Jäljestäpäin kävi selville, että 84 työmiestä sai surmansa tai
joutui kadoksiin lumimyrskyn aikana. Niitä, jotka kylmettymisen tai
tapaturman takia jäivät raajarikoiksi, oli luetteloiden mukaan 108.
Myrsky oli siis vienyt lähes kaksisataa miestä.
Sanomalehdissä oli tieteellisiä selityksiä myrskystä, joka oli
rajuimpia, mitä vuosikymmeniin oli esiintynyt. Sitten niissä
kierteli seikkaperäisiä, monen palstan pituisia kuvauksia Petsamon
onnettomuuksista. Ne julkaisivat insinööri Johanssonin nekrologin,
verraten häntä kaatuneeseen sotilaaseen, joka oli uhrannut elämänsä
isänmaalle. Suomen Kuvastossa oli kuvia onnettomuuspaikalta; muuan
niistä: "Hankeen uupuneita", esitti kymmenkuntaa puolittain kinoksen
peitossa olevaa miestä. (Sittemmin kävi selville, että sama kuva oli
maailmansodan aikana julkaistu havainnollistuttamaan talvitaisteluja
itäisellä rintamalla.)
Osottautui, että eräissä piireissä haluttiin kernaasti mustata Oy.
Petsamon mainetta ja laskea tapahtuneet onnettomuudet laiminlyöntien
ja huolimattomuuden syyksi. Oli enemmän kuin luultavaa, että ne
yrittäjät, joiden liikevoitolle yhtiön runsas palkanmaksu ja
suuripiirteinen toiminta olivat tuottaneet kirveltävän kolauksen,
nyt tahtoivat kostaa ilkeämielisillä viittauksillaan. Suomen Työmies
ei tietenkään ollut unohtanut häviämäänsä oikeusjuttua. Mutta se ei
enää uskaltanut antautua avoimeen taisteluun, se komensi liikkeelle
sissijoukkonsa: petitikynäilijät.
"Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon!
Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään,
ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä
ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta
kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään
palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta -- jolloin se
yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon
kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka
isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä
erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt
porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta
se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos
samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi
kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se
aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät
herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme,
miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani
viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa
paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme
viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin
tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti
'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa
autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä
kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin
parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa
'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt
kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa."
Mutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi,
että luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi,
että muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja,
joille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien
runsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle
päässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus
aiheuttanut edes oikeusjuttua.
Yhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja
lamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä
jättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä
useammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja
järjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata.
"Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä
ehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin,
joihin he kuolivat." Niin sanottiin.
Insinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin,
mutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui
hän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun
vaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri
ollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen
yksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona
ollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa
tai sohvalla -- vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi
kipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana
hänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon,
Kemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.
Luonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin
Kuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja
vaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri
Latvankin.
-- En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.
-- Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja
huomattavasti vaaleten.
-- Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä
viiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.
Latva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet
tunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa
vavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui
ulos.
* * * * *
Marraskuun 24 p:nä, noin kahdeksan kuukautta lumimyrskyn jälkeen,
tunkeili Rovaniemen uudella mutta vasta puolivalmiilla asemalla
meluava ja utelias kansanjoukko. Ilma oli kirisevän kylmä ja lunta
oli jo vahvasti maassa. Yöllä oli tuiskuttanut ja kinokset peittivät
radan.
Mutta pakkanen ei peloittanut sanomalehtimiehiä, eikä valokuvaajia,
joista toiset näkyivät tuon tuostakin veivaavan filmikonetta.
Yksikiskoisella radalla, korkean, tanakan kiskon päällä, seisoi
merkillinen kummitus. Se oli kuin matalajalkainen, kyömyselkäinen,
kiiltävän musta peto, jonka suunnattomat lyhtysilmät tuijottivat
tylsinä ja pyöreinä. Moninivelisillä tuntosarvillaan se näytti
takertuneen ylhäällä kulkevaan, teräsköyden kannattamaan
kuparilankaan, mutta siitä huolimatta se tarvitsi kummallisen
muotoiset tukipönkät pysyäkseen pystyssä. Se oli uusi sähköveturi,
jonka Liirin laivat olivat pieninä osina kuljettaneet Chicagosta.
