hallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä
virka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli
oikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja
vahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa
vaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi
aiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa
kuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon
ja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan
tarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki
kynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota
joka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen
tarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien
kuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän
kirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin
tilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin
kalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden
vanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja
siistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa
sekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa
oli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli
tapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa
ja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja
käymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä
minkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla
papillisen juhlallista.
Jonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski
hänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina
oli laiminlyöty. -- Ihanan kielemme opetusta -- hän sanoi.
Sen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin.
Huomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan
kääntyen: -- Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa
ankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske
alemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti.
Koulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko --
ja hän laski erään mielilauselmansa -- se on siviili-kirkko.
Kun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin
kauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten
luo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli
saanut vihkoonsa, hän kysäisi: -- Niinkö vihkoja pidetään?
Poika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää
käytä.
-- Mitä min' en! -- matki sindaco. -- Sano oikeammin: -- jota en enää
käytä. -- Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: -- Siis
muistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen
erityisen arvon.
Vielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän
vihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut
tahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan
mielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti
huomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan
--- -- -- se oli tapana -- -- -- aivan tarpeellinen kunnioituksen
osoitus -- -- -- Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja
kirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän
kokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua.
Emilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi
saarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat
kirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.
Pimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio
kouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät
henkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi
opettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera,
sotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä,
joita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka
kumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti
mieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin
tarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä
vuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.
Myöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä
iltana oli paikkakunnalle saapunut _il Popolo_ niminen sanomalehti
lisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä
oli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla,
kokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.
Saarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot
ja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä
enemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun
saarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi
vapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen
munkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei
entiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä
paitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät
aivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä.
Kirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu,
talonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä
saarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin
saarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä
seurakunnalle.
Seuraavina sunnuntaina oli saarna samanlaista. Hänen
kunnian-arvoisuutensa oli verrattoman röyhkeä. Eräänä päivänä hän
huusi saarnastuolista: -- Vaikkapa itse kuningas tulisi tänne
sotajoukkoineen, sanoisin hänelle vasten silmiä, että hallituksemme on
huono. -- Erittäin hän vihasi niitä, jotka lukivat eräitä Turinissa
ilmestyviä sanomalehtiä; hän tiesi tarkoin näiden tilaajat
paikkakunnalla. Muutamat kätkivät sanomalehtensä nähdessään hänen
lähestyvän. Joka vuosi sai hän aikaan suurta melakkaa ennen sitä
juhlaa, jota vietettiin kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi.
Estääkseen julkisten tanssiaisten pitämistä silloin uhkasi hän jättää
nuoret tytöt synnin päästöttä eikä tahtonut laskea juhlasaattoa ulos
kirkosta. Hautajaisissa hän väliin oli varsin silmitön, murensi
palasiksi vahakynttilän keskelle katua, jos se ei ollut tarpeeksi
painava, ja jätti koko toimituksen sikseen. Sitä paitsi hän käräjöi
puolen maailman kanssa: erään naapurin oli haastanut oikeuteen
vesijohtoa koskevasta kiistasta, toista oli syyttänyt epärehellisestä
ala-ikäisten perinnön hoidosta y.m.
Neiti Fanarin salaisuus.
Jonkun aikaa sai Ratti olla rauhassa. Kirkkoherran syntipukkina tällä
haavaa oli ensi luokan opettajatar, neiti Elda Fanari. Vihamielisyys
oli alkanut jo opettajattaren tulopäivänä, sillä neiti oli valinnut
rippi-isäkseen don Pirottan eikä kirkkoherraa. Toinen oli siitä niin
suutuksissaan, että muutamasti ei voinut olla sydäntään purkamatta. Hän
väitti, että koska opettajatar oli rippi-isäkseen ottanut toisen eikä
häntä, kunnan etevintä hengen miestä ja ikäänkuin luonnollista
rippi-isää, tämä teko oli julkisena todistuksena opettajattaren
ylenkatseesta ja loukkasi kovin hänen arvoaan seurakunnan
esipappina. Mutta opettajatar piti puoliaan, ja hänen kunnian-
arvoisuutensa pani asian muistiinsa. Sen Emilio sai kuulla eräältä
kunnallishallituksen jäseneltä, entiseltä sindacolta, joka oli asian-
ajaja ilman toimituskonttooria, koulu-legaatti[7] ja johti nykyään
vastustuspuoluetta. Eräänä iltana tämä kahvilassa rupesi tuttavalliseen
haasteluun Emilion kanssa. Asian-ajaja oli komea, viidenkymmenen
vuotias leskimies; hänellä oli avonaiset, miellyttävät kasvot ja hän
kävi hienosti ja nuorten tapaan puettuna. Puhuessaan liikutteli paljon
käsiänsä kuin näytelläkseen monia sormuksiansa.
