käsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi
epätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä
kuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, -- vaikkapa ei muuta kuin
joku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin
hän matkusti postimiehen kanssa ----iin sisartansa tervehtimään, mutta
muina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden
aikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se
tapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli
mennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita.
Hänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja
hän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää
aarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi
tervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin
ennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun
edustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen
osoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin
taskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut
häntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja.
Kilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko
ihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei
olisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun
huomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän
sentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan
rauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen
rähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien
kiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen
taloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista,
Emilio ei ollut millänsäkään.
Nuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi
toivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo
seminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat
tulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta,
sivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa
ystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta
aikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo
ensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt,
kun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli
ajatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja
paperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui
ja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita
puolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen
epätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua,
tapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka
oli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen
kirjaan.
-- Pikku neiti kirjoittaa runoja -- opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.
-- En -- vastasi hän vapaasti -- minä en koskaan kirjoita runoja, kun
olen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä
unhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.
-- Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?
-- Oh -- vastasi hän päätään pudistaen -- olemme vielä kaukana siitä
päivästä.
-- Ette siis aio koskaan painattaa mitään?
-- Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen
saanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni
yhdeksänkolmatta vuotta.
Opettaja naurahti. -- Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet
juuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?
-- Se on salaisuuteni.
-- Joku kait sen salaisuuden teiltä ryöstää ja pakoittaa teitä
painattamaan ajatuksenne -- -- -- toisella nimellä.
-- Oh, sitä ei ole pelkäämistä.
-- Miksikä ei?
Opettajatar oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:
-- Siksi, ett'en koskaan aio rakastaa.
-- Oletteko varma siitä? Kuinka niin voi puhua teidän iällänne!
-- Minä olen tehnyt lupauksen.
-- Sepä kummallista. Oletteko myöskin luvanneet, ett'ette kertoisi
kellekkään syytä.
Opettajatar katseli maahan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena ja
sanoi sitte taidokkaasti, muka hienosti hymyillen:
-- Taide, joka kaiken tekee, ei ilmaise mitään.
Vaan Emiliolle oli opettajatar itsensä kyllin ilmaissut.
Ensimäinen myrsky.
Eräs suuri tapahtuma, ensimäinen myrsky Emilion opettaja-uralla, johti
muutamia päiviä sen jälkeen hänen ajatuksensa pois rakkausseikoista.
Muutamana iltana hän sai suojelijaltaan Golilta kirjeen, jossa
tämä kertoi yhden opettajanpaikan olevan avoinna Piazzenassa ja
kehoitti häntä lähettämään sinne hakemuksensa ynnä seminaari- ja
virantekotodistukset, samalla vakuuttaen Emilion saavan viran, koska
hän, Goli, oli häntä lämpimästi suositellut johtokunnalle. Sitäpaitse
siellä oli eräs Golin tuttava, don Pirotta, hengellisen veljeyskunnan
johtaja, herttainen ja arvossa pidetty mies, josta tulisi Emiliolle
hyvä ystävä.
Seuraavana aamuna Emilio lähetti paperinsa postissa ja otti mukaansa
kouluun erään muurarin nauloineen vasaroineen muuttamaan toiseen
paikkaan kertomataulua ja kahta seinäkuvaa, jotka olivat huonossa
valaistuksessa. Muurari löi juuri viimeisiä lyöntejä ja pojat olivat
asettuneet penkkeihinsä, kun tarkastusmies astui huoneesen.
Ensi silmäyksellä Emilio ei ollut tuntea Toppoa, sillä tällä oli
tuommoinen omituinen muoto, jonka mielenliikutus on muuttanut aivan
tuntemattomaksi. Tällä kertaa oli syynä kiukku, joka jo kauan aikaa oli
kasvamistaan kasvanut Toppo'n karkeassa, ylpeässä, itsepintaisessa
kallossa ja nyt äkkiä vasaran lyönneistä puhkesi näkyviin, niinkuin
vesi kiehuvassa kattilassa kiehuu yli reunojen.
Opettaja nousi ja antoi merkin pojille, että tervehtisivät; muurari
lakkasi naulaamasta.
-- Mitä täällä tehdään? -- kysyi Toppo.
