hän useasti huomasi kirkonpalvelian valvovan hänen liikkeitään
iltamessun päätyttyä, ja vaikka kirkkoherra puolestaan perheissä
pauhasi opettajan antamista isänmaallisista ainekirjoituksista.
Kirkkoherran ja neiti Fanarin välinen riita jatkui yhä. Edellinen
soimasi saarnoissansa neitiä siitä, että tämä, sen sijaan että ompelisi
kirkolle jotain, valmisti koulutaloon kolmiväristä lippua; neiti Fanari
puolestaan oli tyynesti selittänyt aikovansa, jos hyökkäyksiä
uudistettaisiin, haastattaa kirkkoherran kunnianloukkauksesta
oikeuteen, ja kirkkoherra oli ääneen nauranut uhkaukselle. Vihollisuus
näyttäytyi siinä, että toisiansa kohdatessansa katselivat suoraan
eteensä eivätkä olleet huomaavinansa vastaantuliata, vaikka molemmat,
pappi uhkamielisesti ja opettajatar pilkallisesti, hymyelivät. Koko
kylä odotteli riidan puhkeamista, ja yhä edelleen puhuttiin
opettajattaren matkoista Turiniin sekä vakoeltiin niitä.
Koulututkinto tuli sitten. Ratti oli onnellisesti ja hyvin pitänyt
katkismustutkinnon, jota kirkkoherra oli kuunnellut uhkaavan totisena,
ja hän saattoi nyt sanoa suuremmitta myrskyittä päättäneensä ensimäisen
kouluvuoden. Hän alkoi vihdoinkin täydellä todella ryhtyä omiin
lukuihinsa, voidaksensa sittemmin suorittaa kilpatutkinnon Turinissa.
Jo seminaari-ajoista asti oli hän toivonut virkaa sen kaupungin
kansakouluissa. Nyt hän saattoi pitää harjoitus-aikaansa päättyneenä,
ja tällä hetkellä ei ollut mitään, joka häiritsi häntä, eipä
kesävieraitakaan ollut kylässä kuin muutamia pikkukauppiaita Turinista;
kaikinpuolin oli siis aika sovelias omiin lukuihin. Hän otti esille
kirjansa ja vihkonsa, ja alkoi.
Vaan kovin hän hämmästyi, kun jo ensimäisenä päivänä huomasi, ett'ei
lukeminen huvittanutkaan ja että hänen oli paljoa vaikeampi oppia nyt
kuin koskaan ennen. Tämän vaikeuden hän luuli johtuvan alkavasta
henkisestä hitaisuudesta, joka muka oli syntynyt alituisesta toisten
opettamisesta; hänen tuntui kovin hankalalta siirtää ajatuksiaan siitä
piiristä, jonka sisällä olivat kahden vuoden kuluessa liikkuneet. Mutta
hän ponnisti hellittämättä ja toivoi lopullista voittoa. Ensimäiset
viikot kuluivat ja hän luki yhä ilman intoa ja mitään oppimatta;
tuntuipa kuin aivonsa olisivat olleet sumun peitossa. Ensimmältä hän ei
voinut ymmärtää tämmöistä sielun tilaa. Ikävystyminen astui akkunasta
sisään ja tunki kylässä vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden ja
äänettömyyden seurassa hänen henkiseen olentoonsa. Jonkinmoista
virkeyttä huomattiin ainoastaan aamuisin torilla, apteekin
läheisyydessä, silloin kun aamupostia jaettiin. Kaksi- tai
kolmekymmentä henkeä, kirjeitä tahi sanomalehtiä kädessä, seisoi siinä
silloin jutellen; astelivat yhdessä hetkisen, sen jälkeen sanoivat
hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Sitten ei moneen tuntiin
kuulunut minkäänlaista ääntä, varsinkaan kuumina päivinä, jolloin
kaikki pitivät oviansa ja ikkunoitansa kiinni; näyttipä aivan siltä
kuin asukkaat olisivat lakanneet ajattelemastakin eikä paikkakunnalla
olisi muuta elävätä ollut kuin kärpäset.
Tämmöisessä hiljaisuudessa, jossa vähinkin äännähdys tuntui melulta,
oli Rattikin ottanut tavakseen uteliaana juosta ikkunaan, milloin joku
ajoi ohitse, ja kuunnella ahnaasti jokaista kadulta tulevaa puhetta.
