V.

Työ edistyi jättiläisaskelin.

Nyt oli rataosa Petsamo--Boris Gleb väliaikaisessa käyttökunnossa.

Petsamon satamasta lähtien se kulki Knjashuhan järven eteläpuolitse

Tunturijärven ja Kuivajärven ohi Töllevin varastopaikalle, mistä

haararata kääntyi Kolttakoskelle, pääradan jatkuessa lounaiseen

käsin, Paatsjokivartta ylös. Pienikokoiset, mutta voimakkaat veturit

kiskoivat yötä päivää tällä kapearaiteisella radalla tarveaineita ja

ruokavaroja Kolttakoskelle.

Niinpian kuin Kolttakosken suuri voimalaitos oli kunnossa, saivat

työt rautakaivoksella uutta vauhtia. Voimakkaat sähköporakoneet

pureutuivat kirkuen malmisuoniin. Sinistä ja vihertävää tulta

räiskyvät, sähköllä käyvät kaivosveturit kuljettivat kapeilla

raiteilla jyriseviä malmivaunuja. Malminjauhatuslaitokset pauhasivat

ja kumisivat koskea voimakkaammin, malmiseparaattorit jyrisivät,

masuunikaasun kuumentamat pasutusuunit hehkuivat. Jättiläismäiset

sähkömasuunit, jotka olivat samantapaista, mutta paljon parannettua

rakennetta kuin Norlannissa v. 1906 oli otettu käytäntöön, syöksivät

laskuaukoistaan häikäisevän, sokaisevan metallivirran, jonka valossa

ihmisten kasvot näyttivät aavemaisilta ja kurjilta. Lasimainen,

vihertävä kuona valui kuin tulivuoren kraatterista, ja uunin

jättiläismäinen, hehkuva kita nieli ahnaasti malmia ja hiiliä.

Sitten alkoivat työt valimossa. Hehkuvana kuin aurinko sula rauta

virtasi hiekkamuotteihin tai erikokoisiin kokilleihin suurista

sangoista, joita valimoranat siirtelivät sinne tänne ja hikiset,

nääntymäisillään olevat miehet ohjasivat. Ja rakennustöitä jatkettiin

yhä; konevasaroita jättiläismäisine järkäleineen pystytettiin,

suuria valssauskoneita asetettiin paikoilleen ja veturit kuljettivat

Kjellin- ja Héroult-uuneja teräksen valmistusta varten.

Ja kihisevän työläismeren keskellä hääräili solakka, tummatukkainen

ja sinisilmäinen Johansson, huutaen ja noituen heikolla äänellään,

aina iloisena, leikkisänä, sanavalmiina, aina virkeänä, vaikka hänen

kasvonsa olivat rasituksesta käyneet laihoiksi ja vanhan näköisiksi.

Mutta Norjan puolella, Paatsjoen vastarannalla, siellä seurasivat

synkkäsilmäiset miehet kateudesta äänettöminä tätä nopeata kehitystä.

Katkerina he ajattelivat, että näin voisi olla nyt heidänkin

kaivoksellaan, elleivät kirotut ryssät olisi kieltäneet heiltä

oikeuksia koskiin. Nyt heidän oli lähetettävä louhimansa malmi

raakana Kirkenesin satamaan, kuljetettavaksi toisille työmaille,

pelkistämistä ja jalostamista varten.

* * * * *

Aluksi seurasi yhtiön suurta yritystä erinomainen menestys. Työt

onnistuivat ja ne joutuivat nopeasti, nopeammin kuin oli odotettu.

Mutta kun vastoinkäymiset alkoivat, olivat ne kylläkin vaikeat.

Rataosan Rovaniemi--Kemijärvi valmistuttua Jäkälä työnsi suuren

vapautuneen työläisjoukon osittain linjalle Kemijärvi--Sodankylä,

mutta suuremmaksi osaksi linjalle Töllevi--Kyrö, koska tarveaineiden

hankinta pohjoista tietä osottautui helpommaksi. Turhaan Johansson

kirkui telefooniin:

-- Eihän täällä asunnotkaan riitä! Sinä teet minusta hullun, Antti.

Jäkälä kysyi tyynellä tavallaan:

-- Kuinka niin?

-- Luuletko tätä ihmisen kestävän! Täällä on kylmäkin kuin ryssän

helvetissä.

-- Joutavuuksia. Täysi höyry päälle vaan.

-- Tulepas itse minun housuihini, sähähti Johansson.

-- Haluaisitko vaihtaa paikkaa, Pekka? kysyi Jäkälä nauraen ja soitti

kiinni vastausta odottamatta.

Työväestön lisääminen sai aikaan häiriöitä muonan kuljetuksessa.

Kapteeni Liirin laivat tulivat liian harvoin, oli pakko käyttää

hätävarastoja. Johansson huomautti siitä aikoinaan ja Jäkälä lupasi

lisätä vauhtia.

Mutta sitten, helmikuun 8 päivänä sattui onnettomuus. Jäämerellä

liikkui tavattomasti ajojäitä, jotka yleensäkin haittasivat kulkua

pimeän talven aikana. Kaksi Liirin muonalaivaa, jotka kulkivat

rinnakkain kuin sisaruspari, joutui kokonaisen jäävuorimeren

keskelle. Toinen meni pohjaan kuin kivi, veipä vielä kaksi miestäkin

mennessään, toinen sai vuodon ja pelastui hädin tuskin läheiseen

norjalaiseen satamaan.

Insinööri Kivimäen neliskulmainen naama venähti suorakaiteeksi, mutta

hän vaikeni; Grönberg, Töllevin varastoaseman päällikkö, säikähti

ja veivasi puhelinta puoli päivää; kumpikin oli jo tähän mennessä

arveluttavasta käyttänyt hätämuonavarastojaan.

Jäkälän määräys oli lyhyt, hillitty ja täsmällinen:

-- Vähentäkää annoksia. Tarkka kontrolli, ettei ruokaa tuhlata.

Puolentoista, mutta viimeistään kahden viikon kuluttua saapuvat uudet

laivat Petsamoon.

Ja Johanssonille hän soitti Rovaniemeltä:

-- Ota Kirkenesistä, minkä irti saat. Norjalaisten kaivosrata saa

palvella sinua.

-- Niiltä ei kyllä heru sillin päätäkään. Yksistään kateudenkin takia.

-- _Täytyy_ herua.

Kymmenen päivää kului, eikä laivoja saapunut. Työmiehet alkoivat

käydä tyytymättömiksi ja epämääräinen, aavistuksen tapainen pelko

sai toisia valtaansa. Mutta järjestysmiehet, jotka revolverit vyöllä

ja katse tiukkana kulkivat kämpästä kämppään, katkaisivat siihen

paikkaan kaikki valitusyritykset, ja tyytymättömien murina hiljeni

uhkaavaksi äänettömyydeksi.

