Muutamat niin sanotuista "paremmista ihmisistä" lähettivät hänelle
lahjoja sitä varten, että hän soisi muutamia etu-oikeuksia heidän
lapsillensa, esim. antaisi niiden istua yksinään penkillä ja mennä
ensimmäisinä ulos koulusta. Hän ei suostunut ja vanhemmat
loukkaantuivat. Toiset pyysivät, ettei hän _sinuttelisi_ heidän
lapsiaan vaan _teitittelisi_ tahi sanoisi _neidiksi_. Siihenkin hän
vastasi kieltävästi ja sai niin uusia vihollisia. Sindaco, joka oli
demokrati, nautti tästä kiellosta ja kiitteli opettajaa; siitä
vanhemmat loukkaantuivat vieläkin enemmän. Vanhemmat vastustivat
sindacoa ja nimittivät häntä vuohipaimeneksi. Hän oli hyvänluontoinen
mies, joka kuljetti opettajattaren korko-ompeluksia ja tekokukkia
"herrojen klupiin" ja kehui: -- Katsokaas, mitä opettajattaremme osaa
valmistaa! -- Sillä lailla hän yhä kiihoitti toisten kateutta. Eräänä
päivänä opettajatar sai kirjeen neljäntoista vuotiaalta kuoripojalta,
joka ehdoitteli, että he yhdessä karkaisivat Amerikaan. Hänen
vihollisensa nostivat melua asiasta ja syyttivät häntä pojan
villitsemisestä; sitä ei kumminkaan kukaan muu uskonut kuin juuri samat
papit, jotka levittivät valheita hänestä, katselivat häntä rakastunein
silmin ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa puhuivat hänelle sopimattomia
kohteliaisuuksia, -- varsinkin yksi heistä, pitkä ja rento, jolla oli
mahdoton varatukka ja nokka kuin kurjella. Tämä sanoi hänelle
liikutetulla äänellä, perheettömäin ja ilottomain pappiparkain
onnettomuudessaan tarvitsevan hellyyttä. Eräänä iltana istui pappi
hänen takanansa pienessä teaatterissa, jonne hän oli mennyt
naapuriperheen seurassa. Pappi kajosi häneen, opettajatar nimitti
pappia häpeemättömäksi pöhköksi, jonka johdosta tämä syvästi loukattuna
otti kostaaksensa sillä lailla, että seuraavina päivinä, heidän
teaatterissa ollessaan, rupesi hänelle viittomaan ja merkkejä antamaan,
että ihmiset luulisivat heillä muka yhteisiä asioita olevan.
Tyttö kirjoitti valituskirjeen sindacolle, joka ilmoitti asian
kirkkoherralle, ja tämä uhkasi panna papin viralta. Silloin vannoi
pappi taistelevansa opettajatarta vastaan vaikka kuolemaan saakka.
Sillä aikaa olivat muutamat nuoret herrat, luullen häntä hänen
turvattomuutensa tähden helpostikin voitettavaksi, ruvenneet häntä
kiusailemaan kosimisillaan, väliin keskellä katuakin, juuri kuin hän
olisi ollut joku kitaransoittajatyttö. He lähettivät palvelustyttönsä
viemään hänelle rakkaudenkirjeitä kouluun keskellä opetustunteja. Kun
ei siitä sen parempaa tullut, julmistuivat he ja rupesivat yksiin
tuumiin pappein kanssa. Vihdoin sindaco, joka piti hänen puoltaan,
syöstiin vallasta, silloin alkoivat opettajattaren kärsimisen ajat.
Huomatessaan tien avoimeksi pani tuo vihamielinen pappi kokoon
kirjeitä, jotka jätti uudelle sindacolle, ilmoittaen, että opettajatar
muka oli ne hänelle kirjoittanut. Sindaco kehoittaa opettajatarta
jättämään eronhakemuksensa. Tyttö koettaa puolustaida, mutta ei häntä
uskota; hänen on pakko erota, jonka, jälkeen hän haastaa papin
oikeuteen. Pappi pelästyy, rukoilee turhaan häntä peruuttamaan
haasteen, raivostuu ja yllyttää katupoikia heittelemään opettajatarta
kivillä. Papin oma palvelija sai vahingossa kiven päähänsä.
Ratti teki harmistuneen liikkeen.
