kohteliaasti: -- Anteeksi, herra sindaco -- -- Minä pidin viisaampana
erottaa nämä kaksi alaa -- -- -- varsinkin kun oppilaani saavat
opetusta kirkossa -- -- -- En tahtonut tunkeilla muitten alalle.
-- Se ei ole toisen alalle tunkeilemista, herra opettaja -- se on
toisen alan laajentamista -- Sitä tarkoitin -- sanoi sindaco.
-- Pyydän anteeksi -- pitkitti opettaja kohteliaasti -- minun
ymmärtääkseni ei herra sindaco löydä mitään sopimatonta antamassani
aineessa?
-- Sitä en tarkoita -- vastasi sindaco, joka älysi pistoksen ja kävi
siitä hiukan rohkeammaksi -- vaikka oikeastaan ei ole tarpeellista
valita aivan vereksiä tapahtumia -- -- -- Näitä asioita käsitetään
perheissä väliin hyvin eri lailla. -- -- Lyhyesti, ne ovat valtiollisia
tapahtumia. Parasta lie jättää ne sanomalehtien huostaan. Tätä en sano
varsinaisesti äsken luetusta aineesta -- -- vaan siksi, että toinen
asia vetää toisen perässään. Siis -- -- päätti hän, ikäänkuin
harmissaan siitä, että alkoi sotkeutua omaan puheesensa -- on parasta
seurata vanhain ihmisten neuvoja -- -- teidän, joka olette nuori
-- -- -- ja ymmärtäväinen. Se on teille hyödyllistä.
Opettaja, joka myöskin oli vihoissaan, ei vastannut.
Vaan sindaco näytti odottavan vastausta.
-- Saattaahan herra sindaco -- sanoi opettaja vähän kuivasti -- päättää
niistä aineista, jotka vasta annetaan.
Sindaco käsitti hyvin hyvästi, että purevan vastauksen alla kätkeytyi
päätös menetellä itsenäisesti, mutta hän ei ollut sitä käsittävinään.
Otettuaan kirjoitusvihkon pojan käsistä, teki hän muutamia kielellisiä
muistutuksia semmoisella muodolla kuin esim. seppä tarkastaa
ammattiinsa kuuluvia työkaluja. -- Tässä sanotaan -- huomautti sindaco
-- _samana hetkenä, jolloin kansa ryntäsi esiin_. Minä sanoin: _samana
hetkenä, jona_ j.n.e.
-- Pyydän anteeksi -- sanoi opettaja -- _jolloin_ on kieliopin mukaan
oikea tämmöisessä paikassa.
-- _Jona_ on kieliopillisesti oikeampi -- sanoi sindaco. --
Kielessäkin on logiikka oleva ensimäinen asia. Tämä _jolloin_ tekee
hämmennystä. -- Hän pitkitti: -- _Kuun kolmantenakymmenentenä_. Minä
kolmantenakymmenentenä?
-- Päivänä -- vastasi poika.
-- Se on jotenkin yleiseen käytetty lyhennys, huomautti opettaja.
-- Minä tahdon, että järkeä tyystin käytetään -- jatkoi sindaco. --
Eihän voi olla määräyssanaa olematta esinettä s.o. pääsanaa, jota
määrätään. Selvyyttä ennen kaikkea.
Sitte hän pyyhki vihkoista pari _mitkä_ sanaa ja ehätti opettajalle
sanomaan: -- Minä tiedän, ett'ei se ole mikään varsinainen virhe; mutta
sitä käytetään väärin, eikä se kauniilta kuulu. Minä pyyhin sen aina
virkamiesteni kirjoituksista. Taistelkaa tekin sitä vastaan, se tekee
teille hyvää.
Tämä sana harmitti opettajaa.
-- Mitä muuhun tulee -- päätti sindaco ja kumartui alas nähdäksensä
kamiinin alle -- on kaikki hyvin. Hyvä järjestys, puhtaus. Pitkittäkää
samalla lailla. Sanokaa oppilaille, että he tarkoin pyyhkivät jalkansa,
ennen kuin käyvät sisään.
Sanoaksensa hänkin jotain, kumartui sekatavarankauppias erään pojan
kirjoitusvihkon ylitse ja sanoi totisena, osoittaen sormella erästä
sanaa: -- Pane piste tuon i:n päälle.