-- Kait te, opettaja hyvä, jo olette kunnon sindacoltamme saaneet
kieliopillista neuvoa? -- oli yksi hänen ensimäisiä kysymyksiänsä.
Kun huomasi Emilion tälle kysymykselle hymyilevän, purskahti hän
nauruun ja rupesi peittelemättä sättimään kunnallishallitusta, tehden
sitä kuitenkin aivan leikillisesti ja ilman vihaa tahi kateutta. Muun
muassa hän kehoitti Emiliota suojelemaan oppilaittensa vihkoja
hyvänluontoisen, möhömahaisen sekatavarankauppiaan kynsiltä; se oli
kunnon äijä, oikea mallitarkastaja, siksi sivistynyt että osasi
painettua kompuroimatta lukea; mutta hänellä oli se paha tapa, että
hyökkäsi puodistaan kouluun pesemättömin käsin vihkoja tarkastamaan,
niin että näihin aina jäi rasvaisten sormien jälkiä, jotka olivat
sindacolle kauhistukseksi. Sitten asian-ajaja vilkutti silmiään ja
kysyi -- mitä opettaja piti neiti Fanarista. -- Oi onnellista
opettajaa, joka alati sai oleskella hänen läheisyydessään!
Koulunjohtokunnan jäsenen puheeksi tämä toki oli liikaa. Hämmästyneenä
katseli Emilio asian-ajajaa, sillä hän ei vielä tuntenut tuota
maaseuduilla ei suinkaan harvinaista tyyppiä, herrasmiestä tavallisesti
vanhanpuoleista, joka haaveksien ihailee naispuolista opettajasäätyä;
niinkuin isommissa kaupungeissa löytyy herroja, jotka erittäin
harrastelevat tanssijattaria, ompelioita, naiskonttoristeja taikka
jotakuta muuta kauniin sukupuolen ammattiluokkaa, jolla niinmuodoin on
heihin jonkinmoinen ammattiviehätyksen voima. Asian-ajaja oli
nuoruudestaan asti ihaellut opettajattaria ja pani yhä vieläkin ensi
sijalle sydämmessään päästökirjan saaneet opettajatarkaunottaret.
Sindacona jopa sitä ennenkin oli hänellä ollut pieniä seikkailuja;
olipa hän tehnyt lukemattomia tyhmyyksiä, mutta hänen intohimonsa
ei ollut siltä ollenkaan lauhtunut. Koulun tarkastajaksi tultuansa
hän puhui ainoastaan tyttökouluista, ikäänkuin poikakouluja
ei olisi lainkaan ollut olemassa; tyttökouluista taas hän nosti
puhetta ainoastaan päästäksensä kertomaan opettajattarista.
Opettajatar-käsitteessä oli hänen mielestään jotakin lumoavaa,
salaperäistä, kirjallisen irstasta ja samalla nunnamaisen siveätä, joka
kiusasi häntä kuin kielletty hedelmä ainakin. Kun hän sanoi: -- viime
keväänä seminaarista laskettu opettajatar -- sanoi hän sen aivan
vesissä suin, niinkuin herkkusuu sanoo: -- tuore lohimullo tänä aamuna
saatu. -- Hän tunsi kaikki sen läänin opettajattaret ja saattoi,
tietysti syyttäen virkavelvollisuuksiaan, matkustaa monet penikulmat
nähdäkseen jotakuta uutta opettajatarta, jota oli kuullut kehuttavan
kauniiksi.
Vaikka Emiliota ei suurin huvittanut asian-ajajan lempiaine,
oli hänen kuitenkin pakko siihen puuttua. -- Kuulkaas, minkälaisia
opettajattaria siellä Garascossa oli? -- Kun asian-ajaja oli saanut
Emilion kuvaamaan tuota runoilevaa ja runoja lausuvaa opettajatarta,
istui hän jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, silmät kiinni,
ikäänkuin voidaksensa oikein nauttia tuosta kuvasta, tuosta
opettajattaren ja talonpoikaistytön ihmeellisestä sekoituksesta.
