Produced by Tapio Riikonen
KANSAKOULU-OPETTAJAN NUORUUDENVAIHEET
Kirj.
Edmondo de Amicis
Itaalialainen alkuteos. [Suom. Ida Yrjö-Koskinen]
WSOY, Porvoo, 1892.
SISÄLLYS:
EDELLINEN OSA:
Suomentajan esipuhe.
Rohkeutta!
Garasco.
Seikkailuja maalla ja merellä.
Piazzena.
Entinen korpraali.
Altarana.
JÄLKIMÄINEN OSA;
Muistoja Sardiniasta.
Viimeinen vuosi Altaranassa.
Luostarissa.
Camina.
Toinen vuosi Caminassa.
Bossolano.
Turinissa.
Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.
Viiteselitykset.
EDELLINEN OSA.
Suomentajan esipuhe.
Lukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät
aatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso
liikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen
suhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden
kuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin
että melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka
tuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja
tuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja
kirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa
kohden näyttää tarpeen vaatimalta.
Itaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä
erittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden
muodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka
ulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi
kuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli
hajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä
jälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan,
itävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko
pikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja
itsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen
etupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi,
yhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se
ajan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen
saamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi
väistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut
eilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella
vuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä
milloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten
sydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin
muuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon.
On mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen
maan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella
tuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa,
opettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään,
kunnes se vihdoin, "ajan tullen, hetken jouduttua" varttuu teoksi ja
tuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista
kauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden
seurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.
Näytti yhteen aikaan siltä kuin olisi katoliselle kirkolle ollut
suotuna kunnia johtaa Itaalian kansallinen heräys toivotuille perille.
V. 1846, paavi Gregorio XVI:n kuoltua, oli hänen sijallensa astunut
hyvää tarkoittava, vielä nuorenpuolinen mies, tuo myöhemmin
"erehtymättömyys-dogmastaan" niin kuuluisa Pio IX, joka alussa osoitti
vapaamielisiä taipumuksia ja muuten esiytyi ulkovaltoja vastaan tavalla
joka hetkeksi teki hänestä milt'ei kansallissankarin. Vaan pian
kuitenkin havaittiin, että oli mahdottomia toivottu, ja ett'ei sama
mies voinut olla kansallisen heräyksen johtajana ja roomalaisen kirkon
päämiehenä. Protestanttisissa maissa kirkko, joka alusta aikain
periaatteiltaan oli kansan-omainen ja jonka vaikutuksesta kansalliset
kielet olivat kohonneet kirjallisuuden välikappaleeksi, ei saattanut
kylmäkiskoisena katsella elpyvän kansallistunteen ilmauksia. Toinen oli
katolisen kirkon laita. Tämä kirkko ei ole lakannut uneksimasta vanhan
maailmanvaltansa takaisin saamista, vaan vaatii yhä vielä jumalallisena
oikeutenansa ylintä sananvaltaa ajan valtiollisissakin kysymyksissä. Ei
ole näin ollen ihmettä että se epäluulolla katselee jokaista nousevaa
voimaa joka uhkaa käydä vaaralliseksi sen maallisille pyyteille.
Tällainen voima on myöskin kansallisuus-aate, ja Pio IX myöhemmin kyllä
katkerasti katui, että oli antanut isänmaallisen tunteensa houkutella
itseään palvelemaan asiaa joka sitten riisti paavin istuimelta
viimeisenkin kaistaleen maallista aluetta.
Nuori kuningaskunta puolestaan heti alusta koetti turvata asemaansa
kirkon vallanhimoa vastaan siten, että pani toimeen täydellisen eron
valtion ja kirkon välille. Että tällainen ero itsessään on luonnoton ja
turmiollinen, sitä tuskin kukaan ajatteleva ihminen epäilee; mutta
muuta neuvoa ei löydy siinä missä kirkko periaatteellisesti kieltää
valtiolta itsenäisen olemis-oikeuden ja käyttää kaiken voimansa
heikontaakseen sitä kunnioitusta jota alamaisissa tulee löytyä
laillista esivaltaa kohtaan. Kirkko joutui niin muodoin samaan asemaan
kuin jokainen muukin laillinen yhdyskunta; se nauttii suojelusta ja saa
esteettömästi toimia, niin kauan kuin sen toimet eivät ole
ristiriidassa valtion periaatteiden kanssa; sillä on oikeus itse hoitaa
kaikki asiansa, veroittaa jäseniänsä, asettaa virkaan ja panna viralta
palvelioitansa, pitää kokouksia, säätää asetuksia; kaikkeen tähän
valtio ei sekaannu. Mutta se ei saa rangaista jäseniään muilla kuin
puhtaasti kirkollisilla rankaistuksilla. Valtio puolestaan katsoo
kirkon jäseniä, niin pian kuin ovat Itaalian alamaisia, aivan samoilla
silmillä kuin muitakin alamaisiaan. Jos rikkovat esivallan säätämää
lakia ja oikeuden järjestystä, joutuvat siitä samaan edesvastuuseen
kuin muutkin, eikä kirkolla puolestaan ole mitään sekaantumis-oikeutta.
Tällä tavoin on koetettu toteuttaa periaatetta: vapaa kirkko vapaassa
valtiossa; vaan että se katolisen kirkon parissa jää lopultakin
toteuttamatta, siitä on jo kylläksi ennätetty saada kokemusta.
Seurauksena on ollut alituinen vastustus ja juonittelu kirkon, ja
alituiset rettelöimiset valtion puolelta.
On sanomattakin selvää, että kansakoulu tällaisissa oloissa alusta
saakka on ollut puhtaasti yhteiskunnallinen laitos, vapaa kaikesta
kirkollisesta hallintovaikutuksesta; mutta uskonnon-opetusta ei
Itaaliassa, niinkuin esim. Ranskassa, ole ehdottomasti poistettu
opetussuunnitelmasta, vaan on jätetty vanhempien ratkaistavaksi
kullakin paikkakunnalla, tahtovatko sitä lapsilleen annettavaksi vai
eivätkö. Kansakouluasetus ei myös pane vähintäkään estettä, jos kunnat
tahtovat asettaa pappinsa kouluneuvostoon tahi kutsua jonkun
hengelliseen säätyyn kuuluvan lastensa opettajaksi. Tätä
vapaamielisyyttä kirkko kyllä on koettanut käyttää hyväkseen, vaikka
jotenkin huonolla menestyksellä. Sen se itsekkin älyää ja kohtelee
siitä syystä kansakoulua peittelemättömällä vihalla; sillä se tuntee
itsensä kykenemättömäksi tällä alalla kilpailemaan valtion kanssa.
Mutta kummeksia ei näin ollen sovi, että kansakoulu puolestaan osoittaa
taipumusta sekä vastakirkollisuuteen että järkeis-uskoisuuteenkin, ja
että papiston ja maallikko-opettajien väli yleensä on nurja, usein
vihamielinen, vaikk'ei mitään varsinaista eroa puhtaasti
uskonnollisissa kysymyksissä löytyisikkään.
Lukia tapaa siellä täällä kertomuksessamme kohtia joissa tämä nurjuus
tavalla tahi toisella astuu näkyviin.