Ja he astelivat molemmat tiehensä katsellen vielä kerran tarkasti
seiniin.
Don Biracchio.
-- Oi, rakas opettaja -- sanoi koulu-legaatti eräänä päivänä Ratti'lle
-- meillä on varsin huonot Herran palveliat. Ainoa jonkin arvoinen on
don Biracchio. Ja niinpä hän eräänä päivänä vei Emilion don Biracchion,
hiippakunnan alkuperäisimmän papin luo. Tämä asui puolen kolmatta
kilometrin päässä Piazzenasta pienessä kylässä, jonka muodostivat
muutamat talorähjät. Hän asui yksin hökkelipahaisessa, jonka
yläkerrassa oli viheliäinen kamari ja alakerrassa kaksi pientä
huonetta. Talon edustalla kasvoi pieni puutarha tahi oikeammin
nokkospensaikko, joka vahvasti muistutti pienestä sukukirkkomaasta.
Don Biracchio sai vuosittain muutamia satoja lirejä erään
testamentti-rahaston koroista, sillä ehdolla, että opetti kylän
poikalapsia, joita ei koskaan ollut enempää kuin noin kymmenen tahi
kaksitoista. Näillä rahoilla sekä messujen toimituspalkoista ja muista
pienistä satunnaisista tuloista hän eli.
Don Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä,
aivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen
vasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla
ensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen
vuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana,
huomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan,
lähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan.
Ostipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen
reisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin,
voidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa
paikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran
hän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä
ja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä.
Pahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen
tuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan
rankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli
hän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten
hän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin
hyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan,
vetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä
tämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana
oppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja
nokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän
reiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.
Tiellä koulu-legaatti kertoi viimeisestä koirankurista, jonka oppilaat
olivat tehneet don Biracchiolle. Hänellä oli puolen tusinaa kanoja, ja
joka kerta kun kuului kaakotusta, keskeytti hän opetuksensa ja meni
munaa hakemaan. Arvatkaa mitä nuo lurjukset keksivät saattaaksensa
hänet ihan epätoivoon? He hankkivat jostakin kaukaisesta kylästä erään
ikäisensä paimenen, oikean konstiniekan, joka osasi taitavasti matkia
kanojen kaakotusta. Sen ottivat avukseen ja kätkivät rakennuksen
edustalla olevaan kuoppaan. Seuraukset arvaatte. Pappi laukkasi koko
aamupäivän, pettyi ehtimiseen eikä voinut ymmärtää kuinka laita
oikeastaan oli; joutui lopulta väsyneenä ja hikisenä aivan epätoivoon;
ja pojat nauroivat, niin että olivat haljeta.
Kun he olivat saapuneet pienelle rakennukselle, joka pilvisenä päivänä
näytti kurjaa kurjemmalta, huusi koululegaatti kovaa: -- Don
Biraaaacchio!
Kohta sen jälkeen avattiin alikerrasta pikkuinen akkuna, jossa
lasiruutujen asemesta oli kaksi paperiarkkia, ja akkunasta pisti ulos
leveät, luiset, verevät kasvot, perin pienet silmät ynnä suuri,
hämmästystä ilmaiseva suu.
Ovi avattiin. Vieraisin tulijat astuivat pienen pieneen suojaan. Siellä
seisoi viinipullo penkillä, nurkassa oli koko joukko risukimppuja;
laattia oli ihan peittonaan puun palasia, kanan höyheniä, pähkinän
kuoria ja keitetyn kastanjan jätteitä; siellä täällä näkyi kenkärajoja
ja keppejä, ja savutettua seinää pitkin oli pingoitettu nuora, jolla
riippui pesuvaatteita kuivumassa.
Opettaja katseli ihmetellen tuota omituista, viisikymmenvuotista
pappia; lyhyt ja harteva, korkearintainen, matalaääninen, näytti
raudanterveeltä ja hirmuisen väkevältä. Don Biracchio otti heidät
sydämmellisesti vastaan, potki sälyt pois tieltä ja laski heidät
toiseen huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin kaappi, piironki
ja iso pöytä koulupoikia varten; pöydällä ja piirongilla muutamia
kirjoja, avattu partaveitsi, sanomalehtiä, pari maljaa ja suolasalkku.
