kädessään. -- Tuo käy laatuun -- ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja
kuunteli. Se oli puhe "opetuksen tarpeellisuudesta". Opettajatar luki
sen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä
järkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki,
että hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä
lasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille
asian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta.
Puhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä
mieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset
vaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.
Kun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet,
jotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän
eteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa,
tuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli
liikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita
oli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut
ja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten,
palkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he
ystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki
kiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta,
kun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä,
tänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin
oppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja
lausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.
Juhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva
kaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin
marionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku
oppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä
imarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.
Sen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle.
He sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa
uudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista
kurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.
Syvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja
keikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui
hyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut.
Hän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi
suunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita
sanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat
vastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja
lopetti huutamalla "eläköön" kuninkaalle ja Itaalialle.
Kutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille,
kiitellen ja onnitellen häntä: -- Pieni helmi, tuo puhe -- liikuttava
juhla -- kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa
toimeen. -- Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia,
konvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta.
Sindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta
juhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti
yleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset
esimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä
sanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän
oli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti
häntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena
siitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi,
sanoi ivallisesti naurahtaen: -- Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan
ole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? -- Emilio
nieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui
kamariinsa.
Kylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta
tuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia
ääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: -- Opettaja! --
Opettaja Ratti! -- Tulkaa alas! -- Uteliaana hän kiiruhti portaita alas
ja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko
ylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona
mässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen
hänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla
meluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä
karkoittaakseen ikäväänsä.
Vanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat
opettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä,
virkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle
kahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa;
mutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat
olivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he
kohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun
lausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi
sihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen
saliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen
puhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä
muitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä
vähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat
sydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta,
kuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä
jonkun matkaa sanoakseen hänelle: -- Herra opettaja, te matkustatte
Piazzenaan? -- Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.
Sihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden
vaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi
kädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet,
lykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei
muka sairasta häiritsisi.
Opettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.
-- Don Leriä -- selitti toinen. -- Ettekö tiedä hänen tekeytyneen
sairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.
Lerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut
hyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin
näyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.
-- Mitä työtä? kysyi sihteri.
-- Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki
iltansa: Uskonto ja koulu.
Sihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan
nauruun pakahtumaisillaan.
-- Oh -- huudahti hän -- niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin
sukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. -- Te ette
siis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään
tiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija
koko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on
lukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa
romaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja
hankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä
puolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon
naurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on
Savoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat
häntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin
kauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset
keuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan
alusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu
kirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin
mukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin
ovat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta
yhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.
Tämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden.
Seuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan
ruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan,
kirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun
läpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui,
ensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä
tietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen
tietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi --
samoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa.
Hänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita,
oppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää
kuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka
monta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa,
rauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava
kirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet
hänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui
kuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.
Seikkailuja maalla ja merellä.
Garascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan,
viulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa
opettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä,
samaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista
romantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut
kaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi
Emiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.
Niiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille
kirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka
syntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten
kesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin,
herätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi
tuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä
tietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.
Osan lupa-aikaansa oli Emilio ----ssä Golilaisten luona. Siellä ei
kumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä
oli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään
tervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa,
tuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.
Kylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa.
Garascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan
kestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun
koitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut,
kun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa
mielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana
oli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta
sukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi
kestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja
tänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo
näki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä
yhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui
hyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan
harvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.
Emilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja
kysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan
pientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen
eteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi
henkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle,
sillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi
sivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa
akkunassa kasvoi muutamia kukkasia.
Ollessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa
kaksi mustaa silmää ja avoimen suun. -- Serkkuni! sanoi syvä ääni.
-- Niin olen -- opettaja vastasi.
Ovi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori
tyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli
leipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän
taakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: -- Tekö se olette?
-- Sinäkö se olet? -- Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!
Viiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi
ollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut:
kasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut
suuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan
sekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä
muistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli
korvien.
-- Päätit vihdoinkin tulla! -- huudahti hän. -- Viiden kuukauden
kuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan.
Olethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun
täällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. -- Äläpäs --
sanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet
pieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; -- oitisko
huoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta
se ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois,
mutta tulen pian takaisin.
Hän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia
minuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat
väännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty
pöytä ja kaksi tuolia.
Puhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria
muistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan
vilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja
katsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.
Tunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista,
niistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut,
seminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä.
Kaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten
tiukujen kilinää.
Sitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen
oven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen
taivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa
riippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli
kirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia
lahjoja.
-- Tämä on minun kotini -- sanoi serkku. -- Arvaa kuinka paljon
tämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta
päätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta
sanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta
avattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta,
syntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa
kotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta
saatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.
Ulos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna
lehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista
ja se oli -- -- -- valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan
muita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka
kantoi heiniä tahi turpeita.
