varrella olevaan kahvilaan, jonne sindacon ystävät kokoontuivat, tai
Valkoisen ristin ravintolaan, joka oli tämän vastustajain
kokouspaikkana, ja tutustui näissä paikkakunnan päähenkilöihin. Mutta
kaikki olivat niin kiintyneinä korttipeliinsä, että töin tuskin
malttoivat kättä antaa likeisimmille ystävilleen näiden sisään
astuessa, ja opettajasta, kun kerran olivat hätäisesti tervehtineet,
eivät sen koommin vähääkään välittäneet. Hän ei tuosta pahastunut,
sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin saada olla rauhassa. Sitäpaitsi
vihkojen korjaamiset ja valmistukset tunneille veivät häneltä illoin
lähes kaiken ajan. Lisäksi tuli, että kylä öisin, jos ei kuu paistanut,
oli niin pimeä, että opettaja, kuten moni muukin, pysyi kotona, kun
pelkäsi ulkona saavansa kolauksia.
Melkein joka päivä kohtasi Emilio koulun portaissa tahi käytävässä don
Lerin, joka kohteliaasti tervehti ja puhui muutamia sanoja; vaan kun
Emilio huomasi don Lerin aina syviin ajatuksiin vaipuneeksi, ei hän
tahtonut häntä pidättää. Näin Emilio yhä edelleen eleli yksinänsä.
Mutta pian hänen oli pakko jättää yksinäisyytensä.
Joka kerta kun Emilio kohtasi Toppo'n, sanoi tämä ystävällisesti,
silmää vilkuttaen: -- Herra Ratti, kotonani teitä aina odottaa
pullollinen viiniä. -- Koska hän pelkäsi, että Toppo lopulta suuttuisi
hänen tulemattomuudestaan, päätti hän kerran lähteä Toppo'n luo.
He tyhjensivät viinipullon. Tarkastusmies ikävystytti häntä
loppumattomilla puheilla kunnallisista asioista; sittemmin antoi hän
opettajan puhua koulusta, nyökäyttäen myöntäväisesti päätään hänen
aatteilleen. Opettajasta oli niin ihmeen hauskaa saada puhua näistä
asioista, että hän, kun uudelleen sinne pyydettiin, meni oitis. Toppo'n
tapa johtaa keskusteluja oli aina sama; hän alkoi jonkinmoisella
oppineella esitelmällä aineesta, johon itse oli hyvin perehtynyt, ja
antoi sitte opettajan puhua mielin määrin opetusasioista. Emiliosta
tämä seurustelu tuntui hauskalta, mutta hän ihmetteli veljentytärtä,
joka ei koskaan avannut suutaan, vaikka oli puhe häntäkin niin läheltä
koskevista asioista. Sitäpaitsi häntä rupesi vaivaamaan tytön
yksipintainen äänettömyys ja opettajaan aina suunnattu,
teeskenteleväinen katse.
Neljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka
herättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta
kunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain
rinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja
opettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen
ja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli
kylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä
molemmat. -- -- -- Vai niin -- ajatteli Ratti -- olisinkohan minä
siihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se
tarkoituksena? -- Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi
katseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta.
Vielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin,
joka kysyi: -- Te käytte siis Toppo'n perheessä?
Opettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.
-- Teette hiton oikein -- pitkitti sihteeri -- esimiesten kanssa tulee
olla hyvällä kannalla. Sitäpaitse -- lisäsi hän naurahtaen -- ei
nuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.
Emilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä
sanat leikiksi: -- Kyllä kai hyväkin naimiskauppa -- hän arveli --
opettaja seitsemän sadan liren palkalla.
-- Joutavia! -- sanoi toinen -- teillä on tulevaisuus edessänne, ja
sitäpaitsi -- -- -- pitäähän hankkia itselleen suojelioita.