Pappi meni oitis viiniä hakemaan, pesi kaksi lasia vadissa, jolla aikaa
opettaja katseli piirongilla rivissä makaavia kirjoja. Siinäkin hän
huomasi merkillistä sekavuutta: kirkollisia ja koulukirjoja sekä
romaaneja.
Sepä vasta iloinen sielu! Moneen aikaan opettaja ei ollut nauranut niin
sydämmen pohjasta kuin täällä. Parasta kaikesta oli, ett'ei don
Biracchio koskaan itse edes vetänyt suutansa nauruun. Kun hän oli
jotain hullunkurista sanonut, tarkasteli hän minkä vaikutuksen se
kuulioihin teki, rypisti kulmakarvojansa ja pani suunsa tuuttiin
ikäänkuin viheltääkseen. Hän tunsi kaikki ihmiset niillä
paikkakunnilla, kaikki, rikkaimmasta herrasmiehestä halvimpaan
lehmipaimeneen asti; hän tiesi kaikki kahden viimeisen vuosikymmenen
juorut, ja jokaisesta henkilöstä ja tapahtumasta oli hänellä varalla
joku mehukas ja hauska kasku. Sitten jutteli jos jonkinlaista; siitä
kuinka hän oli viininsä valmistanut, kuinka oli vesitorven hellaansa
sovittanut, kertoi partaveitsensä historian ja selitti tarkoin miten
kasviksia on valmistettava. Vähäpätöisimmätkin asiat kuuluivat hänen
suustaan uusilta ja hupaisilta ja todistivat niin herttaista
maailmankatsantoa, niin mukavan hauskaa filosofiaa ja niin tavatonta
sekä sielun että ruumiin terveyttä, että kun häntä kuuli, teki
väkisinkin mieli jäädä sinne syömään noista maljoista ja asumaan hänen
kanssansa tuossa hökkelissä erillään muusta maailmasta, ilman kaikitta
ajatuksitta ja alakuloisitta tunteitta. Hänen puheistaan päättäen oli
hänellä kovin paljon työtä. Hän nousi ylös viideltä, lakaisi huoneensa,
hakkasi puut, hommasi tuntikausia pienessä taloudessaan, valmisti
ruokansa, hoiti koulutuntinsa ja toimitti kaikenlaisia asioita yhdelle
ja toiselle. Päivä ei ollut hänelle riittääkseen.
Sillä lailla olisi hän voinut lörpötellä iltaan asti; joskus oli hänen
puheessaan paljokin järkeä; väliin joku viisas arvostelu kunnan
asioista, syvämielinen mietelmä, joka todisti hyvää päätä ja tarkkaa
arvostelukykyä, mutta kaiken ohessa huomasi lakkaamatonta,
sisällistä naurua, joka, vaikk'ei sitä hänen kasvoissaan nähnyt,
vastustamattomasti tarttui kuulioihin. Koulu-legaatti pyysi häntä
kertomaan erästä mehukkaimmista jutuistaan; mutta vieraan tähden ei
toinen tahtonut siihen ryhtyä. Silloin koulu-legaatti kysäisi kuinka
oppilaat jaksoivat.
-- Oi, älkää minulle niistä roistoista puhuko! He tekevät pilkkaa
minusta. Minä olen liiaksi vetelä olemaan opettajana. -- Ja hän kertoi
heidän viimeisen kepposensa. -- Ajatelkaas, eräänä päivänä viime
viikolla yksi oppilaista pyysi tunnin ajalla päästäksensä pihalle,
sitte pyysi toinen ja niin yhä edelleen; kaikki pyrkivät pihalle. Minä
kysyin: noh, mikäs teidän nyt on? He vastasivat: me olemme syöneet
liiaksi omenoita. Vai niin. Kaikki lasketaan ulos, muutamat kaksi
toiset kolmekin kertaa. Kauhean kauan aina viipyvät retkellään. En
kumminkaan mitään epäillyt. Mutta loppupuolella tuntia olivat kaikki
punaisen kirjavia kasvoiltaan. Ajatelkaas, ei yksikään ollut käynyt
ulkona! Kaikki olivat pysähtyneet vuoroonsa viereiseen huoneesen,
vetäneet korkit pulloistani ja lasipillillä imeneet viinin suuhunsa.