Emiliota harmitti Toppon muikea muoto, hän vastasi reippaasti: -- Ei
mitään vaarallista. Annan vain muuttaa huonosti asetettuja
seinätauluja.
Tarkastusmies kipristi silmiään ja sanoi: Teillä ei ole oikeutta sitä
tehdä.
--- Se oli minusta niin yksinkertainen asia -- vastasi opettaja.
-- Te ette saa -- sanoi Toppo korottaen ääntänsä -- edes naulaa siirtää
ilman johtokunnan lupaa.
Nuorukaisen veri kuohui. Oli ilmeistä, että Toppo tahtoi häntä
nöyryyttää. Ja niinkuin joskus tapahtuu, että suurimpainkin
mielenliikutusten raivotessa odottamatta kaukaisia kuvia ilmestyy
aivoihin, niin nytkin Emilion mielikuvitukseen yht'äkkiä lensi entinen
korpraali Lerica, joka nyrkki pystyssä ajoi tarkastusmiestä pihalle.
Tämä kuva kiihoitti hänen harmiansa.
-- Minä tiedän -- vastasi hän kuivasti -- ett'en ansaitse nuhteita
-- -- -- tuommoisella äänellä annettuja.
Toppo astui askeleen eteenpäin ja kipristi silmiään.
-- Niinkö te puhuttelette tarkastusmiestä?
Nuorukainen käsitti, ett'ei hän voinut, melua nostamatta, puolustaa
itseänsä, eikä myös voinut oitis väistyä, kadottamatta kaikkea
valtaansa luokassa. -- -- Hänen päässään syntyi salaman nopeana ajatus.
Hän veti äkkiä suosijansa kirjeen taskusta ja sanoi, päättävästi sitä
näyttäen: -- Olette tarpeettomasti huolissanne. Minä en ole opettajana
Garascossa. Katsokaas tätä.
Temppu ei oikeastaan mitään merkinnyt, osittain sen tähden, että hän
todella vielä oli opettajana Garascossa, osittain siksi, että jo
edeltäpäin tiedettiin hänen viipyvän vain vuoden täällä. Mutta niinkuin
usein intohimojen hallitsemissa kiistoissa tapahtuu, niin tässäkin
tuolla odottamattomalla ja salaperäisellä vastauksella oli tarkoitettu
vaikutus, sillä siihen riita päättyi. Toppo kun äkkiä käsitti
voimattomuutensa vahingoittaa vastustajaansa ja aloittamansa sodan
hyödyttömyyden, tukki kerrassaan suunsa. Mutta koska hän yhä edelleen
oli vihoissaan, eikä tiennyt kuinka oli jutusta kunnialla peräytyminen,
lausui hän muutamia sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta jotka
kumminkin turvasivat peräytymisen. -- Tarkastaja tulee! hän huusi ja
astui pitkin askelin ulos.
Opettaja, joka hieman kalpeana jäi seisomaan, kertoi itsekseen: --
Tarkastaja tulee. -- Mutta kun hän käsitti tuon tyhjäksi uhkaukseksi,
koskahan tarkastaja ei tullut yksinomaan hänen tähtensä, ja kun hän
muuten oli asiastansa varma, pitkitti hän tuntia. Halpamainen hyökkäys
oli kumminkin horjahduttanut hänen tasapainonsa koko aamupäiväksi, ja
tehnyt hänet alakuloiseksi koko päiväksi, ikäänkuin tämä olisi ollut
enteenä lukemattomiin kiusoihin, jotka häntä odottivat, ensimäinen
niitä myrskyjä, jotka vasta rakeillaan peittäisivät koko hänen uransa.
Uusi vihollinen.
