luja luonne; hänen koulunsa käy kuin vedetty kello -- sanoi sihteeri.
Kuitenkin oli häntä kohdeltu hävyttömästi, edellisen sindacon aikana
tietysti. Kun opettajattaren kontrahti oli uudistettava, -- en varmaan
muista kuinka monen opetusvuoden kuluttua, -- teki joku johtokunnan
jäsen sen herttaisen huomautuksen, että jos kontrahtia uudistetaan,
tulee kunnan lopulta maksaa eläkekkin opettajattarelle, ja niin kunta
saisi pian uusia menoja. Useimmat johtokunnan jäsenistä pitivät
huomautuksen oikeana, ja kun olivat varmat siitä, ett'ei sen ikäinen,
hiukan kivuloinen opettajatar heittäisi paikkaansa, niin sanoivat:
Jääköön paikkaansa, mutta luopukoon oikeudestaan eläkkeesen.
Opettajatar parka, joka pelkäsi jäävänsä paikatta, suostui. -- Niin
sitä tehtiin! -- huudahti sihteeri.
Opettaja odotti hänen oitis lisäävän, että uusi sindaco oli sovittanut
tämän vääryyden; mutta kummastuksekseen ei hän saanut enempätä kuulla.
Sitä vastoin hän huomasi kuinka sihteeri pitkin matkaa kurkisti sinne
ja tänne, toisinaan uutimilla peitettyyn ikkunaan, toisinaan suljettua
ovea, juuri kuin joka paikassa olisi "jotain".
Kun he käänsivät kulmasta, sanoi sihteeri: -- Katsokaa ... pikku
opettajatar.
Heitä vastaan tuli nuori, pullakka tyttö, puettu osaksi rikkaan
talonpoikaisnaisen osaksi hienon herrasnaisen tapaan, iso olkihattu
päässä. Opettajan huomio suuresti kiihtyi, kun hän ajatteli, että tämä
oli ensimäinen virkatoveri, jonka kohtasi.
Se on ensimäisen luokan opettajatar -- kuiskasi sihteeri; -- hiukan
ylöllinen -- -- -- minä esittelen teitä.
Kun he olivat tulleet lähemmäksi, pysähtyi sihteeri, nosti hattuaan ja
esitteli Ratti'n opettajattarelle. Sitte hän kääntyi opettajaan, jolle
sanoi nuoresta naisesta: -- -- -- lahjoja -- -- -- mielikuvitusta
-- -- -- lupaava tulevaisuus kirjallisella alalla.
Emilio luuli huomaavansa sihteerin teeskennellystä huolettomuudesta ja
vähän pilkallisesta puhetavasta, että tämä seisoi tytön edessä, jota
turhaan oli koettanut liehakoita.
Ujostelematta vastasi nuori nainen: -- Minä en ansaitse niin paljo
kiitosta.
Hän ei ollut kaunis, mutta raitis kuin ruusu, jokapäiväiset kasvot,
siniset silmät. Ääni ilmaisi jossain määrin itserakkautta.
-- Minkä vaikutuksen on kylä huonoisemme tehnyt teihin? -- kysyi hän
Emiliolta.
Tämä haki älykästä vastausta, mutta ei keksinyt vaan sanoi: -- Erittäin
edullisen -- -- -- kauniit ympäristöt -- -- -- pieni, miellyttävä
kaupunki.
-- Täällä on luonnon-ihanaa, ei muuta -- sanoi nuori tyttö. -- -- -- Ja
rauhallisuus -- -- -- on eduksi opinnoille.
-- Mutta pikku neiti -- huomautti sihteeri hymyillen kahdamielisesti --
ei kauan tänne jää rauhaa nauttimaan. Hän piankin Turiniin lentää. Hän
ei ole luotu jäämään meidän köyhään kouluumme.
-- Minua ei mikään kunnianhimo aja kaupunkiin -- vastasi opettajatar
katsahtaen ylös Alppeihin -- -- -- eikä mihinkään muuhunkaan paikkaan
maailmassa. Minä elän yksinomaan pikku tyttöjeni hyväksi.
Hymyellen ja melkein liian syvällä kumarruksella hän sanoi nuorille
herroille hyvästi ja pitkitti matkaansa.