Johansson sai kuin saikin hankituksi Kirkenesistä muonavaroja, jotka

jotenkuten riittivät Boris Glebin kaivoksen työväestölle. Töllevin

varastosta jaettiin vain ratamiehille, jotka tähän aikaan olivat

Nautsi-suvannolla, lähellä sitä paikkaa, missä entisaikaan Suomen,

Norjan ja Venäjän rajat yhtyivät. Mutta norjalaiset selittivät,

ettei heillä ollut itselläänkään mitään liikaa ja antoivat selvästi

ymmärtää, minkälaiseksi armontyöksi he katsoivat muonavarojen

luovutuksen.

Insinööri Kivimäki ei ollut puhunut sanaakaan, mutta ilmoitti

yhtäkkiä lyhyesti, että se juna, mikä nyt oli tulossa Tölleviin,

toi viimeiset muonavarat, mitkä hän katsoi voivansa varastostaan

lähettää. Grönberg ahdisti häntä turhaan ja liioitteli hätäänsä;

Kivimäki oli järkkymätön.

Helmikuun 18 ja 19 päivinä satoi lunta. Sitä satoi uskomattomasti,

suurina, raskaina höytyvinä, jotka peittivät kymmeniä senttiä paksuun

vaippaansa koko maailman. Mutta ilma pysyi kireänlaisena, lumi oli

kovin keveää ja aurat pyyhkivät sen radalta ilman vaivaa. Sitten

taivas kävi vihertäväksi ja korkeaksi ja pakkanen kiristyi. Mutta

21 p:nä se laski jälleen ja yhtäkkiä puhkesi hirmuinen lumimyrsky.

Taivaasta sitä ei tullut, mutta tuuli oli niin raju, että se kaatoi

metsän puita kuin ruokoja ja ajoi hienoa lumijauhoa valtaviin

kinoksiin. Tämä lumijauho ruoski kasvoja sellaisella voimalla, että

tuntui kuin olisi tuhat neulankärkeä painettu ihoon ja tuuli oli niin

raju, että sitä vastaan saattoi nojautua aivan viistoon. Työnteko

Nautsisuvannolla keskeytyi luonnon pakosta ja miehet sulkeutuivat

kämppiinsä; kaivoksella se sensijaan jatkui entiseen tapaan.

Jo toisena myrskypäivänä Jäkälä sai Norjasta sähkösanoman.

Muonalaivat olivat poikenneet norjalaiseen satamaan. Ne eivät

mitenkään uskaltaneet Jäämerelle, joka oli täynnä suuria ajojäitä ja

ärjyviä kuohuja.

Puhelinlinjat olivat poikki, Jäkälä ei enää päässyt Johanssonin

ja Kivimäen yhteyteen. Mutta Kyröön asti hän pääsi. Hän käski

viemään eteenpäin määräyksen, että ruoka-annoksia oli äärimmilleen

supistettava ja kuria kovennettava. Itse hän lupasi tulla "ylös" niin

pian kuin mahdollista.

Häntä kiellettiin lähtemästä.

-- Ette mitenkään nyt pääse, varottivat asiantuntijat.

-- _Täytyy_ päästä, kuului vastaus.

Puhelimitse hän järjesti kyydit, veti sudennahkaturkkinsa ylleen ja

ajoi sitten yötä päivää, revolverilla uhaten kyyditsijöitään, syöden

ja nukkuen reessä.

* * * * *

Lumimyrsky kesti taukoamatta neljä päivää, viidentenä se yltyi, jos

mahdollista, vieläkin rajummaksi ja sitten, yöllä, se äkkiä lakkasi.

Heti se katkaisi puhelinlinjat. (Seikka, joka sittemmin vaikutti sen,

että korkeajännitysjohdon teräksisiä kannatinköysiä lujennettiin.)

Merkillistä kyllä yhteys säilyi viimeksi pisimmällä matkalla,

Nautsisuvannon ja Töllevin välillä. Sillä linjalla se katkesi vasta

toisena päivänä.

Insinööri Johansson valitsi viisitoista hyvää hiihtäjää ja ajoi

heidät Kolttakoski--Töllevin välille korjaamaan puhelinjohtoa. Se

osottautui kuitenkin varsin vaikeaksi tällaisessa jumalan ilmassa.

Lanka oli maassa pitkiä matkoja ja monesta paikasta, suuret puut

olivat kaatuessaan taittaneet pylväitäkin. Pahinta haittaa teki

kuitenkin pimeys ja kylmyys. Mutta yöllä, toista myrskypäivää vasten,

linja oli kuin olikin hetkisen kunnossa.

Johanssonin muonanhakumiehet palasivat Norjan puolelta puolikuolleina

kylmästä ja vaatteet ja parta paksun jääkerroksen peitossa. Heidän

kuormissaan oli ruokaa tuskin päiväksikään. Norjalaiset eivät voineet

hädänkään nimessä ruveta elättämään "kokonaista kansakuntaa", heillä

alkoi olla puute itselläänkin.

Juuri silloin telefoonimiehet ilmoittivat, että linja oli kunnossa.

Johansson soitti.

-- Halloo. Onko Grönberg?

-- Minä juuri.

-- Onko teillä yhteyttä muuanne?

-- On Nautsiin. Petsamon lanka on poikki.

-- Ja mitä kuuluu Nautsiin?

-- Työt on täytynyt keskeyttää ilman takia. Kaikki ruoka lopussa.

Insinööri Latva on sulkenut miehet kämppiin ja pannut vartiat

pitämään huolta siitä, että he eivät pääse laumoittumaan. Kaikki on

rauhallista, mutta mieliala alkaa painua.

-- Oletteko lähettänyt ruokaa sinne?

-- Millä keinoin, herran nimessä? Luuletteko junan nyt pääsevän

kymmentä metriä! Ja varastot ovat lopussa.

-- Kuulkaa. Te lähetätte heti paikalla kerrassaan kaikki jäännökset,

mitä varastoista on olemassa, Nautsiin. Juuri siellä on hätä käsissä,

tottakai sen ymmärrätte! Lumiaura kenties vielä jaksaa puhdistaa

radan, mutta myöhemmin se kyllä ei siihen enää pysty. Pankaa auraan

kolmekymmentä lapiomiestä ja juna heti perään.

-- Mutta jos se ei sittenkään käy?

-- Pankaa sitten kaikki hevosenne liikkeelle, mutta ruokaa on

lähetettävä Nautsiin, kuulitteko.

-- Mutta mitä me sitten itse syömme, jos myrsky kestää?

-- Onkikaa Töllevistä ahvenia... Prrr.