Ei tosiaankaan kauan viipynyt, ennenkuin Emilio huomasi uuden
vihollisen. Eräänä aamuna tuli pieni, kalpea, ulkokullatun näköinen
kauppiaanrouva ja valitti äreällä äänellä, ett'ei hänen poikansa
käyttäytynyt hyvin kirkossa ja että hän kotona turhastakin asiasta
kiroeli kuin riivattu. Hän päätti, iskien Emilioon paljon merkitsevän
katseen: -- Kuulkaas, herra opettaja, minä en tahdo, että poikani
kasvaa ilman uskontoa! -- Emilio, joka ymmärsi mitä tarkoitettiin,
harmistui ja ajoi vaimon ulos, sanoen ei kärsivänsä, että hänelle
tultiin velvollisuuksia opettamaan, ja mitä pojan uskontoon tulee, on
siitä puhuttava papille, jonka luona oppilaat käyvät ripillä. Kun hän
työnsi vaimon ovesta pihalle, näki hän toisella puolen katua
kirkkoherran talouden hoitajattaren, joka rohkean näköisenä odotteli
vaimoa. -- Sinä hänet tänne lähetit -- ajatteli Emilio, ja kohta
muistui hänen mieleensä sihteerin leikkipuhe Perpetuan pyrinnöistä
päästä koulun tarkastajaksi. -- Sanokaa sille, joka teidät lähetti, hän
lisäsi, että hän pitäköön huolta tiskeistään, älköönkä sekaantuko
koulun asioihin. -- Pahempi epäluulo heräsi hänessä sittemmin:
taloudenhoitajatar oli juossut ärsyttämässä lasten vanhempia opettajaa
vastaan. Tullaksensa asiasta varmaksi ja saadaksensa tietää,
minkälaisia hyökkäyksiä hänellä oli kestettävänä kirkkoherran kyökistä
päin, hän tälläkin kertaa turvautui neiti Strinatiin. Hän ajatteli
sitäpaitsi, ett'ei Toppo'n entinen uskottu saattanut olla
opettajattaren suosiossa.
Muutamain ripsain piirtein opettajatar kuvaili Perpetuan personan ja
teki tuon niin lystillisesti, että Emilion levottomuus kääntyi
iloisuudeksi. Kirkkoherran kyökkimaija oli muka luonne, jommoisia
opettaja oli usein tapaava urallaan. Hän oli jo vuosikausia tahtonut
ohjata yleistä opetusta Garascossa, mutta onneksi kyllä ei vanha
kirkkoherra, ymmärtäväinen ja hyväsydämminen mies, yhtynyt hänen
tuumiinsa. Hän oli kahtena vuonna turhaan kehoittanut isäntäänsä muun
muassa pakoittamaan opettajaa seuraamaan koulupoikia kirkkoon ja siellä
niiden käytöstä valvomaan. Kun hän, kori kainalossa, kulki koulun
ohitse tätä avattaessa tahi suljettaessa, pysähtyi hän aina
tarkastamaan oppilaitten käytöstä ja ilmoitti aina Toppo'lle, milloin
oli syntynyt epäjärjestystä.
Perpetua oli vihoissaan Ratti'lle pääasiallisesti siitä, ett'ei tämä
häntä tervehtinyt, kun sitä vastoin edellinen opettaja oli aina
kohteliaasti nostanut lakkia. Uusi opettaja oli ikuisesti loukannut
häntä. Sitä paitsi oli hän saanut päähänsä, että uuden opettajan piti
olla papin, niinkuin don Leri, nuoren, hauskan, hänen mieleisensä
papin. Hän ei suvainnut maallikko-opettajia.
Perpetua kulki sillä välin kylässä puhumassa pahaa Emiliosta; hän
sanoi, että Garascoon oli opettajaksi lähetetty uskoton poikanulikka,
joka ei edes nostanut lakkiaan kirkon ohi kulkiessaan ja joka antoi
poikain kiroilla; opettaja muka kielsi poikia kantamasta kaulassaan
pieniä pyhimyksen kuvia; opettajan monet retket kaupunkiin olivat
varsin hävettäviä, sillä kaikki ymmärsivät mitä hän siellä teki; jos
kirkkoherra olikin liian hyvä ja pysyi ääneti, niin vanhempain tuli
ehkäistä säädyttömyyttä; ja jos tämä ei koskenut muitten sydämmiin,
niin hän, Perpetua, kyllä kerran vaikka yksinään koulun puhdistaisi. --
Koska Emilio oli pian jättävä kylän, ei hän tästä kaikesta paljoakaan
välittänyt; mutta hän päätti kohdatessaan katsoa vihollistansa
suoraan silmiin, voidaksensa tämän käytöksestä päättää kuulemiensa
todenperäisyyttä. Muutamia päiviä myöhemmin hän eräänä aamuna tapasikin
Perpetuan vihanneskori käsivarrella. Sumusta huolimatta opettaja näki,
että Perpetua jo kaukaa tunsi hänet ja valmistautui tähän kohtaukseen.