Oivallinen tyttö -- sanoi sihteeri, ilman että opettaja saattoi päättää
puhuiko hän totta vai leikkiä -- lahjakas, suuri kuvitusvoima. Hänen on
tapana panna ajatuksensa paperille, hän haaveilee kedoilla ja on
taitava lausuja. -- Ja hän kertoi tytön lyhyen elämänsadun.
Hänen isänsä on härkäpaimen tällä paikkakunnalla. Eräs vanha leskirouva
kiintyi tyttöön jo tämän pienenä ollessa, otti hänet luokseen ja antoi
hänen lukea opettajattareksi. Kun rouva oli kuollut, palasi hän isänsä
ja sisarensa luo. Härkäpaimen oli hulluksi tulla ylpeydestä.
Saman päivän illalla kuuli Emilio, kulkiessaan härkäpaimenen huoneen
ohi, kuinka pikku opettajatar luki perheelle ajatuksensa siltä
päivältä. Köyhä kansa piti häntä kylän kaunistuksena. Kun hän palasi
kotiin muassaan päästökirja Turinin seminaarista, oli kylän "Soitannon
Ystäväin" torvisoittokunta mennyt häntä vastaan. Toppo oli hiukan
kateellinen veljensä tyttären puolesta, jonka toinen aivan himmensi.
Anteeksi annettavaa, mies parka.
He löysivät opettajattaren, neiti Strinatin, pihalla huoneensa
edustalla syöttämässä kanoja, joiden hoidolla hän koetti lisätä niukkaa
palkkaansa. Hän otti kohteliaasti mutta jäykästi vieraitansa vastaan ja
pyysi heitä istumaan penkille.
Neiti Strinatilla oli ohuet, harmaat hiukset, jakaus keskellä päätä,
koukkunenä, suun ympärillä ankaruutta osoittava piirre ja siniset
silmälasit; pukunsa oli varsin köyhä.
Hän lausui opettajan tervetulleeksi, kysyi seminaarin uutta
opetus-ohjelmaa ja osoitti harvapuheisuutensa ohessa selvää ymmärrystä
ja jonkinmoista koulusivistystä. Sitte hän äkkiä kääntyi sihteerin
puoleen laskeakseen hänen sydämmelleen, että ennen lukukauden alkua
ainakin luokkahuoneen kivilaattiaa korjattaisiin; se oli aivan
hajallaan, niin että tytöt siihen kompastuivat. Sihteeri näytti
suuttuvan siitä, että hän toi valituksensa uuden opettajan aikana; hän
lupasi kumminkin ilmoittaa asian.
Se oli -- jatkoi neiti Strinati -- siinä kunnossa jo viime lukuvuoden
alussa ja se on siinä vieläkin, pyydän -- hän pitkitti terävämmällä
äänellä -- te tiedätte, ett'en enää tahdo siitä muistuttaa, sillä se
puhe polttaa kieltäni; mutta ajatukseni on, ett'ei ainakaan tänä vuonna
tarkastajan viime varoituksen perästä pitäisi kauemmin sallia semmoista
vallattomuutta -- -- -- minä annan asialle oikean nimensä. -- Sitte hän
kääntyi Ratti'n puoleen ja sanoi: -- -- Ajatelkaas, opettajatar joka ei
koskaan ole edes nähnyt päästötodistusta, pitää kumminkin yksityistä
koulua, jossa hän muka opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Ja hän
saa käsiinsä talonpoikaisvaimoja, jotka ovat kyllä yksinkertaisia
lähettääkseen pikku tyttönsä sinne kouluun ja maksaakseen liran
kuukaudessa. Minä en sitä sano siksi, ett'en itse saa tuota pientä
maksoa, vaan siksi että se on petosta, jolla otetaan oppilaat
julkisista kouluista sinne, missä eivät mitään opi. Olkoon kylläksi kun
kerron, ett'ei heillä ole edes istuinpenkkejä; opettajatar pitää kirjan
polvellaan, lapset ovat ympärillä polvillaan ja lukevat siitä.
Sihteeri oli hämillään ja sanoi opettajattaren liioittelevan.
