Voi Koskilinnan Aune rouvaa!
Siellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti
oli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään.
Mutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi -- ja
ainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä.
Hän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä
karua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun
Antti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli
hänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti -- niin, Antti ehkä
inhosi... Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli
häntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin -- ehkä herransa
käskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän
muisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja
kysyä horjahtamattoman kohteliaana: "Tuota... mihin mennessä rouva
haluaisi?" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.
Ja Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä
loukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.
Pekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt
kuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili
varmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei
viitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä
kaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki,
voidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. "Pekka
on vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset
osoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit
tässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani." Niin sanoi Antti, yhtä
ystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa
pohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.
Tiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä.
Mutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. -- Oi, pelkäsikö,
pelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen
puhelinilmoituksen valheeksi?
Mutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt
Koskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin
ennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin -- mutta viilein
huulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa
laveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja
sitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti
tuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona
aamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.
Ja Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään
kuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä
niin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.
Hän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta
hän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.
"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata
itseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet
hyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään
sellaiseen huomiota."
Mutta syvällä, sydämen pohjassa, äänen salaisessa väreessä, silmien
verhotussa katseessa, siellä piili se epäilys, se jää, jota Aune
rouva toisinaan epäili ivaksi ja joka tuntui sanovan:
"Ei teeskentelyä! Ei lisää valheita."
Tai yritti Aune rouva puhua Pekasta, siitä myrskyn jälkeisestä
kuutamoyöstä, jolloin Pekka oli ollut niin väsynyt ja sairas,
kohtauksesta kuolinvuoteen ääressä. Mutta se oli yhtä mahdotonta.
"Älä unohda, että hän oli monivuotinen toverini, ainoa ystäväni. Minä
en voi ymmärtää, mihin tähtäät, Aune. Ei, ystäväni, ei sanaakaan
hänestä. Ei sanaakaan."
Ja senjälkeen Antti ilmoitti, että hänellä oli paljon työtä, vetäytyi
huoneeseensa, eikä tullut -- oi, ei enää koskaan tullut vaimonsa luo,
joka yksinään vaikersi hädässään.
Toisinaan, kun Aune rouva tuskasta menehtymäisillään hiipi Antin
työhuoneen ovelle ja levottomana kuunteli paperien rapinaa,
askeleita, hengitystä, valtasi hänet kiihkeä halu heittäytyä suoraa
päätä miehensä jalkoihin. Hirveässä kuohussa hän halusi tunnustaa
kaiken, ei, huutaa, että Pekka oli häntä suudellut, että hän itse
oli rikollisesti suudellut Pekkaa, niin, että hän kenties oli sinä
hetkenä jollakin tavoin rakastanut Pekkaa. Polvillaan hän halusi
rukoilla anteeksi, kyyneltensä läpi vannoa, että Antti siitä
huolimatta oli aina merkinnyt hänelle koko elämää. Mutta Antin epäily
oli sairaalloisesti tarttunut jo häneenkin. Hän tiesi saavansa
lohduttavia sanoja, jotka ystävällisellä tavallaan syyttelivät
häntä liikaherkkyydestä, vakuutuksia siitä, että kaikki oli
vähäpätöistä, turhaa, niin, kentiespä Antin huulten kosketuksenkin --
viileiden, intohimottomien huulten. Mutta samalla hän olisi tuntenut
vaistomaisesti sen salaperäisen voiman, sen lahjomattomuuden, jolla
Antin sisäinen minä olisi noussut kapinaan, tehden mahdottomaksi
sulautumisen. Oi, Antti ei voinut, vaikka ehkä tahtoi! Niin se
varmasti olikin, hän ei voinut. Hän, joka ei itse olisi koskaan
saattanut horjahtaa... Eihän hän voinut unohtaakaan, vaikka tahtoi.
Ja sitten se viiltävä, jääkuoreen kätketty epäily:
"Näinkö pitkälle katsot voivasi tunnustaa nyt! Pitemmälle kuin
puhelimessa."
Ei, viisainta olisi syöksyä hänen jalkoihinsa kuin Mataleena
ja valehdella itsensä kurjimmaksi syntiseksi, kertoa hänelle
yhdyselämästä, aviorikoksesta, jota ei ole ollut. Ja rukoilla sitten
anteeksi. Kenties hän ymmärtäisi, kenties hän sulaisi... Ja vaikkapa
sitten tappaisi... Mutta silloin hän ehkä halveksisi, halveksisi
sanattomalla, järkkymättömällä tavallaan... Ja hänellä olisi syytä...