Hänkin oli oppinut muutamien kylän asukasten tavoista laskemaan ajan
kulkua. Hän tunsi sindacon kepin kolauksen kivikatuun, tuomarin rouvan
pikaiset askeleet, urkurin yskän, sotamiesten astunnan ja muut äänet,
jotka määrättyinä hetkinä päivästä aina toivat samat ajatukset hänen
mieleensä. Puoli viiden ja viiden välillä hän kuuli pari kolme
naurunhohotusta läheisestä kahvilasta; niiden tiesi tulevan kunnan
rahastonhoitajasta, joka silloin pistäytyi kahvilaan kertomaan piikansa
tyhmyyksistä. Emilio luuli kuulevansa määrättyinä aikoina aasin
kiljunaa, joka väliin tuli yhdeltä väliin toiselta taholla, ja aina
muistutti ikävystyneen jättiläisen aimo haukottelusta.
Yhtä ikävää oli Emiliolla seuroissakin, sillä henkisessä elämässä
vallitsi samanlainen hiljaisuus ja yksitoikkoisuus kuin ruumiillisessa.
Loppumattomiin keskusteltiin siitä, kummassako kylän kahdesta kaivosta
oli parempaa vettä; joku selitti tuntikaudet uutta puhdistamistapaa,
jota oli käyttänyt oman pihansa hoidossa, toinen kertoi kuinka oli
rotat talostansa karkoittanut; nuo pitkät selitykset jäivät kesken
illalla ja niitä pitkitettiin seuraavana aamuna, sillä joka päivä
löydettiin uusia väittelyn perusteita, joihin sitte vastustaja yön
hiljaisuudessa mietti uusia kumoavia todistuksia.
Henkinen hitaisuus oli muutamissa kohonnut siihen mittaan, että kun
aamulla hakivat sanomalehden, joka toi tietoja muusta maailmasta,
pistivät sen taskuunsa ja lukivat vasta illan tultua. Toiset eivät edes
avanneet sanomalehteä taitteestaankaan, vaan antoivat tuttavain
suullisesti kertoa uutiset itselleen. Eräs kunnallishallituksen jäsen
ei sanomista muuta lukenut kuin "lämpömäärän Itaalian isommissa
kaupungeissa", ja joka päivä hän huudahti hämmästyksestä nähdessään
lämpömittarin ilmoitukset Cagliarista ja Florensista. Ratti ei voinut
kellekkään puhella luvuistaan, eipä edes yleensä kirjoista. Kylässä oli
ainoastaan pari, kolme perhettä, jotka ollenkaan kirjallisuutta ostivat
ja nekin omituisien perusteiden mukaan: he katsoivat enemmän kauniita
kansia, kuin kirjan sisällystä. Ja vaikka nämä perheet olivat
päättäneet käyttää vuosittain viisi tai kuusi lireä kirjain ostoon,
jättivät he ne ostamatta, jos vuoden kuluessa sattui joku vahinko,
esimerkiksi jos puolen tusinaa viinipulloja pamahti rikki taikka tuuli
kaasi omenapuun.
Rattia sekä hämmästytti että loukkasi se tavaton ankaruus, paljoa
jyrkempi kuin sivistyneitten kaupunkilaisten, jolla nuo mainitut
perheet lausuivat arvostelujansa kirjailioista, ja se sekava käsitys,
joka heillä oli hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta. Tuntuipa siltä,
kuin olisivat kerskanneet itsenäisellä, yleisestä käsityksestä
poikkeavalla arvostelullaan, ja olleet varsin arkoja siitä,
ett'ei vain luultaisi maalaisten sokeasti seuraavan kaupunkilaisten
käsitystä pitämättä omaa ajatusta asioista. Niinpä erään
kunnallishallituksenjäsenen rouva, joka oli ollut häämatkalla
Lombardiassa ja Venetsiassa, sanoi, ylpeästi olkapäitään kohauttaen,
ett'ei Venetsia hänen mielestään ollut "ollenkaan kaunis". Ylimalkaan
Ratti huomasi heiltä tykkönään puuttuvan yleistä harrastusta; eivät
olleet huvitettuja mistään kuntansa rajojen ulkopuolella olevasta,
juuri kuin heidän kylänsä olisi ollut pikkuinen, muusta maailmasta
riippumaton taivaankappale, jossa kaikille pikku seikoille annettiin
sama arvo ja tärkeys, kuin valtion tärkeimmille asioille. Miehiä oli
vaikeampi kuin naisia johtaa pois tavallisista puheaineista, ja harvoin
olivat ne huvitettuja asioista, joita kaupunkien, pienienkin, asukkaat
intohimoisesti seuraavat. Muun muassa opettaja ihmeekseen huomasi
heidät melkein kaikki tyyni väliäpitämättömiksi tuon suuren
yhteiskunnallisen kysymyksen suhteen, jota hän niin usein ajatteli.