-- Oh, tuo ei vielä mitään -- pitkitti serkku. --- Tähän aikaan, kun en
muuta pelastuksen neuvoa tiennyt, kirjoitin isälleni ja pyysin rahoja
kotimatkaa varten. Isäni vastasi, ett'ei hänen mielestään ollut
sopivata jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Mitä minun oli
tekeminen? Minä koetin tyytyä kohtalooni ja peruutin haasteen. Mutta
koko olemassaoloni oli kysymyksen alaisena. Silloin perustin
yksityiskoulun. Koska tyttöset yhä pitivät minusta, tuli kouluuni noin
kahdeksankymmentä oppilasta, jota vastoin toinen opettajatar,
jälkeläiseni, erään äsken paikkakuntaan muuttaneen virkamiehen rouva,
sai vain seitsemän tai kahdeksan. Siitä syntyi kilpailua. Minun
oppilaani pilkkasivat häntä kadulla, hänen oppilaansa hyökkäsivät minun
tyttöjeni kimppuun. Kunta, joka oli hänen puolellaan, käski minun
sulkemaan kouluni. Siinä nyt taas olin tyhjin käsin. Minä sain
ompelutyötä, valmistin tossuja, myssyjä ja ristimäpukuja; räätälit
lähettivät minulle poikain vaatteita ommeltaviksi. Minä ansaitsin niin
paljon, että jotakuinkin toimeen tulin; mutta en aina; oli päiviä,
jolloin ei ollut mitään syötävää. Minun täytyi myydä tavarani ja nukkua
olkivuoteella. -- Iloisesti hän huudahti: -- Nyt elän mielestäni kuin
isoinen vallasnainen!
Sitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli,
kirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta
ylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja,
eikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä
asianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä
lähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut
centesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan.
Eräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä
oppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen
puolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä
opettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi
sinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes
kuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli
hänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu
kutsuttaisiin "kouluksi naistöiden oppimista varten" ja että siellä
ainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli
siunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä
piirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja
maantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä
kuin kaikki kävisi hyvin.
-- "Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja,
isopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani
ja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän
pyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies
olikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni
lähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan
takaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa
sitoutuisin matkustamaan tieheni -- -- -- Tämän kolauksen saatuani olin
aivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle.
Kuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen
vasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään
täytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti
työtä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä
niukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin
minuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin
peruutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin
niin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona
pidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan
saadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin."
"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan
venheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään
kaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin
heitä epäilemään."
"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat
katsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä
olevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni
väkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä
ei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät
puhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky,
meri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin
venheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti
pelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni
salakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma
asettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani
meritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni,
läpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta
elävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin,
jonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo
loppuneen. Nousin junaan ja tulin ----n kaupunkiin, riensin rehtorin
virkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin
ystävällisesti -- --- --."
"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman
kilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt."
Miksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen
turhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo
arvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan
olivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle
saadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin,
jos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi
ollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän
varustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.
Uuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei
ollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän
ratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut.
Monasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan
veressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat
ilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä
mehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan
oppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet
hänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi
lireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä,
omantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän
kumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa
lireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika.
Lopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin
että sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa
eri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli
laivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan
hänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli
nöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu
päättyi.
Liikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli
omassaan, -- sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.
-- Kotiin tultuani -- lopetti tyttö kertomuksensa -- tunsin suurta
tarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta;
minä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.
Ratti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein
hämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien
lumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut
kaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.
-- Ja kuitenkin -- saneli serkku nuoruuden innolla -- aion palata
samoille paikoille. Olen siellä kärsinyt, mutta olen siellä myös
viettänyt ihania päiviä ja oppinut tuntemaan paljon hyviä ihmisiä!
Tytöt jumaloivat minua; moni vielä kirjoittaa minulle. Kun näillä
lumisilla seuduilla ajattelen noita paikkoja, olen näkevinäni edessäni
suuren valon. Minut käsittää jonkunmoinen koti-ikävä auringon valoon.
Sitä paitsi huvittaa minua sanomattomasti nähdä maailmaa ja joutua
uusiin elämän-oloihin; minä tarvitsen liikuntoa ja taistelua. Koetan
saada jonkun paikan Tunisiassa tahi -- pitkitti hän hymyellen --
Palestinassa. En tahdo kylmässä kuolla. -- Surumielisesti hän lisäsi:
-- Sielläkin aion saavuttaa rakkautta.
Hän saattoi serkkua hyvän kappaleen tietä, eräälle virran yli vievälle
sillalle, jonne hänen kävelyretkensä tavallisesti ulottuivat.
Nuorukainen kulki äänetönnä: kertomukset matkoista, kärsimyksistä ja
uhrauksista olivat panneet hänen mielikuvituksensa liikkeelle ja
herättäneet hänessä uusien olojen ja kaukaisten paikkain kaipuuta. Se
aatos, että kansakoulu-opettajankin elämässä saattoi olla vaaroja,
ihmeellisiä seikkailuja ja kohtia, joissa tarvittiin voimaa ja
urhoollisuutta, teki hänen toimensa korkeaksi ja antoi sille hänen
silmissään uuden runollisen hohteen, semmoisen kuin sotilaan ja
löytöretkeilijän elämällä on. Hän iloitsi nuoruudestaan ja siitä, että
oli täynnä toivoa ja voima?