Kuusi litraa viiniä tyhjensivät, nuo veitikat.
Don Biracchio jäi aivan vakavaksi vaikka muut nauroivat.
-- Ettekö heitä rankaisseet? kysyi legaatti.
-- Herrainen aika, kuinka heitä olisi voinut rankaista, olivathan
kaikki juovuksissa!
Kun pappi oli heidät saattanut ulos ja hyvästi oli sanottu, palasi hän
takaisin erakkomajaansa.
Muutamia askeleita rakennuksesta astuttuaan kääntyi koulu-legaatti
vielä ja huusi uudelleen: -- don Biraaaacchio.
Tämä tuli akkunaan.
-- Minun piti vain kertoa, että koulujen tarkastaja on tulossa.
Jymisevällä äänellä vastasi pappi: -- Me olemme valmiina.
Sitte sulki akkunan.
Vanha tuttava.
Pian sen jälkeen Emilio taas ilokseen sai nähdä tarkastajan
rehelliset kasvot, tutut Garascon ajoilta, ja samalla tehdä,
valitettavasti ensimäisen ja viimeisen kerran, sen havainnon, että
kansakoulu-opettajalle on suureksi eduksi, jos hän kauan saa olla saman
hyvän tarkastajan neuvon ja käskyn alaisena.
Nähdessään tarkastajan koulussa, hän riensi häntä tervehtimään niinkuin
ainakin vanhaa ystävää. Tuskin olivat tervehtineet ennenkuin tarkastaja
kysyi: -- Kuinkas uusi metoodinne onnistuu?
Opettaja saattoi todella vastata sen käyvän hyvin, ja vastasikin niin;
mutta samalla hän kertoi uhrauksista, joita se häneltä oli vaatinut.
Hänen oli onnistunut, tarkastajan neuvojen mukaan, muodostaa opettajaa
ulkonaisesti, vaan sisällinen opettaja oli tyytymätön ja niskoitteli.
Tarkastaja arveli tuon juuri todistavan hyvää ja lisäsi, ikäänkuin
Emilio ei muuten olisi häntä ymmärtänyt: -- Jos sisällinen opettaja
tyytyisi, ette enää olisikkaan mikään hyvä opettaja, sillä silloin ette
enää rakastaisi oppilaitanne kylläksi.
Hän viittasi siihen, että joskus toiste puhuisivat enemmän asiasta.
Tällä kertaa hän ei viipynyt kauan Ratti'n luokalla. Muutamia
kysymyksiä tehtyänsä hän kehui opettajaa sindacon aikana. Sindaco
seisoi kylmänä ja väliäpitämättömänä sekä tutki niin herkeämättä
seiniä, että tarkastajakin sen huomasi ja siksi lopetti keskustelunsa
sanoen: -- Tämä on oikea helmi koulujen seassa ja siitä on kunnalle
suuri kunnia. -- Näitä sanoja kuullessaan sindaco kirkastui ja lisäsi
hänkin jonkun kehuvan sanan opettajasta.
Opettajaa käskettiin seuraamaan tarkastajaa toverin luokkaan, jossa
tarkastaja aikoi puhua muutamia sanoja molemmille opettajille. Paitsi
sindacoa liittyi seuraan myöskin sekatavarankauppias.
Hidasluontoinen, lihava vanha opettaja ei vähääkään hämmästynyt
tarkastajansa ja esimiestensä tuloa. Hän silitti vain hitaasti
kädellään valkoisia hapsiansa, joita tuskin kerran päivässä kampasi.
Hän oli jo ehtinyt siihen iän ja nöyryyden mittaan, jolloin ei enään
ole mitään keltään toivottavaa eikä peljättävää; eikä hän olisi
vähääkään häiriytynyt, vaikkapa itse opetus-asiain ministeri omassa
korkeassa persoonassaan ja koko virkakuntansa seuraamana olisi kouluun
ilmestynyt.