Samalla lailla hän teki kuullessaan opettajatar-serkkua mainittavan,
vaikka silloin muodolla, joka osoitti hienontuneempaa ahnautta. --
Opettajana kaksi vuotta etelä-Itaaliassa! -- sanoi hän samalla äänellä,
jolla juoppo puhuu vanhasta viinistä.
Sen jälkeen asian-ajaja johti puheen taasen Fanari neitiin ja lajitteli
kaikki hänen ihastusta herättävät ominaisuutensa. -- Erittäin
miellyttävä olento, vai kuinka? Oikein hieno nainen. Olette kait
huomanneet hänen käsiänsä? Silmät, jotka katselevat sadalle suunnalle
yhtä haavaa, taivaaseen päin, maahan ja joka paikkaan. Tosin hän
saattaisi olla pari tuumaa pitempi ja vähän laihempi; mutta eihän tuo
mitään tee -- -- -- Ja sitten tuo hänen hurmaava salaperäisyytensä!
Mitä, ettekö vielä ole kuulleet neiti Fanarin salaisuudesta?
Salaisuus oli tosiaankin eriskummainen. Neiti Fanari oli otettu
seuraajaksi opettajattarelle, joka erotettiin virasta siksi, että
eräänä päivänä karnevaalin[8] aikana oli sulkenut koulun ja matkustanut
Turiniin, ei -- niinkuin hän syyksi sanoi -- sairasta äitiänsä
tervehtimään, vaan mennäkseen rakastajansa seurassa naamiohuveihin. Nyt
oli asian laita semmoinen, että neiti Fanarinkin äiti makasi sairaana
Turinissa. Kun siis uusi opettajatarkin usein teki Turinin matkoja,
väliin joka kymmenes päivä, rupesi moni, muistaen edeltäjää, epäilemään
tuon sairastavan äidin olemassa-oloa. Tosin saatiin sindacon
tiedustelujen kautta selville, että äiti sekä oli olemassa että
sairasteli, mutta epäluulot kerran herättyään eivät sillä sammuneet.
Semmoisella erinomaisella, kaunissilmäisellä tytöllä täytyi olla
rakastajansa. Sitä paitsi ei hän Turinista palatessaan näyttänyt
ollenkaan totiselta, niinkuin se, joka äsken on täyttänyt yhden
seitsemästä laupeuden työstä. Tämä antoi ajattelemisen aihetta
talonpoikaiskolloille. Siinä täytyi olla lemmenseikkailuja.
Uteliaisuudesta olivat lähettäneet heti opettajattaren perään vakojia,
joiden piti urkkia kaikki asiat, saadakseen tietoonsa sekä rakastajan
että todistuksia opettajatarta vastaan. Turinissa asuvia ystäviä oli
pyydetty pitämään poliisin tavoin opettajatarta silmällä. Muutamat
olivat kahdestikkin matkustaneet opettajattaren jäljestä; he eivät
mitään keksineet ja kävivät entistänsä innokkaammiksi. Kettu oli liian
viekas tarttuakseen heidän ansaansa. Opettajattaren palveliaakin
tutkittiin, mutta turhaan. Kirjeenvaihtoa pidettiin tarkasti silmällä;
mutta opettajattarelle ei tullut muuta kun kirjekortteja äidiltä ja
eräs pedagogiallinen aikakauskirja. Ruvettiinpa epäilemään
sanomalehdessä olevan neulalla pistettyjä ilmoituksia yhtymisiksi. Itse
apteekkarikin, joka samalla oli postimestarina, joutui siinä määrässä
yleisen uteliaisuuden valtaan, että tarkasti sanomalehteä kynttilätä
vastaan; mutta siinä ei ollutkaan läpiä. Kun eivät muuta voineet,
katselivat tarkoin opettajatarta silmiin hänen Turinista palatessaan ja
pitivät tarkkaa vaaria hänen ihonsa väristä sekä hänen käynnistään.