Grönberg oli heikonlainen, hätääntyvä mies, mutta hänellä oli apunaan

piirtäjä Kuusi, sama mies, joka aikoinaan oli ollut J. V. Laakson

konttorissa ja kuulunut kommunisteihin. Tämän hiljainen käytöstapa

muuttui kokonaan myrskyn aikana, ääni tunkeusi terävänä kuin

piiskan isku läpi vonkuvan tuiskun ja pakoitti vastahakoiset miehet

tottelemaan. Lumiaura syöksyi radalle veturin läähättäessä. Sitä

seurasi lyhyt, toisen veturin kiskoma juna, jossa oli ruokaa kahdeksi

päiväksi Nautsin miehistölle.

Mutta kun Grönberg yritti soittaa insinööri Latvalle, että juna oli

tulossa, oli linja poikki.

* * * * *

Epäilemättä insinööri Latva vaistosi oikein, sulkiessaan työttömät

miehet kämppiin.

-- Pysykää siellä, pojat, ja maatkaa, maatkaa itsenne sulaksi kuin

Myllykylän mustalaiset. Ja pitäkää kämpät lämpiminä. Hätää ei ole

ollenkaan, huusi hän hyvätuulisena kierrellessään leirialueella.

Ainahan löytyi rikkaalla mielikuvituksella varustettuja henkilöitä,

jotka toimettomuuden vaikutuksesta liioittelivat vaaraa ja kylvivät

ympärilleen levottomuutta, kiihoittaen toisia mielettömiin

hankkeisiin. Laumoittuminen oli ensi kädessä ehkäistävä.

Järjestysmiehet kulkivat revolverit vyöllä valvomassa, että

määräyksiä noudatettiin.

Toinen myrskypäivä kului hitaasti. Kun puhelinyhteys oli katkennut,

ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

Kolmantena päivänä lähetettiin kaksikymmentä linjamiestä

tarpeellisine työkaluineen ja kenkäpuhelimella varustettuina

Tölleviä kohti. Iltapäivällä nämä ilmoittivat Niilijärveltä, että

johto oli siellä maassa varsin pitkältä ja poikki monesta kohden,

mutta että he saisivat sen korjatuksi jonkun tunnin kuluessa. Mutta

mikä tärkeämpää, he olivat yhteydessä junan kanssa, joka vuorokausi

sitten oli lähetetty Töllevistä, mutta jäänyt auttamattomasti kiinni

Porojärven eteläpuolelle noin 50 kilometrin päähän Nautsisuvannolta.

Junassa oli kenttäpuhelin, mutta yhteys Tölleviin oli poikki.

Insinööri Latva lähetti kaksikymmentä hevosmiestä lapioilla ja

kangilla varustettuina Porojärveä kohti. Ei saanut hätäillä. Kuormat

pieniä ja keveitä. Matkaan!

Mutta neljännen päivän iltaan mennessä eivät he vielä olleet

palanneet. Hiipivä nälkä ahdisti odottajia, se kävi yhä

kiusaavammaksi, yhä enemmän se alkoi herättää pelkoa ja levottomuutta.

Turhaan hyvätuulinen Latva kehuskeli:

-- Ei hätääkään, pojat. Ihminen kestää syömättä neljäkymmentä

vuorokautta, irlantilainen Mac Swiney kesti yli seitsemänkymmentä. Me

saamme ruokaa jo muutaman tunnin kuluttua.

Annokset olivat niin mitättömiä, että ne kiihoittivat, eivätkä

suinkaan tyydyttäneet. Useiden järjestysmiestenkin mieli masentui,

ja laumoittuminen, jota Latva oli yrittänyt estää, alkoi siten, että

miehet vaeltelivat kämpästä kämppään, tärkeällä asialla, katsomassa

veljeään, sukulaistaan, lainaamassa kirjaa.

Illalla palasivat linjamiehet. He eivät olleet saaneet linjaa

kuntoon; kun he korjasivat sen yhdestä kohden, niin myrsky katkaisi

sen toisaalta. Mutta he olivat olleet Töllevinkin kanssa yhteydessä

kenttäpuhelimellaan. He tiesivät, että junassa oli verrattain

vähäinen ruokavarasto ja että Töllevistä ei ollut enempää odottamista.

Silloin alkoivat tyytymättömien ajatukset saada varman suunnan. Jos

kerran juna oli jäänyt kiinni Nautsiin yrittäessään, jäisi se kiinni

myöskin Petsamon ja Töllevin välillä. Vaikka siis laivoja tulisikin

Petsamoon, ei tänne asti saataisi ruokaa mitenkään kulkemaan.

Ei ainakaan myrskyn kestäessä, ja jumala ties kuinka kauan sitä

jatkuisi. Ja entä myrskyn loputtua! Kestäisi varmaankin viikon,

ennenkuin rata saataisiin selväksi.

Ei, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois,

Tölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä

varastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.

-- Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat

hulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät

vatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne

kuolemaan.

Niin tyytymättömät uhosivat.

Silloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen

alkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan

aikaan varmaankin sataan päähän.

Mutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet

kämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä

tuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä

suojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin,

että he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat

ärhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä

ulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!

Vihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään

kookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja

vaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:

-- Älä jumalauta jeessustele!

-- Suu kiinni!

-- Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä

odottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään

järjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi

kerran kattoon ja alkoi ärjyä.

Mutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä

ihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!

Järjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli

kuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään.

Järjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi

jyrkästi ampumasta.

-- Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun

ruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä.

Lähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan,

huusivat kiihottajat.

Yhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat

esimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä.

Miehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan

tuiskun ja tuulen keskellä.

-- Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. -- Jos olisi päivä,

niin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät

metsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä

pitää järjestystä.

Mutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä.

Laukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi.

Lumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin

kiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.

Mutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet

tielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat

jääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä

he enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat

kaikki lähteneet.

Silmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin

yksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen

viisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin

insinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.

Melu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.

* * * * *

Kolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.

-- Älkää huoliko heittäytyä toimettomiksi, pojat, koetti Johansson

innostaa työmiehiään. -- Ettehän te kuitenkaan mahda mitään. Mutta

ikävä teidän tulee ja enemmän nälkä, jos rupeatte vetelehtimään.

Vannon, että kaikki, mitä hyväksenne voidaan tehdä, se myöskin

tehdään.

Mutta Johansson itse ei saanut ollenkaan nukkua näinä vaikeina

aikoina. Yhtä mittaa juoksi hänen luonaan insinöörejä ja

työnjohtajia. Työmiehet alkoivat olla tyytymättömiä ja nurista.

Hänen piti olla joka paikassa rohkaisemassa, kiihoittamassa,

laskettelemassa sukkeluuksia, näyttämässä iloista naamaa. Vuoteeseen

hän ei yrittänytkään mennä, vaan torkkui työhuoneensa sohvalla,

milloin ei ryypiskellyt väkevää teetä unensa poistamiseksi.