On tarpeellista silloin muistaa, että meidän maamme ja Itaalian
kirkolliset olot periaatteellisesti eroavat toisistaan. Kansan-opetus
meillä on kirkon alkuun-panema, ja kansakoulu on sen vuoksi, huolimatta
siitä että sen pääjohto kirkollisista viran-omaisista irroitettiin,
kaiken aikaa nauttinut papiston vilpitöntä kannatusta. Katolinen kirkko
sitävastoin ainoastaan pakosta ja ylläpitääkseen huojuvaa
vaikutusvaltaansa ryhtyi kansan-opetukseen; sillä sen varsinaisia
periaatteita on aina ollut, ja on vieläkin, että rahvaan ei tarvitse
itse mitään tietää, ei mitään ajatella, vaan ainoastaan sokeasti uskoa
mitä hengelliset esimiehet sille sanovat. Tämän oleellisen erotuksen
rinnalla mahdolliset yhtäläisyydet yksityisissä ilmiöissä kadottavat
lähes kaiken merkityksensä.
Siihen aikaan jolloin Itaalian hajanaiset osat yhtyivät yhdeksi
valtioksi, löytyi kansakoululaitosta jo melkein kaikkialla maassa
(paitsi Kirkkovaltiossa); mutta sen tila ei yleensä ollut kehuttava.
Poikkeuksena tästä oli kuitenkin Alppien juurinen, Sardinian
kuningaskuntaan kuuluva Piemontin maakunta, missä rahvaan opetus,
osittain valtion myötävaikutuksella vaan vielä enemmän yksityisten
isänmaallisesta toimesta ja uhrauksesta, oli puhjennut raikkaampaan
kukoistukseen. Täältä kansakoulun uudet aatteet levisivät muuallekkin,
liittyen kaikkialla kiinteästi kansalliseen innostukseen, ja ensimäisiä
jotka Piemontin esimerkkiä noudattivat, olivat nuo Itävallan alaiset
Lombardian ja Venetsian maakunnat. Etelä-Itaaliassa sitävastoin rahvaan
opetus vasta 1860 vuoden jälkeen järjestyi tyydyttävälle kannalle.
Yli koko uuden kuningaskunnan, näet, silloin astui voimaan n.s.
Casatin koululaki (_Legge Casati_), joka edellisenä vuonna (1859)
oli säädetty Sardinian kuningaskunnassa noudatettavaksi. Tämän lain
kautta koko koululaitos alistettiin opetus-asiain ministerin
hallinnon alle, ja avuksi hänelle asetettiin 21-jäseninen
yli-kouluneuvosto ynnä kolme ylitarkastajaa. Paikallisia viran-omaisia
ovat: Rehtori ynnä akatemiallinen neuvoskunta, 1 tarkastaja ja vihdoin
maakunta-kouluneuvostot. Kunnilla on oikeus itse valita jäsenet omien
koulujensa neuvostoihin, vaan näissä on puheenjohtajana aina
kunnallishallituksen esimies (sindaco), jonka harrastuksesta ja
toimeliaisuudesta suureksi osaksi koulun menestys niinmuodoin riippuu.
Oppiaika Itaalian kansakoulussa on nelivuotinen, jaettu kahteen
osastoon, joilla kummallakin on eri opettajansa. Alaosastolla
harjoitetaan seuraavia oppiaineita: sisältä-lukua ja kirjoitusta,
itaalian kirjakieltä (joka suuresti eroaa paikkakunnallisista
murteista) ja laskennon ynnä metri-järjestelmän alkeita. Yläosastolla
(jommoista koulupakon voimaan astuttua tulee olla 4,000 hengen
suuruisissa ja niitä suuremmissa kunnissa) edellisten lisäksi:
ainekirjoitusta, alkeismaantiedettä, kertomuksia isänmaan historiasta,
luonnontiedettä (jokapäiväisen elämän varalta) ja kaunokirjoitusta.
Uskonnon-opetuksesta on ennen puhuttu. Sekakouluja löytyy ainoastaan
siellä täällä.
V. 1877 säädettiin se yleinen koulupakko jonka voimaan astumista
kirjailiamme niin leikillisesti kuvaa. Maan 8,301 kunnasta oli silloin
jo 6,742 jotakuinkin varustettuna vaadituilla laitoksilla ja 400
noudatti heti asetusta; mutta muut eivät olleet koko koulupakosta ensi
alussa millänsäkään. Paljo vaikeuksia oli niinikään yksityisissä
kunnissa vanhempien kanssa. Ja seuraavista tarkastuksista kävi
selville, että kuningaskunnan 37,642 koulusta ainoastaan 5,175:lla oli
täysin kelvollista huoneistoa; 12,500 majaili huononpuoleisissa
kouluhuoneissa ja loput erin kurjissa hökkeleissä. Opettajien palkat
olivat maaseuduilla enimmäkseen mitättömät, ja kunnalliset
viran-omaiset harjoittivat heitä vastaan tuon tuostakin likaisinta
kitsautta ja ilkeintä mielivaltaa. Tämä vain osoitteeksi siitä, että
tosiolot eivät aina vastaa ohjelmia, ja että kirjailiamme, kansakoulun
varjopuolia kuvatessaan, ei suinkaan liioittele.
Kerrotaan herra Amicis'in ryhtyneen teostansa kirjoittamaan surkean
tapauksen johdosta, joka aikoinaan herätti paljo huomiota ja sääliä.
Eräänä aamuna, löydettiin Tiberin virrasta nuoren, erittäin kauniin
kansakoulu-opettajattaren ruumis. Tutkimus osoitti, että tyttö oli itse
lopettanut päivänsä, epätoivoissaan kunnallisten viran-omaisten
alituisesta rettelöimisestä ja loukkaavasta, hävyttömästä käytöksestä.
Amicis silloin ryhtyi kirjeenvaihtoon useitten erihaaroilla maata
työskentelevien opettajien ja opettajattarien kanssa, kootakseen siten
tarpeellisia aineksia tosi-elämästä; näiden pohjalle sitten suunnitteli
sen hauskan ja valaisevan kertomuksen joka tässä suomalaiselle
yleisölle tarjotaan.
Rohkeutta!
Kansakoulu-opettaja Emilio Ratti oli perheonnettomuuden kautta joutunut
opettajan uralle. Isällä oli pieni kirjapaino S:n kaupungissa, jossa
opettajaseminaari sijaitsi. Hän oli vielä täysissä miehuuden voimissa,
ja painattamalla erästä maanviljelyslehteä sekä saamalla tilauksia
useilta Turinin kirjankustantajilta hän vähitellen oli parannellut
huonoja asioitaan; vaan äkkiä hän kuoli, jättäen turvattoman perheen:
vaimon, esikoisen Emilion, joka oli keskikasvuinen poika, pienen
tyttären ja kaksi pientä poikaa, joista vanhempi oli vasta yhdeksän
vuotias. Hän oli eräänä iltana istunut perheineen aterialle, kun
samassa pudotti kahvelin kädestään, koetti ottaa sitä ylös, mutta ei
jaksanut, vaan sanoi: -- minä en voi hyvin; -- nämä olivat viimeiset
selvät sanansa. Hän pantiin vuoteelle, lääkäri tuli -- kaikki turhaan.