Muitten muassa kirkonpalvelia, kuohuen sisällistä kiukkua, katseli
häntä inkvisiittorin läpitunkevilla silmillä. Totta puhuen oli paljon
aiheita; mutta eihän semmoisiin sivuseikkoihin voi epäilyksiänsä
perustaa. -- Asian-ajaja ei kertonut, että alussa oli luultu häntä
rakastajaksi. Epäluulo kumminkin haihtui, kun huomattiin, ett'eivät
matkustaneet pois koskaan samoina päivinä, oltiinpa muuten tietävinään,
että heidän välillään oli ollut jotain jo siihen aikaan, kun
asian-ajaja oli sindacona ja Fanari neiti opettajattarena toisessa
kylässä. -- Ei, hän ei ollut rakastaja, vaan se oli luultavasti joku
nuori mies, jota ei ollut helppo löytää. Erään tuommoisen retken
perästä oli opettajatar kantanut oikein ruusua rinnassaan, ja siitä
ruususta puhuttiin kokonainen viikko. Saattoihan vähemmästäkin pää
tulla pyörälle. Neiti Fanari, joka aavisti kaikkea tätä, näkyi
nauttivan heidän uteliaisuutensa kiihoittamisesta ja lisäsi vain
epäilyksiä jäykällä käytöksellään ja pilkallisella muodollaan. Mitä
enemmän häntä vakoiltiin ja vahdittiin, sitä levollisemmin ja
kunnioittavammin hän ihanilla, hämmästyneillä silmillään katseli niitä,
jotka puhuivat hänelle pistosanoja, aivan kuin hän ei lainkaan
ymmärtäisi mitä tarkoittivat; mutta silmissä loisti hymy, joka sanoi:
-- Minä ymmärrän kyllä, -- Lyhyesti, häpeällistä oli monen mielestä,
että sindaco niin usein antoi lomaa. Mutta eihän sindaco raatsinut
kieltää; sehän oli hänen nuorimman tyttärensä, sindacon pikku
epäjumalan, opettajatar; sitä paitsi oli hänen opetuksensa
mallikelpoista, sairas äiti oli todella olemassa eikä noissa puheissa
muutenkaan perää ollut. Olipa siis kuin olikin suuttumus tukahutettava.
Asian-ajaja nautti tämänlaisista keskusteluista. Lopuksi sanoi: --
Nuorukainen, teidän tulee kukistaa tuo Turinilainen rakastaja. Oi,
ollappa kahdeksan sataa lireä palkkaa ja ainoastaan kahdenkymmenen
kahden vanha --
Emilion päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt noudattaa asian-ajajan neuvoa,
sillä hän oli noita ujoja luonteita, jotka tuskin uskaltavat rynnätä
varustamattomiinkaan linnoituksiin, ja puolustustilassa olevia kokonaan
välttävät.
Sitä vastoin jonkinmoinen myötätuntoisuus veti häntä toisen
opettajattaren Maria Mancon puoleen, jonka äiti oli käskenyt häntä
käymään heillä. Hän menikin sinne joskus. Muija parka, joka eli
tyttärensä palkasta ynnä pienestä tupakkakaupasta, muistutti paljon
Emilion äidistä. Vieno, surumielinen tytär, jonka nuoruuden kukoistus
oli koulupenkille lakastunut, teki miellyttävän vaikutuksen Emilioon.
Kun hän ajatuksissaan muutti neiden nuoremmaksi ja korjaeli
virheellisyydet ruumiin muodostuksessa, näytti opettajatar sielunsa
puolesta vastaavan ihannetta, joka Emilion sydämmessä eli. Siinä oli
luonne, jonka virka oli masentanut. Opettajattaren kasvoissa saattoi
nähdä jälkiä monesta vaivaloisesta vuodesta, huolia paikkansa
menettämisestä, tarkastajain käyntien herättämää kauhua; jälkiä, joita
olivat tehneet kohtuuttomat sindacot, kiittämättömät vanhemmat ja pahat
oppilaat, mutta myöskin jälkiä siitä enkelimäisestä kärsivällisyydestä,
jolla hän oli tämän kaiken kantanut. Ja kuitenkin hän puhui suurella,
tavaksi tulleella kunnioituksella paikkakunnan viranomaisista sekä
kertoi etevimmistä oppilaista luokassaan, tuomarin veljen tyttäristä ja
tarkastusmiehen tytöstä, juuri kuin olisivat olleet pikku prinsessoja.
Hänessä ei enää ollut rahtuakaan kiekailemisen halua eikä vähääkään
tuota naisissa yleistä turhamaisuutta, jota kuitenkin vaiston-omaisesti
ja tarkoituksetta riittää siihenkin ikään, jossa ei enää ole mitään
miellyttämisen toivoa.