-- Ettäkö liioittelen? -- huudahti neiti Strinati. -- Mutta koko
paikkakuntahan sen tietää! -- Ja kääntyen opettajaan hän pitkitti: --
Ja kuinka hän sitte kuria pitää, tuo nainen. Teidän tulee vain tietää,
että hän rangaistukseksi antaa heidän kielellään tehdä ristinmerkin
lattiakiviin, ja isompia lapsia näpäsee sormustin sormessa keskelle
otsaa; -- jaa, totisesti, kaikki hänen oppilaansa ovat merkityt ja
tunnetaan kadulla. Ja sinne ne menevät! Huomatkaa, että tarkastaja,
joka ensimäisenä vuonna ei tiennyt asiasta mitään, tänä vuonna on
käskenyt sulkea koulun. Kyllä kai! Hän oli tuskin selkänsä kääntänyt,
kuin koulu taas avattiin. Voitteko väittää, ett'ei se ole totta? --
kysyi hän sihteeriltä.
Tämä haki vastausta. -- Se on totta eikä ole totta -- hän vastasi
nousten hämmästyneenä ja suutuksissaan; -- minä sanon: se on koulu
eikä ole koulu; siellä opetetaan vähän katkismusta ja vähän
ompelemista -- -- --
-- Siellä opetetaan -- keskeytti opettajatar -- kaikkea, mitä ei pidä
opettaa, ja siellä nauretaan sekä oppikursseille että tarkastuksille.
Se on yksityiskoulu, ja siinä kyllä, loiskasvi -- -- --niinkuin
tarkastaja sitä nimitti, syöpä, joka kansakoulua kalvaa. Tahdotteko,
että sanon vielä yhden totuuden; mitä vasten tätä kärsitään vastoin
lakia ja meitä muita, jotka opetamme, niin -- -- -- Mutta te sen
tiedätte paremmin kuin minä; turhaa on, että teille sitä sanon.
Totuus, jonka Ratti myöhemmin sai tietoonsa, oli seuraava: puheena
oleva nainen, vanha talonpoikainen vaimo, joka ei osannut aakkosia
enempää, oli Toppo herran sisar; tämä suvaitsi hänen opetustointansa
päästäksensä häntä elättämästä.
-- Kun kaikki harkitaan -- vastasi sihteeri kohottaen olkapäitään -- --
niin asia ei minuun kuulu! -- Jättäessään hyvästi, koetti hän lepyttää
neiti Strinatia ja sanoi luulevansa yksityiskoulun jäävän tänä vuonna
avaamatta.
-- Mutta lapsethan ovat jo alkaneet siellä! -- huudahti opettajatar ja
katsoi harmistuneena häntä suoraan silmiin.
-- Nähkääs, se tulee suljettavaksi ennen joulua -- sanoi hän ja taputti
opettajatarta olalle. -- Mutta kuinka on mahdollista, että
malliopettajatar semmoinen kuin neiti Strinati, kaikkien kunnioittama
ja arvossa pitämä, suuttuu moisesta turhasta!
-- Oh, älkää jäniksenjalalla pyyhkielkö, toinen vastasi, ja
kohteliaasti tervehtien Rattia jäähyväisiksi hän palasi kanojensa luo
jättäen kokonaan huomaamatta toisen herran kumarruksen.
Päästäksensä kaikista selityksistä, sihteeri meni oitis kirkkoherran
taloon, joka oli vastapäätä, kirkon vieressä. Portaissa hän pysähtyi
äkkiä ja sanoi opettajalle, silmää iskien: -- Laittakaa niin, että
tulette Perpetuan suosioon, hän on yhdeksän vuotta palvellut Toppo'lla
-- -- -- ja -- -- lisäsi hän nauraen -- -- pyrkii koulun
naistarkastajaksi.
Kirkkoherra oli kahdeksankymmenen vuotias ukko, käyrä kuin puolikuu.