Koko oikea sivu oli halvautunut ja järki sekaisin: hän puhui aivan
ristiin eikä enää omia lapsiaan tuntenut. Kymmenen päivää sen jälkeen
oli hän ruumiina. Rahasäästöjä ei ollut, kirjapaino riitti töin ja
tuskin velkojen maksuun ja perheellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää
kotinsa noin kuukauden kuluttua. Tällä ajalla joutui leski, joka aina
oli ollut hyvin kivuloinen, vuoteen omaksi ja lapset olivat leivättä.
Läheisiä sukulaisia ei ollut muita kuin yksi setä, joka oli
viulunsoittaja, viraton ja tuiki köyhä, ja joka oli pakoittanut ainoan
tyttärensä jättämään kodin ja menemään seminaariin valmistuakseen
opettajattareksi. Ystävällinen kirje tältä serkulta oli ainoa osan-oton
ilmaus siltä taholta. Kaukaisemmilta sukulaisilta ei kuulunut mitään ja
ystävät pysyivät loitolla. Niinkuin usein tapahtuu, niin tässäkin:
vieraat ihmiset pelastivat perheen hajottamalla sen. Pispa pani toisen
pikku pojista don[1] Bonscon oppilaitokseen, sindaco[2] taas sai toisen
erääsen teollisuuskouluun, ja lapseton, rikas Golin pariskunta otti
pikku tytön luokseen sekä auttoi Emiliota monta kuukautta, kunnes tämä
sai ottaa pääsötutkinnon kaupungissa olevaan opettajaseminaariin, johon
pääsi vapaaoppilaaksi. Äiti, jota vähemmin hivutti tauti kuin tieto
lastensa avuttomasta tilasta, ei ollut kauan hyväntekijöilleen
kuormaksi: hän kuoli samana päivänä, jona Emilio toi hänelle tiedon
seminaariin pääsöstään.
Tämän uuden surun sortamana astui nuorukainen opettajaseminaariin,
jonka sija oli entisessä luostarissa ja jossa kolmella luokalla oli
noin 50 sisä- ja 10 ulko-oppilasta. Emilion synkkä mieliala pian
hälveni tässä kummallisessa yhteiskunnassa, joka oli muodostunut
seitsentoista vuotisista nuorukaisista ja kolmenkymmenen vuotisista
miehistä: siinä oli pappeja, entisiä sotilaita, talollisten,
käsityöläisten, virkamiesten ja kauppiasten poikia, kaikki hyvin
erilaisella sivistys-asteella. Muutamia oli opettajan uralle ajanut
kunnianhimo, kun näet halusivat kohoutua vertaisiansa korkeammalle,
toisia vastenmielisyys ruumiilliseen työhön; toiset olivat tulleet
siksi, että olivat huonosti onnistuneet muissa toimissa, ja toiset taas
siksi, että perheensä jonkun onnettomuuden kautta oli joutunut
köyhyyteen -- harva oli siellä omasta sisällisestä halusta. Kaikkia oli
kouluelämä yhteisine ruoka-aikoineen, lomahetkineen ja määrättyine
kävelyaikoineen muuttanut uudelleen pojiksi. Emilio puolestaan piti
enimmin tuosta yhtämittaisesta työskentelemisestä, johon häntä
pakoittivat monet lukuaineet sekä opistossa vallitseva tapa tehdä
kirjallisesti selkoa luennoista. Kasvatus-oppi aluksi peloitti
Emiliota, se tuntui kuivalta ja vaikeasti opittavalta, muisti ei
tahtonut riittää ja päänsä oli tottumaton abstraktiseen työhön. Hänen
oivallinen opettajansa ei vaatinut ylön paljon sääntöjen oppimista,
vaan kehitteli tarkasti alkutiedot ja perusti aina esittelynsä
kokemiinsa, lähtien tunnetuista asioista; hän lausui ajatuksensa
tavattoman selvästi ja teki niin senkin aineen Emiliolle mieluisaksi.
Pedagogikan opettaja, herra Megari, seminaarin johtaja, joka opetti
ainoastaan _oikeuksia ja velvollisuuksia_, oli paras opettajista.
Kahdeksan vuotta sitte oli Megarin vaimo joutunut tapaturmaisen
kuoleman uhriksi teaatterin palossa, ja tämän kauhean tapauksen jälkeen
oli opettajalla ainainen, lohduttamaton kaiho sydämessään. Hra Megari
oli viidenkymmenen vaiheella, lyhyt, harmaatukkainen, aina puettu
mustaan, lyhkäiseen, ruumiinmukaiseen takkiin, oli ankaran näköinen ja
äkkinäinen liikkeiltään. Kumminkaan hän ei ollut tulinen eikä liioin
äreä. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin ankaran ja samalla lempeän
käytöksensä sekä lyhyen ja sattuvan arvostelunsa tähden. Paitsi sitä
auktoriteettia, jota luja luonne ja suuret lahjat antavat, oli hänessä
samalla tuota alituista ja levotonta arkuutta arvostaan, joka
vähempi-lahjaisille henkilöille on omituinen. Hän oleskeli
välihetkinäkin nuorison parissa ja käski oppilaita iltaisin, kahdeksan
tai kymmenen kerraltaan, vierashuoneesensa seurustelemaan kanssansa;
kumminkaan ei sen kautta kukaan oppilaista tullut askeltakaan häntä
lähemmäksi. Hän herätti joka päivä kaikissa samaa ihastelun ja
alamaisuuden tunnetta, jota ensi kertaa häntä nähdessään olivat
tunteneet. Sitäpaitsi oli kaikissa oppilaissa häntä kohtaan tuota
myötätuntoisuutta ja kiitollisuutta, jota aina herättää opettaja, joka
tekee vaikean oppiaineen helpoksi ja huvittavaksi. He kunnioittivat
häntä siksi, että hän aina noudatti oikeutta, eikä hänessä koskaan
voitu huomata suurempaa rakkautta johonkuhun erityiseen oppilaasen. Hän
vaati paljon vaan ei liikoja, ja huonopäisiä mutta ahkeria oppilaita
hän kohteli hellävaraisesti. Hän ei ollut ärtyisä muun kuin ääntämisen
suhteen, hän antoi oppilaiden kahteenkymmeneen kertaan yhä uudelleen
lausua samaa sanaa, kunnes äänsivät sen oikein. Hän oli tavattoman
ankara kaikkea raakamaisuutta kohtaan puheessa ja käytöksessä, hän ei
voinut kärsiä luonteen heikkoutta eikä persoonallisen arvokkuuden
puutetta, jopa ulkonaisten pikku seikkainkin suhteen sekä koulussa että
sen ulkopuolella hän vaati tarkinta säädyllisyyttä. Saipa häneltä
toisinaan kuulla sanoja, jotka panivat urhoollisimmankin sekä
punastumaan että kalpenemaan. Hän tahtoi ennen kaikkea oppilaistaan
sivistyneitä, hienotapaisia miehiä. Sen näki, että hänellä oli
tavattoman korkeat ajatukset toimestaan. Sitä paitsi hän oli vakuutettu
kasvatuksen kaikkivallasta ja luuli voivansa muodostaa koko
ihmiskunnan, jos olisi saattanut yksin kasvattaa koko nuoren polven.