Ainoastaan joskus, kun Maria Manco nosti silmänsä koru-ompelusta, jonka
oli määrä tulla kirkon alttarille, ja loi ne seinään, kajasti niissä
pian haihtuva kaipuu, ikäänkuin vierähtäneen kyyneleen välke, joka ehkä
osoitti, että hän sielunsa silmillä näki toisenmoisen elämän, jota
nuoruutensa ensi päivistä saakka oli uneksinut; kentiesi onnettoman
lemmen muisto, ja surumielisyys, syntynyt katsellessa tuota alati
vaihtuvaa lapsiparvea, josta hän ei ainoallekkaan saattanut sanoa: Sinä
olet minun. -- Hän ei koskaan valittanut asemaansa, eipä muutakaan ja
täytti ilman ulkokullaisuutta kaikki kirkolliset velvollisuutensa. Ei
häntä kylässä nähty juuri muuta kun ostoksilla. Ensi kertaa tätä
Emiliolle puhuessaan hän pysähtyi sanaan ostoksilla ja katsahti
kysyväisenä Emilioon nähdäkseen, oliko siinä Emilion mielestä jotain
heidän viralleen alentavaista. Tämä katseppa päin vastoin koroitti
opettajatarta Emilion silmissä ja lisäsi vain sitä myötätuntoisuutta,
jota neiti hänessä oli herättänyt.
Sindacon toinen käynti.
Emilio käytti kaiken aikansa ja vaivansa koulun hyväksi yhä edelleen
noudattaen uutta metoodiaan. Vaan tässäpä metoodissa onkin avonaisille
luonteille, paitsi ensimäistä hankaluutta toimeenpanossa, toinenkin
kentiesi arveluttavampi vastus, nimittäin tuo suuri vaikeus pysyä saman
menetystavan rajoissa, sittenkin kun jo on alkanut saada siitä
ensimäisiä hedelmiä, s.o. kun kurinpito ja kunnioitus, jonka juuri tuo
menetys on vaikuttanut, ovat tehneet oppilaat siivoiksi ja
rakastettaviksi. Emiliolla oli luokassaan seitsemän tahi kahdeksan
poikaa, joiden suhteen hänen oikein oli vaikea pidättää ystävällistä
luontoaan ilmi puhkeamasta, varsinkin kun heidän silmistään luki
harrasta toivomusta, jopa pyyntöäkin, että opettaja toki osoittautuisi
luonteensa mukaisena. Näyttipä tosiaankin siltä, kuin olisivat
arvanneet hänen oikean luontonsa ja odottaneet, että se jonakin päivänä
puhkeaisi näkyviin, murtaen valheellisen kuoren, johon oli kätkeytynyt.
Hänen täytyi ehtimiseen käyttää tahtonsa koko voimaa, jott'ei heltyisi
heidän kyyneleistänsä, -- noista kyyneleistä, jotka, todellisilta
vaikka näyttivätkin, tuossa tuokiossa saattoivat vaihtua kujeiluihin --
sekä pidättääksensä kättänsä, joka pyrki hyväilemään, ääntänsä, joka
oli vähällä käydä rukoilevaiseksi, ja sanaa, joka lähti ylenmääräisillä
kiitoksilla iloa kaksinkertaiseksi lisäämään. Koulu tuli hänelle nyt
toisesta syystä aivan yhtä vaivaloiseksi kuin ennen, poikain ollessa
kurittomia. Väliin hänen oikea luontonsa astui näkyviin ja tämä silloin
suututti häntä. Hän oli kuin nuori viini, joka tynnyrissänsä kuohuu ja
kihisee. Mieleensä johtui seuraava kysymys: enköhän kadottane parempain
oppilaitteni rakkautta, koettaessani saavuttaa kaikkien kuuliaisuutta?
Mielellänsä hän olisi vastannut siihen myöntämällä, saadaksensa edes
yhden syyn, jonka nojalla olisi voinut hyljätä uuden metoodinsa; mutta
omatunto vastasi kieltämällä. Hän oli varma siitä, että hyvillekkin
oppilaille oli parempi, jos kuuliaisuus masensi mieltymystä opettajaan,
kuin jos kurittomuus edellisen kokonaan tukahdutti.
Sitä paitsi oli hän lujasti vakuutettu, että tämä menetystapa oli
sopivampi niille, joihin sydämmen tietä oli mahdoton vaikuttaa.
