haastettu. Määrättiin jo päivä
lopullista oikeuden tutkintoa varten. Moni oli päättänyt saapua
kuuntelemaan. Pari päivää aikaisemmin matkustivat sekä kirkkoherra että
opettajatar oikeuspaikkaan, kumpikin sentään eri aikoina. Vaan tuon
suuren päivän aamuna levisi paikkakunnalla hämmästyttävä uutinen:
oikeudenkäynti olikin jätetty sikseen. Asian-ajajat olivat taivuttaneet
molemmat riitapuolet ajoissa sovintoon. Tämä oli loistava tappio
kirkkoherralle. Opettajatar peruutti haasteen ja pappi maksoi hänelle
tuhannen lireä vahingonkorvausta sekä antoi kirjallisen selityksen,
jossa selvin sanoin vakuutti koskaan ei aikoneensakkaan loukata
opettajattaren kunniata, vaikka oli käyttänyt liian kiivasta kieltä,
pelkästä uskonnon puolustuksen innosta.
Tämä oli kova isku. Opettajatar palasi Piazzenaan kauniine, raukeine
silmineen, mutta ilman voittajan muotoa ja alkoi seuraavana päivänä
koulunsa, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kirkkoherra
lymytteliihe jonkun aikaa. Hänen kirjoituksensa opettajattarelle
julkaistiin sanomalehdessä, jota muutama tusina levisi kylään, ja
numerot kulkivat siellä kädestä käteen. Sanalla sanoen, opettajattaren
voitto oli täydellinen. Ja sitten tapahtui, mitä luonnollisesti
pitikin tapahtuman. Kun vastustuspuolue huomasi kirkkoherran
ystävineen nöyryytetyksi, onnitteli se julkisesti opettajatarta, jonka
vaaran hetkenä oli jättänyt suojatta, ja käänsi sarvensa lymyssä
piileilevää vihollista vastaan. Olihan vihdoinkin aika tullut, kun
saatiin puhua suu puhtaaksi! Tuo pappi hassu saattoi koko kunnan
hunningolle. Kuukausi takaperin oli hän neuvonut sindacoa vastaamaan
asian-omaisille, jotka kysyivät yösijoja kylän läpi marssivalle
hevosrykmentille, ett'ei sitä voida Garascoon sijoittaa pikien ja
heinien puutteen tähden, -- vaikka kumpaakin oli yllin kyllin.
Joukon oli täytynyt marssia toiseen kylään, suureksi vahingoksi
Piazzenalle. Ja syyksi sanottiin sotilasten muka turmelevan maakylien
asukkaita! Sitäpaitsi pappi oli ottanut kuusikymmentä centesimoa
kastetodistuksesta niiltäkin, jotka olivat syntyneet ennen 1866, vaikka
lain 147 § toisin määrää. Entäs sitte sekin hävyttömyys, hautauttaa
kastamattomia lapsia aivan kirkon läheisyyteen. Ja vihdoin tuo rettelö
kreivittären testamentista. Koko papin entisyys kaivettiin maasta,
yksin historiat kahdesta hänen näköisestään pikku nulikastakin. Häntä
haukuttiin ääneen kahviloissa ja kauppapuodeissa, uhattiinpa selkään
antaa, jos uskaltaisi nenäänsä ovesta pistää.
Tästä huolimatta rupesivat parin viikon päästä kirkonpalvelia ja
kirkkoherra kylässä kävelemään, toisella hattu niskassa, toisella
korvalla. He katselivat vihollisiansa entiseen tapaansa synkästi ja
vihaisesti, ja saivat osakseen samat tervehdykset kuin ennen,
niiltäkin, jotka olivat enin heitä soimanneet. Ainoa muutos oli se,
ett'eivät koko vuotena sekaantuneet koulun asioihin. Nuorella
opettajalla ei ollut aineitten valinnan puolesta enää vähintäkään
kiusaa sindacosta.