Tämä hänen mielihaireensa syntyi luultavasti siitä, ett'ei hän koskaan
ollut lapsia opettanut, vaan luuli heitä paljoa yksinkertaisemmiksi ja
helpommin muodostettaviksi kuin ovatkaan; oli kuinka hyvänsä, tämä
väärä käsitys tuli hänen suuresta rakkaudestaan opettajatoimeen. Samaa
rakkautta hänen onnistui herättää monessa oppilaassaankin.
Tämä surumielinen mies iski kaikki ajatuksensa työhön, hetkeksikään
antautumatta menneitten surullisten muistojen valtaan, ja painoi näin
ikäänkuin leimansa Emilio Rattiin. Se huomattiin toisen lukuvuoden
alussa, kun kasvatus-oppi kävi käytännöllisemmäksi ja siinä siirryttiin
yleisistä käsitteistä ja ihmisluonteen tutkimisesta koulu- ja
kotioloihin. Silloin kehittyi Emiliossa hitaasti mutta selvästi palava
rakkaus opettajatoimeen, rakkaus, jonka luuli itsessään aina löytyneen,
vaikkakin tietämättänsä. Tämä oli totta. Lempeä luontonsa, perintö
äidiltä, joka oli hienosti sivistynyttä sukua; kasvatus-opillisten
kirjain lukeminen, jotka isän kirjapainossa joutuivat hänen käsiinsä;
sellainen isällinen tunne, joka tavallisesti varattomissa perheissä
herää esikoisen sydämmessä nuorempia siskoja kohtaan; alituinen puhe
kaupungin seminaarista, joka vuosittain uudistuvine naamoineen herätti
hänen uteliaisuuttaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka, -- kaikki
tämä oli hänen tietämättänsä kypsyttänyt häntä päätökseen, jonka luuli
sattumalta tehneensä, päätökseen ruveta opettajaksi. Kun sitte
onnettomuus perheen ennätti, tuli näiden syitten lisäksi vielä eräs,
joka aina seuraa suurta surua: rauhallisen ja tyynen olon kaipuu; sillä
eiköhän opettajan elämä maakylässä lie hyvin rauhallista, kodista
kouluun, koulusta kotia, ilman muuta yhteyttä maailman kanssa kuin
lapset. Vaan väkevämpikin syy määräsi hänen elämän-uransa. Hän oli
pitkin sitä aikaa, joka kului hänen köyhäksi tulemastaan aina siihen
kun toisten armeliaisuuden kautta tukalasta tilastaan pääsi, käynyt
turhaan apua hakemassa monelta ihmiseltä. Käsikädessä oli hän astunut
surupukuisten, pelon-alaisten siskojensa kanssa portaita ylös apua
anomaan ja useimmiten epätoivoisena palannut saatuaan kieltävän
vastauksen. Kun hän näinä kolmenakymmenenä äärettömän pitkänä päivänä,
joina toiveet ja pettymykset vaihtelivat, päättyen aina illaksi
alakuloisuuteen ja surumielisyyteen, kun hän tällöin pienessä pimeässä
komerossaan, sairaan äitinsä huoneen vieressä, hyväili ja painoi
rintaansa vastaan noita kolmea osatonta pienokaista ja pyysi, ett'eivät
toki ääneen itkisi, silloin virisi hänen sielussaan rajaton
armahtelevaisuus, hehkuva rakkaus kaikkiin avuttomiin, turvattomiin
lapsiin.
Olipa vihdoin yksi syy, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla
vähäarvoisen näin suuressa onnettomuudessa, mutta joka kumminkin
vaikutti Emilioon; hänen siskoparkansa, näet, olivat tavattoman rumia,
niin että, vaikk'ei heissä mitään varsinaista ruumiin vikaa ollut,
näyttivät milt'ei naurettavilta, varsinkin kun lisäksi olivat kovin
toistensa näköisiä. Muutamain ihmisten kasvoissa kuvastui hämmästystä
tai naurun halua, toisissa näki sääliä enemmän heidän ulkomuotonsa kuin
osattoman tilansa tähden, ja kaikki tämä ikäänkuin pistimellä pisti
Emilion sydämmeen, niin että hän, yksin ollessansa siskojensa kanssa,
näitä hellimmästi hyväili. Tämä harras veljenrakkaus säilyi hänessä
vielä hänen seminaariinkin jouduttuansa.
Näyttää tosiaan kuin rakkaus lapsiin, siksi kait kun se lähtee muita
rikkaammasta ja puhtaammasta lähteestä, olisi se tunne, joka enemmän
kuin muut saattaa piiriinsä vetää ja sulkea semmoisiakin esineitä,
jotka eivät siihen välittömästi kuulu. Niinpä Emiliossakin tuo rakkaus
oli vähitellen laajennut helläksi ja surumieliseksi lemmeksi, joka
käsitti kaikki lapset, koko tuon kärsivän, köyhän, hoidotta jätetyn
lapsi-maailman. Sinne hänen ajatuksensa viimeisten surullisten
muistojen johdosta usein palasivat. Kun tähän mielentilaan vielä
vaikutti kasvatus-opillinen kirjallisuus, joka huokui pelkkää rakkautta
ja pyhää kunnioitusta lapseen, sekä korkealle asetti kasvattajan ylevän
toimen, tunsi Emilio niin monien voimien vetävän itseään tälle alalle,
että hän alkoi katsoa itseänsä siihen jo luonnosta määrätyksi; niin
että, vaikka perheensä olisi ollut loistavassakin taloudellisessa
asemassa, hän lopulta kuitenkin olisi ruvennut opettajaksi. Kuten usein
lukujen ja uuden toimen ensi innostuksessa joku erityinen lauselma
tarttuu mieleen sekä tulee nuoruutemme ikävöivän halun ilmaisijaksi ja
ikäänkuin kaikkien ajatustemme loistavaksi keskipisteeksi, niin
Emilionkin aivoihin painui ja sitte voimallisesti kautta elämän
vaikutti lause, jonka oli kuullut kasvatus-opin opettajalta: Ei löydy
korkeampaa ja kadehdittavampaa tietoa kuin sen ihmisen, joka joka ilta
voi itsellensä sanoa: tänään olen luonut uuden ajatuksen, herättänyt
ylevän tunteen, oikaissut virheen, kylvänyt uuden hyvän siemenen lapsen
sieluun. -- Kas siinä tulevaisuutesi -- ajatteli Emilio. Tämä lauselma
syöpyi päivä päivältä syvemmälle hänen tietoisuuteensa, painui syvälle
sydämmeensä sekä elähytti hänen lukujaan ja toiveitaan.
Jos ei aineitten paljous olisi Emiliota niinkuin muitakin rasittanut ja
estänyt heitä ei ainoastaan tietojansa sulattamasta, vaan, kuten
sanoivat, myöskin niitä pureskelemasta, olisi nykyinen elämänsä,
vaikkakin vapaus oli rajoitettua, tuntunut hänestä varsin hauskalta.