Luultavasti olivat kauppiaan rouvalta lähetetyt terveiset saapuneet
hänen korviinsa. Perpetua astui lujin askelin, nenä pystyssä ja katseli
suoraan eteensä, vilkaisematta opettajaan. Kun oli päässyt vähän matkaa
ohi, hän äkkiä kääntyi astuen poikki kuran toiselle puolen katua.
Ratti pysähtyi ja sanoi nauraen: -- Sota on siis julistettu! --
Taloudenhoitajatar kääntyi äkkiä kuin kylkeen pistetty ja vastasi,
läähättäen, väkinäisesti nauraen: -- Oh, älkää leikkiä lyökö, pikku
herraseni, olen minä teitä partaisempia miehiä opettanut! -- ja hän
jatkoi vinhaan kulkuansa.
Tarkastajan käynti.
Emilio unhoitti pian kohtauksen Perpetuan kanssa, samoin Toppo'n
uhkaukset, ja pitkitti kiihtyneellä innolla työtään koulussa. Hän tuli
pahoilleen nähdessään kevään tultua kolmannen osan oppilaista jättävän
hänet siirtyäkseen maantöihin; mutta hän lohtui taas, huomatessaan
kuinka oli paljoa helpompi opettaa ja pitää kurissa pienempää
oppilasmäärää, johon parhaat olivat jääneet jäljelle. Kuitenkin hän
päivä päivältä yhä suuremmalla katkeruudella älysi, ett'ei hänen
hyvyytensä ja ystävällinen tapansa kantanut niitä hedelmiä, joita hän
luuli olevansa oikeutettu saamaan. Kun hän nuhteli oppilaitaan, tai
puhui heille ystävällisesti silloin kun heidän olisi ollut rangaistusta
odottaminen, näytti tosin siltä, kuin häpeisivät, ja olivat yleensä
hauskemmat nähdä, kuin saadessaan uhkauksia ja lyöntejä; mutta tuon
hetkellisen hävyn ja katumuksen mentyä unhoittivat taas tyyni opettajan
ystävälliset sanat ja lankesivat jälleen kurittomuuteen, jonka
ilmaukset kävivät yhä suuremmiksi ja taajemmiksi. Emilio tunsi poikain
liukuvan hänen käsistään ja ymmärsi, ett'ei hänellä pian olisi mitään
valtaa heidän ylitsensä. Tämä tuotti hänelle huolta; mutta hän noudatti
kuitenkin yhä edelleen ystävällistä tapaansa, sillä hänestä oli
vastenmielistä niin pian muuttaa menettelyä, kun oli vasta äsken
astunut opettajan-uralle. Hän oli pettynyt rakkaimmassa toiveessaan;
mutta hän jaksoi vielä kestää. Joku epämääräinen uskonnollinen tunne,
joku suloinen, armas muisto, joka hänessä oli jäljellä lapsuutensa
uskosta, hänen hurskaan äitinsä kuva ja se lumousvoima, jolla
Kristuksen puhdas salaperäinen haamu aina häneen vaikutti, kaikki tuo
pysytteli häntä pystyssä, vaikka hänkin tietysti, kuten moni muu, oli
hengittänyt aikansa ilmasta ja opinnoistaan kaikenlaisia epäilyksiä.