Ehkä sentähden, että he, eläen syrjäisessä seudussa, eivät pelänneet
yhteiskuntaa uhkaavia mullistuksia; tai kentiesi siitä syystä,
ett'eivät läheltä tunteneet noiden vihollisten voimain suuruutta ja
mahtia, ne kun maakylissä esiytyvät hajallaan ja siivoina, ja pitivät
siis mahdottomana että mikään voisi järkähyttää valtion, tuon pilviin
ulottuvan jättiläisen, olemassa oloa. Lyhyesti, hänen nuori sielunsa ei
missään tilaisuudessa eikä millään taholla kohdannut ajatusta tahi
intohimon kipinää, joka häntä olisi työhön innostanut. Kaiken tuon hän
löytäisi lukemalla uusia kirjoja, jotka ovat ikäänkuin kansallisen
elämän hengityksenä ja suonen tykytyksenä. Sanomalehdistä hän luki
uusien kirjojen nimiä ynnä niiden arvosteluja ja rupesi niitä kovin
ikävöimään; mutta ne olivat hänelle kuin kulta-fasaanit aseettomalle
metsästäjälle. Jokainen niistä olisi maksanut kahden päivän palkan ja
pakoittanut häntä yhä enemmän supistamaan niukkoja aterioitaan, jotka
töin ja tuskin saattoivat hänet kykeneväksi pystyssä pysymään. Lainaksi
taas hän ei koskaan rohkenisi pyytää noita kirjoja kylän harvoilta
kirjain-omistajilta, pelosta että häntä pian syytettäisiin koulutyönsä
laiminlyömisestä. Ainoa, jonka keskusteluista hänellä oli oppimista ja
jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, oli don Pirotta; tämä sairasteli
Lokakuusta alkaen ja kävi yhä huonommaksi lukukauden loppupuoleen.
Koulu-legaatilla oli ainoastaan muutamia hajanaisia osia Segur'in
yleistä historiata, niistäkin puuttui monta lehteä, ja sitäpaitsi mies
ei osannut puhua muusta kuin opettajattarista. Jäljellä oli siis neiti
Manco, jota Emilio väliin kävi tervehtimässä; mutta hänen älynsä ja
sivistyksensä olivat jo monet vuodet olleet suljettuina koulun ahtaasen
piiriin, niinkuin hänen nunnamainen ruumiinsa tuohon vanhan-aikaiseen,
tummaan pukuun, ja kun puhe siirtyi tätä piiriä ulommaksi, otti hän
siihen osaa ainoastaan äänettömänä kuunteliana. Opettaja oli siis aivan
yksinään ja tunsi jonkinmoista henkistä nälkää, joka hänen sieluansa
näännytti. Hän heittäytyi vähitellen työttömäksi ja haaveiluihin, jotka
häntä työn tavoin väsyttivät, mutta samalla synnyttivät tyhjyyttä ja
tyytymättömyyttä. Hänen oli ikävä ja hän kävi katkeraksi.
Vastapäätä Emilion ikkunata oli toinen ikkuna, jossa kivuloinen, vanha
mies päiväkaudet istui pää käsiin nojautuneena ja katseli kadulle päin,
missä jokaisen puolentunnin kuluessa joku astui ohitse ja kahdesti
päivässä kulki rattaat; tässä oli kylläksi ajatuksen askaretta
katselialle. Tuo ukko oli Emilion mielestä ilmetty henkilöimä kylästä.