Ja hyvä Jumala, milloinkaan ei Aune rouva sitten enää voisi
puhdistautua. Silloin heräisi Antin epäilys uudestaan, entistä
katkerampana... Oh, mutta mahdottomiahan hän kuvitteli! Kuka nainen
voisi koskaan valehdella syyllisyyttä, pettää miestään sellaisella
valheella! Mahdotonta, mahdotonta!
Oi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.
Mutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se
olikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut.
Mutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa -- eikä Antti näyttänyt
sitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.
Kuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja
vakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä,
lämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla
ruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman
ajatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien
neulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta
takista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu,
jolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki
kerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille.
Sellaisena yönä... jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi
työhuoneeseensa...
Sitä takkia ommellessa kului aika.
Mutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen.
Koski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä
tuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät... Kuinka
yksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!
* * * * *
Kuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti
oli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut
häntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla
ja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui
nurmikoilla.
Mutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.
-- Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.
-- Sinäkö se olet, Antti? Kiitos... hyvin... Mistä soitat?
Aune rouvan sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada ääntään
kuuluviin.
-- Kyröstä.
-- Etkö sitten olekaan Sodankylässä enää?
-- En. Kitisen silta on valmis. Ajatteles, toista viikkoa aikaisemmin
kuin olin laskenut. Siitä tuli oikein hyvä, luullakseni... Niin, minä
olen tulossa kotiin käymään.
Ilon puna syöksähti Aune rouvan kalpeille kasvoille.
-- Tervetuloa! Milloin olet täällä?
-- Iltapäivällä, kuuden aikoihin.
-- Viivytkö... pääsi Aune rouvalta. Antin ääni oli kuulunut niin
ystävälliseltä, jopa iloiselta. Mutta kesken sanaa hän pysähtyi,
säpsähti ja vaikeni.
Äänettömyyttä kesti hetken.
-- Sanoitko jotakin, Aune?
-- En... en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.
-- Näkemiin sitten.
-- Näkemiin.
Mutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin
pyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti,
somisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän
Antti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän
pukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei
Antti sietänyt.
Sitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa
suihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava
valmiiksi... Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan
ja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski... Viipyisikö Antti,
vai menisikö hän taas... kuten ennenkin?
Kas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva
piteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä.
Sitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan
Tölleviin... Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.
Mutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa
Töllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen
silmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle,
vei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen
kanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.
Vaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut
jyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin
olisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui
alistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.
-- Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin
kuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka
ojensi vaimolleen.
-- Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.
-- Kirja varmaankin!... Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen
iloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan
kätensä.
Antti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri
katosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen
tapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään,
mutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas
ja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut
omistuskirjoitusta, kuten ennen...
-- Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä
kuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.
-- Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.
* * * * *
Mutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti
Antti yksikantaan:
-- Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.
Ja varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.
Keskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden
vallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen
erämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta
suunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut;
varmaankin Antti istui ja mietti.
Mutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen
valtaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan
viimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi
sisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään,
viiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.
Kun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän
vavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut.
Mutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti
lempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän
sanoi:
-- Kylläpä sinun on ikävä, Aune... En tahtoisi pahoittaa mieltäsi,
mutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä,
melkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä
saisit seuraa ja voisit huvitellakin?
Aune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.
-- Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen
ääni.
Pitkän aikaa kesti äänettömyyttä.
-- Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.
-- Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului
hiljaa ja katkonaisesti.
Antista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen
rautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen
kasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat
kuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä
tasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin
maan alta, kun hän vastasi.
-- Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä
teet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista
ilmaissut.
-- Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.
-- Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä
mielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä
ole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan...
Silloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.
Hän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät
hehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei
ollut hänen kasvoillaan.
-- Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi.
Kauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota
kummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti.
Sitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.
Mutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten
päätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan
soi kuin haikea laulu...
Miten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa.
Hän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.
-- Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.
Aune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave.
Hänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.
-- En sanonut hyvää yötä äsken... Tahdotko tämän päällesi, on viileää
vielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.
-- Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.
Aune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli
on taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan.
Kauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.
-- Olen sen itse ommellut... monena iltana.
Silloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja
hermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän
vastasi:
-- Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.
-- Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli
ottanut takin.
-- Hyvää yötä.
Ovi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin,
taidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa
työlle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin
turhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle.
Hänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa
juurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja
rinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.
-- En voi, kuiskasi hän käheästi.
Ja pitkän ajan kuluttua hän toisti:
-- En voi.
Sitten hän heitti viitan luotaan kuin olisi se ollut inhoittava eläin
ja seisoi kauan aikaa liikkumattomana.
-- Sinä, Aune... ja Pekka. Te molemmat... ainoat, joita maailmassa
rakastin, äännähti hän itsekseen.