Hänen kurttuiset kasvonsa ilmaisivat ääretöntä väsymystä ja suurta
hyvyyttä sekä kertoivat sielusta, joka aina oli karttanut juonia ja
riitoja. Koska hän ei tietänyt mitä puhua nuorelle opettajalle, kysyi
hän kuinka vanha tämä oli, milloin vanhempansa olivat kuolleet, missä
iässä siskonsa olivat, ja nyökähytti päätään vastauksille, juuri kuin
ne olisivat olleet perin älykkäitä arvosteluja. Sitten puhui
kirkkoherra kauan ja hyvin lempeästi riidasta, joka oli syntynyt
edellisenä sunnuntaina ennen erästä lastenkodissa vietettävää juhlaa,
kun näet nunnat olivat ottaneet varakkaitten lapsilta hienot vaatteet
ja panneet ne niiden ylle, joiden oli määrä juhlassa lausua runo. Hän
puolusteli sekä nunnia että raivostuneita äitejä. Ratti ymmärsi oitis,
ett'ei tämä hyvä Herran palvelia tuottaisi hänelle koskaan
minkäänmoisia ikävyyksiä ja vaikeuksia. Sitävastoin tunsi hän
selittämätöntä levottomuutta nähdessään kirkkoherran Perpetuan, joka
oli kuudenkymmenen vuotias ämmä, pitkä kuin humalariuku ja lattea kuin
lauta. Perheen emännän varmalla ryhdillä, toinen käsi puuskassa, hän
seisoi suorana isäntänsä vieressä. Emilio oli kuullut sanottavan, että
pappien talouden hoitajain oli tapana sekaantua koulun asioihin, ja
nämä kuivat, riitaisat kasvot, jotka häntä tarkastellen katselivat,
näyttivät juuri tuommoisen "kaiken kaikessa" kasvoilta. Heidän tultuaan
ulos kadulle, näkyi akka vielä ikkunassa. Epäilemättä oli hän asettunut
sinne katsomaan, nostaisiko uusi opettaja lakkiansa kirkon ohi
kulkiessa.
Nyt oli Ratti'lla enää tuttavuus tekemättä toisen opettajan, don Lerin
kanssa, joka asui koulurakennuksessa, missä kunta oli hänellekkin
huoneen määrännyt; mutta siihen hän ei tarvinnut sihteerin apua.
Opettaja Leri tuli hänen luokseen illalla, kun hän oli palannut
sindacon päivällisiltä.
Juuri kun Emilio muistissaan toisteli päivän tapahtumia, istuen
valkoiseksi sivutussa, yhdellä kadulle päin antavalla ikkunalla sekä
ruohoiseen pihaan avautuvalla luukulla varustetussa kammiossaan, kuuli
hän ovelle koputettavan. -- Kuka siellä --- hän kysyi. Täyteläinen ja
sointuva ääni vastasi: -- Toveri.
Vieraan ensi näkeminen vaikutti Emilioon masentavasti. Ei hän ollut
iässään nähnyt niin majesteetillista pappia, kauniine, vakavine,
sydämmellisine pispankasvoineen. Leveä otsa, pystysuora syvennys
keskellä, ilmaisi ajattelijaa. Hän oli pikemmin isoluinen kuin
lihava, ja hiukset olivat aivan mustat, vaikka hän lähentelihe
viidettäkymmentä. Emilio kysyi kohta itsekseen, kuinka semmoinen mies
ei ollut muuta kuin kansakoulu-opettaja.
Istuttuansa sen tapaan, joka ei aio kauan viipyä, ojensi pappi hänelle
kättä, lausui hänet arvokkaalla sydämmellisyydellä tervetulleeksi ja
ilmoitti mielipahansa siitä, ett'ei Emilio olisi vuotta kauemmin
Garascossa, sekä toivoi heidän tekevän yhteisiä kävelyretkiä -- joskus.
-- Kuitenkaan ei iltaisin -- lisäsi hän vakavasti -- silloin en mene
ulos. -- Sitte hän mainitsi monena vuonna käyttäneensä kaiket illat
keskeymättä työhön, jota oli alkanut jo nuorukaisena ja jonka tähden
hänen piti paljon lueskella.
Emilio kysyi, olisiko ehkä sopimatonta tiedustaa teoksen nimeä -- -- --
-- Uskonto ja koulu -- vastasi pappi vaatimattomasti, nousi ja ojensi
kätensä jäähyväisiksi. Sitte hän pitkitti totisella äänellä: -- Minä
asun vanhan sisareni kanssa. Jos voin olla teille joksikin hyödyksi --
päivisin -- niin tiedätte, missä asun. Olette aina tervetullut. Minä
pyydän, pitäkää minua, ikämme erotusta katsomatta, ystävänänne.
Lerin leveä ajattelian-otsa kumartui, hän meni takaperin ulos ja sulki
varovasti oven. Ratti oli hurmaantuneena. Tämä oli varmaankin kaikista
kunnian-arvoisin ja syvämielisin ihminen mitä hän sinä päivänä oli
oppinut tuntemaan, ja olisi tarpeellisena vastakohtana keveämieliseen
sindacoon ja kaksimieliseen sihteeriin. Hän oli tarjoutunut ystäväksi,
vaikka olisi voinut esiytyä opettajana nuoremmalle kumppanilleen.