Tarkastajaa näytti hämmästyttävän opettajan tavattoman hitaat
vastaukset ja se, että tarkastajan täytyi auttaa häntä hakemaan kirjoja
ja papereita, joita tarvitsi voidaksensa vastata tarkastajan tekemiin
kysymyksiin. Kun opettaja lopulta löysi haettavansa paperin, meni
häneltä minuutti sen levittämiseen ja kaksi minuuttia tarvittavan
numeron hakemiseen.
Sindaco ja sekatavarankauppias kävivät kärsimättömiksi tarkastajan
tähden.
Tämä antoi muutamain poikain lukea ääneen. He lukivat kauhean hitaasti
ja surkealla äänellä. Hän teki heille kysymyksiä; he vastasivat yhtä
hitaasti. Näyttipä siltä, kuin opettajan vanhuus olisi poikiin
tarttunut: he eivät olleet vilkkaita eivätkä huvitettuja. Kun oppilas
kaikessa rauhassa mietti vastausta, odotti opettaja kärsivällisenä ja
kiiruhtamatta, katsellen oppilasta puoleksi ummessa silmin.
Tarkastaja suuttui.
-- Jo riittää -- sanoi hän huohottaen -- mutta katsokaas, teidän
pitäisi liikkua suuremmalla voimalla, -- -- -- herättää hiukan eloa
luokassanne -- -- --
Opettaja katseli silmälasiensa alatse levollisesti tarkastajaa,
ikäänkuin kysyäkseen: -- Mutta, herra tarkastaja, mistä luulette minun
ottavan semmoisia ominaisuuksia?
Tarkastaja kyseli vielä vähän pojilta ja korjasi muutamia
virheellisyyksiä ääntämisessä. Hän oli tyytymätön ja näytti aivan
siltä, kuin olisi aikeissa torua. Ehkä juuri tästä päästäkseen hän
äkkiä rupesi tekemään noita tarkastukseen kuuluvia, määrätyitä
kysymyksiä.
-- Kuinka kauan olette virassa olleet?
-- Neljäkymmentäkahdeksan vuotta -- vastasi opettaja.
-- Oletteko saaneet lisäpalkkioita?
-- Kerran sadan kymmenen liren lahjapalkkion.
-- Koko virka-aikananne?
Opettaja teki myöntävän liikkeen.
-- Oletteko laskeneet kuinka paljon saisitte eläkettä, jos nyt
hakisitte virkaeroa?
-- Kaksitoista lireä kuukaudessa.
Hetken äänettömyys seurasi tätä vastausta.
Viimeinen määrätty kysymys oli vielä tekemättä.
Tarkastaja kysyi: -- Mitä toivomuksia teillä on?
Opettaja vastasi tyynesti: -- Ei mitään.
Tarkastaja katsoi opettajaan ja hänen suuttumuksensa oli aivan
lauhtunut.
Kun hän sittemmin oli kahden kesken Emilion kanssa, puhui hän tälle
ystävällisesti ja avonaisesti havainnoistaan. Hän oli pahoillaan
ankarista sanoistaan tuolle äijä paralle, joka välttääkseen nälkään
kuolemista käytti kurjan elämänsä heikot voimat koulun palvelukseen.
Mitä häneltä saattoi vaatia? Hän kertoi äsken lukeneensa erään
helläsydämisen miehen sepittämän kirjasen, jossa ehdoitettiin isompiin
kaupunkeihin perustettavaksi "koti vanhoja, isännättömiä koiria
varten". Olipa maailma todella kummallinen! Poistaaksensa synkät
ajatuksensa kertoi tarkastaja Ratti'lle muutamia tapahtumia viime
tarkastusmatkaltaan.