Emilio oli kumminkin hakenut paikkaa Altaranan kylässä Alpeilla, jonne
demokratinen ja parannuksia puuhaava sindaco tahtoi nuorta opettajaa,
ja hän sai viran Golin perheen suosituksella. Siellä oli riittävä
palkka ja siihen hän tyytyi.
Uusi tarkastaja.
Emilio eleskeli rauhassa ensi tarkastukseen saakka, jolloin hän
mielipahakseen näki, ett'ei tuo hyvä tarkastaja Garascon ajoilta
palannutkaan, ja sai kokea, että tarkastajan muutos saattaa tuoda
paljon ikävyyksiä mukanaan, Uusi tarkastaja oli neljänkymmenen vuotias,
pienenläntä mies, leukaparta Napoleonin tapaan, mustassa puvussa,
suruharso hatussa. Hän oli edellisen suora vastakohta, ei ainoastaan
luonteen puolesta vaan mielipiteissäänkin, niinpä tosiaan joko sitte
varsin tahi tarkoituksetta, kaikissa mielipiteissään. Mikä Emiliota
enin huolestutti, oli tarkastajan hyvää päätä todistava selvä ja terävä
puhe, joka pohjia myöten järkähytti Emilion tähän-astiset käsitykset
opetuksesta. Hän astui luokkaan, perässään juhlallinen seurue, johon
kuului sindaco, tarkastusmies, koulu-legaatti ja eräs vieras, kaikille
tuntematon nuori mies. Vaikka hän ei oikeastaan moittinut opettajaa,
oli hänellä aina jotain muistuttamista; kaikki oli hänen mielestään
huonoa ja piti _ab imis fundamentis_[10] parannettaman. Hetken aikaa
hän kuunteli opetusta, keskeytti keskellä lausetta ja kysyi
opettajalta: -- Te seuraatte siis sokratillista metoodia?
Opettaja vastasi käyttävänsä vuoroin esittävää vuoroin kyselevää
opetusta, sen mukaan kuinka asia kulloinkin vaati, mutta että kyselevä
oli hänen mielestään ainakin ensimäisen luokan oppilasten suhteen
paras. Niin hän oli menetellyt kaksi vuotta ja oli siihen varsin
tyytyväinen.
Tarkastaja pudisteli päätään. Hän oli ehdottomasti sokratista metoodia
vastaan, sillä se kehitti pelkkiä itserakkaita tyhjänpuhujia. Se oli
vain hukkaan heitettyä aikaa. Kaksi kymmenestä hyötyi siitä, ja muut
olivat ainoastaan papukaijoja, jotka arvaamalla vastaelivat. Se oli
pallon heittoa sanoilla; epäilemättä hyvin mukava metoodi opettajalle,
mutta sen aika oli ollut ja mennyt. Opettajan yksin tuli puhua eikä
koko luokan hänen kerallaan, sillä sehän muistutti ihmisen puheesta
kai'un kanssa. Opettajan piti aina puhua, toistaa sanansa, kun sitä
tarvittiin, ja niin paljon kun suinkin harjaantua esitelmän pidossa.
Koska oppilaan oli opittava kaikki opettajan suusta, niin pois kirjat
ja muistiinpanot! Ainoa aimo opetusmestari on ihmis-ääni.
Ohimennen kajottuansa kasvatuksen probleemiin, tarkastaja hieman
pilkallisesti kysyi Emiliolta: -- Vai niin, te tutkitte luonteita?
Koetatte siis vaikuttaa lasten sydämmiin?