Ratti'n muistui mieleen ne kysymykset, joita Toppo oli tehnyt Golin
perheen suhteen. Haihduttaaksensa kaikki epäilykset, hän vielä eräänä
iltana läksi Toppo'n luo, varmasti päätettyään olla sinne vasta
menemättä ja näyttelemättä naurettavaa ja kunniatonta osaa. Mutta tällä
kertaa tapahtui hänelle jotain merkillistä. Kun hän myöhään tuli ulos
Toppo'n luota, kompastui hän johonkin, kaatui ja kuuli jonkun nauravan
lähellä. Hän nousi, tunnusteli eteensä ja huomasi kaatuneensa kadun
poikki pingoitettuun nuoraan. Hän katseli ympärilleen, vaan ei
huomannut ketään; mutta juuri kun aikoi pitkittää matkaansa, hän kohta
kuuli jotain suhisevan korvansa ohitse ja kiven sattuvan seinään
takanaan. Emilio ei ollut luonnostaan urhoollinen, mutta sentään niitä,
joiden itsetuntoa raukkamaisuus niin paljo vaivaa, että jo yksin tämän
tunteen pelko ajaa heidät vaaraan. Hän töytäsi siihen suuntaan, josta
kivi oli tullut, mutta ei nähnyt ketään; sitävastoin kuuli hän saman
naurun, tällä kertaa vähän kauempaa; sitte kaikki oli hiljaa. Hän
jatkoi matkaansa, veri kuohuksissa. Hän tiesi, että kylissä oli
kilpakosijain tapana pingoittaa köysiä suositun sulhasen eteen. Siis
häntä jo paikkakunnalla pidettiin tytön kosijana, myötäjäisten
onkijana, naurettavana lepertelijänä. Kukapa olisi koskaan osannut
ennustaa hänelle semmoisia ikävyyksiä hänen virkauransa alussa? Viha
raivosi hänessä, niin että hänen teki mieli sanoa sedälle ja
veljentyttärelle vasten kasvoja, että olivat valheellisia vihollisia.
Emilio nukkui huonosti sinä yönä ja heräsi tuntien jotain kipua
kurkussaan. Hän oli varmasti päättänyt katkaista seurustelun, mutta
tahtoi sitä ennen selittää asiansa jollekulle, sillä hänen
mustasukkainen kilpakosijansa oli kait tunnettu paikkakunnalla, ja hän
tahtoi torjua sen luulon, että muka pelosta oli jättänyt käyntinsä.
Kenen puoleen hänen oli kääntyminen? Hän tuli ajatelleeksi neiti
Strinatia, joka oli kauan ollut paikkakunnalla ja siis tiesi yhtä ja
toista tarkastusmiehestä, eikä muuten, vihoissaan kun oli
yksityiskoulun tähden, suinkaan surkeilisi.
Illemmalla meni Emilio opettajattaren luo, muka kysyäkseen, oliko
opettajien tapana vuoden alusta lähettää tarkastajalle ote
opetus-ohjelmasta, jonka kukin oli itselleen laatinut. Hän löysi neiden
tarkastamassa lampunvalolla isoa kasaa oppilaille harsittuja paitoja.
Emilio lähestyi häntä tuolla kunnioituksen sekaisella lapsellisella
rakkaudella, joka tekee että lapsettomat, vanhanpuoleiset naiset
pitävät paljon nuorista miehistä. Kovin hän hämmästyi, kun opettajatar
kohta kysyi: -- Te käytte siis _hartaasti_ Toppo'lla? -- Hänkin! Emilio
puolustautui sillä, että häntä oli kolme, neljä kertaa sinne kutsumalla
kutsuttu. Mutta kuinka opettajatar sen tiesi? -- Luuletteko, ett'ei
semmoisia asioita tiedetä! vastasi opettajatar pitkittäen paitojen
tarkastusta. -- Sitäpaitsi, se oli teidän kohtalonne. Edeltäjänne kävi
myöskin siellä -- -- -- lyhyen ajan. Se mies on päättänyt heittää tytön
jonkun opettajan kannettavaksi, ehkäpä saadaksensa antaa suosionsa
myötäjäisten asemesta; sillä se on helpolla ymmärrettävä, ett'ei hän
tahdo avata kukkaroansa. Kuka tietää miksi? Väliin tuommoiset
ukkorahjukset tekevät hulluuksia vähää ennen kuolemataan. Pyydän
anteeksi, pidättekö nuoresta naisesta?
Opettaja kohautti olkapäitään. Neiti Strinati nauroi pilkallisesti ja
sanoi: -- Hän on hanhi. Muuten se on setä, joka tahtoo tyttöä hienoksi
naiseksi, sillä hän toivoo siten saavansa hänet helpommin naimisiin.
Mitä tyttöön itseensä tulee, ei hän ymmärrä ihmistapoja: hän juoksee,
niin pian kuin pääsee pellolle, talonpoikaisnaisia kättelemään.