Milloin vaan telefoonijohto oli kunnossa, soitti rouva Jäkälä

hänelle monta kertaa päivässä, kutsui Koskilinnaan ja kyseli

kuulumisia. Mutta Johansson ei voinut muuta kuin rohkaista häntä ja

lähettää miehiä linjalle korjaamaan puhelinlankoja, jotka myrsky

yhä uudestaan ja uudestaan viskasi maahan. Siinä sai nyt Aune rouva

itsepäisyydestään! Olisi mennyt etelään, kuten Antti oli ehdottanut.

Täällä oli muka viihtyisämpää, hänelle, hennolle naiselle! Talvi

oli ihana ja erämaan rauha lumoava! No niin, mutta nyt hän sai

nähdä millaista se talven ihanuus oli... Vaikka Johansson kiitti

tietysti sydämestään, että oli saanut tänne yksinäisyyteen sellaisen

seuratoverin.

Turhaan Johansson yritti Norjan puolelta lisää muonavaroja. Jäämeri

oli sellaisessa raivossa, että norjalaiset käsittivät omienkin

muonalaivojensa viipyvän ja alkoivat jo katua, että olivat antaneet

senkään vertaa. Työ sujui kuitenkin keskeytymättä neljä päivää;

viidentenä, viimeisenä myrskypäivänä miehet lopettivat työnsä ja

nurina muuttui uhkaavaksi.

Taajoja työläisparvia liikkui levottomina tuiskussa. Johansson

kutsutti heidät koolle suojaiseen paikkaan, voima-aseman avaraan

pihaan.

-- Mitä te nyt aiotte? Miksi jätitte työnne? hän kysyi.

-- Kuinka me olisimme jaksaneet nälkäisinä työskennellä!

-- No niin, sen voin ymmärtää. Mutta miksi ette sitten makaa

kämpissänne kaikessa rauhassa? Miksi liikutte tuiskussa? Tiedättehän,

että ihminen kylmässä kuluttaa paljon enemmän ravintoa kuin

lämpimässä.

-- Me lähdemme Norjaan.

-- Ja entä sitten! Tiedättehän, että olen kuljettanut nenänne eteen

kaiken, mitä sieltä lähtee.

-- No ei sitä Petsamostakaan käsin lähde. Jos johonkin ruokaa tulee,

niin tulee sitä Kirkenesiin. Ja me tahdomme olla siellä silloin.

-- Kerjäämässäkö norjalaisilta? Ei se käy laatuun, pojat. Minähän

tuotan tänne jokaisen palukan, mikä sieltä liikenee. Pysykää

toki alallanne. Johan te teette naurunalaisiksi ennen kaikkea

itsenne, kansallisuutenne, suomalaisten maineen, joka kiittää teitä

maailman kärsivällisimmäksi kansaksi. Te teette järjestyksen pidon

Kolttakosken kaivoksilla norjalaisten ivan esineeksi. Tähän asti ovat

he katselleet menestystämme viheriäisinä kateudesta. Ajatelkaa, mitä

he sanovat, jos te satalukuisina menette kerjäämään yösijaa heidän

kämpistään ja taloistaan ja ruokaa heidän kupeistaan. Muistakaa,

pojat, että isämme ovat tämän maan edestä uhranneet verensä ja

henkensä ja kärsineet paljon kovempaa vilua ja nälkää kuin teistä

kukaan. Ja tämäkin työ, jota nyt teemme, tarkoittaa isänmaan onnea.

Sekin vaatii kestävyyttä, tarmoa, kärsivällisyyttä... Ei, veikkoset!

Te menette kauniisti kämppiinne ja panette maata. Katsokaapa minun

vatsaani. (Hän aukaisi lyhyet turkkinsa, veti vatsansa sisään ja

puristi tavattoman hoikan ruumiinsa miltei kämmeniensä väliin.) Se

on niin selkärangassa kiinni, ettei sitä saa irti kalasopallakaan.

Luuletteko, että syön enempää kuin tekään. Mutta oletteko nähneet

naamaani surkeana? Kas niin, kämppiin pojat! Mitä hyväksenne tehdä

voidaan, se tehdään.

Niin suuri vaikutus oli tällä miehellä ja niin työmiesten suosima

hän oli, että häntä nytkin toteltiin. Sekavaa murinaa tosin kuului,

mutta joukko hajaantui kuitenkin ja miehet astuskelivat härkäpäisellä

hitaudella asuntoihinsa.

Insinööri itse oli niin uupunut, että hän pakostakin heittäysi

puusohvalleen, kun jännitys oli ohi. Mutta ei ollut aikaa levähtää.

Masuuneja ei voinut jättää ilman muuta kylmenemään, sähkölaitos vaati

hoitajansa, jos mieli saada valoa, kaivoksella oli järjestämistä ja

miehiä oli lähetettävä korjaamaan puhelinjohtoa, jonka tänään ihan

mielettömänä raivonnut myrsky oli taaskin katkaissut.

Hän jakeli käskyjä insinööreilleen ja työnjohtajilleen. Hän keräsi

vapaaehtoisia sellaisiin töihin, joita ei mitenkään voitu keskeyttää.

Hän juoksi voima-asemalla, kierteli kaivoksella, tarkasti valimot,

rautasulattimot, teräsuunit. Hän tunsi askeltensa horjuvan ja päätään

oudosti pakottavan, mutta hän puri hampaitaan ja jatkoi työtään.

Kuuden aikana alkoi myrsky heikentyä. Se lakkasi nopeasti. Jo

seitsemältä oli taivas sees, pakkanen kiristyi kiristymistään ja

kuu loisti kirkkaana, heittäen sinertäviä varjojaan aaltoilevien

tunturipengermäin notkoihin.

Johansson koetti soittaa Tölleviin, mutta ei päässyt; linjamiehet

eivät vielä olleet ehtineet korjata johtoa. Sitten hän lysähti

tuolille lopen uupuneena. Hän hieroi kirveltäviä, verestäviä silmiään

ja mietti vielä kerran, mitä voisi tehdä. Mutta muuta ei ollut

tehtävissä kuin odottaa. "No, musta Pekka, luulenpa hitto soikoon,

että nyt voit nukahtaa kerrankin", mutisi hän itsekseen. Samalla hän

tunsi olevansa omituisesti hyvillään siitä, että kuitenkin oli saanut

työläiset tottelemaan.

Silloin kulkuset kulahtivat; kuului jalaksen narinaa; joku ajoi

pihaan.

Johansson raotti uutimia. Kuun kirkkaassa hohteessa hän tunsi Aune

rouvan ja heti hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Avopäin

hän syöksyi portaille.

-- Mutta oletko mieletön, Aune! Kuinka sinä olet päässyt tänne?