Emilio kuvaeli mielessään mitä tietojen ja hyvien neuvojen aarteita hän
löytäisi tästä erinomaisesta miehestä, joka, voidaksensa paremmin
antautua tutkimuksilleen, tyytyi asumaan yksinäisessä kylässä, ja joka
ehkä omaavoittoa pyytämättä eleli ajattelian puhdasta elämää,
etäisintäkään kunnianhimoa tuntematta.
-- Ylimalkaan on ensimäinen päivä ollut hyvä -- päätti Emilio. Olkoon
jatko samanlainen.
Ensimäiset opetustunnit.
Koulu avattiin Lokakuun 5 päivänä. Emilio oli otettu ensi luokan
opettajaksi, mutta odottamatta hän sai toisenkin luokan niskoilleen.
Innokas kun oli, ei hän kieltäytynyt.
Hänellä oli yhteensä viisikymmentä oppilasta. Ensimmäinen vaikutus,
jonka nämä häneen tekivät, ei tosiaan ollut edullinen; tuntui kuin
näihin verraten seminaarin mallikoulun kaikki oppilaat olisivat olleet
pieniä hienoja herrasmiehiä. Täällä useimmat olivat talonpoikaislapsia.
Kömpelösti muodostuneet päät, harmaan, lian-keltaisen tukan verhoamat;
päivettyneet kasvot, jotka muistuttivat perunoista tahi huonosti
paistuneista kakuista; moni ilman sukkia puukengissä tahi nauhattomissa
pieksuissa, puetut valkaisemattomiin paitoihin, joiden avonaisesta
rinnuksesta rinta ja vatsa paistoi, yllään kauhtuneet pumpulinutut,
jotka haisivat väkevästi heinälle. Useimmilla oli kirjansa kaulan
ympäri riippuvassa repalaisessa laukussa, jota kantoivat tunnillakin.
He tulivat kouluun kasvot ja kaula röhnäisinä, vaatteet mullassa ja
oljen korsissa; tuuppien ja sysien hakivat paikkansa. Sitte istuivat
sormet suussa, raappivat päätään, syhyttivät rintaansa ja
kainaloitansa, tahi pyyhkivät hikisiä kasvojaan musteisilla sormilla,
jotta pian näyttivät sepän-oppilailta. Muutamat käärivät housunsa puoli
sääreen, juuri kuin olisivat aikoneet joen yli kahlata; toiset nostivat
alastomat polvensa pöydän reunaan; jotkut pureksivat nälkäisinä
kaulassaan riippuvaa nahkahihnaa; eräs pudotti puukenkänsä suurella
rytinällä maahan ja yksi kaivoi varpaitaan.
Opettaja tunsi ensi kerralla inhoa näitä pikku porsaita kohtaan. Heissä
oli tulevien rosvojen ja tappeliain mallikuvia, oikeita marakatteja,
joita opettajan mielestä olisi ollut kuukausi häkissä pitäminen
ennenkuin pääsivät koulupenkille. Asia kävi hullua hullummaksi, kun hän
huomasi, ett'ei edeltäjällään lie ollut mitään valtaa oppilaittensa
yli, sillä toisen luokan pojilla, entisen opettajan kasvateilla, oli
kaikilla ikäänkuin perhepiirteenä jotain julkeata ja lurjusmaista
silmissään ja osoittivat todella suuria taipumuksiakin siihen suuntaan.
Näin ollen hänen asianaan oli ennen kaikkea tehdä mitä edeltäjänsä oli
laiminlyönyt ja, jättäen tiedollisen kasvatuksen syrjemmälle, ensiksi
saada oppilaistaan ihmisiä. Siihen vaadittiin ankaraa työtä. Mutta
vielä oli hänen rakkautensa lapsiin palava, hänen innostuksensa
opettajatoimeen tuore, ja yksin tuo ajatus, että oli saanut tämmöisen
raaka-aineen muodosteltavakseen, kiihoitti siihen määrään hänen
itsetietoisuuttaan ja oman etevyytensä tuntoa, että hän suurella
innolla aloitti toimensa.