Siinäkin asiassa oli hän aivan vastakkaista käsitystä; hänen mielestään
opettajalle ei muu kuulunut kuin opetuksen antaminen. Kaikki aika, mikä
käytetään sydämmen kehittämiseen, ryöstetään opetukselta, eikä kanna
hedelmiä. Opettaja ei voi oppilaille korvata isää, äitiä tahi
sielunpaimenta. Hänen tulee kehittää ymmärrystä eikä muuta, ja siinä on
kyllin. Toiselta puolen on esimerkki ainoa, joka opettaa; kaikki muu on
tuulen pieksemistä, joka juoksee pojan läpi niinkuin vesi
kattorännissä. Hän päätti: -- Ainoastaan elämä, intohimot ja tarpeet
ihmisen muodostavat. Te luulette kasvattavanne poikaa mieheksi näillä
penkeillä, ja kuitenkin täällä kehittyy ainoastaan epämääräinen olento,
jonka sukuvietti, kunnianhimo, ahneus -- nuo kolme tulikoetta --
muuttavat aivan äkkiä miksi sattuu, ilman että kukaan ihminen voi sitä
ennalta määrätä. Siis hukkaan pantua vaivaa.
Tarkastaja teki oppilaille muutamia kysymyksiä ja oppilaat vastasivat.
Hän moitti heidän latelevan vastauksensa ulkomuistista, ja sanoi
opettajalle: -- Muistakaa Ratich'in mielilausetta: Ulkoaluku on luonnon
ja järjen raiskaamista. -- Sitten hän katseli vihkoja ja moitti
kansakoulujen liiallista aineitten kirjoittamista. Aivan tarpeetonta on
rasittaa lapsia lausumaan ajatuksia, joita heillä ei ole; se on samaa
kuin harjoittaisi heitä pukemaan vaatteita tyhjän ylle. Isänmaalliset
ainekirjoitukset hän hylkäsi; eihän sovi lapsen sielussa henkiseen
rasitukseen liittää isänmaan käsitettä tahi muita korkeita asioita,
sillä siten rupeavat niitä kauhulla tahi väliäpitämättömyydellä
katselemaan. Hän antoi lasten lukea ääneen ja moitti ääntämistapaa;
virheellisyys johtui vajanaisesta tavaamisen opetuksesta. Lopulta hän
ilmoitti julkaisevansa kiertokirjeen, jossa hänen aatteensa olisivat
esitettyinä. Sanalla sanoen, maailma oli uudeksi muodostettava. Jättäen
opettajan pään täyteen sekasotkua meni hän saattonsa seuraamana
tiehensä.
Surkea päivä.
Tosin oli tarkastaja lausunut useita totuuksia ja paljon huomioon
otettavaa; mutta voidaksensa seurata hänen aatteitaan olisi Emilion
täytynyt, ei ainoastaan opetustapaansa muuttaa, vaan itsekin tulla
aivan toiseksi. Pitkän, tunnollisen harkinnan perästä hän tuli samaan
päätökseen, johon opettajat tavallisesti tämmöisissä kohdissa tulevat:
hän päätti pitkittää aivan samaan tapaan kuin ennen. Mutta silloin
sattui tapahtuma, joka vasten hänen tahtoansa teki muutoksen luokassa.
Eräänä aamuna, kävellessään kaukana kylästä silkkiäispuitten
varjoomalla käytävällä, joka kulki pitkin maantien viertä, näki Emilio
lääkärin ratsastavan vastaansa tiellä. Tämä palasi tavallisilta
sairaskäynneiltään, vihreät silmälasit nenällä ja sateenvarjo levällään
auringon häikäisevää valoa torjumassa. Kun olivat tulleet lähelle
toisiansa, pysäytti lääkäri hevostansa, tervehti opettajaa ja sanoi
käyneensä katsomassa erästä hänen oppilastansa, joka asui vähän matkan
päässä siitä. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta Emilio muisti äkkiä
luokaltaan erään Dobetti nimisen oppilaan olleen neljätoista päivää
poissa.
-- Kuulkaas -- lisäsi hän -- teidän pitäisi mennä sinne -- että hän saa
nähdä edes yhdet kristilliset kasvot, ennenkuin kuolee. Vanhempansa
ovat oikeita konnia!
Lääkäri pani hevosensa liikkeelle. Opettaja kysyi: -- Mikä tauti
hänessä on? -- Lääkäri vastasi, hiljaa eteenpäin ratsastaen: -- Oi, se
tauti, jonka rääkätyt lapset saavat. -- -- -- Voi semmoisia roistoja,
semmoisia roistoja!