Mielipahakseen hän kerran tahtomattansa oli ollut syynä veren
vuodatukseen. Hän oli aivan odottamatta tullut pieneen kylään ja astui
kouluhuoneesen juuri kun opettaja luokalla ajoi partaansa, samalla
sanellen oppilaille kirjoitettavaa. Opettaja hämmästyi niin, että
partaveitsi tunki syvälle leukaan. Se oli pieni ukkoraasu, joka asui
itse luokkahuoneessa. Siellä oli hänellä jonkinmoinen viljavarastokin;
siellä hän keitti kahvinsa, poltti piippuansa, paikkasi vaatteitaan ja
lakaisi laattiaa, kaikkea samalla aikaa kuin opetti. Mistäpä olisi
ollut rohkeutta moittia tämmöisessä asemassa olevaa "sivistyksen
lähetys-saarnaaja?" Merkillisintä oli, että hän opetti puhtaalla sen
maakunnan murteella, ja kun tarkastaja kysyi, miks'ei hän puhunut
puhdasta itaaliankieltä, oli hän teeskentelemättä vastannut: -- Jos
minä puhuisin kirjakieltä, eivät pojat enää tulisi kouluun. Tarkastajan
kysymykseen, kuinka pojat vastaisuudessa, kirjeitä kirjoittaessaan,
saattaisivat tulla toimeen ilman kirjakielen taitoa, antoi opettaja
merkillisen selityksen. Hänellä oli pieni, mallikirjeitä sisältävä
kirja, ja sieltä hän kirjoitutti oppilaitten vihkoihin mitä
erilaisimpia kirjeitä, niin että he, jos säilyttivät vihkonsa, löysivät
niistä kaavoja, joita voivat sovittaa elämän eri aloilla tarvittaviin
kirjeisiin. Olipa hänellä tapana sanella kirjoitettavaksi muutakin,
joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan. Tarkastaja oli muun muassa
löytänyt kaikissa kirjoitusvihkoissa seuraavan: -- Muistakaa,
ylihuomenna on hyvän opettajanne nimipäivä, hänen, jolla on niin paljon
vaivaa teidän tähtenne ilman vastaavata palkkiota; teidän on jollain
tavoin näyttäminen kiitollisuuttanne j.n.e. -- Tämän ja monen muun
opettaja paran vastakohtiakin ilokseen tapasi, semmoisia, jotka olivat
toimeensa hyvin innostuneita. Erittäin hän muisteli opettajaa pienessä
Rilla nimisessä kylässä; se tuli oikein kaunopuheliaaksi, kun
keskusteltiin opettajan toimesta ja oli ylen kekseliäs alallaan sekä
niin avonainen ja miellyttävä käytökseltään, että tarkastaja
kerrassaan rakastui häneen ja tunsi hänen läheisyydessään entisen
koulu-innostuksensa virkoavan eloon. Tuolla nuorella, yksinäisellä
opettaja raukalla syrjäisessä kylässä, pienipalkkaisessa virassa oli
eriskummainen aatos: hän, joka oli löytölapsi, luuli olevansa jonkun
ylhäisen herran, ehkäpä ruhtinaan poika, joka lopulta saisi selville
syntyperänsä. Tämän hän kertoi nauraen niin että oli sekä surkeata että
hassua.
-- No niin -- päätti tarkastaja -- semmoinen innokas opettaja kostaa
kyllä opettajakunnan puolesta vääryyden, jonka sadat laiskurit ja
taitamattomat sille tekevät. Tälläkin kertaa erosi Ratti tarkastajasta
tyytyväisenä ja täynnänsä hyviä aikomuksia. Ollessaan jo aivan lähdössä
antoi vanhus vielä vaunusta opettajalle hyviä neuvoja siitä, kuinka oli
menetteleminen, jos kirkkoherra aloittaisi sodankäyntiä.
-- "Tehkää -- sanoi hän -- niinkuin omatuntonne käskee, mutta
menetelkää varmasti ja tyynesti; se pitää vastustajat aisoissa ja
toimittaa puolellenne epäröivät, jommoisia useimmat ovat. Muuta ei
tarvita. Tyytykää pitelemään puolianne. Ne opettajat, jotka ryhtyvät
hyökkäämään, hairahtuvat ajattelemattomiin tekoihin. Antakaa te
vastustajain raivota ja uuvuttaa itseänsä. Mutta puolustaessanne
itseänne, sen sanon vielä kerran, olkaa luja, pitäkää pää pystyssä,
älkääkä väistykö askeltakaan. Kansa on ottanut teidät palvelukseensa,
muistakaa se. Kaikissa tapauksissa, jos teitä ahdistetaan, huutakaa
vain: _aseisin_, ja me muut riennämme avuksenne. Nuorukainen, minä
toivotan teille onnea ja menestystä."