Käytännölliset harjoitukset seminaariin kuuluvassa mallikoulussa,
luennot, yhteiset kävelyretket ja käynnit läheisten maakyläin kouluissa
huvittivat häntä. Myöskin toveri-elämä virkisti häntä, vaikka hänen
umpinainen ja yhä vielä alakuloinen luontonsa pysytteli häntä
loitommalla tovereista. Ensimmäisinä kuukausina oli hänellä
asuinkumppanina muudan käsnäisillä kourilla ja naulakengillä varustettu
lihava talonpoikais-nuorukainen, joka ähki kirjoitustensa ääressä kuin
härkä vakoa kiskoessaan, hikoili luokalla ja eli ainaisessa tutkinnon
pelossa. Toinen huonetoveri oli eräs ilomielinen entinen pappi, joka
mielellänsä poltti piippua ja jolle kumppanit olivat rahaa kokoomalla
ostaneet kurttuisen pumpuliröijyn; hän oli kaikkein huvikiekkona. Nämä
kaksi kumppania olivat usein haihduttaneet Emilion surulliset
ajatukset.
Sittemmin johtaja asetti oppilaat toisten perusteiden mukaan yhdessä
asumaan. Heitä pantiin kolmittain samoilta seuduilta samaan huoneesen,
ja niin Emilio sai toverikseen erään lääkärin pojan sekä erään entisen
korpraalin, joista hän ei enää eronnut. Nämät tekivät ystävyyden
liiton, kulkivat aina kävelyretkillä yhdessä, niinkuin säädettynä oli
seminaarin vanhassa ohjesäännössä. Korpraali oli järjestysmies, s.o.
hänen tuli silmällä pitää toveriensa käytöstä ja ilmoittaa, jos oli
jotain erinomaisempaa. Jos on totta, että vaihettelu huvittaa, niin
eipä olisi voitu paremmin asettaa; sillä kahta, sekä Emiliosta että
toisistaan siihen määrään eroavaa originaalia ei olisi löytynyt, vaikka
tulella olisi haettu. Entinen korpraali, Lerica, oli saapunut
seminaariin jonkunmoisen maineen saattamana. Hän oli näet edellisenä
vuonna erityisestä armosta saanut ottaa osaa nuorten naisten
opettajatar-koetukseen (virkansa oli estänyt häntä saapumasta
miesopettajien tutkintoon). Eräs Turinin sanomalehti oli somasti
kuvannut salia, jossa kirjalliset kokeet tapahtuivat, ja siinä
esittänyt tuon omituisen haamun keskellä kahtasataa nuorta naista:
nunnia, maalaisvaimoja, koulutyttöjä jos jonkinmoisissa puvuissa.
Jättiläis-korpraali istui yksinään pienen pöydän ääressä kumarruksissa
kirjoitusvihkonsa ylitse niin että viikset vihkoa lakaisivat.
Koulupiireissä oli tälle paljon naurettu. Koska häntä, tietojen
täydellisen olemattomuuden tähden ei hyväksytty yhdessäkään aineessa,
täytyi hänen ryhtyä säännöllisiin lukuihin ja tuli niin seminaariin.
Miksi hän, tämä vahvajäntereinen sotamies, valitsi juuri opettajan
toimen, hän joka kahdeksankolmatta iässä näytti kuin olisi ollut
neljänkymmenen vuotias, jolla oli suuret ulkonevat silmät, kauhean
isot, nuijamaiset nyrkit, ukkosen ääni, ja kasvot, jotka ehdottomasti
säikyttivät lapsia, sitä ei voinut kukaan ihminen ymmärtää; liiatenkin
kun hän lisäksi oli siihen määrään kiivas luonnoltaan, että esim.
kerran mallikoulussa, vastaukseksi erään toverin "järkevään kritikiin",
puristi tälle nyrkkiään ja mulkoili häntä kuin mieletön. Toveri astui
varovasti askeleen taaksepäin.
Vieläkin kummallisemmalta tuntui, että mies oli ruvennut tälle uralle,
kun hänellä näytti olevan synnynnäistä vastenmielisyyttä _kakaroihin_,
joissa hän kaikissa luuli asuvan pohjatonta ilkeyttä ja viekkautta.
Harjoitustunneilla hän aina luuli lasten silmistä keksivänsä jonkun,
joka kuolemaansa saakka vihasi häntä, ja siksi Lerica katseli milloin
yhtä milloin toista pojista kaksintaistelijan uhkaavalla silmällä. Kun
hän sitte kiukkuisena puhui pojista, nimitti hän heitä roistoiksi ja
raukoiksi, joille tekisi mieli antaa korville. Mutta Emilio piti
Lericasta hänen suoran luonteensa ja hänen älykkäisyytensä tähden.
Kumminkin joutuivat he pian riitaan, kun puhe kääntyi koulusta
opettajatoimeen, sillä siitä Lericalla oli aivan toinen ajatus: hän
näet käsitti tulevaisuutensa alituiseksi taisteluksi, jossa hänen tuli
herättää pelkoa kunnallislautakunnan esimiehissä ja papeissa, ajaa ulos
hävyttömiä vanhempia ja raakoja vahtimestareita sekä heittää ikkunasta
pihalle tottelemattomia poikia. Tätä rajuluontoista kumppania aisoissa
pitämään auttoi toinen asuintoveri, Giovanni Labaccio, paksunläntä,
keskikokoinen, parraton, hyvällainen nuorukainen, maltillinen kaikessa
kuni vanha eläkettä nauttiva virkamies; hän ei koskaan valittanut ja
piti kaikkien puolta. Giovanni oli ahkera, vaan ei innostunut, hänellä
oli kaunis käsiala, hän oli suuri herkkusuu sekä näytti aina niin
tyytyväiseltä kuin olisi opettajatoimessa käsittänyt mukavan ja
onnellisen elämän, joka hänelle yksin runsaasti etuja ja suloa soi. Hän
iloitsi pienestä perinnöstä, jota odotti sedältään, Azzornon
kunnallislautakunnan esimieheltä, josta hän usein ylpeydellä puhui.
Näiden kahden kumppanin kanssa oli Ratti'lla pitkät puheet lomahetkinä,
kun toiset huvittelivat palloa lyömällä, heidän kanssaan hän joka päivä
oli kävelemässä, niin että moni kaupunkilainen rupesi tuntemaan heidät,
tuon hoikan, kalpean, kaitaleukaisen, vilkassilmäisen nuorukaisen, joka
astui kiivaan jättiläisen ja paksun, hymyilevän Giovannin välissä.
Koska kaupunki oli pieni, olivat muutkin tovereista tunnetuita joko
ulkomuodoltaan tahi maineeltaan; entinen pappi; runoilija, joka
kirjoitti sonetteja kahvilan passareille ja tilapäisiin juhliin; eräs
entinen kirjapainon työntekijä, joka oli kaikista lahjakkain ja josta
paljon toivottiin; pari kolme seminaarilaista, jotka olivat yöllisten
seikkailujensa kautta tulleet kuuluisiksi. Eräs heistä otettiin kiini,
juuri kun kiipesi lankun yli johonkin pihaan, ja joutui näin oikeuden
eteen.
Ratti ei tuntenut lähemmältä keitaan muita kuin huonekumppaninsa, eleli
melkein eräkkäänä eikä edes tiennyt tapahtumista oppilaitoksen
historiassa.