Emiliota ei enään yhtä paljo huvittanut kouluelämä kuin hänen
opettajatoimensa ensi kuukausina. Hänelle, joka oli ainoastaan muutamia
vuosia oppilaitansa vanhempi ja välistä tunsi suurta halua ruveta
leikkimään heidän kanssansa, oli tämä uusi kasvatus- ja opetus-metoodi
jonkinmoisena vapaaehtoisena vanhentumisen keinona. Hänestä tuntui
niinkuin hänen sielunsa olisi kokoon kitistynyt, niinkuin hän olisi
loppuun kulunut kaksikymmenvuotisesta koulutyöstä.
Toisetkin epäilykset häntä ahdistelivat. Miksi ei hän voinut
kunnioitusta herättää ja ylläpitää, käyttäytyessään luonteensa
mukaisesti? Eikö tuo tullut siitä, että hänen luonteessaan oli jotain
vajanaista ja epävakaista, että puuttui johdonmukaisuutta, kohtuutta ja
ylevyyttä tuolta hyvyydeltä, jolla hän oli luullut kaikki saavansa
aikaan. Hän oli luullut erehdyksensä olevan liikanaisessa hyvyydessä;
entä jos olikin hyvyyden puutteessa? Tämän ominaisuuden hän oli
kelvottomana heittänyt luotaan; eiköhän olisi ollut parempi koettaa
tehdä sitä täydellisemmäksi? Ehkä kaikki tuli siitä, ett'ei hän
käsittänyt ensimäisen metoodinsa arvoa eikä luottanut sen menestykseen;
niinkuin moni luonnostaan hyvä ja ystävällinen opettaja muutamain
vuosien kokemusten jälkeen rupeaa kohtelemaan oppilaita tavalla, joka
on tykkänään vieras hänen luonteelleen.
Ensimäiset kuukaudet matelivat loppuun Emilion usein näitä ajatuksia
hautoessa, ja hän jo ihmetteli, että oli saanut olla viran-omaisilta
niin kauan aikaa rauhassa, kun eräänä päivänä sindacon käynti toi
hänelle ensimäisen sodanjulistuksen.
Sindaco astui luokkaan, puistettuansa ensin tuiki tarkoin kaiken lumen
sateenvarjostaan. Hänen takaansa ilmestyi sekatavarankauppias kiiltävin
kasvoin, juuri kuin olisi niitä pyyhkinyt rasvaisella esiliinallaan.
Hänen pitkä, lihava, leppeä, terveyttä uhkuva ulkonainen ihmisensä
todisti selvään, kuinka sangen tärkeänä hän kouluvirkaansa piti; olipa
tuo tärkeys hänen perheellensäkin niin selvänä, että eräs hänen pikku
tytöistään ensimäisenä päivänä koulussa, kun opettaja käski: -- Nouskaa
ylös! -- aivan teeskentelemättä kysyi, pitikö hänenkin, tarkastusmiehen
tyttären, nousta.
Sillä välin kun sindaco tarkasteli seiniä ja lattiaa nähdäkseen niissä
pilkkuja tahi raamuja, katseli sekatavarankauppias, häntä matkien,
penkkejä, olisiko niissä mustepilkkuja ja vuolemia.
Sindaco kysyi opettajalta, kuinka koulussa kävi, ja oli hyvin
kohtelias. Hänellä mahtoi olla jokia ikävä asia puhuttavana.
Emilio sitä aavisti, kun sindaco noin kyseli sinne tänne eikä
vastauksia juuri kuunnellut, ja sitte pyysi opettajaa luetuttamaan
ääneen viime ainekirjoituksen, että hän saisi kuulla, kuinka kieltä oli
käytetty. Aineena oli: Viktor Emanuel rientää syksyllä 1870 Roomaan,
jota tulvivan Tiberin virta hätyyttää.
Kun yksi aine oli ääneen luettu, sanoi sindaco hitaasti ja
ystävällisesti: -- Tuo oli hyvä. -- Kuitenkaan -- -- -- ei haittaisi
-- --- -- antaa joskus joku aine -- -- -- Tieteellinen opetus voi
varsin hyvin tulla siveellisen avuksi. Kun sanon siveellisen, tarkoitan
varsinkin uskonnollista. Pyhissä historioissa on hämmästyttäviä
aiheita. Niissä kerrotaan suuremmoisista asioista, joita aikoihin
saivat pyhimykset; nekin olivat eteviä ihmisiä -- -- -- niin hyvin
tiedoissa kuin muuten. Sillä lailla saavutettaisiin kaksinkertainen
hyöty -- -- --- aivan samalla kertaa. Sitä paitsi -- -- -- ei ole
hullumpata vaihetella väliin.