Malttamattomana saadaksensa jotain tietää, Emilio kertoi nuorasta ja
kivestä. -- Kuinka -- kysyi neiti Strinati ja pani pois paidan, jota
piti kädessään -- näin pian? Että se oli tapahtuva, tiesin kyllä; mutta
vasta jonkun ajan päästä. Edellinen opettaja sai selkäänsä, hän. --
Pitemmittä mutkitta hän kertoi salaisuuden. Nuora-mies oli eräs
suutarin poika, joka kolme vuotta sitte kosi tyttöä, toivoen runsaita
myötäjäisiä; mutta hän sai rukkaset, joutui raivoihinsa ja vannoi
kostavansa jokaiselle, joka tyttöä ihastelisi. Se oli tappelija,
joka kolme kuukautta oli istunut vankina kahakassa antamastaan
puukon-iskusta. Eikö Emilio vielä ollut huomannut erään tummanverisen
veitikan, jolla oli syntymämerkki silmän alla ja lakki kallellaan
päässä, terävästi katselevan häntä silmiin? Se oli heittiö, joka
saattoi tehdä hänelle vielä pahat kepposet. Opettaja teki viisaasti,
kun oli varoillaan joka kerta Toppo'lla käydessään.
Näistä sanoista arvasi Emilio opettajattaren tutkivan, oliko hän
pelkuri, ja sanoi siksi, varsin vielä käyvänsä Topo'lla useamman kuin
yhden kerran, mutta sitten lakkaavansa. -- Teette oikein kun menette --
vastasi opettajatar; -- minä annan sen neuvon, ett'ette äkkiä lakkaa
siellä käymästä, sillä silloin ärsytätte ukkoa, joka kostonhimosta
saattaa vainota teitä kuin edeltäjäännekin. Hän on tyhmä ja ylpeä mies.
Turhasta asiasta hän sohrii kirjeen ylitarkastajalle Turiniin ja
luulottelee sitte saaneensa vastauksen, vaikka koko maailma tietää
hänen likaisen kirjeensä joutuneen paperikoriin.
Neiti Strinati kertoi muun muassa, että eräänä päivänä, kun hän vielä
opetti ensi luokkaa, Toppo tulee kouluun muka tarkastamaan lasten
edistymistä -- he olivat juuri aloittaneet tavaamista -- panee lasten
eteen erään hallituksen antaman julistuksen ja sekä suuttuu että
ihmettelee, kun eivät lapset osanneet sitä lukea; Toppo arveli, että
koska isot kirjaimet ovat helposti luettavia ja julistus oli tavattoman
suurta pränttiä, lasten olisi pitänyt, kuukauden tavattuaan, kyetä sitä
lukemaan.
-- Sitäpaitsi -- opettajatar jatkoi matalalla äänellä -- käskee
omatuntoni minua puhumaan teille toista asiaa. Tehän ette pidä
tytöstä, vai kuinka? Noh, siinä kylläksi. Mutta älkää menkö ansasta
toisestakaan syystä. Se on roskainen juttu. Tytöllä on epäilemättä
opettajattarentodistus; on ihmisiä, jotka ovat sen nähneet ja sitä
pidelleet. Mutta onko se oikea vai väärennetty todistus? Tuo
todistuksella kehuminen alkoi jo muutamia vuosia sitten ja kaikki
kuuluivat alussa sitä uskoneen. Miksikä ei? Mutta sitte ruvettiin
epäilemään, milloin tyttö oikeastaan olisi tutkinnon suorittanut.
Muutamat uteliaat rupesivat asiata urkkimaan ja kyselemään; mutt'ei
kenenkään onnistunut saada enempää tietoonsa, kuin että hän yhden
ainoan kerran olisi poistunut Garascosta matkustaakseen setänsä kanssa
Turiniin. Se tapahtui neljä vuotta sitte, vaan matkapäivät eivät
ollenkaan sattuneet sen vuoden tutkintoaikaan. Sitäpaitsi oli
kuulusteltu vähän sieltä ja täältä, eräältä silloiselta tutkijalta sekä
muutamilta opettajattarilta, joilla oli todistus samalta vuodelta;
mutta ei edellinen eivätkä jälkimäiset muistaneet nähneensä häntä
suullisessa enempi kuin kirjallisessakaan tutkinnossa. Eräs toinen
seikka on huomioon otettava: ei kukaan ole koskaan tytön omasta suusta
kuullut sanaakaan tuosta ihmeellisestä tutkinnosta, jonka kumminkin
pitäisi olla tärkeä tapahtuma nuorelle tytölle. Kuinka asian laita
lienee? Oikeastaan ei vielä oltu varmoja mistään petoksesta; mutta joku
Toppo'n vihamiehistä pitkitti vielä tutkimuksia. Eihän tämä olisi
ensimäinen kerta, kun rahasta vääriä todistuksia valmistellaan
rehtorein kanslioissa. Joka tapauksessa, kun asia kerran selvenee,
syntyy siitä niin häpeällinen juttu, että jokaisen, ken on perheelle
sukua, pitäisi häpeästä maan alle vajota.