Emilio meni maantien yli, kulki poikki peltojen polkua pitkin ja tuli
pienelle tuvalle, jossa ei mitään liikettä näkynyt. Hän astui pihaan.
Heinäkuorman suojassa istui kaksi pientä poikaa ja vähäinen tyttö aivan
hiljaa; he näyttivät olevan siskoksia. Emilio meni suoraan ovelle,
johon oli naulattu pyhän neitsyen kunniaksi sepitetty laulu, ja
kolkutti. Ovi avattiin, ja Emilion edessä seisoi mies ja vaimo keskellä
lattiaa, käsivarret riipuksissa, molemmat kylmäkiskoisen ja jäykän
näköisiä.
Emilio sanoi olevansa koulu-opettaja ja kysyi:
-- Kuinka sairas voi? -- Vaimo loi silmänsä maahan, mies puisti päätään
ja vastasi selvällä äänellä: -- Hän muuttaa majaa.
-- Te näytte kantavan asian tyynesti -- huomautti opettaja ja katseli
heitä.
-- Minkäs sille tekee? -- sanoi vaimo huoaten.
-- Se on jo kolmas lapsi, jonka Herra meiltä ottaa.
-- Missä hän on? -- kysyi opettaja.
Mies näytti sormellaan pientä ovea, vaimo avasi sen ja Emilio astui
sisään molempain seuraamana. Se oli mustaseinäinen huone, jonka
puoleksi täyttivät risukimput ja kaikellaiset peltokalut. Sisään
astuessaan Emilio polkaisi vaapsahaispesää, joka lie pudonnut
seinähirsistä. Sänkyä ei näkynyt. Mies osotti nurkkaan risukimppujen
taakse. Opettaja kääntyi sinne. Hän näki sängyn, ja kasvot jotka
kuolema jo oli merkinnyt.
Hämmästyksen ja kauhun valtaamana hän seisoi hetkisen hiljaa. Töin
tuskin hän tunsi pojan kuihtuneet kasvot, jotka olivat vahankarvaiset
ja kiilsivät hiestä; kärpäsiä oli asettunut painuneitten silmien
kulmiin, rinta kohosi ja laski ankarasti. Poika makasi olkipatjalla,
joka oli sijoitettu jonkinmoiselle laudoista kyhätylle alustalle. Pään
alla oli siniraitainen, likainen, päällisetön tyyny. Hänellä oli yksi
ainoa lakana, joka toiselta puolen oli valunut kivilattialle. Likainen
paita oli avoinna, niin että tuon laihan ruumiin kylkiluut näkyivät.
Rikkanaisen, komuutin virkaa tekevän pallin alla oli leipäpalanen.
Huone haisi varsin pahalle.
Emilio lähestyi pään-alusta, pani polvilleen ja laski toisen kätensä
pojan laihan käden viereen sängyn laidalle, mutta ei uskaltanut häneen
kajota.
-- Tunnetko minua? kysyi opettaja.
Ääntä kuullessaan poika hitaasti käänsi silmiään ja katseli
välinpitämättömästi opettajaa.
Emilio toisti kysymyksensä.
Silloin näkyi sairaan silmissä väläys, niinkuin kaksi kipinää olisi
syttynyt niiden syvyydessä, huulet liikkuivat, venyivät pitkiksi ja
saivat vaivalla lausuneeksi: opettaja. Emilio säpsähti tuota sanaa
kuullessaan, juuri kuin nyt olisi ensi kerran kuullut siinä jotain
ihanaa ja soinnukasta.
Samassapa hän kauhukseen tunsi jotain liikkuvan kaulallansa. Hän
katseli mikä se oli. Se oli pojan käsi, joka hitaasti oli kohonnut
pitkin takkia, saapunut kaulukseen ja piti siitä kiinni.