Sillä lailla kokonaan työhön vaipuneena, vietti Emilio kolme
seminaari-vuottansa. Hän harrasti alussa luonnontieteitä, mutta kokoeli
kumminkin lopulta kaikki voimansa humanistisien aineitten ja metodiikan
tutkimiseen. Yhä enemmän hänet valtasi ihanteellinen rakkautensa
lapsiin ja ylevä käsitys opettajatoimen korkeudesta, vaikk'ei hän siltä
toki ruvennut aivan loistavia tulevaisuudelta toivomaan, sillä isän
kuoleman jälkeiset kokemukset olivat tehneet kaikki ylenmääräiset
toiveet siinä kohden mahdottomiksi. Vuosi vuodelta syntyi hänessä
seminaarin johtajaa kohtaan yhä suurempaa myötätuntoisuutta, joka ei
perustunut yksin tämän oivaan luonteesen ja suuriin luonnonlahjoihin.
Siihen oli syynä myös eräs seikka, joka koski Rattia yksinomaan. Jo
ensimmäisestä päivästä asti luuli hän huomanneensa johtajan katseen
viipyneen hänessä kauemmin kuin muissa oppilaissa, ja että joskus, kun
heidän silmänsä kohtasivat toisiansa, johtaja äkkiä katsoi toisaanne.
Se oli katse, joka ei ilmaissut uteliaisuutta eikä hyväntahtoisuutta.
Ei tunneilla eikä muutoinkaan Ratti voinut johtajan kasvoissa lukea
mitään erityistä rakkautta itseensä. Mutta jotakin siinä oli; yksin tuo
mykkä katse mieheltä, joka oli kaikkia kohtaan yhtäläinen, merkitsi
jotain. Tämä salainen tunne, jota Ratti ei voinut selittää ja joka
kuitenkin aina oli mielessä, antoi hänelle työssä suurempaa voimaa ja
syvempää mielihyvää kuin mitä ehkä suoraan osoittama myötätuntoisuus
olisi voinut herättää. Tuo katse, tuo kylmä huomaavaisuus, joka tuli
Rattin osaksi, oli itsessään vähäpätöinen asia, mutta siinä oli jotakin
isällistä hellyyttä häntä kohtaan, jolla ei ollut isää eikä äitiä.
Vaikkakin hän usein epäili tämän tunteen olemassa oloa johtajassa,
tunsi hän ankarain silmäin häntä seuratessa olevansa vähemmän orpo kuin
ennen ja ryhtyi taas tyynenä työhönsä.
Yksi ainoa seikka häiritsi hänen rauhaansa kolmannen lukuvuoden
keskipaikkeilla. Hänessä oli ollut se turha luulo, että kaikki se
pintapuolisten tietojen moninaisuus, joilla hän oli enemmän muistoansa
rasittanut kuin ymmärrystään kehittänyt, oli rikasta ja todellista
tietämistä. Tämä synnytti ylpeyttä, niinkuin useimpien käy lukemisen
ensi innostuksessa, kun ei ole vielä jouduttu sille tietojen
kukkulalle, josta näkee tuntemattomien, käsittämättömien asioiden
laajan näköpiirin. Vaan ylpeys pian kukistui, kun Ratti päästötutkinnon
lähetessä, kertasi eri aineet ja tutki itseänsä. Silloin hän huomasi,
kuinka vähän oli kokonaisia aatteita ja selviä käsitteitä hänen
himmeässä ja järjestämättömässä tietovarastossaan, kuinka se oli täynnä
työnkatkelmia, vaikka hän oli luullut sitä oikeaksi aarreaitaksi. Kaksi
viimeistä kuukautta hän luki yhä suuremmalla innolla yöt, päivät. Kun
hän joskus yöllä äkkiä lakkasi lukemasta, valtasi hänet syvä
turvattomuuden tunne. Aivojen liiallinen rasitus loi hänen eteensä
kammottavalla selvyydellä vanhempain viimeiset hetket, ja kuvia
ensimmäisestä kuukaudesta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin hän
siskoineen vaelsi turvattomana ihmisiltä apua hakemassa. Silloin hän
joutui epätoivoon, juuri kuin kaikki olisi ollut todellisuutta.
Tämmöisinä hetkinä riensivät avuksi samassa huoneessa valvovat toverit:
väliin toinen väliin toinen tempasi hänet hänen haaveiluistaan.
Korpraali taisteli nyrkki pystyssä lukujensa kanssa, juuri kuin olisi
ollut vihollinen edessään; Labaccio puolestaan kuorsasi säännöllisesti
viisi minutia jokaisen lukuun käytetyn tunnin jälkeen. Joskus toverit
sanoinkin koettivat häntä kehoittaa, edellinen kiroili, jälkimäinen
käski terveyttä hoitamaan. Läheisemmäksi ystäväksi hän ei koskaan
tullut kummankaan kanssa; siksi oli hän liian hienoa sisällistä
rakennetta ja katseli maailmaa liiaksi erilaiselta kannalta; sitä
paitsi oli suuri ero heidän iässään. Mutta ehkäpä juuri luonteen
erilaisuus kiinnitti hänet tovereihin, varsinkin korpraaliin, niin että
suru tuli suuremmaksi kuin oli luullutkaan, kun heidän onnellisesti
päättyneen päästötutkinnon perästä tuli erota siinä varmassa tiedossa,
ett'eivät pitkään aikaan näkisi toisiansa. Lerica joutui Turiniin,
Giovanni Azzornoon ja Emilio tuli Golis puolisojen luo.
Nämät olivat kiintyneet Emilion pikku sisareen, ja tyytyväisinä Emilion
menestykseen seminaarissa, lahjoittivat hänelle sen summan, jonka
seminaarinkäynti olisi maksanut, ell'ei Emilio olisi saanut
stipendiota, sekä hankkivat hänelle pian paikan läheisessä
Garasco-nimisessä kylässä. Siellä hänen piti olla vuosi virkaatekevänä
alemmassa kansakoulussa, erään opettajan sijassa, joka sairasti, ja
jonka sindaco, opettajan sukulainen, tahtoi saada takaisin niin pian
kuin hän oli parantunut. Palkka oli vähäpätöinen: seitsemän sataa
lireä,[3] sataneljäkymmentä lireä vähemmän kuin mitä eräälle maalta
tulleelle vahtimestarille samaan aikaan maksettiin. Mutta kun oli ollut
siellä yhdeksän kuukautta, saattoi hän hakea edullisempaan paikkaan;
tämä vuosi oli oleva hänellä jonkinmoisena oppiaikana.
Saatuansa virkaan-nimityksensä hän käytti kaksi viimeistä viikkoa
kokoilemalla hyvin laadittuja opetus-ohjelmia ja ainekirjoituksia,
joiden avulla toivoi voivansa alkaa suuremmalla varmuudella. Sitäpaitsi
tilasi hän erään kasvatus-opillisen aikakauskirjan seuratakseen ajan
uusia aatteita ja saadakseen siitä ohjauksia tulevalle opetukselleen.