Nuorukainen oli kuullut kylläksi. Hän kävi kerran vielä Toppo'n luona,
oli harvapuheinen ikäänkuin valmistaakseen setää ja veljentytärtä
siihen, ett'eivät pitkään aikaan saisi nähdä häntä, jätti kylmästi
hyvästit ja läksi, varmasti päättäen olla enää heillä näyttäytymättä.
Sydämmen kasvatus.
Emilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle
kasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai
leväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski
häntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain.
Vähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun
hyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi
jotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa,
pienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle.
Mutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen
onnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta,
puhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä
kaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa!
Emilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen
hermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden
mielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin
pahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä
ja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä
hillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää
tulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä
tunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa
sillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi
kerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui.
Eräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan
vaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin
tyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen
millään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä
syynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta
oli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko
luokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat
hukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen.
Sitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin
eivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään
vaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään
tietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He
näyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin
tuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella
saadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi
isällisellä äänellä: -- Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua
kiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun
pidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin,
ett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? -- Pojat eivät
näyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet
muotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat
uhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut
näiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua
uskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui
kun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän
sieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat
ajatelleet: -- Emmehän ole kirkossa! -- jonkun kerran säälien, juuri
kuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen
pelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta
ainoastaan ajoittain.
Tuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen
hellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä
voimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä
tuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat
nälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset,
tuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet
puolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista
ja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja,
ja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin,
kirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne
lapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin,
hän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain
suurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä
puuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas
aloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.
Oppilaitten vanhemmat.
Emilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia
koetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa,
joissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin
yhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista --
hänellä oli viisikymmentä oppilasta -- tuli häneltä tietoja pyytämään.
Kummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat
vähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä
usein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan
kysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä
puhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen
Emilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja
näiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden
vanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat,
perinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia
kaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne
ilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä
hän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: -- se on kiltti poika --
tahi: -- se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.
Muutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi
luokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä _opetuksesta
ja kasvatuksesta_ ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti
opettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät _kauttaaltaan
katsoen_ olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä
veitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian
kuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: -- Niinkö
opettaja sinua on neuvonut? -- Eräs isä meni niin kauas, että syytti
opettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. -- Kuinka asian
lienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.
Useimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä
itseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan
opettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti,
että sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui
suuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että
puhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat
häneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään
opetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti
pesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja
huusi: -- Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! -- Toisen
kerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan
pienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: --
Oh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve
veri. Annetaan olla, herra opettaja.
Olipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa
odottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti
kumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat
Emilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä
kirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa
paperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi
kirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran
alennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka
eivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon.
Ikäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: -- Kuulkaas, ei
teidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani
aika lailla, kun hän sitä ansaitsee. -- Mutta kun hän sitte joskus
antoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi
koulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun
juosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän
mitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!
Yksin.
Emilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja
tavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta
perimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä
monella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka
kerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä.
Hänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita
aikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia,
maapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki
entisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi
oppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin
tunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä
kauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa
edustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja
ratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus
tuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. --
Kuinka -- sanoi sindaco hämmästyneenä -- puuttuuko semmoista koulussa!
Mutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän
antoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski
sormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen
paremmin.
-- Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta -- hän sanoi -- aivan
oitis. -- Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin
parast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa
tulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja
erinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua
tänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. --
Jonakin päivänä -- päätti hän puheensa -- lähetän teitä hakemaan
neuvotellaksemme yhdessä. -- Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi,
nousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.
Monta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut
puhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti
itseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin
jotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli
levollisena.