Silloin Emilion valtasi ääretön säälin tunne, ja hän otti käteensä
pojan kylmän, tahmean käden, joka ei häntä enää inhottanut. Hän haki
mielessään lohduttavia sanoja, mutta ei löytänyt ainoatakaan. Julmaa
olisi ollut sanoa pojalle: -- Rohkeutta, rohkeutta! -- Hän saattoi
ainoastaan kysyä: -- Dobetti, tekeekö kipeätä: -- Poika teki myöntävän
liikkeen silmäluomillaan ja hengitti raskaasti.
Opettaja muisti kerran toruneensa poikaa huolimattomuudesta. Hän
muisteli pojan ääntä, huonoa lausumista ja hymyä, vaan tuo kaikki
tuntui hänestä hyvin kaukaiseen aikaan kuuluvalta.
Sairas poikanen katseli lakkaamatta opettajan silmiä, niinkuin olisi
huomannut niissä kyyneleet, ehkä ensimmäiset, joita hänen tähtensä
vuodatettiin. Pieni käsi piteli lakkaamatta opettajasta kiinni. Tämä
koetti johtaa ajatuksiansa johonkin muuhun, päästäksensä sieluansa
painavasta surumielisestä säälistä. Olihan poika paran parempi päästä
pois. Mikä elämä olisi hänen osaksensa tullut? Mitkä ilot häntä
odottaisivat? Vähänpä kuolema häneltä vei! Emilion sydän nousi kapinaan
näitä ajatellessaan. Kaikki niin turhaa, säälimätöntä ja kauheata!
Kuoleva lapsi! Suuri Jumala! Syntyä, syödä hiukkasen mustaa leipää,
saada selkäänsä ja kuolla! Toinenkin ajatus lensi läpi hänen päänsä:
tuommoinen surkea kuolema, kurjassa hökkelissä, kovan leipäkannikan
varalla, tunnottomain vanhempain hoidossa on jotain tavallista, jota
tapahtuu joka päivä, tuhannesti, ehtimiseen. Inhottava ajatus!
Poika katsoi yhä terävästi opettajaan. Katsellessaan noita tuijottavia
silmäteriä, jotka himmentyivät ja lähestyivät toisiansa niinkuin poika
olisi ruvennut kieroon katsomaan, tunsi opettaja suurta levottomuutta,
jopa sisällistä kauhistusta, juuri kuin olisi pelännyt tuossa katseessa
iankaikkisuuden salaisuuden selviävän. Sairas hengitteli kiivaammin,
yskäisi väliin ja silloin valui suusta märän sekaista kinaa; silmät
painuivat pään sisään, käsi kylmeni. Senjälkeen hän liikutteli
huuliaan, niinkuin olisi äänettömin kielin lausunut kamottavia sanoja.
-- Hän kuolee -- sanoi isä.
-- Pankaa polvillenne, niin että hän teidät näkee -- sanoi opettaja.
Ainoastaan äiti rupesi polvilleen, peittäen toisella kädellä
kasvojansa.
Silloin poikaa puistutti yksi noita viimeisiä elon-ilmauksia, jotka
väliin pakoittavat lapsia viimeisillä voimillaan sopertamaan sanoja,
mitkä ainaiseksi avoimina haavoina jäävät kirveltämään vanhempain
sydämeen. Sairas kävi levottomaksi, puristi kiivaammin opettajan takin
kaulustaa ja huusi, mulkoillen silmiään: -- Voi opettaja, opettaja,
loppu tulee!
Käsi aukeni, putosi alas, ja kasvot jäykistyivät liikkumattomiksi,
hämmästystä osoittaviksi.
-- Hän on kuollut -- sanoi isä.
Opettaja kääntyi poispäin kauhistuneena; mutta samassa
silmänräpäyksessä hän noudatti sydämmensä kehoitusta, kumartui kuolleen
ylitse ja suuteli häntä huoaten otsalle.