Hevosesi on varmaankin sukeltanut hangessa.

-- Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän

sisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin

lujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa

ajoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin

tavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli

kaunis!... Mitä sinulle kuuluu, Pekka?

-- Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia

väsymystä. Ja huono omatunto.

-- Omatunto? Miksi niin?

-- Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen

jättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.

-- Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille.

Tahdotko?

-- Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin.

Minä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi.

Pelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.

-- Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla

sillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en

aio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos

suinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.

Johansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista

kiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille

matkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän

valtaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.

-- Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä

miettinee?

-- Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja

miettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.

-- Mutta jos hän on lähtenyt tänne.

-- Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.

-- Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen

voimansa.

-- Tunnustan kyllä.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun

kirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen

erämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä

äänellä:

-- Niin, Antti... Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven

peittämä... Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa...

Pekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He

vaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:

-- Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat

perille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen

päänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin

hän oli kaivoksella vilustunut.

-- Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja

ihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva

istuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.

-- Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen

harvinaisen masennuksissa.

-- Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.

-- Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.

Aune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa,

toimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.

-- Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.

-- Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua

hävettää väsymykseni.

Konjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen

poskipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan.

Pitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä

uunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja

radalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.

"Kylläpä olin mieletön kun lähdin", ajatteli Pekka moneen kertaan.

Hänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.

Siinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään

soittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen

säveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni

kokonaan hukkunut työn pauhuun.

Pekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa

jotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti

kaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski

pois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli

hän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun.

Sitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:

-- Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!

Mutta hän ei saanut katsotuksi Auneen, joka tarkasteli häntä

osanottavainen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.

-- -- --

Myöhemmin soi puhelin. Insinööri Johanssonia kysyttiin. Hän hoippui

vastaamaan.

Insinööri Blom ilmoitti, että vahtimiehistö napisi. Se ei tahtonut

nälkäisenä seisoa pakkasessa, kun toiset makasivat. Hän oli pulassa.

-- Koettakaa pitää heitä kurissa. Minä tulen niin pian kuin ehdin,

vastasi Johansson katkeralla, väsyneellä äänellä.

Mutta silloin syöksyi Aune rouva miltei hänen kaulaansa. Kiihtyneenä

hän hyväili hänen hartioitaan ja sanoi yhä uudestaan:

-- Sinä et saa lähteä, Pekka! Minä en päästä sinua! Sinähän olet

sairas väsymyksestä. En päästä sinua, kuuletko, en vaikka mitä

tekisit. Jopa sitten on, elleivät he tule hetkeäkään aikaan ilman

sinua!

-- Älähän, Aune hyvä. Mentävä minun on kuitenkin. Silloin Aune rouva

soitti kiivaasti:

-- Halloo. Onko Blom? Teidän on tultava toimeen ilman Johanssonia.

Hän on liian uupunut. Olette vastuussa hänen elämästään, ellette nyt

jätä häntä rauhaan. Eihän hänkään ole mikään jumala, tottakai voitte

tehdä saman kuin hänkin!

-- -- --

-- No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.

Pekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan

tuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.

-- Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna

valjastaa hevonen.

Aune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.

-- Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä

lähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa

vuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla

varhain.

Ja Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti

sitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi

äänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet

valtaansa.

-- Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.

Taas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille.

Taas palautui hänen mieleensä: "miksi lähdinkään, kun tiesin olevani

uupunut". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti.

Varmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.

-- Kylläpä nyt säälit minua... Kylläpä käteni on heikko... Mutta sinä

et ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle... Mitä osaa näyttelet

elämässäni, Amerikasta saakka... Heikko... Mutta olenko viitannut

sanallakaan, ilmeelläkään!... Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä

rinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!... Jaksan minä puristaakin. (Hän

puristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä

minua... Et päästä minua... (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri

pakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä

sinua... kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka

kuolema! Oi Aune!

Hän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen,

tukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan

rintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli

häntä.

-- Kuinka ihana sinä olet, Aune... Kuinka minä rakastan sinua, kuinka

rakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.

Aune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan

huuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden

kulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen

ahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei

tiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle...

Mutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset

kasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus

uhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän

riuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja

kirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:

-- Antti!

Pekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea

pistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen

kärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia

peräkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi

katsettaan.

Mutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen,

nyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä

nimeä.

-- Antti, Antti, Antti, Antti!

Hän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt.

Eipä hän edes ollut loukkaantunut.

Sitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän

säikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa

ovea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta

avata hän ei uskaltanut.

Hän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu

loisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin

kivettyneenä lumivaippaansa.

Taas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli

sairas tänään... Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju...

Vieläkin hänen huuliensa jälki poltti... Yhtäkkiä Aune rouva tuli

ajatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt

irti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin

syvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi

poskiensa karahtavan punaisiksi.

Kylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli

matolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui

syvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.

Aune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa

toiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän

nukkui raskaasti... Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat

kuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä

kauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä... Kaunis Pekka

oli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat

alas otsalle... Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen

loiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä

hän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi

kuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi

sykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi

ja miettiviksi.

* * * * *

Viidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo

täydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin.

He ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet

kankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman

jälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa,

toiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.

Matkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat

purkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa

täydeltä -- raaka lihakin oli heille kelvannut -- ja käännyttäneet

muonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita

leipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet

pääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta

siinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin

Tölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa

matkaa.

Heidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui

tuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain

majoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan

kinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.

Edellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven

taloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten

Töllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli

otettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset

saivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä.

Heitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat

Töllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä

tulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat

Salmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten

matkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän

reissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli

Töllevissä samoin kuin sairasparakitkin.

Hätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut

suunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat

yösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään

hevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä

pysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli

tulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä

kolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui

sitten juomaan koko loppuyöksi.

Mutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän

oli miehiään.

-- Me tahdomme ruokaa, huusivat pakolaiset.

-- Vastahan ryöstitte kuormat tiellä, vastasi hän.

-- Ei se riitä, siitä saivat vain muutamat.

-- Ruokaa ei ole.

-- Sitten me lähdemme Boris Glebiin.

-- Menkää, siellä ei ole leivän palaa.

-- Mutta me pääsemme Kirkenesiin.

-- Ja mitä luulette sieltä lähtevän? Kolttakosken miehet ovat

ottaneet kaikki. Ja sentään he ovat nälässä, kuten tekin.

Silloin kauhu valtasi pakolaiset ja he vaikenivat.

Mutta Kuusi osoitti heille tyhjiä varastovajoja. Hän löysi neljä

rautakamiinaa eräästä varastosta, hän osoitti miehille lautoja, hän

kannatti heiniä ja teetätti makuulavoja. Savua tuli kyllä vajoihin,

mutta pakkanen ei päässyt puremaan ja miehet olivat tyytyväisiä.