Mutta, hyväinen aika, kuinka paljo vaikeampaa tuo oli kuin hän oli
saattanut ajatellakkaan! Ensi alusta alkain oli hänen taisteleminen
lyijynraskasta hitaisuutta vastaan, joka oli huomattavana ei yksin
lapsissa, vaan pienimmässäkin pikku asiassa. Hän oli vilkasluontoinen
ja tahtoi kaikessa toimia reippaasti; mutta kaikki kävikin kylän muun
elämän tahdissa, s.o. kauhean hitaasti. Puoli yhdeksän aamulla oli
koulun kelloa soitettava, mutta se soi aina myöhemmin. Viimeisen kellon
lyönnin kai'uttua nähtiin kaksi poikaa siellä, kolme täällä, joku
kauempana, kaikki liikkuivat etanoina eteenpäin; ennen yhdeksää ei
koskaan ollut koko joukko koolla. Ensimäisinä päivinä muutamat
pienemmistä pojista eivät tahtoneet astua sisään kouluun muuten kuin
ihan viimeisinä ja pysähtyivät senvuoksi kauhistuneina ovelle. Emilio
sai sittemmin tietää, että hänen oli vanhempia kiittäminen tästä
omituisesta mielialasta, sillä nämät olivat vuosikausia käyttäneet
opettajaa mörkönä voidaksensa pitää lapset kurissa ja alati hokeneet:
-- Malta, kunhan kouluun tulet! -- Koulussa sulle opettaja kyllä antaa!
-- Pienet lapset olivat vastahakoisia, sillä he pelkäsivät
korvapuusteja ja kepin-iskuja. Sitäpaitsi useat tulivat kouluun ilman
kirjoja ja vihkoja, ja sanoivat, vanhempainsa opettamina: -- Kunta ei
ole meille vielä niitä hankkinut! -- ja he tahtoivat kirjat ilmaiseksi,
vaikkakin heillä olisi ollut varaa ostaa. Emilio aivan kauhistui, kun
ensi kerran luetti toista luokkaa, nähdäkseen kuinka pitkälle olivat
ehtineet. Lapset lukivat, ei ainoastaan itse ymmärtämättänsä
sisällystä, vaan niin, että opettajakin töin tuskin ymmärsi. Hänestä
tuntui ikäänkuin eivät olisi lukeneetkaan itaalian kieltä, vaan jotakin
vierasta, karkeata murretta, ja häntä halutti pistää sormi heidän
suuhunsa koetellakseen mitä pureskelivat, kun niin mongersivat itaalian
ihanata kieltä. Huoahtaen sanoi hän itsekseen: -- Minun on siis
alkaminen ihan alusta! -- Hän ajatteli, katkerasti hymyellen,
ylihallituksen pitkiä julistuksia, joissa komealla kielellä käsketään
opettajien valvoa ääntämisen puhtautta. Puhtautta! Ensin kai heille oli
opettaminen ihmisten tapaista ääntämistä.
Uusia vaikeuksia ilmaantui. Emilio kyllä tiesi, ett'ei kukaan tule
seminaarista kypsyneenä opettajana ja että kaikkien täytyy pitkäin
kokemusten kautta harjaantua; mutta häntä hämmästytti monet
odottamattomat vastukset, vaikeammat kuin oli aavistanutkaan. Hän
käsitti oitis, että hänen, saadakseen pienemmät oppilaat itseään
ymmärtämään, piti puhua heidän murrettaan; isommat oppilaat eivät
senvuoksi oppineet mitään suurimmalla osalla äidinkielen tunneista.