Matkapäivän aamuna hän asetti kyytirattaille pitovaatteita
sisältävän kirstunsa, pari kymmentä koulukirjaa sekä ison pakan
muistiinpanovihkoja ja läksi sitte ensin seminaariin sanomaan hyvästi
johtajalle. Tämän Emilio tapasi vastaan-otto-huoneessa kylmän
kohteliaana kuin tavallisesti. Johtaja toivotti Emiliolle onnea ja
antoi hänelle muutamia neuvoja: hänen piti aina käyttäytyä hyvin,
osoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan, jatkaa lukujaan; hän ei saisi
liittyä mihinkään puolueesen, eikä yleensä muusta huolia kuin
velvollisuutensa täyttämisestä; hänen piti varoa, ett'ei kohta liikoja
vaatisi, jota moni, mallikoulun ohjelma mielessään, teki ja jonka
tähden heitä pidettiin häpeemättöminä uudistajina; hänen tuli katsoa
kaikkia asioita ylevältä kannalta, puhutella vuoroon tarkastajaa
vuoroon esimiestä, aina tarpeellisella kunnioituksella -- tämä oli
paras tapa päästä määränsä päähän. Johtaja lisäsi vielä: "Asettakaa
aina päämäärä korkealle. Paljon voidaan saavuttaa silläkin
vaatimattomalla uralla, jonka olette valinneet. Älkää antako tälläkin
alalla vallitsevan suuren kilpailun lannistaa rohkeuttanne, kuten
epattojen tapa on. Viranhakijoita on lukemattomia niin hyvin meidän
kuin kaikilla muillakin aloilla. Mutta jos lasketaan pois ne, joilla ei
ole kylläksi kykyä ja ne, joilla on kykyä, mutta ei hyvää tahtoa, sekä
vihdoin kaikki, joilla on molemmat nämät ominaisuudet, mutta ei
kylläksi lujaa luonnetta eikä hyvää terveyttä -- niin hakijain luku
supistuu suuresti. On niitä kansakoulu-opettajia, jotka ovat
suorittaneet tohtorin tutkinnon, saaneet virkoja oppikouluissa ja
yliopistoissa, kirjoittaneet kehuttuja kirjoja; urhoollisia opettajia,
jotka, jättämättä alkeis-opetusta, elättävät suuren perheensä ja
kasvattavat poikansa lääkäreiksi ja lain-oppineiksi. Myöskin vähemmin
ulkonaista suosiota voittaneissa opettajissa on monta kunnon miestä,
jotka elävät kunnioitettuina ja tyytyväisinä. Te tulette semmoisia
tuntemaan. Ottakaa ne esimerkiksenne ja olkoon onni seurananne." -- Kun
hän tämän oli sanonut, antoi hän Emiliolle muistoksi Daguets'in
"Kasvatus-opillisen käsikirjan" ja sanoi: -- Ottakaa tämä, sieltä
löydätte paperin, jonka halusta tahdotte omistaa. -- Nuori opettaja
otti liikutettuna kirjan, kumarsi eikä voinut sanaakaan sanoa.
Kun Emilio oli jälleen noussut vaunuihin, haki hän kirjassa olevan
paperin ja avasi sen. Mutta hän oli tuskin käsittänyt ensimmäisten
sanain merkityksen, ennenkuin kirjaimet, paperi ja ympärillä oleva
maisema sulivat kaikki yhteen. Se oli hänen äitinsä kirje, ainoa äidin
kirjoittama joka oli tallella, kirjoitettu herra Megarille; pieni
viivoitettu paperi, johon äiti raukka oli päivää ennen kuolematansa
piirtänyt lyijykynällä: -- _Kuolinvuoteeltani minä uskon Teille poika
parkani_. Nuorukainen suuteli kirjettä, pani sen takaisin kirjaan,
katseli suoraa santaista tietä, joka vei hänet elämän suureen
taisteluun, ja lausui sydämensä syvyydestä tuon sanan, jota hän oli
näinä kolmena vuonna ehtimiseen itseksensä toistellut: -- Rohkeutta!
Garasco.
Ensimäiset tuttavuudet.
Emilio tuli Garascoon tuntematta vasta-alkajan lapsellista hurmausta,
sillä hän oli seminaarissa ollessaan saanut käsitystä opettajan
vaivaloisesta elämästä; mutta jonkinmoisella tyynellä uteliaisuudella
hän katseli ensimäistä majataloaan elämänsä matkalla. Hän oli hyvin
tyytyväinen siihen tapaan, jolla sindaco otti häntä vastaan; hän katsoi
sitä onnelliseksi enteeksi, niinkuin tuota ihanaa syyspäivääkin, jonka
valossa kylä näytti kuin juhlapukuiselta. Emilio astui juuri
raatihuoneen portaita ylös, kun sindaco ja hänen sihteerinsä
polkupyörillä ajoivat pihaan. He tulivat maalta, jonne olivat tehneet
huviretken. Opettaja sekä hämmästyi että ilahtui huomatessaan
paikkakunnan korkeimman virkamiehen iloiseksi, kohteliaaksi
kolmenkymmenen ikäiseksi herraksi, joka alati hyvänsuovasti hymyili.
-- Kas, uusi opettaja! -- huudahti sindaco ja ojensi hänelle kätensä;
-- aivan nuori mies; sitä parempi, silloin helpommin sovimme. -- Kun
sindaco oli, enemmän toverin kuin esimiehen tapaan, antanut muutamia
tietoja paikkakunnasta, esitteli hän kirjurinsa, joka hänkin oli nuori
mies ja jolla oli jotain entisestä upsierista muistuttavaa
säntillisyyttä puvussa ja suoruutta käytöksessä. Sali, josta näkivät
päivänrinteisen puutarhan, oli kalustettu kesäasuntojen tapaan.
Näyttipä siltä kuin kaikki tässä kunnassa olisi nuorta.
-- Nyt sinun pitää -- sanoi sindaco iloisesti sihteerillensä -- antaa
opettajallemme kaikki tarpeelliset tiedot, viedä hänet paikkoja
katsomaan, näyttää koulu ja esittää hänet virkatovereille, ja k:lo 5
syötte molemmat päivällistä luonani. Päivällisten jälkeen teemme pienen
retken puistoon. Hyvästi siksi.
Emilio läksi sieltä varsin tyytyväisenä ja ilmaisi tunteensa
sihteerille. Tämä ylisti esimiestään pilviin asti, kertoi hänen olevan
seudun rikkaimpia ja että hänellä oli kaksi isoa taloa Turinissa; hän
oli todellinen gentlemani, sydän kultaa. Hänen isänsä oli ollut
kaksikymmentä vuotta sindacona Garascossa ja oleskeli vieläkin
vuosittain siellä kuusi kuukautta, Kesäkuusta Marraskuuhun. Poika, joka
oli metsästäjä, kukkasten viljeliä, vuorilla kiipeilijä, maaelämän
ihastelija, oli jäänyt maalle tykkönään kahdeksi vuodeksi, talveksikin,
niin että vain pistäymältä joskus kävi Turinissa. Kesäisin oli sindaco
kaikkien juhlain järjestäjä. Koko seutu jumaloi häntä. Sihteerin tuli
kiittää häntä paikastaan. He olivat olleet koulukumppaneita: sitten
oli sihteeri ruvennut sotilas-uralle, jolla aikaa toinen luki
tuomarintutkintoa. Kun hän kelvon oli päässyt ratsuväen luutnantiksi,
täytyi hänen perheellisten olojen tähden jättää uransa. Ja kun hän
silloin oli toimetta, hankki ystävä hänelle sihteerinviran Garascossa.