Kunpa vain olisi ollut ruokaa!

Mutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki

Töllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä

sairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.

-- Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he

eivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan

pääjoukosta.

-- Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme

takaisin pakkaseen.

He tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen

heiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä

raivo sai heidät valtaansa.

* * * * *

Kello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki

pihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti

jotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen,

jonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta

jalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun

turkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri

Jäkäläksi.

-- Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään

riensi häntä vastaan.

-- Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.

-- Missä sitten?

-- Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.

-- Ettekö tienneet, että olin tulossa?

-- Emme ollenkaan.

-- Niin, johdot ovat poikki. Kyrön ja Nautsin välillä ei ole ollut

yhteyttä koko myrskyn aikana... Hakekaa Grönberg.

Kun Grönberg vavisten ja tukkihumalassa hoippui konttorihuoneeseen,

istui Jäkälä pöydän takana kasvot kylmästä pöhöttyneinä, tukka

sekaisin ja kiillottomana ja harmaat, terävät silmät sameina ja

verestävinä. Grönberg ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta.

Seurasi tuokio äänettömyyttä. Terävä ryppy kulmainsa välissä Jäkälä

katseli Töllevin varastopäällikköä. Sitten syöksähti tumma puna hänen

poskilleen, nyrkki jysähti pöytään ja hän ärjäisi:

-- Menkää ulos!

Sitten Jäkälä kutsutti luokseen työnjohtajat ja järjestysmiehet.

Neljännestunnin kuluttua pihamaalla parveilevat työläiset huomasivat,

että työnjohtajat riensivät talleihin ja alkoivat valjastaa hevosia.

Hetkistä myöhemmin Jäkälä ilmestyi avopäin kirkkaasti valaistuille

portaille.

-- Pystyyn joka mies! Nyt ne vievät meiltä hevoset, ne perkeleet! Ne

ajavat pois ja jättävät meidät tänne, huusi muuan leveäharteinen,

tavattoman roteva mies.

Silloin Jäkälä alkoi puhua.

-- Siinä on itse pääpiru! sähähti äskeinen mies, ennenkuin hän oli

päässyt alkuunkaan, mutta Jäkälä ei ollut sitä kuulevinaan.

-- Sensijaan että olisitte pysyneet Nautsissa lämpimissä kämpissänne,

te olette syöksyneet tänne kuin mielettömät, alkoi hän selvällä,

mutta erittäin rauhallisella äänellä. -- En ole ikinä nähnyt

epätoverillisempaa joukkoa. Te otitte hevoset ja pelästytitte

toverinne. Nyt on heistä kymmeniä, ellei satoja hautaantunut hankeen.

Te ryöstitte heille lähetetyt muonavarat. Sieltä, missä teitä ei

vaivannut muu kuin alkava nälkä, te raukkamaisesti karkasitte tänne,

jossa ei ole mitään.

Silloin karkasi äskeinen roteva mies portaita ylös ja häristi

valtavaa nyrkkiään insinööri Jäkälän kasvojen edessä.

-- Älä kolita nokkaasi, saatana! Veljeltäni on molemmat jalat polviin

asti jäässä. Se on sinun syytäsi!

Katsahtamattakaan kiihkoilijaan insinööri Jäkälä suuntasi

kämmensyrjällään hänen leukansa alle salaman nopean

djiu-djitsu-lyönnin. Surkeasti uikahtaen mies suistui hankeen ja jäi

liikkumattomana makaamaan, mutta insinööri jatkoi keskeyttämättä,

ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Kehoitan teitä rauhallisesti kuuntelemaan sanojani. Katsokaa

ympärillenne! Niin pian kuin syntyy levottomuutta, alkaa paukkua;

enemmän kuin viisikymmentä pistoolia on suunnattuna teihin.

Synkän näköisinä työläiset vilkuivat ympärilleen ja hätkähtivät.

Kirkkaassa kuutamossa he huomasivat, että järjestysmiesten ketju oli

piirittänyt heidät. Nämä seisoivat liikkumattomina noin viidentoista

tai kahdenkymmenen askeleen päässä, joka taholla, vyötäisiin saakka

lumessa, revolveri kummassakin kädessä.

Insinööri Jäkälä jatkoi:

-- Valjastutan hevosenne. Niillä lähtee osa teistä etsimään tielle

uupuneita tovereita. Toisen osan määrään lumiauran matkaan luomaan

tietä auki Petsamoon. Kolmas osa jää tänne, mutta käy heti levolle,

ainoastaan kamiinan lämmittäjät valvovat. Mutta ennen sitä tutkitaan

kaikkien eväslaukut. Tiedän, että niissä on ruokaa, jonka tänne

tullessanne ryöstitte. Kaikki se ruoka jaetaan niille, jotka nyt heti

lähtevät työhön. Ne, jotka jäävät lepäämään, eivät saa mitään.

Hän oli tarkoituksellisesti kauan aikaa ääneti ja tarkasteli joukkoa

terävin silmin. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei jalan muuttoa. Sitten

hän jatkoi paljoa ystävällisemmin.

-- Ja pysykää aivan levollisina. Jos kärsittekin nyt nälkää, ette

silti saa uupua, muuten olette hukassa. Olen vakuutettu siitä,

että muonalaivat näinä hetkinä saapuvat Petsamoon. Kun lähdin

Rovaniemeltä, olivat ne poikenneet Pohjois-Norjan satamaan odottamaan

myrskyn tyyntymistä. Mutta ennenkuin ruokavarat saadaan tänne

läpi kinosten, tarvitaan tarmoa ja ponnistusta. Vaadin ehdotonta

kuuliaisuutta ja järjestystä ja katson asiakseni ilmoittaa teille,

että tottelemattomuutta ei nyt seuraa rangaistus, vaan luoti.

Jo kello kolmen aikana yöllä oli työt saatu järjestykseen. Silloin

Jäkälä soitti Kolttakoskelle. Insinööri Blom vastasi hänelle.

-- Haluan puhutella insinööri Johanssonia Jäkälä kysyi.

-- Hän ei ole nyt tavattavissa.

-- Miksi ei?

-- Mikä olisi asiana? Kuka kysyy häntä? kuului kärsimättömästi.

-- Insinööri Jäkälä.

-- Herra insinööri, hän on Koskilinnassa, rouvanne luona.

-- Soittakaa hänelle. Kutsukaa hänet pois. Sanokaa, että minä tahdon

puhua hänen kanssaan.

Tuokion kuluttua insinööri Blom soitti uudestaan.

-- Palvelija ilmoitti, että rouva nukkuu, herra insinööri.

-- Entä sitten? Äänettömyys.

-- Entä sitten? toisti Jäkälä.

-- Enhän... tuota, enhän minä voinut kysyä insinööri Johanssonia.