Tämä kaksiosastoinen luokka teki opetuksen kahta vaikeammaksi, antoi
ainoastaan puolen tuloksen ja oli kurinpidon suhteen kolme vertaa
tavallista väsyttävämpi; kun hän opetti yhtä osastoa, kävi toinen
levottomaksi, joka taas häiritsi edellistä. Mitä ensi luokkaan tulee,
hän katkeruudekseen havaitsi todeksi, mitä seminaarissa ollessaan jo
oli oppinut: että se luokka on raskain hoitaa juuri siksi, että
opettajan on vaikea saada sitä itseänsä ymmärtämään. Hän rupesi jo
pelkäämään olevansa yksi niitä, joilla oli suuri taito hoitaa
keskiluokkia, vaan jotka eivät koskaan edes keskinkertaisesti onnistu
pikkuisten kanssa; kun taas toiset, vähempilahjaisetkin, ovat kuin
luotuja pienten lasten opettajiksi. Koska hän luontonsa taipumuksesta
lausui muistutuksensa ja moitteensa tyynesti ja perinpohjin saadaksensa
oppilaansa itse älyämään virheensä, ja niin vaikuttaakseen ymmärryksen
kautta heidän sydämmeensä, täytyi hänen joka kerta keskeyttää opetus ja
siitä syystä sitte lisäksi tehdä yleisiä muistutuksia, pitääkseen
tarkkaavaisuutta vireillä. Hänen täytyi tunnustaa varsin perustetuksi
tuo kasvatusopin-opettajan ehdotus, että eri koulu olisi asetettava
huonolahjaisia oppilaita varten. Hänellä oli molemmissakin luokissa
semmoisia vähempilahjaisia, jotka, vaikka hyvin opinhaluisia,
pakoittivat opettajaa loppumattomasti toistelemaan mitä oli sanonut.
Ehtimiseen pienimmät oppilaista ilmaisivat niin suurta tietämättömyyttä
elämän jokapäiväisimmistä asioista, että opettajan täytyi käyttää paljo
kallista aikaa niin sanoakseni ihmisen luomiseen, ennenkuin saattoi
ruveta koulupoikaa muokkaamaan. Pikkupojista moni ei esimerkiksi
tiennyt liikanimeään, ja ristimänimestäänkin vain jonkinmoisen
väärennyksen. Muudan, joka ei tietänyt äitinsä nimeä, vastasi,
opettajan kysyessä kuinka isän oli tapa nimittää äitiä: -- Kuules sinä
-- semmoisella muodolla kuin todella olisi luullut tätä nimeksi.
Voidaksensa opettajansa antaman ohjeen mukaan yksilöllisesti kasvattaa
oppilaitaan, rupesi Emilio tutkimaan isompain luonnetta. Hän sitä
varten teki kirjallisia muistiinpanoja vihkoon, jossa eri sarekkeihin
oli merkitty: luonne, lahjat, kehitys, tunne, taipumus j.n.e. Mutta
kuinka kauhealta työltä tämä jo alussa tuntui! Näyttipä siltä, kuin
melkein kaikki olisivat vaistomaisesta vastahakoisuudesta koettaneet
peittää luonnettansa; kaikissa oli huomattavana jotakin umpinaista ja
vastahakoista, kaikki olivat hänen mielestänsä yhtäläisiä. Ei hänen
onnistunut saada tietoja perheoloistakaan; kun ei kysymys koskenut
koulua, ei enää vastattu. Paitse tätä kohtasi odottamattomia vaikeuksia
opetuksen muodollisessa puolessa: kun oli yksinkertaisia asioita
tekeminen havainnollisiksi, kun tuli vastata kolmen neljän
poikaveitikan odottamattomiin kysymyksiin, ne kun muka halusivat kuulla
eräitten sanain merkitystä; kun oli vaihtaminen aineita eri osastoilla
synnyttämättä epäjärjestystä, tahi esittäminen asioita niin, että
tarkkaavaisuus vallitsi koko luokalla eikä aikaa mennyt hukkaan.
Kaikkea tätä hän koetti, mutta se kävi hitaammin ja sekavammin sekä
tuotti vähemmän tuloksia kuin hän oli odottanut. Häntä vaivasi myös
sama kiusallinen tunne, jota kaikki nuoret opettajat ensi alussa
enemmän tahi vähemmän saavat tuntea ja joka kauemminkin kiusaa
muutamia: jonkinmoinen tuskallinen ujous kaikkien noiden häntä
seuraavien silmäparien edessä, sama tunne, joka vaivaa äsken
nimitettyjä nuoria luutnantteja heidän ensikertaa esiintyessään
joukkonsa edessä; ujous, joka saa alkunsa luulosta, että opetettavat
odottavat huomaavansa epävarmuutta, kokemattomuutta tahi virheitä
johtajansa käytöksessä. Paljon hänellä oli vielä opittavaa ja
koetettavaa! Mitäpä varsinaista hyötyä hänellä oli kaikesta siitä
järjestymättömästä tiedosta, jota oli seminaarissa päähänsä ajanut?
Ansa.