Väliin se katseli ylös hänen puoleensa, haukotteli, ja opettaja
haukotteli myöskin. Hän kauhistui ajatellessaan, että tällä lailla
saisi elää monta vuotta, tempasi hattunsa ja riensi ulos, ikäänkuin
paeten tulevaisuutensa kamalaa kuvaa.
Ratkaiseva ottelu.
Tästä mielentilasta tempasi Emilion loppupuolella syyskuuta don
Pirottan äkillinen kuolema. Jo tätä ennen oli Ratti ollut kahden
vaiheella, uudistaakko virka-kontrahtiansa vielä kahdeksi vuodeksi vai
ei; mutta tuon kuolemantapauksen jälkeen, ja varsinkin kun hänen
korviinsa oli tullut että kunta aikoi hankkia opettajaa, joka samalla
olisi pappi, voidaksensa jättää kaksi tointa samalle henkilölle, päätti
Ratti, kysyttyään neuvoa holhoojaltaan, sanoa irti itsensä, ja
tiedusteli toista paikkaa. Tämä odottamaton päätös oli tuskin tullut
tunnetuksi ennenkuin se synkkä muoto, jolla kirkkoherra oli häntä
tervehtinyt, johonkin määrin kirkastui eikä pappi koulujen aljettua
antanut hänen tuntea vihaansa muuna kuin poistuvan ukkospilven
kaukaisena jyrinänä. Eikä siinäkään kyllä; kirkkoherra tykkönään
unhoitti opettajan erään huomiota herättävän tapahtuman johdosta, joka
ainaiseksi piirtyi paikkakunnan historiaan.
Vähää ennen kuin koulut jälleen avattiin, oli Fanari neiti, kuukauden
poissa oltuaan, palannut takaisin Turinista, puettuna harmaasen
silkkikirjaiseen hameesen, kukoistavan ja tyytyväisen näköisenä;
sitäpaitsi hänellä oli jotain entistä pehmeämpää ja iloisampaa
käytöksessään, joka suurimmasti ärsytti hänen salaisuutensa perille
pyrkijöitä. Joku tosin koetti levitellä sitä huhua, että neiti muka oli
ollut kuukauden Turinissa kirvoittuaksensa jostain aivan toisesta
asiasta kun koulutyön tuottamasta väsymyksestä; mutta panetus ei ollut
voittanut alaa. Sitäpaitsi, mitä hyödytti semmoisten uskominen? Sehän
olisi samaa, kuin tunnustaa, että kylää oli koko vuoden nenästä
vedetty. Parasta oli siis palata vartioimisiin ja vakoeluihin, sitä
enemmän, kun luultiin jo oltavan salaisuuden jäljillä.
Viikkoa jälkeen neiti Fanarin kotiintuloa oli eräänä iltana kaunis
vaaleapartainen herra oleskellut hetkisen kahvilassa ja sen jälkeen
hiipinyt sille syrjäkadulle, jossa opettajatar asui. Vähäistä myöhemmin
olivat tämän ikkunat pimeät ja luukut edessä, vaikka niissä
tavallisesti oli valkeata myöhään yöhön. Ja kun kerran luonnottomuuksia
pidettiin luonnollisina, sanottiin: tähän asti ovat olleet varovaisia,
mutta kuukauden yhdessä oleskeltuaan Turinissa eivät enää jaksa
tapojansa hillitä, vaikka kuinka kävisi. Mutta sen enempää ei tullut
selville. Vaikka aikaiseen aamulla muutamat olivat asettuneet
vartioimaan katujen kulmiin, eivät olleet nähneet ketään muuta
huoneesta tulevan paitsi opettajattaren, joka yksinään tavallisella
ajalla meni kouluun puettuna harmaasen somaan pukuunsa. Hän oli
suloisesti hymyellen ja alihuuli pilkallisen pitkänä tervehtinyt
vahdissa olevia. Siitä nämät eivät hämmästyneet, he aikoivat vielä
seisoa vakoelemassa. Semmoisissa asioissa muka pian langetaan
uudelleen, kun ei enään olla varovaisia. Kyllä he vielä jonakin päivänä
saisivat opettajattaren kiinni ja silloin hän kyllä kyytinsä tietäisi.
Historia oli sillä välin levinnyt kylässä ja oli paljo parannettuna
saatettu kirkkoherran korviin, siinä toivossa että hän saarnastuolista
antaisi opetuksen, joka tepsisi. Eivätpä pettyneetkään toiveessaan.