-- Äsh! Voitteko yhdistää täältä suoraan Koskilinnaan?

-- Tuota... se on kyllä erikoisjohto. Olkaa hyvä ja odottakaa, minä

katson... Kyllä, minuutin kuluttua. Insinööri Jäkälä odotti.

-- Nyt on valmis.

-- Halloo! Onko Koskilinna? Mariko se on?... Herättäkää rouva!

-- -- --

-- Sinäkö se olet, Aune?

-- Hyvä Jumala, Antti! Mistä sinä soitat?

-- Töllevistä.

-- Taivas! Sinä olet täällä! Oletko sinä tosiaan täällä? Milloin sinä

olet tullut?

-- Pari tuntia sitten... Kuule, onko Pekka siellä?

-- Pekkako?... Ei, ei hän enää ole. (Ääni kuului kummallisen

epävarmana.)

-- Koska hän lähti?

-- Noin... noin puoli tuntia sitten. Hän oli niin uuvuksissa. Hän

nukahti sohvalle... Milloin tulet tänne?

-- Heti kun ennätän, Aune. Näkemiin.

Insinööri Jäkälä odotti puoli tuntia; sitten hän soitti

Kolttakoskelle.

-- Eikö insinööri Johansson vielä ole tullut?

-- Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On

tuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.

Jäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa.

Vihdoin hän sanoi:

-- Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.

Hän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään

tuijottamaan. "Soitti hevosen", ajatteli hän itsekseen. "Mitä ihmettä

se Aune sitten höpisi hänen lähdöstään."

* * * * *

Mutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven,

horjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää

sydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten?

Miksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?

Hän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään... Hän oli

vain... hän oli vain suudellut Pekan huulia... Kuten veljen. Kun ne

olivat niin kauniit... Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?

Hän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa.

Hän sanoo, että Pekka on vielä täällä... Oi, mutta mitä ajattelee

Antti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys... Antin, joka ei voi

unohtaa mitään... Ei, ei hän voi soittaa... Hyvä Jumala! Kuinka hän

oli tullut valehdelleeksi äsken... unen horteessa, säikähdyksissään?

Kiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni

saliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.

-- Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.

Insinööri Johansson heräsi ja harhaileva katse kiiti ympäri huoneen.

Nähtävästi hän ei ollenkaan tiennyt missä oli.

-- Pekka, Antti kysyy sinua. Hän on Töllevissä. Kuin piiskan iskusta

insinööri Johansson karkasi pystyyn ja riensi suoraa päätä puhelimen

luo.

Mutta Aune rouva ehätti hänen jälkeensä.

-- Et saa soittaa, Pekka! Minä... minä... Voi, minä tulin sanoneeksi

Antille, että olet jo lähtenyt.

Pekka tuijotti häneen kummallisen tylsästi pitkän aikaa. Sitten hän

kuitenkin soitti, Aune rouva tuli aivan kalpeaksi ja vapisi kuin

haavan lehti, mutta ei saanut sanaa suustaan.

-- Halloo! Onko Blom? Heti paikalla hevonen. Hiiliä hännän alle ja

kymmenen ruoskaa!

Kas sehän oli entistä Pekkaa! Aune rouva henkäisi helpotuksesta ja

yritti hymyillä.

-- Minä taisin olla eilen päissäni, Aune, sanoi Pekka syrjään

katsoen. Mutta hänen kasvoillaan oli omituinen häpeän ilme.

-- Väsyksissä sinä olit.

-- Mutta nyt olen kuin uusi mies. Tahdotko, että hyppään ilmavoltin.

Pekka koetti hymyillä kuten ennenkin, mutta kovin se oli väkinäistä.

Keskustelu sujui kuitenkin entiseen rattoisaan tapaan siihen asti

kuin hevonen tuli.

-- Näkemiin, Pekka, Koska tulet?

-- En koskaan enää, vastasi Johansson nauraen, mutta hänen naurunsa

oli kuin nyyhkytys.

-- Tietysti jo tänään. Tai viimeistään huomenna, Antin kanssa.

-- En koskaan enää, toisti Johansson, ravistaen moneen kertaan

päätään, katsomatta Aune rouvaa silmiin. Sitten hän kääntyi nopeasti

ja painalsi juoksujalkaa rekeen.

Kun Johansson oli ehtinyt Kolttakoskelle, soitti hän heti Jäkälälle.

-- Naisissako sinä näihin aikoihin? kuului pistävä kysymys.

Johansson loukkaantui tavattomasti; veri syöksyt hänen kasvoilleen.

-- Rouvasi luona, joka oli yksin koko myrskyn ajan, vastasi hän

arvokkaasti.

-- Saman tekevää. Äänettömyys.

-- Kuulehan. Myrsky lakkasi kello kuusi eilen illalla. Nyt on kello

puoli viisi. Ainakin kymmenen tuntia olet antanut mennä hukkaan.

-- Kuinka niin?

-- Onhan sinulla toinen pyöröaura? Kivimäellä on toinen.

-- Niin on.

-- No niin. Miksi et herran nimessä pannut sitä eilen heti

liikkeelle? Ainakin tänne Tölleviin asti olisi linja nyt auki. Vai

onko sinulla kenties ruokaa siellä?

Johansson tunsi ja tunnusti, kuinka oikeassa Jäkälä taaskin oli. Hän

kirosi itsekseen eilistä väsymystään, huolimattomuuttaan, ja vaikeni.

-- Siis aura heti radalle! Lapiomiehiä mukaan, muuten ei sekään

selviydy leikkauksista. Ja seuraat itse mukana, minä saatan väsyä,

kun olen ollut ulkona koko myrskyn ajan. Ja nyt tarvitaan miestä

täällä, eikä siellä.

Johanssonin teki mieli sanoa, ettei hänkään ollut aikaansa nukkuen

tuhlannut. "Itse olet maannut turkeissasi koko ajan", välähti hänen

mieleensä. Mutta samalla hän tajusi, että väärin se oli: ei siinä

ilmassa nukuttu.

Hän ei ennättänyt vastata mitään, kun Jäkälä soitti kiinni.

-- -- --

Mutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä

kohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai

oliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se

on vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan

käyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.

Juuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista

sekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla

voinut päästä mihinkään. "Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin

kallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat", oli hän sanonut. Ja niin

oli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka

"hengenahdistuksen" takia -- käyttääksemme kuljettajain kieltä -- jo

kuukausia sitten oli jätetty syrjään.

Ja hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.

-- Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän

käskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka

liikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen

viivan, sallitun paineen rajan.)

Itse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle

pyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja

tuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla,

heittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.

Mutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli

hautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien

sylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka

pätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe,

etsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit

pihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä,

maatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja

lämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta

kohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.

Kun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän

tiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen

vasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään

naarmua ei hänen ihossaan ollut.