Eräänä päivänä Toukokuun alussa tapahtui jotakin, joka kovasti
järkähytti Rattin käsityksiä kasvatuksesta. Hän seisoi rankkasateessa
sateenvarjo kädessään koulun portilla, nähdäkseen viimeisten
oppilaitten lähtevän kauniisti koulusta, kun hän kuuli erään pojan
takanansa kauheasti huutavan. Hän kääntyi ja näki paitahihaisillaan
olevan talonpojan toisella kädellään pitävän poikaa niskasta ja
toisella lyövän sitä rajusti vasten kasvoja. Vastustamaton vaisto, joka
aina oli ajanut Emiliota arvelematta taisteluun niiden kanssa, jotka
lapsia löivät, saattoi hänet nytkin tämän miehen kimppuun. Opettaja
astui talonpojan ja hänen uhrinsa väliin, sai iskun, tarttui
talonpoikaa käteen ja koetti erottaa molempia toisistaan. Siinä hän ei
kuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin että mies raivostui yhä
enemmän. Se oli isä, joka pojan koulussa ollessa oli huomannut hänet
syypääksi varkauteen ja oli nyt asettunut odottamaan uloskäytävälle,
ett'ei poika pääsisi pakoon. -- Minä välitän viisi opettajasta! ärjäsi
hän ja löi yhä poikaa; -- minulla on oikeus lapsiani rangaista. Menkää
tiehenne, taikka, hitto vieköön, annan teillekkin! Koulupojat seisoivat
piirissä heidän ympärillään, muita ihmisiä keräytyi paikalle. Emilion
onnistui sysätä syrjemmälle poika, joka oli asettuneena selin seinää
vasten, kauhistuneena ja nenä veressä. Sitten opettaja otti isän
hartioista kiini ja puhui hengästyneenä, rukoilevalla äänellä: Kas
niin, rauhoittukaa nyt, älkää herättäkö pahennusta, näettehän tänne
kansaa kokoontuneen, olkaa siivolla nyt. -- Mies kiroili, mutta
rauhoittui kumminkin. Saatuaan käsivartensa vapaiksi, hän otti lakkinsa
ja takkinsa, jotka olivat pudonneet; sitten hän silmillään haki poikaa,
joka yhä seisoi vapisten paikallaan.
Emilio, jota huolestutti ajatus, että talonpoika alkaisi leikin
uudelleen kotona, koetti rauhoittaa häntä, ja puhui yhä hengästyneenä:
-- Kas niin, antakaa sen nyt tähän päättyä. Pientä poikaa ei noin
kuriteta. Siitä ei ole mitään hyötyä, asia käy vain pahemmaksi. Kyllä
jo riittää. Teidän täytyy minulle luvata, ett'ette tee sitä uudelleen.
Minähän olen hänen opettajansa. -- Hän on varastanut! huusi huohottaen
talonpoika ja näytti nyrkkiä pojalle. -- Te olette häntä rangaissut --
vastasi opettaja; -- ja nyt -- riittää. Minä en päästä poikaa
kanssanne, jos ette vakuuta kunniasanallanne -- -- --. Minä en anna
tappaa yhtä parhaimpia oppilaitani. Lahjakas poika. Sitä en sano siksi,
että leppyisitte, vaan siksi että omatunto käskee -- -- --. Lyhyesti,
jos tahdotte sen tietää -- hän lisäsi matalalla äänellä -- niin tahdon
hänet välttämättömästi tutkintoon. -- Talonpoika katsoi epäillen
opettajaan, mutta pian näkyi, että kehuminen vaikutti, sillä hän oli
hetkisen vaiti ja huusi sitte pojalle: -- Laita luusi kotiin! -- Ääni
oli tuima; mutta opettaja ymmärsi saaneensa voiton. Varovaisuuden
vuoksi saattoi Ratti häntä jonkun matkaa ja puheli hänen kanssaan.
Emilio toivoi tämän tapahtuman lähimmäksi seuraukseksi sitä, että pojat
tulisivat kunnioittavammiksi ja että heissä heräisi suurempi halu olla
opettajalleen mieliksi. Mutta hän ihmeekseen huomasi, että juttu sen
sijaan oli saattanut heidät koko joukon rohkeammiksi käytöksessään
häntä kohtaan. Tosin hän kaikkien silmistä oli lukevinaan
myötätuntoisuutta, muutamissa hyvinkin harrasta; mutta se oli pikemmin
ystävän kuin oppilaan myötätuntoisuutta, jonka takaa useoissa pisti
näkyviin jonkinmoinen veitikkamainen vivahdus, ikäänkuin olisivat
hiukan ylölliseksi katsoneet sitä nuorukais-intoa ja kiihkeyttä, jolla
hän oli puolustanut heidän toveriansa, ikäänkuin olisivat siinä nähneet
enemmän heikkoutta kuin voimaa, enemmän tunnetta kuin järkeä; olipa
kuin hän opettajana olisi menettänyt jotain heidän silmissään. Tämä
havainto suretti häntä. Hän oli siis, seuratessaan luontoaan, tähän
asti erehtynyt. Hänen tuli, maksoi mitä maksoi, muuttaa menetystä ja
vihdoinkin älytä sen väitteen totuus, jota niin usein oli kuullut:
ett'ei hyvällä hallita aika-ihmisiä enempi kuin lapsiakaan, ett'ei se
edes ole heille hyödyksi ja että niin hyvin edelliset kuin
jälkimäisetkin kunnioittavat ainoastaan niitä, joita pelkäävät.