Vaikka kirkkoherra olikin urhoollinen mies, näytti hänestä aluksi
kuitenkin liian uskaliaalta ruveta tekemään kovia syytöksiä noin
epämääräisillä perusteilla. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka
ratkaisi asian.
Lokakuussa vietettiin kirkon suojeluspyhän juhlaa, jolloin oli tapana
kuljettaa pyhimyksen kuvaa suuressa juhlasaatossa. Sitä kantamaan
valittiin aina kaksi nuorta ja kaunista talonpoikaistyttöä. Nämät
ostivat, tavan mukaan omilla rahoillaan, ison tyllihunnun pyhimyksen
kuvan peitoksi. Kirkkoherra, joka jo kauan oli ollut tyytymätön
mokomaan rahan haaskaukseen, päätti että rahat tänä vuonna olivat
paremmin käytettävät ja kehoitti sentähden tyttöjä jättämään
hunnun-oston sekä sen sijaan lahjoittamaan rahat pyhän Pietarin
kassaan. Tytöt olivat kahdella päällä, sillä juuri tuo kustannus tuotti
jommoistakin kunniaa heidän perheilleen ja hunnun hinta oli
jonkinmoisena tulevain myötäjäisten mittaenteenä. Ett'ei syy kiellosta
lankeaisi yksin-omaan heidän niskoilleen, tekivät he niinkuin
tavallisesti semmoisessa tapauksessa tehdään: kysyivät neuvoa siltä,
jonka tiesivät antavan mieleisensä neuvon, nimittäin neiti Fanarilta,
sisartensa opettajattarelta. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heidän
tuumaansa, vaan keksipä vielä puolustussyitäkin, joita saattoivat ensi
kerralla tuoda esiin kirkkoherraa vastaan: olihan se luvallinen ja
kunnioitusta ansaitseva kunnianhimo, sillä he eivät rahoja tuhlanneet
omiin koristuksiinsa, vaan kunnioittaakseen pyhimyksen kuvaa; semmoinen
tapa oli jo ikivanha; jos käyttäisivät rahat toisella lailla, eivät
kaikki saisi sitä tietää ja heitä syytettäisiin saituudesta; missään
tapauksessa eivät tahtoneet olla ensimäisiä, jotka vanhan tavan
hylkäsivät. Molemmat tytöt lukivat hyvin tämän läksyn ja sitte
oikopäätä kirkkoherran luo sitä kertomaan. Tämä, jolla oli hyvä
vainu, käsitti oitis, että joku oli pannut sanat tyttöjen suuhun, ja
sen sijaan, että tapansa mukaan olisi uhannut sulkea heidät
kirkonkiroukseen, peitti hän vihansa ja pakoitti heitä hyvällä
ilmoittamaan neuvonantajansa. Silloinkos myrsky remahti. Senkin
juutalaistyttö! Hävytön vapaamuuraritar! Tuo oli siis ottanut
saastuttaakseen koko pitäjän! Olipa se suorastaan julistanut sotaa
pyhälle neitsyelle! Siitä oli loppu tehtävä!
Asia tuli tutuksi. Kirkonkirous saarnastuolista ei voinut jäädä
tulematta.
Sunnuntaiaamuna oli kirkko täyteen ahdettuna. Seurakunta oli suuressa
jännityksessä. Siellä oli muitten muassa koulu-legaatti, joka oli
saapunut siinä lapsellisessa luulossa, että hänen läsnäolonsa estäisi
saarnaajaa sopimattomuuksista. Neiti Fanari istui oppilaineen aivan
tyvenenä, vaikka kaikki häntä katselivat. Juuri tämä tyyneys ärsytti
vielä enemmän hänen vihollistansa. Ilmakin oli myrskyinen; kirkon
ikkunoita pieksi raju tuuli, joka kuului kamalalta kuin kadotettujen
sielujen valitus.