* * * * *

Kirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi

Tölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.

-- Blom, kuulitteko sitä?

-- Kyllä kuulin.

-- Oliko kenttäpuhelin auran matkassa?

-- Oli kyllä.

-- Mutta kukaan ei ilmoita mitään. Siellä ei nyt ole asiat oikein...

Kuulkaa, ottakaa heti kaikki dresinat ja ajakaa auran luo.

Älkääkä unohtako filttejä, peitteitä, sairaspaareja. Lääkäri ja

sairaanhoitajia mukaan. Täältä käsin yritetään minkä ennätetään.

-- Jos vain saisin miehet liikkeelle, he ovat kaikki lakossa.

-- Älkää joutavoiko! Kuka nyt olisi lakossa! Onhan teillä aseet,

käyttäkää niitä. Asiat ovat nyt sillä mallilla.

Töllevin siipiaura, joka ponnisteli paraikaa Petsamoa kohti,

komennettiin heti takaisin ja suunnattiin Kolttakoskelle. Mutta

koviksi pakkautuneet kinokset hidastuttivat pahasti sen kulkua.

Nälkäiset miehet ponnistelivat niin, että hiki pisartui heidän

otsalleen pakkasesta huolimatta, ja Jäkälä kulki kaikkialla

kiihoittaen, neuvoen, rohkaisten, haukkuen. Minne tahansa hänen

vakavat askeleensa suuntautuivat, siellä näytti uutta voimaa

suihkivan miesten suoniin ja lapiot heiluivat uudella nopeudella.

Kun vihdoin päästiin Johanssonin pyöröauran luo, seisoi se

tyhjänä kuin outo kummitus; Blom oli jo ennättänyt viedä kaikki

haavoittuneet. Yliluonnollisilla ponnistuksilla särkyneet veturit

siirrettiin syrjään. Sitten kytkettiin pyöröaura veturiin ja vietiin

Tölleviin. Blom soitti.

-- Onko paljon kuolleita? kysyi Jäkälä.

-- Neljätoista miestä. Mutta on paljon sellaisia, joilta on katkennut

jäseniä tai jotka ovat saaneet ruhjevammoja. Kaikkein eniten on

pakkanen tehnyt tuhoa.

-- Entäs insinööri Johansson?

-- Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa.

Pahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.

-- -- --

Kymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin

jättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät

lumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien

korkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli

insinööri Kivimäen pyöröaura.

Tanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin

koska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.

-- Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin

matkassa?

-- Tuota... Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei

osoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.

-- Miksi niin?

-- Tuota... kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se

herättäisi ennenaikaista toivoa.

Jäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen

neliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.

-- Mutta jos nyt laivat tulevat! Lähetetäänkö Petsamosta heti muonaa?

-- Juna seisoo valmiina asemalla, lastausta vailla. Otin varastosta

ne kaksikymmentä kenttäkeittiötä, jotka siellä olivat ja sijoitin

avovaunuihin.

-- Minkätähden?

-- Ajattelin, tuota, jotta ruokaa kait sitä pitäisi heti olla. Käskin

matkalla keittämään valmiiksi sopivaa lientä. Se kun kylmä ruoka

olisi liian raakaa nälkäiselle vatsalle.

Jäkälän kirkkaista silmistä loisti eräänlainen hillitty ihailu.

-- Se on suomalaisen työtä, sanoi hän vaatimattomasti.

Mutta nuo yksinkertaiset sanat kiertelivät kuukausimääriä työmiesten

suussa ja niistä tuli sananparsi. Se oli ainoa tunnustus, minkä

Jäkälän oli kuultu koskaan antavan.

Kivimäen pyöröaura suunnattiin Nautsia kohti vereksillä lapiomiehillä

varustettuna.

Kello seitsemän illalla, myrskyn oltua kaksikymmentäviisi tuntia

tauoksissa, soitettiin Petsamosta, että muonalaivat olivat

onnellisesti saapuneet satamaan.

Kello kymmenen aikana särpivät Töllevin miehet ahnaasti lämmintä,

virkistävää lientä, jota Kivimäen kokit olivat matkalla keittäneet.

Tunnin päästä alkoi ruuan jako Kolttakoskella ja aamuyöstä Nautsissa.

Lumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.

* * * * *

Reki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä

vaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat

turvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena

Jäkälä talutti häntä portaita ylös.

Muuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.

-- Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.

-- Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.

-- Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.

-- Tietysti, herra insinööri.

Hoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen,

vaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi

hengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.

-- Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.

-- Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.

Aune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan

hehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.

Hellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä

heräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat

tavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän

luomensa jälleen umpeen.

-- Sinäkö se olet, Aune?... Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin

kuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän

aikaa aivan hiljaista.

-- En koskaan enää, sanoinhan sen... En koskaan enää, kuului pitkän

ajan perästä, vieläkin hiljemmin.

Kyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.

Taas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti

kirkastavan hänen kasvonsa.

-- Kuinka olen rakastanut sinua... koko elämäni... Sinua ainoata...

Jospa sen tietäisit!

Mutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli

esille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:

-- Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle

kuplettilauluina.

Taas kesti tuokion äänettömyyttä.

-- Aune... Niin, sinähän se olet... Oi, etkö suutele minua?... Etkö

suutele minua?... Niinkuin silloin... eilen... vai koska se oli? Etkö

sano minulle jäähyväisiä?...

Vaistomaisesti, silmät kyynelissä, kuolon kalpeana kasvoiltaan ja

viiltävän tuskan vallassa Aune rouva vilkaisi mieheensä. Tämä seisoi

muuriin nojaten, liikkumattomana, katse syrjään luotuna, tuhkan

harmaana. Silloin Aune rouva horjahti ääntä päästämättä pyörtyneenä

lattialle.

Taas tuli näkyviin Jäkälän tavaton itsehillintä ja nopea ajatuskyky.

Hän ei rientänyt auttamaan vaimoaan, vaan sensijaan pysyi aivan

liikkumattomana. Uuniin nojaten hän seisoi vavahtelevin jäsenin,

hien pisartuessa valjulle otsalle. Hän näki sairaan vapisevan

käden hapuilevan soittokelloa. Hän ajatteli vaimoaan, mutta vielä

enemmän hän ajatteli ystäväänsä, monivuotista työtoveriaan, joka nyt

taisteli viimeisiään ja jolle hän ei millään ehdolla tahtonut näyttää

läsnäoloaan.

Vihdoinkin tuli sisar, joka säikähtyneenä huomasi ensin pyörtyneen

rouvan lattialla, sitten kalpean miehen huulille kohoavan sormen.

Vasta kun sairas varmasti oli nukkunut, hiipi Jäkälä hiljaa pois.

Kello neljän aikana seuraavana aamuna insinööri Johansson oli kuollut.