Emiliota nämä epäilykset yhä edelleen kiusasivat, kun eräänä aamuna
tarkastaja odottamatta astui sisään, sindacon ja Toppo'n seuraamana,
joista ensin mainittu esiytyi ratsassaappaissa, kukkanen napinlävessä.
Opettaja arvasi tämän odottamattoman ilmestymisen Toppo'n keksimäksi,
joka ehkä toivoi löytävänsä opettajan tuntiinsa valmistumattomana. Ensi
aluksi opettaja vähän hämmästyi, mutta nähdessään tarkastajan
miehekkäät, ystävälliset kasvot, harmaan parran sekä tumman,
avaran pellavakankaisen takin, hän pian rauhoittui. Kun tarkastaja
oli tervehtinyt opettajaa, katseli hän ympärillensä huoneessa,
joka auringon luomista kultasateista huolimatta näytti varsin
ikävältä. Oitis rupesi sindaco vilkkaasti esittelemään rakennuksen
korjaussuunnitelmaa: -- tässä oli seinä revittävä -- tuohon ikkuna
avattava -- se ja se oli korjattava; Emilio huomasi, ett'ei tämän
päivän suunnitelma ollut lainkaan sama, kuin se, josta sihteeri oli
maininnut. Se oli aivan uusi tuuma, yksi niitä satoja, jotka vuoden
kuluessa syntyivät ja kuolivat sindacon aivoissa, ilman että niitä
pantiin edes paperilla alkuun.
Tehtyänsä tavalliset kysymyksensä, tarkastaja kehoitti opettajaa
pitkittämään opetusta.
Vapisevalla äänellä, mutta semmoisen henkisen ponnistuksen
kannattamana, joka tavallisesti viepi voiton ujoudesta
kunnianhimoisissa ja omaa arvoansa tuntevissa ihmisissä, nuorukainen
ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä havainto-opetustaan.
Hän sanoi sanottavansa tarkalleen ja selvästi, miellyttävällä tavalla,
ja äänellä joka vähitellen tuli lujemmaksi ja kirkkaammaksi. Tarkastaja
keskeytti hänet.
-- Hyvä! -- hän sanoi; -- tuo havainto-opetus oli hyvin käsitetty ja
hyvin esitetty.
Koulupojat, jotka kaikkea huomaavat, katselivat tavallisella
koirankurisuudellaan silmiänsä rypistelevätä Toppoa.
Tarkastaja antoi muutamain pienemmistä oppilaista lukea sisältä ja
näytti tyytyväiseltä; sitten hän käski isompain lukea ja sanoi
huomaavansa, että opettaja oli ääntämistä hyvin harjoittanut. Mutta
vielä tyytyväisemmäksi hän tuli lasten vastauksiin, kun tämän jälkeen
itse kyseli heiltä ja antoi heidän tehdä selkoa erään siveyttävän
kertomuksen sisällyksestä, jossa esitettiin lasten velvollisuuksista
vanhempiansa kohtaan ja heidän rakkauttaan tovereihin, kouluun ja
työhön. Semmoisia vastauksia oli kyllä voitu opettaa ulkoa; mutta
niissä oli kaikissa jotain itsenäistä, jotakin jonka saattaa antaa
ainoastaan se opettaja, ken on tottunut lämpimästi puhumaan semmoisista
asioista ja joka osaa niitä oppilaihinsa teroittaa. Näyttipä siltä,
kuin oppilaat tarkastajan läsnäollessa olisivat olleet opettajan
mielentilassa, ja niinmuodoin näyttäneet parhaat puolensa.
