annan teille nuhteita. Minä arvasin mitä tulitte tänne puhumaan jo
siitä tavasta, jolla opetitte. Se oli, en sano isän, vaan veljen
puhetta. Kuulkaa nyt neuvoani. Rajatonta rakkauttanne lapsiin käsitän
hyvin, sillä minussakin sitä on. Se on suuri aarre opettajalla ja
tyytyväisyyden runsas lähde. Se on ollut kaikkien suurten kasvattajien
ensimmäinen ominaisuus; se se on, joka valaisee ja lisää kasvattamisen
ja opettamisen taitoa. Mutta opettajan tulee peittää tätä rakkauttaan,
niin että lapsi aavistaa, mutta ei näe sitä. Muistakaa Capponin[5]
kaunista lauselmaa: Ainoastaan yhdessä ankaruuden kanssa voi rakkaus
lasta hallita. Ja minä lisään: pojan tulee saada se käsitys, että
rakkaus on ansaittava. Hän ei anna sille arvoa, jos huomaa saavansa
sitä ilman mitään lahjaksi. Jokaisessa myönnytyksessä, joka hänelle
suodaan, hänen synnynnäinen vallanhimonsa näkee ainoastaan oikeuden, ja
pysyttääksensä valtaansa hän käy kapinalliseksi. Ymmärrättekö? Jos
häntä lempeästi kohtelette, ei hän sano: -- He kohtelevat minua niin,
tehdäkseen minua paremmaksi. -- Semmoista käsitystä hänellä ei voi
olla. Sen sijaan hän sanoo: -- He kohtelevat minua niin siksi, että
heidän täytyy minua niin kohdella, -- ja tietysti hän ei ole
kiitollinen siitä, minkä luulee itsellensä oikeuden mukaan tulevan. Hän
ajattelee: -- Jos opettaja uhkaa, mutta ei kuitenkaan rankaise, niin se
tapahtuu sentähden, ett'en ansaitse rankaistusta; jos hän pyytää eikä
käske minua jotain tekemään, niin se tapahtuu sentähden, ett'ei hän
saa minua käskeä. -- Sehän on selvää. Siis, ei uhkauksia, vaan
rankaistuksia; ei kehoituksia, vaan käskyjä. Kaiken tämän ohessa saa
kyllä ilmestyä rakkautta, joka varovasti, sopivissa tilaisuuksissa,
lievittää, palkitsee ja lohduttaa, ikäänkuin auringon säde pilviseltä
taivaalta. Lasten niinkuin sotamiesten suhteen on noudatettava sama
sääntö: ei koskaan saa uhata, ei koskaan hieroa sovintoa. Uskokaa
minua. Minä olen alkanut niinkuin te, ja minun on täytynyt muuttaa
menetystapaa. Minusta on tullut kaksinais-ihmioen. Minussa on
kätkettynä olento, joka rakastaa lapsia, kärsii heidän suruistansa ja
vastoinkäymisistään, ja iloitsee heidän herttaisuudestaan ja
vaatimattomuudestaan, joka ajatuksissaan heitä hyväelee ja antaa heille
anteeksi. On toinenkin, niin sanoakseni ulkonainen olento, edellisen
suora vastakohta, joka asettuu tämän ja lasten väliin ankarana, köyhänä
kiitoksista, väliin kovin jäykkänä, ja aina yhdenlaisena. Koettakaa
olla samoin. Jonkun ajan se teistä tuntuu raskaalta ja katkeralta;
mutta paljoa vähemmin katkeralta kuin huonosti palkittu ja loukattu
liiallinen hyvyys. Kun olette päässeet voitolle, näette, ett'ette
suinkaan ole menettäneet sitä sydämellistä tyytyväisyyttä, jota rakkaus
lapsiin tuottaa, vaan saattepa päinvastoin tuntea vieläkin suloisempaa,
juuri siitä syystä, että sitä salaatte, ja vieläkin suurempaa sen
vuoksi, ett'ei sitä liiallisen pehmeyden pahat seuraukset pyri
tukahuttelemaan. Oletteko vakuutettu? -- Tämän sanottuaan tarkastaja
nousi lähteäksensä sindacon luo.
Opettaja ojensi lämpimästi kätensä jalolle miehelle. Tarkastaja otti
ojennetun käden molempain käsiensä väliin, ja katseli Rattia katseella,
joka kovin muistutti hänen isävainajansa katseesta. Tarkastajakin oli
aikoinaan ollut opettajana, ja nähdessään edessänsä kaksikymmenvuotiaan
virkaveljen, joka innolla antautui vaatimattomalle ja vaivaloiselle
uralleen, tuli hän syvästi liikutetuksi, ikäänkuin olisi nähnyt
itsensäkieltävän lähetyssaarnaajan menossa tuntemattomaan maailmaan. Ja
hän sanoi rakkaasti: -- Minä toivotan teille menestystä, poikani.
Tämä keskustelu haihdutti Emilion viimeisetkin epäilykset; hän päätti
muuttaa kohtelutapaansa lasten suhteen, mutta vasta uudessa virassaan,
sillä Garascossa se oli liian myöhäistä. Vaan olipa hän viettänyt
pientä voittojuhlaa, joka muun muassa tuotti jäljellä oleviksi
kuukausiksi sen onnen, että hän saattoi elää rauhassa Toppo'n kostolta.