Päivälliseksi oli liemiruokaa, kananpaistia ja vihanneksia munain
kanssa. Nauraen istuutuivat pöytään. Voimakkaalla kädellä serkku
leikkasi paistia sanoen olevansa nälissään kuin "opettajatar vuorella".
Hän tuntui Emiliosta pikemmin hauskalta kumppanilta kuin nuorelta
tytöltä. Kuitenkin olivat hänen ruskea ihonsa ja valkoiset hampaansa
Emilion mielestä varsin kauniit; pitkä vartalo näytti vähän
lystimäiseltä.
Pienin ottein tyttö kertoi viimeiset vaiheensa. Päästäksensä makaamasta
isänsä niskoilla oli hän päättänyt hakea paikkaa kaukana kotoa, niin
pian kuin saisi todistuksensa. Eräs naimisissa oleva lapsuuden ystävä
etelä-Itaaliassa oli äkkiä sähkösanomalla kutsunut hänet luokseen. Hän
kertoi, mitä suuria vaikeuksia hänellä oli ollut saadakseen kokoon
matkarahoja ja muita tarpeita matkaa varten. Marraskuun 1 päivänä hän
läksi kauhealle merimatkalle. Pahemmin ei olisi voinut alkaa uraansa.
Ajatelkaas, useampain seikkailujen perästä hän sateessa öiseen aikaan
tuli asemalle, josta oli määräpaikkaan vielä seitsemän tai kahdeksan
kilometriä aina vain ylösvievää tietä, ja ainoa kyytimies, mikä oli
saatavissa, pyysi siitä matkasta viisikymmentä lireä, juuri puolet
siitä mitä hänellä oli. Hänen olisi täytynyt maksaa niin paljon, ellei
kaksi läsnä olevaa upseria, jotka sääliväisyydestä puuttuivat asiaan,
olisi saaneet maksua tingityksi kymmeneen lireen. Tuo oli kumminkin
vähäpätöinen seikka. Vihdoinkin perille tultua rikkinäisissä kärryissä,
kauhean väsyneenä meni hän oitis johtajan, pienen, hoikan ukon luo ja
kuuli tältä sen ilahuttavan uutisen, että hänen matkalla ollessaan oli
silloinen sindaco puolueineen vallasta syösty eikä uusi sindaco
tahtonut muutoksista mitään tietää, joten opettajattaren paikkaa siis
ei enää ollut olemassakaan. Kauhistuneena rientää tyttö uuden sindacon
luo, joka puolestaan vakuuttaa asian niin olevan. Hän seisoi aivan
kivettyneenä. Mitä oli tehtävä? Tämä kaikki pitkän vaivaloisen matkan
perästä! Hänellä ei ollut rahoja palatakseen, hän oli nyt kuin kadulle
heitetty. Hän purskahti itkuun. Sindacon kävi sääliksi, lupasi
ajatella asiata ja antoi hänelle vastaiseksi aliopettajan paikan
pikkulastenkoulussa. Sepäs oli koulu! Alastomat lapset piti ensi työksi
pistää vesisaaviin, pestä ja hieroa ja antaa puhtaat paidat, jotka
lasten kotiin lähtiessä taas riisuttiin. Olihan tuo kumminkin jotain,
millä henkensä elättää. Mutta keskellä vuotta, kun koulun varat
loppuivat, suljettiin koko laitos ja hän oli taas paljaan taivaan alla.
Kahden kuukauden palkka jäi saamatta. Parhaaksi juuri tarjottiin
hänelle opettajattaren toimi eräässä kreivinperheessä ja hän lähti taas
matkaan parasta toivoen. Mutta kreivitär, joka miehen matkoilla ollessa
otti hänet vastaan, piti häntä liiaksi nuorena eikä kylläksi -- --- --
rumana ja lähetti hänet samaa tietä takaisin.
Opettajatar katsoi olevansa auttamattomasti hukassa ja palasi
epätoivoisena koululleen. Kaikeksi onneksi oli sindaco sill'aikaa
muuttanut mieltä ja päättänyt jakaa tyttöosaston sillä tavoin kuin
hänen edeltäjänsä oli aikonut; siis hänellä oli nyt paikka. Täynnä
innostusta alkoi hän työtään. Hän sai toisen luokan; neljätoista
oppilasta kirjoitettiin kouluun, seitsemän saapui. Hän virkosi uuteen
eloon. Mutta kuumetauti raivosi paikkakunnalla, kaikki hänen oppilaansa
sairastuivat; hän itsekin tuli sairaaksi ja sai silloin vasta tietää,
että juuri kuumetautien tähden ei kukaan opettaja pysynyt siellä vuotta
kauemmin, sillä puoli palkkaa meni kiinalääkkeen ostoon. Hän
parantui ja tyytyi kohtaloonsa. Toisellakin tavoin sai hän kovaa
kokea. Pikkukoulun vielä maksamattomasta palkasta ei hän saanut
centesimoakaan. Olivat luvanneet maksaa matkakustannukset, mutta siitä
eivät olleet tietävinäänkään. Vasta vuoden loppupuolella täytettiin
asunnon lupaus sillä lailla, että hänet sijoitettiin rappeutuneeseen
luostariin, isoon huoneesen, jonka ovessa ei ollut pihtipieliä, niin
että täytyi sulkea ovet laudoilla ja pönkkien avulla. Maksettuansa
palkan pienelle, paljasjalkaiselle palvelialleen sekä suoritettuaan
muutamia muita pieniä menoja, jäi omasta palkasta niin vähän, että
tuskin elatukseksi riitti, vaikka ravintonsa oli yksinkertaisinta
laatua: papuja, herneitä ja vihanneksia. Paikkakunta oli erittäin
köyhää. Tätä kuvaa parhaiten se, että suurena merkillisyytenä
mainittiin eräässä tienhaarassa olevaa paperilippua, jossa ilmoitettiin
kanaa kaupaksi. Kuitenkin olisi hän jäänyt paikoilleen, ellei
kuumetauti olisi ruvennut uudestaan raivoamaan kahta kauheammin.