Sitten hän nousi ylös ja pyyhki kyyneleensä. Kun hän näki vanhemmat,
äidin silmät tuskin punaisina, isän kulmat rypyssä, jotta näyttäisi
murheelliselta, seisovan keskellä huonetta, ei hän voinut olla
sanomatta ylenkatseellisella äänellä: -- Mahdatte edes valvoa kuolleen
ruumiin luona.[11]
Mies ja vaimo seurasivat häntä aurinkoiseen pihaan vievälle ovelle.
Siellä pidätti äiti hänet, sanoen että olivat köyhää väkeä, jolla oli
paljon lapsia; jos hän hyväntahtoisesti antaisi jotain hautajaisiin,
hän, joka oli ollut poika raukan opettajana -- -- --
Emilio pisti muutaman vaskirahan vaimon käteen, käänsi hänelle
selkänsä, astui nopeasti pihan poikki ja kulki peltojen ylitse vievää
polkua polttavassa auringon paahteessa. Hän astui kuin olisi hän ollut
sekaisin; hänen sielunsa syvimmässä syvyydessä liikkui tuo kamala
tunto, jonka valtaan ihminen joutuu katsottuaan äsken kasvoista
kasvoihin kuolemata, ja joka kumoo kaikki hänen entiset käsitteensä
elämästä sekä tekee maailman hänen silmissään värittömäksi. Hän näki
yhä edessään nuo pienet liikkumattomat, ongelman tapaiset kasvot.
Ne liitelivät hänen edessään, kääntyneinä häneen päin kuin
ylenluonnollinen ilmestys, ja niiden kanssa muita, tuhansittain muita
kasvoja, yläpuolella, alapuolella, sivulla, lähellä, kaukana;
lukemattomien kuolleitten lasten kalpeita kasvoja, koko tuo ääretön,
surkea tappotanner, jolla pienokaiset taistelevat huolimattomuutta,
ilkeyttä, lemmettömyyttä ja kurjuutta vastaan, ja kuolevat kenenkään
hyväilemättä, kenenkään säälimättä. Ja kaikki tuo tuntui hänestä niin
hirmuiselta, että hän, pelastuakseen elämää ja ihmisiä kerrassaan
inhoamasta, haki turvaansa taivaallisessa, maallisia oloja ulommas
ulottuvassa toivossa.
Pettymys.
Kun Emilio tässä mielentilassa jälleen aloitti työtään, sydämmessä tuo
entinen rakkaus lapsiin, joka taas oli vironnut surun ja säälin
tunteista, näki hän monena päivänä jokaisen oppilaan kasvojen takana
toiset, kalpeat ja kuihtuneet kasvot, aivan semmoiset kuin ne, joita
kurjassa kodissa oli suudellut. Ensimäinen seuraus oli, että hänen
tavallinen ankaruutensa tahtomattakin lauhtui; sitten, kun hän tuli
ajatelleeksi, että kumminkin jättäisi paikkakunnan, hylkäsi hän ehdon
tahdon ennen seuraamansa rautaisen kurinpidon, osittain henkeänsä
lepuuttaakseen, osittain tehdäksensä koetta. Oitis hän tunsi suurta
helpoitusta, ikäänkuin olisi riisunut yltään ahtaan, hengitystä
ehkäisevän takin. Hän luuloitteli voivansa viimeiset päivät olla
ystävällisenä ja lempeänä sen kunnioituksen nojalla, jonka kahden
vuoden ankara kuri oli perustanut.
Pelkkää pettymystä! Tuskin oli neljä tahi viisi parasta ja helpoimmin
hallittavaa poikaa, jotka eivät väärin käyttäneet höllitettyjä
ohjaksia. Kaikki muut muuttuivat vähemmässä kuin viikossa hänen
silmäinsä alla pikku pedoiksi, niin että Emilio nyt pitemmittä mutkitta
uskoi opettajan tosin voivan lempeästä ankaraksi muuttua, mutta ett'ei
ole koettamistakaan päinvastaiseen suuntaan, kääntämättä luokkaansa
ylös alaisin.