Emilio punastui hieman, aavistaen saavansa kiitosta. Tarkastaja katseli
myötätuntoisesti noita kasvoja, jotka niin selvästi kuvastelivat
kaikkia nuoren sielun väreitä. Sen jälkeen sanoi opettajalle: -- Minua
ilahduttaa. Jatkakaa samaan tapaan, harrastakaa varsinkin luonteitten
kehittämistä. Kauniin ja oikean opettaminen ja yhä uudelleen
toisteleminen, vakuutettuna, että siitä toki aina jää jotain tallelle,
vaikkapa se vasta vuosienkin perästä muistissa himmeästi kajastaisi, on
suureksi siunaukseksi. Kaikin voimin jo heti alusta alkain kukistaa
raukkamaisuutta, ilkeyttä ja itsekkäisyyttä; koettaa saada lapsia
käsittämään uskollisuuden ja jalomielisyyden ylevyyttä -- -- -- se se
on pää-asia; kaikki muu ei ole mitään tämän rinnalla.
Sindaco nyökäytti tyytyväisenä päätään opettajalle ja tarkastaja sanoi:
--- Me kohtaamme vielä toisemme -- sen jälkeen molemmat menivät ulos;
Toppo, joka heitä seurasi, pysähtyi ovessa, iskeäkseen vihaisen
silmäyksen erääsen poikaan, joka hymyillen häntä katseli.
Kun pojat huomasivat opettajan tyytyväiseksi, rupesivat he
hillimättömästi meluamaan, niin että hälinä käytävässä kuului
tarkastajan korviin. Emilio koetti heitä rauhoittaa. Hän oli todella
tyytyväinen. Tarkastajan kehuminen oli ensimäinen julkinen kiitos,
jonka hän oli vaivoistaan saanut, ja hänestä tuntui kuin tuo mies olisi
lukenut hänen sydämmensä syvimmät aatokset. Hänet valtasi harras toivo
saada jälleen tavata tarkastajaa, saada hänelle niinkuin ystävälle
avata sisimmän sielunsa, kertoa kokemuksensa kouluelämästä,
pettymyksensä ja suuret epäilyksensä kasvatusta ja kurinpitoa koskevien
kysymysten suhteen. Oi, tarkastaja oli ehkä luullut Emiliota
vakuutetuksi ja varmaksi asiastaan sekä tyytyväiseksi oppilaisinsa.
Hänellä oli vastustamaton tarve saada sanoa tarkastajalle totuus ja
pyytää häneltä neuvoa, joskin sillä kadottaisi osan arvostaan hänen
silmissään.
Malttamattomana Ratti laski, milloin tarkastaja, päätettyään
tarkastuksensa, jälleen olisi majatalossa, ja kiirehti sinne. Hän löysi
hänet yksinään päivällispöydässä, kasa pöytäkirjoja vieressään. Hän oli
jollakin tekosyyllä välttänyt sindacon kutsut.
Tarkastajaa näytti nuoren opettajan tulo ilahuttavan ja hän käski häntä
istumaan. Emilio huomasi tarkastajan kääntävän kokoon ja pistävän
povitaskuunsa paperiarkin, johon oli kauniisti jotain kirjoitettu.
Siinä oli pikku opettajattaren _ajatuksia_, tervehdys tarkastajalle.
Ikänsä miellyttävällä avomielisyydellä ilmoitti Emilio tarkastajalle
tulonsa syyn, kertoi suuresta rakkaudestaan lapsiin, tavastaan ohjata
heitä rakkaudella ja lempeydellä, johon hänen luontonsa häntä vaati,
sekä katkerasta mielikarvaudesta, jonka oppilaiden mahdottomuus hänessä
oli herättänyt. Hän mainitsi myös, ett'eivät oppilaat olleet täydelleen
hänen vallassaan, ett'ei hän osannut kuria pitää.
-- Minä sen huomasin -- tarkastaja sanoi. Opettaja katseli häntä
hämmästyneenä.
-- Jos olisivat vallassanne -- pitkitti tarkastaja hymyellen -- niin
eivät olisi melunneet minun lähdettyäni. Tarkoitan, valta poistui minun
kanssani.