Kun heidän oli eroaminen, otti Emilio kiihkeästi ja hellästi serkun
kädet omiinsa. Tyttö salli sen, mutta veti ne piankin irti, katseli
ympärilleen ja sanoi: -- Ole varoillasi; minä olen sanonut, että olemme
serkuksia, mutta helposti voi käydä niin, ett'eivät sitä usko. Sitä
paitse on täällä eräs vuohipaimen, joka kosii minua. Jos hän tulee
mustasukkaiseksi, olen hukassa. Me olemme siis samaa mieltä
opetussuunnitelmasta -- lisäsi hän korkealla äänellä nähdessään ihmisiä
ohi kulkevan.
-- Olemme samaa mieltä -- vastasi Emilio hymähdellen.
Serkku pitkitti matalalla äänellä, sydämellisesti mutta lujasti: --
Ehkä emme enää toisiamme tapaa -- -- -- hyvästi sitte, rohkeutta vaan!
Opettaja toivotti hänelle hartaasti samaa, heilutti lakkiaan ja läksi
astumaan laaksoon päin. Serkku palasi asumukseensa, jonka illan pimeys
jo oli melkein peittänyt.
Piazzena.
Uusia kasvoja.
Syyskuun loppupuolella läksi Emilio uuteen virkaansa Piazzenaan, yhteen
noita kyliä, jotka muistissa sulautuvat satoihin toisiin, aivan kuin
viljapellot, jotka sen ympärillä silmän siintämättömiin lainehtivat.
Päivällisten tienoissa hän eräänä kirkkaana syyspäivänä saapui paikalle
ja hänestä tuntui kuin olisi hän tullut autioon, hyljättyyn kylään,
sillä hän ei tavannut elävätä olentoa noilla mutkaisilla elukkain
ryvettämillä kaduilla, joitten molemmin puolin kulki pitkiä aitoja tahi
seisoi matalia huoneita, ikkunat uudinten verhoomina. Avoimista
porteista tunki kirpeä heinän ja sarvikarjan löyhkä, ja muutamilla
nurmenpeittämillä toreilla kävi porsaita laitumella. Kirkot olivat
suljettuina. Erään papin hän näki katoavan porttikäytävään ja muutama
vaimo kääntyi syrjäkadulle. Ei muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon
loiskinaa ja veden lirinää katuojassa. Joka taholla vihreitä puita ja
kauniita ketoja. Päivälliskellon soitto ei koskaan tuntunut lakkaavan.
Don Pirotta, jolle Ratti oli saanut suosituskirjeen holhoojaltaan, otti
hänet vastaan kuin vanhan ystävän. Se oli viidenkymmenen ikäinen mies,
joka huonon terveytensä tähden näytti vanhemmalta, mutta oli samalla
älykkään ja hienon näköinen. Hän sanoi Piazzenaa perin hyvästi
hoidetuksi kunnaksi, vaikka täällä, kuten muuallakin, oli kaksi varsin
vilkasta eri puoluetta.
-- Teidän ei ole tarvis siitä välittää -- sanoi Pirotta opettajalle. --
Pitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä
joko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät
kumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu
pysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä.
Kansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin
kunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte
kirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää
niin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet -- hän
naurahti -- kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen.
Kouluhuoneisto on muhkea.
Sen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien
suhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta.
Yksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten
kauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli
etevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä
kauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.
-- Lyhyesti sanoen -- niin päätti hän puheensa -- jos teillä on
vähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka
taholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin
pidetään arvossa.
Opettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se
oli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että
suojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki
kuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan
puolueesen kuuluvaksi.
Kirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka
johtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi
kirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman
hengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun,
hän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä
hyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli
kirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun
ajalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra
puolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion
jättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen
sukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina
pidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä
suosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen,
esiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen
perustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri
ne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen
kirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada
koulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias,
joka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen
kauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.
Opettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän
Lokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.
Emilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti
totena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras
keino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu
varta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan
kappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa
poikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen,
kummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa
ihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin
pidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa,
joita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat;
pienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin
puhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu,
riippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka
näyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte
puhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli
lukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin
sotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin
ajeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki
päässä.
Emilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla
tapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.
Toisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo
kaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea
nainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut,
pukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän
olisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli
hänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen
oma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä
tuttavia.
Toinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin
puettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli
Emiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri,
aistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti
aina valmiilta pistosanoja päästämään.
Mies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen,
seitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja
oli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan
ravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää
vailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että
kunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka
nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat
kostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi
sormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa
oli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan,
jonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä
varastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli
niitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois
leikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa
räjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita
pieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka
nähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.
Sindaco ja kirkkoherra.
Emilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä
menetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria
kuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle
luonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa
käyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi
oppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta
opetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki
tarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi
siis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja
kylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan
olivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan
ensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.
Ensimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään
astui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan
varsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja
järjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa
huoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se,
joka odottaa mieleistänsä vastausta: -- Mitä pidätte kouluhuoneistosta?