Kansannaiset tulivat mielettöminä kouluun, pilkkasivat siellä kuninkaan
kuvaa ja huusivat, että se oli hän, joka saattoi tämän maanvaivan
näille ihmisparoille. Opettajatar sairastui vielä kerran ja vähällä
oli, ett'ei kuollut. Hänen täytyi hakea toista paikkaa, hän kirjoitti
ylitarkastajalle, joka kuuli hänen rukouksensa ja hankki hänelle viran
meren rannalla. Niin pian kuin nimitys oli saapunut, matkusti hän
pitkän maamatkan ja perille päästyään löysi ilokseen vastassaan
lapsiparven, joka käsiä paukutellen ja eläköön huudoilla saattoi hänet
raatihuoneelle. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja
neljässäkymmenessä kahdeksassa tunnissa kirjoitettiin satakaksikymmentä
oppilasta kouluun, kahdeksasta neljääntoista vuotisia, joista
tilanpuutten tähden täytyi nuorimmat ja vanhimmat lähettää kotiin.
-- Minä kiinnyin näihin tyttöihin -- hän sanoi -- ja he pitivät oitis
minusta. Juuri kuin olisivat ymmärtäneet minun olevan suruissaan
yksinäisyydestäni, moni heistä piti minulle seuraa koko päivän. Tuntien
päätyttyä tanssivat he pihalla ilahuttaakseen minua, löivät tamburiinia
ja lauloivat. Oi, kuinka kilttejä ja herttaisia tyttösiä olivat!
Nuhteet ja kiitokset tekivät heihin syvän vaikutuksen, he olivat kovin
lahjakkaita, lukivat innokkaasti ja tunnollisesti ja olivat erittäin
taitavia käsitöissä. En ole koskaan heidän vertaisiaan nähnyt!
Vanhemmatkin rupesivat pitämään opettajattaresta. Pääsiäispäivänä he
tulivat hänen luokseen saattokulussa tuoden lahjoina kakkuja,
keitettyjä munia, viiniä ja juustoa. Näinä muutamina kuukausina
edistyivät oppilaat erinomaisesti; pienimmät oppivat sisältä lukemaan
ja kaikki olivat työhönsä ihastuneita. Mutta juuri silloin tuli
vastoinkäymisiä. Muut opettajat, kaikki lähiseudun pappeja,
vähätietoisia saitureita, jotka korpin tavoin laskeusivat sairasten yli
saadakseen hautausmaksoa, rupesivat kadehtimaan häntä. Kerran, sindacon
lausuessa, että opettajattaren oppilaat olivat ainoat koko
paikkakunnalla, jotka edistyivät, uhkasi yksi papeista haastaa hänet
kaksintaisteluun. Opettajattaresta puhuttiin pahaa, sanottiin häntä
Turinilaisen vihannes-akan tyttäreksi, kerrottiin että hän oli tullut
paikkakunnalle ilman paitaa, ett'ei hän voinut säädyllisesti tyttöjä
kasvattaa, että hän oli ajettu pois edellisestä virkapaikastaan
sentähden, että hän käyskenteli revolveri taskussa, ja että hän oli
onnen onkija, joka oli tehnyt jos jonkinmoista. Kaikessa tässä tuotti
hänelle lohdutusta tyttöjen harras ystävyys.
-- Me teimme yhteisiä kävelyretkiä vuorille -- kertoi hän vilkkaasti --
ostimme vihanneksia ja melooneja, istauduimme heinikkoon syömään.
Sitten hypättiin nuoraa. Valtiolaitoksen perustamisen muistopäivänä
toivat he kaikin minulle vähän öljyä ja me sytytimme kaikki lamput
koulussa juhlavalaistukseksi. Vanhemmat olivat hyvillänsä. Yhdessä
kävimme kappeleissa. Suloisia juhlia, jotka saattoivat minut
unhoittamaan kaikki ikävyydet. Ihania päiviä! Oi, kuinka meri oli
kaunis! Oi, kuinka nuo muistot ovat armaita!
Silmänsä täyttyivät kyynelillä ja hänen täytyi hetkeksi keskeyttää
kertomustaan.