Neljäntoista päivän päästä Emilio ei enää poikiansa tuntenut. Niistäkin
oppilaista, jotka olivat tuntuneet ymmärtäväisiltä ja ujoilta, oli
pulpahtanut esiin, ikäänkuin halkeavista siemenkoteloista, ilmetyitä
pikku piruja, nenäkkäitä ja tottelemattomia, jotka välittivät viisi
torumisista, kuusi ystävällisistä neuvoista. Opettaja tosin saattoi
uhaten sanoa: -- Te olette käyneet pahemmiksi sen jälkeen, kuin olen
kuria höllittänyt. Minäkin rupean taas ankaraksi. -- Hän ottikin
ankaran muodon ja rankaisi, mutta se ei enää auttanut. Hän oli kuin
kruunustansa luopunut hallitsia, jolla ei ole sen koommin valtaa eikä
kunniaa. Voittaaksensa molemmat takaisin, olisi hänen täytynyt
taistella kokonainen vuosi.
Tämän kokeen kautta päästyään asiasta selville, päätti hän käyttää
tulevain oppilaittensa suhteen entistä menetystapaa ja vannoi
sydämmessään juhlallisesti, ett'ei sitä koskaan enään jättäisi.
Jäähyväisillä käynnit.
Niin lähestyivät viimeiset päivät. Tutkinto oli tuskin mennyt, kun
Emilio läksi hyvästiä jättelemään. Sydämmellisin oli käynti neiti
Mancon luona, joka otti häntä vastaan suru mielessään ja melkein
itkien, sillä oppilaat olivat hänelle tuottaneet häpeätä tutkinnossa.
Sindacon mielestä oppilaat olivat liiaksi ujoja ja sekavia; hän oli
viitannut opettajattarelle, että nämät ominaisuudet ilmaantuivat
oppilaissa jonkinmoisena heijastuksena heidän opettajastaan.
Opettajatar lisäsi vaatimattomasti: -- Se on totta, semmoinen olen aina
ollut -- -- -- Nyt ei enää pidetä sen luontoisista -- -- -- Sitten hän
ojensi opettajalle kapean nunnan-kätensä ja virkkoi: -- Te olette nuori
ja pääsette eteenpäin maailmassa -- -- -- se on ilahuttava äitiä ja
minua -- -- -- Mutta kuka tietää, muistatteko silloin enää meitä. -- Ne
olivat herttaisimmat sanat, jotka nuorukainen sai muistokseen
Piazzenasta.
Kun Emilio tuli hyvästille neiti Fanarin luo, tapasi hän tämän
ihastuttavassa aamupuvussa. Kauniin naisen tyynellä luontevuudella
neiti pisti aamutakkinsa kiinni kahdella nuppineulalla. Hän oli
kohtelias opettajalle ja kiitti häntä lämpimästi hänen osoittamastansa
ystävällisyydestä tuon käräjänkäynnin aikana. Kiitosten sulous
kuitenkin Emiliolta katkeroitui, kun hän huomasi mikä ilo loisti
opettajattaren silmistä huomispäiväisen Turinin-matkan johdosta.
Emilio kävi sindaconkin luona, joka yleensä, ellei lukuunota
noita kieliopillisia saivarruksia, oli kohdellut häntä hyvästi.
Koulu-legaattia hän ei tavannut kotona, sillä tämä oli seitsemännellä
käynnillä Altossassa. Emilio meni sieltä don Biracchiolle hyvästiä
sanomaan.
Sataa tihutteli. Pieni piha oli yhtenä ainoana vesilätäkkönä,
ja tuo vähäinen, harmaanlikainen rakennus muistutti enemmän
lappalaiskodasta kuin sivistyneen ihmisen asumuksesta. Emilio löysi
hänen kunnian-arvoisuutensa aterialla, edessään peloittava määrä
kurkka- ja tomaatti-salaattia sekä korvaton saviruukku täynnä viiniä.