Kirkkoherra kurkotti jo alusta aikain kaulaansa, vaikk'ei sisällys
olisi sitä vielä vaatinutkaan. Ei koskaan ennen oltu nähty hänen
käsivartensa sillä lailla ilmaa halkovan, eikä hänen harmaiden
hapsiensa niin rajusti liehtovan hänen laihojen kasvojensa ympäri. Hän
ei kauan pysynyt yleisesti nuhtelevana, vaan hellitti ohjakset ja
rupesi yksityistä henkilöä hätyyttämään. Hän ei enää puhunut peitetyin
sanoin niinkuin ennen: hän piti pitkän, mieskohtaisen nuhdesaarnan,
josta nimi vain puuttui. "Opettajatar, joka kylvää jumalattomuutta
-- -- -- joka turmelee tyttöjen sydämmet -- -- -- joka empimättä voisi
juoda kupillisen lihalientä, ennenkuin käy Herran pöytään." -- -- --
Hän lisäsi vielä: -- -- -- "irstaan höllä käytös -- -- --
kaupunginretket -- salaperäiset vieraat -- -- --." Jo ensi sanoissa
olivat kaikki kääntyneet neiti Fanariin, joka kauan näytti aivan
tyyneltä. Vaan hyökkäykset eivät ottaneet loppuakseen ja moni nousi
seisomaan ikäänkuin odottaen jotain onnettomuutta tapahtuvaksi.
Oppilaat katselivat kauhistuneina kirkkoherraa ja opettajatarta.
Saarnan lopulla kuului mutinata. Neiti Fanari oli käynyt kalman
kalpeaksi, mutta piti päätänsä pystyssä ja näytti ylpeältä. Kuuliain
sohina ilmaisi papille, että hän oli mennyt yli kaikkien rajojen.
Silloin hän äkkiä muutti ainetta. Vaan ei kukaan enää kuunnellut
saarnan loppua, sillä kirkossa supistiin ja liikehdittiin tavattomasti.
Ulosmennessään kaikki pysähtyivät, pidellen hattujansa ja hameitansa
tuulelta, pienelle torille, nähdäksensä opettajattaren astuvan ohitse.
Tuuli hänen tullessaan kirkosta heilutteli hänen hameitansa ja näytti
nuo kauniisti kengitetyt pienet, hurmaavan sievät jalat. Hän oli vielä
kalpea, mutta tyyntynyt, ja koetti kaikin tavoin saada entistä hymyä
huulilleen. Jonkun aikaa kaikki väistivät häntä. Ensimäisenä ja kovin
harmistuneena lähestyi Ratti, sitten koulu-legaatti sekä muutamat muut,
jotka kaikki lausuivat suuttumustansa ja paheksumistansa äskeisen
tapauksen johdosta; uteliaat seisoivat piirissä ympärillä ja muutamat
neiti Fanarin oppilaista itkivät. Hiukan vapisevalla äänellä hän
virkkoi pari sanaa, mutta sanoi ne niin kovaa, että kaikki ympärillä
seisovat saattoivat kuulla: -- Älkää siitä välittäkö. Jo tänään haastan
hänet oikeuteen. -- Kääntyen koulu-legaattiin hän lisäsi: -- Te saatte
asiatani oikeudessa ajaa.
Legaatti irvisti rumasti. Ratti tuon irvistyksen inhokseen havaitsi,
sillä hän tiesi mitä se merkitsi. Hänellä oli tässä edessään yksi noita
monia vapaamielisiä hölmöjä, jotka kerskuvat uskottomuudestaan ja
hurjasta vastakirkollisuudestaan, mutta ovat kuitenkin suurimpia
raukkoja, kun tulee kysymykseen vastustaa rohkeata pappia, jota
takanapäin ivaavat; jotka pelosta väistyvät, vaikka tietävätkin jonkin
asian oikeaksi; jotka pelkäävät siitä syystä, kun isänmaanrakkautensa
ja valtiollinen vakaumuksensa ovat vailla kaikkea lujaa perustusta;
jotka pelkäävät, koska heihin lapsesta on jäänyt jonkinmoinen hämärä,
perinnöllinen helvetin kauhu. Ja tuollaisten vapaamielisyyden sankarien
luku kasvoi Piazzenassa ja muissa kylissä juuri asian-ajajan ja hänen
kaltaistensa esimerkistä; olipa niitä jo talonpoikiakin, jotka
perjantaisin söivät lihaa kapakassa[9] ja syödessään laskettelivat
kirouksia sekä hirmuisimpia juttuja kirkkoherrasta ja hänen entisestä
elämästään; mutta varsin kiireesti piiloittivat lihavatinsa pöydän
alle, niin pian kuin äkkäsivät kirkkoherran kolmikulmaisen hatun
vilahtavan ikkunain taatse.