Tuo hyväntahtoinen tarkastaja oli kumminkin kovin loukannut erästä
henkilöä Piazzenasta. Neiti Mancon luokassa hän luultavasti
hajamielisyydessä oli kysäissyt ääneen opettajattaren ikää, sen sijaan
että olisi antanut hänen merkitä sen paperiinsa. Opettajatar oli
pakoitettu ääneen vastaamaan: -- Kolmekymmentä yhdeksän vuotta. --
Pikku tytöt olivat, kuullessaan tämän luvun, joka heidän mielestään oli
äärettömän korkea, kuiskutelleet ja supisseet, ja se oli niinkuin
puukonpistosta opettajatar paralle. Kaiken tämän sai Emilio kuulla
koulu-legaatilta, joka oli seurannut tarkastajaa tyttökouluissa
(poikakouluihin hän ei jalallaan astunut) ja joka, opettajattarien
todellisena ritarina, oli asiasta kovin närkästyksissään.
-- Onko kuuna päivänä nähty niin epäkohteliasta miestä! huudahti
koulu-legaatti. -- Sehän on hirmuista! Minä kirjoitan siitä _il Popolo_
lehteen! Eikö löydy mitään ohjekirjaa tarkastajia varten? Eihän koskaan
kysytä ikää neljänkymmenen vuotisilta tytöiltä!
Opettaja koki puolustaa tarkastajaa, mutta samassa koulu-legaatti
rupesi muusta puhumaan ja hänen vihansa muuttui juhlalliseksi
totisuudeksi.
-- Rakas opettaja -- Teidän tulee saada virka Altossassa. Minä kävin
siellä asioissa toissa päivänä ja sinne jäi sydämmeni -- -- -- jäi
totta tosiaankin. Siellä on vuoden ajan ollut eräs opettajatar -- -- --
oikea Herran enkeli. Teidän tarvitsee vaan tietää, että asian-omaiset
ovat olleet pakoitettuna pyytämään opettajatarta käymään aamumessussa,
kun vielä hämärtää, eikä päivämessussa, sillä silloin tuli nuoria
herroja läheltä ja kaukaa häntä katsomaan. Hän ei ole oikeastaan
mikään kaunotar, mutta ihanin olento, mitä ajatella voi, pitkä,
sinisilmäinen ja vaalea, vaaleanverinen -- -- -- enkelinsielu, ja
käytös ruhtinaallinen; sanalla sanoen, oikea ihme. Hän on erään
ratsastusretkellä kuolleen everstin tytär, tuli Altossaan Hyvän
Paimenen sisarkunnan valkoisessa puvussa ja oli aivan kuin joku
korkeampi ilmestys. Sindaco, opettaja, kirkkoherra, lääkäri, sihteeri,
koko kunta käy ikäänkuin sumussa. Kunnallishallitus tekee kaiken, mitä
opettajatar tahtoo. He ovat korjauttaneet kouluhuoneistoa ja tuottaneet
pianon opettajattarelle. Ette voi aavistaakkaan -- -- -- Oppilaat,
äidit ja talonpojat ovat rakastuneina häneen; hän on ottanut kaikilta
vallan ja vaikuttanut sivistäväisesti kaikkiin. Hänellä on jotain
lumoavaa, hurmaavaa äänessä ja silmissä, jota vastaan ei kukaan voi
seisoa. Lapset juoksevat kadulla häntä vastaan ja suutelevat hänen
käsiään kuin olisi hän itse Neitsyt Maria. Kaikki kanniskelevat hänelle
kukkasia. Kerrotaan hänen opettavan niin, että isotkin istuvat siellä
suu auki ihmetyksestä. Hän on hurmaava, sanon minä, ja niin hoikka että
vyötäisistä menee yhteen käteen. En koskaan voi saada häntä mielestäni.
Niin -- sanoi hän lopulta, antaakseen rakkaudelleen henkevämmän karvan
-- jospa seminaarit vuosittain lähettäisivät tuhannen tuommoista
opettajatarta, pian Itaalia ihan uudeksi uudistuisi. -- Hän huokasi,
katsahtaen voimakasta mutta jo kurttuista kättänsä, jolla oli ikäänkuin
viitaten näyttänyt tuota kansallista uudistusta.
Elämä kylässä.