Vaikka opettaja kaipausta tuntien erosi tuosta hieman naurettavasta,
omituisesta miehestä, jota hän sekä kunnioitti että tavallaan
rakastikin, katosi toki vähinkin tunteellisuus hänen hyvästeistään,
tätä jättiläis-annosta nähdessään. Mutta pappi puheli ystävällisesti,
kertoen suu täynnä ruokaa tavallisella levollisuudellaan oppilaitten
viimeiset kujeet.
-- Oli sekin oikeitten pääkonnien työtä -- sanoi pappi. -- He eivät
enää tahtoneet lukea pihalla, sanoivat muka saavansa käsniä peräpuoleen
alituisesta kivillä istumisesta. Ajatelkaas, niin turhan arkoja! Ja ne
marakatit saattavat kumminkin istuallaan laskea alas Monte Vison
huipulta saamatta raamuakaan nahkaansa -- -- -- No, tiedättekös, mitä
keksivät pakoittaaksensa minua ottamaan heidät sisään. He kaivoivat
omilla sormillaan ojan myllypurosta tänne saakka, viisikymmentä metriä
pitkän ojan. Kolme päivää lienevät siellä myyränneet. Sanonpa teille,
se on työ, joka näyttää aikamiesten tekemältä. He kaivoivat sitkeän
kärsivällisesti -- -- -- leveän ojan, ymmärrättekö, johtaaksensa veden
minun pihaani. Kun se oli johdettava poikki erään salaojan, laittoivat
aika kourun ison puun kuoresta, jonka olivat varastaneet Jumala tiesi
mistä. Ja kaiken tämän he tekivät salaa, huomatkaa se. Luulen heidän
työskennelleen öisin. Niillä lurjuksilla on kissan silmät. Vihdoinpa
kerran, istuessamme tunnilla, avasivat vesijohtonsa ja piha muuttui
järveksi, jossa vesi ulottui puoleen sääreen. Mahdotontahan oli pitää
heitä siellä istumassa.
-- Ja te annoitte asian jäädä sillensä? kysyi opettaja.
-- Annoin jäädä sillensä, minäkö? vastasi pappi, tomaatin puolikas
suussaan. -- En suinkaan. Ensin piti heidän tunnustaa. Sitten pakoitin
heitä kaivamaan uutta ojaa, johtaakseen vettä pois pihasta.
-- Heidän lie ollut hirveän hauskaa.
-- Hauskaa? -- -- He hikoilivat ja ähkivät kuin kuormajuhdat, ne
vietävät. Sitten, kun ei enää ollut vettä jäljellä, sanoin minä: Te
ette tahdo istua kivillä, seisokaa sitte märässä.
-- Se oli hyvä! Ja ne seisoivat siinä -- -- --
-- Niin, mitä seisomiseen tulee -- -- --
-- Kuinka! -- huudahti opettaja -- annoitteko heidän päästä voitolle?
-- No, entäs sitte, hyvä Jumala! Kun tuskin olivat tuohon asettuneet,
rupesivat kaikki yhtä haavaa kurnuttamaan "koaks, koaks!" ja sanoivat
sammakkojen rönssivän heidän jaloissaan. Sitä melua minä en kestänyt.
Minun täytyi ottaa heidät huoneesen päästäkseni häpeämästä heidän
puolestansa.
Emilio nauroi ääneen, mutta don Biracchio pysyi totisena ja kaasi
viiniä vieraalleen. Hyvästiä heittäessään seisoivat perunankuorien ja
kaalinlehtien peittämällä kynnyksellä ja pappi tarjosi opettajalle
vihreän, poikkivartisen jättiläissateenvarjon, mutta opettaja kiitti,
eikä ottanut. Viimeiset sanat, mitkä don Biracchio lausui,
puhdistettuaan mahdottoman isolla kielellään suunsa sallaatin
jätteistä, oli toivotus, joka sisälsi sen mitä hän piti elämässä
parhaimpana: -- Herra suojatkoon teidän terveyttänne.