Palkintovimma.
Melkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun.
Vaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin
valmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo
pälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja
jota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen
väkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt
rahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin
likoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta.
Urkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti
jo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi,
opetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa
heitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia.
Pahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti
sidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä
muita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa,
varakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he
tutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia
vastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan
palkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja
oli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja
sosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan
perheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista,
ikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa.
Näinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja.
Muutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet,
kaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat
laittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.
Myöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko
vuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa
päivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu
lausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että
jos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen
pitäisi panna heitä lausumaankaan, "sillä", lisäsivät, "jo se seikka
yksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy,
hän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen", -- aivan kuin
olisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista
ehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai
ilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi
ehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä.
Eräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska
tämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta
Emilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki
hornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti,
oli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille,
jotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.
Yhteiskunnallinen kysymys.
Garascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia
kesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä;
viimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin
illalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä
ajoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco
upposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana
seurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon
miellyttävän nuoren opettajankin seuraa.
Siinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa
hienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan
muutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut
seurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden
tuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja
keskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli
pyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin
luonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus
ynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli
joutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet
häntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut
itseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä
kauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen
kiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä
puuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että
muutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä
milloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä
toivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan
seurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä
luonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin
tavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa
kunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu
tarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain
pyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin
hyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä
kykenisi omassa toimessaan työskentelemään.
Mutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren
kansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan
yksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän
tunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla
oli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa
vain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja
tapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja
hänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus
kuulla hämmästyneenä huudahdettavan: -- Kuinka, ettekö tiedä sitä? --
Mitä, ettekö todella ole lukenut sitä? -- tämä sanottiin vähimmättä
loukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.
Niinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja
jota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt
noissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille
annetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän
oli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa
usein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain
ohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla
kielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa
sanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut
jättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen
sivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin
henkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin
oleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri
siitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja
tuhansia tuskia.
Mutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia!
Astuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen
seuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen
todellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia,
joita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän
hämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan
toisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain
köyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin
markkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: --
Tässä on kansakoulu-opettaja -- oli hän huomaavinansa jonkinmoista
ylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet,
jotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön
naimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos
ei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he
mielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita
kasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään,
näyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: -- Vahinko, että hän on vain
opettaja! -- He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli
olevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta.
Kerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: -- Oh, täytyypä
jättää hiukan sijaa opettajallekkin.
Varsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen
opettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan
öljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten
kanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä
käytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: -- Neiti, kantakaa
saaliani. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani -- juuri kuin hänellä olisi
ollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan
ja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu
ylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko
opettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan
ihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken
sen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja
kirjoitettiin "kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen
suuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän
ansioistaan yhteiskunnan suhteen" -- ja toiselta puolen sen tavan
välillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli.
Kuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: --
Kasvattakaa heidän sydämmiänsä -- valmistakaa parempaa nuorta polvea --
parantakaa maailmaa -- -- -- ja sitte taas: -- Jättäkää hiukan sijaa
opettajallekkin. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli
vääryyttä ja teeskentelyä.
Palatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio
muistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä
kertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi,
niinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota
ristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian
lohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen
virkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä
myöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut
sen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut
vähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat
muutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä;
eivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno
seurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei
niinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa,
seitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei
voinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin
rahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua
henkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän
edessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri
kuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden
edessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin
taloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn
kuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä
ei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi
semmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä
suurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja
palkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin
herätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä
väliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein
lukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta,
oli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi
sisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli
pysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon
tuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina
täytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin
nöyryytyksiä osakseen?
Mitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän
kävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen
luullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä.
Nyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä
ja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä
tarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä
tapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton
epäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys
heräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko
seuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen
ei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei
ollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka
kukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden
ylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan
ennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä
köyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään
kysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei
löytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää --
semmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden
toiveena häntä rauhoittanut -- heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan
kahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä
yllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän
tästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä
samoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes
niillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä
antanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja
toteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka
tekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän
vielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka
oli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli
semmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa
velvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja
urhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi
tarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli
tyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä
mielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt
matkustaa pois.
Loppujuhla.
Emilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen
tarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.
Loppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon
päivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu.
Raatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä
kolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu.
Emiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin
yläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen
etusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten
välissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos
oli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota
peitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia,
erään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia
taskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu
rauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon
vieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista
rakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin
määrin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle,
soittivat jo "Musiikin Ystävät" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut
täyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia,
jotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista
aitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän
huomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli
asettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.
Kellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon
johtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla
punoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien
vaikutuksesta näet.
Juhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo
muistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa
munivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin
että nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä.
Sitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä
rivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: _ilo, min tuottavi työ_.
Korkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.
Nyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut
ajattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco
esiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan
äkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan
ja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa
hän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin.
Nuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui
rohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion
tappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.
Opettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli
täällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa
sallittiin?
Nuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo
Emilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni
kuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta;
uimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään
oli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten
kasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen
punastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat
olivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat
alaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat
hillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri
huuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan
loppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa
tunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan
paikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä
onnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä
iloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän
keskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön
antamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli
Emilio.