Sen edessä seisoi samanlaisten pönkkien varassa vielä suunnattomampi
hirviö. Sillä oli silminä kaksi terässiivillä varustettua pyöröä,
yksi kummallakin puolen korkeata kiskoa ja aivan lähellä sitä.
Pyöröjen takana kiilsi kiskokenkä kuin jättiläistorahammas, valmiina
puremaan jäätä. Torahampaan yläpuolella, hiukan sen takana, ammotti
punainen putkensuu kuin tulistunut sierain, valmiina syöksemään monen
atmosfäärin paineista, tulistettua ilmaa kiskoa vasten, ja sen takana
törröttivät mustat harjat, jotka heti paikalla pyyhkivät kiskosta
viimeisetkin jäänsirut ja kosteuden. Se oli uusi lumiaura, Jäkälän
omaa patenttia.
Nyt hurahti auto kuurasta kimmeltäen asemalle; siitä nousi kaksi
miestä: Jäkälä ja J. V. Laakso.
J. V. Laakso puuskutti eteenpäin turkit avoimina; niiden välistä
kohosi hänen vatsansa valtavana kumpuna. Sikari, paksu kuin makkara,
tuprusi nytkin hänen suupielessään ja tavallisella iloisuudellaan
hän nyökkäili väistyvälle, äänettömäksi painuvalle yleisölle. Jäkälä
kulki hänen rinnallaan vaatimattomana ja hiljaisena. Moni silmä
kiintyi häneen tutkien. Hän näytti laihtuneen ja vanhettuneen,
hänen piirteisiinsä oli tullut uurteita ja ne olivat terävöityneet.
Hänen silmänsä olivat painuneet, mutta niissä oli erinomaisen kova
ja käskevä ilme. Hiuksissa, korvain luona, kiilui kuin hopeaa; ei
kuitenkaan voinut erottaa oliko se huurua.
He astuivat veturiin. Valokuvaajilla oli kiirettä. Pari
sanomalehtimiestä lähestyi Jäkälää syvään kumartaen ja riiputtaen
lakkejaan polvien kohdalla. He pyrkivät mukaan.
-- Ei käy, vastasi Jäkälä hiljaa, kuin sivumennen.
Sen he uskoivat enempää yrittämättä.
Sitten alkoivat suuret hyrrät veturin ja auran kupeilla vonkuen
pyöriä. Veturin tuntosarvet vavahtelivat ja vihreitä säkeniä räiskyi
kosketuskohdassa. Kolmas pieni hyrrä häilähteli alituisesti,
taipuisana kuin villikissa. Sitten tukipönkät yhtäkkiä lennähtivät
ylös ja kahden pyöränsä varassa hirviöt alkoivat tasaisin, joustavin
liikkein hiljaa keinua.
Jäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka
väänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat
käyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua.
Punainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja
puhdistusharjat pyörivät vimmatusti.
Koneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja
syöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien
metrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta.
Sitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.
Yleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä.
Sitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan
ja uudestaan moniääninen hurraa toistui.
* * * * *
Huhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä
uutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta
vaununvaihtaja-asemaa.
Tämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä,
kuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui
mahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä
häkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme
kiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä
yksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi
kulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.
Yhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan
erikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli
ensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän
sillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty
siihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla.
Varsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi
kaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin
sivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.
Nyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa
pitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat
maahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat
hetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen
työntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia
teräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin
varovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli
pitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet
hapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät
niihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät
parrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas
sininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat
tunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin
toisen kyljen syvennyksiin.
Vaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti
kiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä
teräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen,
nelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle,
kanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa,
kiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut
alkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.
Näky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia.
Ihmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka
keksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.