Saattoipa sanoa, että he yhä elivät tovereina: he metsästelivät,
kalastelivat, ratsastelivat yhdessä. Sihteeri ei väärin käyttänyt tätä
tuttavallisuutta, sillä virassa hän aina pysyi asemassaan. Hän oli
tyytyväinen, eikä tahtoisi vaihtaa paikkaansa majuurin-arvoon. -- Hän
puhui totta, paitsi sen, mikä koski perheoloja, -- sillä asian laita
oli semmoinen, että hänet oli ajettu pois sotaväestä, ja sen, mikä
koski seudun ihastusta sindacoon; metsästys, näet, ja muut huvitukset
houkuttivat hänet liiaksi velvollisuuksistaan, ja siitä moni napisi.
Sindacon poissa ollessa, joka kumminkin, sihteerin sanain mukaan, teki
kaiken, enemmän kuin tarvittiinkaan, hoiti asioita kunnallislautakunnan
jäsen Toppo. Tämä mies oli röyhkeä rettelöitsijä, josta ei
paikkakunnalla pidetty. Useasti ystävykset heittivät toimet ukon
niskoille ja läksivät yhdessä polkupyöräretkelle. Niin kunnan asioita
hoidettiin.
Sihteeri saattoi opettajan kylän läpi, joka oli tavattoman
säännöllisesti rakennettu. Kaksi pitkää, suoraa katua siinä kulki
ristiin, muodostaen risteyksessä neliskulmaisen torin, jonka varrelle
kauppias oli puotinsa asettanut. Talot olivat matalia, muutamat
puutarhan ympäröimiä, joista viiniköynnökset kiersivät ylös
palkongeille ja ikkunain ympäri. Katujen kulmissa oli aurinkokelloja,
joihin eräs puolihullu runoilia oli kirjoitellut värsyjänsä ja
muistolauseita niin syvämielisiä, ett'ei kukaan niitä ymmärtänyt.
Kaukana näkyivät Alpit.
Poikakoulu oli sijoitettu entiseen luostariin, toisen pääkadun päähän,
myllyn läheisyyteen. Emilio, joka, kuultuansa puhuttavan sindacon
rikkaudesta ja anteliaisuudesta, luuli saavansa nähdä oikean
mallikoulun, hämmästyi hiukan astuessaan ahtaasen ja kapeaan
luokkahuoneesen, jonka kattoa kannatti kaksi keskellä seisovaa patsasta
ja johon valo huonosti pääsi kahdesta liian korkealla olevasta
ympyriäisestä ikkunasta.
Huone oli varmaankin ennen ollut kappelina. Seinillä riippui koko
joukko eläinten ja kasvien kuvia ja ikkunain välissä oli iso
maatieteellinen kartta. Kaikki oli huonossa kunnossa. Kahteen pitkään
riviin asetetut, huonosti kyhätyt penkit olivat täynnänsä leikkauksia,
piirtoja ja naverruksia, ikäänkuin sepän- tai nikkarin-oppilaat
olisivat niitä kymmenen vuotta käyttäneet. Lähellä ovea riippui vielä
iso paperi, jolle oli tutkinnossa laulettavan laulun nuotit
kirjoitettuna; edellinen opettaja oli näet kiihkeä musiikin harrastaja.
Vähän ylempänä riippui naulassa pölyinen jäännös tavattoman isosta
kukkakiehkurasta, joka lienee joskus ollut koristuksena koulujuhlassa.
-- Kaikki tämä on pois otettavaa -- sanoi vilkkaasti sihteeri,
huomatessaan opettajan tyytymättömän muodon. -- Sindaco tuumii juuri
tämän huoneiston täydellistä muuttamista. Tässä on uuni revittävä,
tuossa seinä poistettava, kadulle päin tulee uusi ikkuna ja
pihanpuolelle lasinen iso etehinen, välitunneilla käytettäväksi; saatte
uudet koulutarpeet -- sanalla sanoen suuria muutoksia. Muutamain
vuosien kuluttua on meillä kaunein koulu koko seudulla.
Sitte menivät Toppo herran luo, joka asui keltaisessa, aurinkokellon
melkein kokonaan varjoomassa pienessä talossa. Opettaja ei saattanut
olla hymyilemättä nähdessään tuota entistä maanmuokkaajaa. Se oli
lyhyt, lihava, tavattoman isopäinen mies, joka väliin koneentapaisesti
sulki silmänsä. Arvata kumminkin saattoi, että tuossa päässä mahtoi
asua jonkinmoinen elatusnero, ja että tuon naamarin takana, joka niin
määränperäisesti hymyili, piili koko joukko selkeätä tahdon voimaa.
Toppo otti vastaan opettajaa kohteliaasti, vaikka jonkinmoisella
juhlallisella arvokkuudella, joka oli anteeksi annettava, koska hänessä
oli niin monta tointa yhdistettynä. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen,
koulujen tarkastusmies, vaivaistalon johtaja, hyväätekeväisyysseuran
jäsen ja varapuheenjohtajana uuden tien rakennustoimikunnassa. Tähän
"korkeuteen" hän oli ehtinyt oltuaan sitä ennen talonpoikana,
puuseppänä, muurarina ja voutina. Neljänkymmenen vuoden työllä ja
säästämisellä oli hän koonnut isonlaisen omaisuuden.
Muun muassa tiedusti Toppo Golin perheestä, jonka tunsi kulkupuheista
ja josta puhui suurella kunnioituksella; käski sitte avata
viinipullon ja esitteli veljensä tyttären, päästötodistuksen saaneen
opettajattaren. Tämä oli pystönenäinen, isokasvuinen tyttö, jonka
säveät juonteet ilmaisivat varsin heikkoa ymmärrystä ja joka koetti
kätkeä käsiänsä, ne kun näyttivät siltä, kuin hän ikänsä olisi
käyttänyt jotain kynää raskaampaa työasetta.
Vierailu oli lyhyt, mutta se teki Emilioon hyvän vaikutuksen.
Tarkastusmies pyysi häntä, sulkien samassa silmänsä, käymään heillä
jonakin iltana kouluasioista haastelemassa ja jäi kohteliaasti kyllä
porstuaan seisomaan siksi, kunnes opettaja oli päässyt portaita alas.
Kadulle tultuaan kysyi Ratti koulu-legaattia.[4] Toinen nauroi. Häntä
ei tarvinnut ajatellakkaan, se oli salaperäinen henkilö, jonka olemassa
oloa ei varmuudella tiedetty. Hän oli Turinissa, monen peninkulman
päässä Garascosta, eikä näyttäytynyt seudulla muulloin kuin
raesateitten ja vesitulvien jälkeen, jolloin tuli maataloansa
katsomaan.
Sihteeri aikoi viedä nuorukaista tervehtimään tulevaa työtoveria don
Leriä, kolmannen luokan opettajaa, mutta kun hän muisti, ett'ei Leri
siihen aikaan päivästä olisi kotona, ehdoitti hän käyntiä erään
opettajattaren, neiti Strinatin luona, ja sitte heidän piti mennä
tervehtimään kirkkoherraa, joka asui vastapäätä.