Koulu-legaatti kun suorastaan ei voinut kieltäytyä rupeamasta
opettajattaren asian-ajajaksi, suostui, ja saatuaan taas kasvonsa
tavalliseen sävyyn, hän mutisi: -- Suurimmalla ilolla olen teidän
käytettävänänne. -- Hänen jälkeensä tarjoutui moni todistajaksi,
opettajatar kiitti heitä kaikkia, sai takaisin kauniin ruusunpunaisen
hipiänsä ja meni kotiin.
Koko seudussa tämä tapahtuma herätti ääretöntä huomiota. Peläten
kaikkein pahinta sekaantuivat sindaco, tarkastusmies y.m. oitis
seuraavina päivinä asiaan, saadaksensa opettajatarta luopumaan
aikeestaan ja kirkkoherraa ojentamaan sovinnollista kättä. Mutta
jälkimäinen oli yhä edelleen raivoissaan ja edellinen kielsi ylpeästi.
Sitäpaitsi oli eräässä Turinilaisessa sanomalehdessä alkanut nimetön
kirjeenvaihto, joka teki opettajattarelle väistymisen mahdottomaksi.
Hallitsevan puolueen suureksi mielikarvaudeksi haaste todella
annettiin.
Rattia, joka ei tämmöisiä riitoja tuntenut, harmitti ihmisten käytös.
Useimmat, nekin, joiden mielestä kirkkoherra oli tyhmyyden tehnyt,
moittivat opettajatarta haasteesta, jota pitivät suurimpana
hävyttömyytenä; sillä yksinäinen nainen, joka pelkäämättä puolustaa
itseänsä, on häväistyksenä niille miehille, jotka sitä ristissä käsin
katselevat. He sanoivat: -- Jos kerran kirkkoherra on näin pitkälle
mennyt, tietää se sitä, että hän voi todistaa syytöksensä, ainakin tuon
törkeimmän. Yleensä toivottiin nuoren naisen menettävän. Ratti, joka
vielä oli kokematon eikä voinut ymmärtää tämmöistä vihamielisyyttä,
rupesi levottomana ajattelemaan, että ehkä opettajan virassa oli jotain
vastenmielistä ja ikävää, kosk'eivät nyt kaikki kunnon ihmiset
ryhtyneet asiata puolustamaan, niinkuin heidän sydämmensä ja järkensä
olisi vaatinut. Hän ei käsittänyt, että pääsyynä sekä miesten että
naisten vihamielisyyteen oli se varma tieto, että opettajattarella oli
rakastaja ja että hän salaa ja ihmisten kiusallakin oli onnellinen;
tuon onnensa vuoksi hän oli sietämättömämpi kuin jos olisi tehnyt minkä
virheen tahi rikoksen tahansa. Yksi ainoa nainen puolusti häntä,
sekatavarankauppiaan rouva, joka tässä kohden oli aivan toista
mieltä, kuin miehensä. Tämä nainen oli antanut valita itsensä
naistarkastajaksi, voidaksensa esiytyä koulussa suurella
juhlallisuudella, milloin hänellä oli jotain uutta puvussaan
näytettävänä. Syy hänen erityiseen suosioonsa oli seuraava:
opettajatar, jonka hyvää makua ja kaupunkilaiskasvatusta hän piti
suuressa arvossa, osasi viisaasti liehakoida hänen helmaheikkouksiansa:
kauniita vaatteita ja hienoa käytöstapaa. Hänpä yksin siis ei jättänyt
neiti Fanaria, vaan oli pikemmin entistänsä ystävällisempi; tahtoi,
näet, komeilla vapaamielisyydellään, joka todisti hänessä olevan
sielunjaloutta ja urhoollisuutta, kaksi todesti hienolle naiselle
kuuluvaa ominaisuutta. Ompa totta, että mielistely usein luo lujempaa
ystävyyttä kuin tosi tunne. Kaikki muut naiset välttivät opettajatarta,
joko sitte todella pelkäsivät tai olivat pelkäävinään oikeuden käynnin
saattavan ilmoille jotain häpäisevää.