Koskilinna, insinööri Jäkälän huvilarakennus, sijaitsi
Paatsjokivarressa, Jäniskosken rannalla, noin 7 kilometrin päässä
varsinaiselta kaivosalueelta. Se oli todellakin viihdyttävä, mukavat
huoneet suljettuina aistikkaan ulkokuoren sisään, ja paikka, jossa
se sijaitsi, oli luonnonihana. Kolttakoskelta, voimalaitoksen luota,
missä insinööri Johanssonilla oli asunto, oli rakennettu erinomainen
tie huvilalle, ja rouvan käytettävänä oli pieni auto.
Niin kauan kuin Jäkälä oli viipynyt pohjoisessa, oli täällä
ollut erittäin hauskaa. Jäkälä tosin möyri yhtenään kaivoksella
tarkastamassa porauksia, ja yökaudet he saattoivat Pekka Johanssonin
kanssa istua hapoilta käryävässä huoneessa tutkimassa malminpalasia,
vertaamassa, kokeilemassa, arvioimassa, ja he saivat toisinaan
Aune-rouvankin innostumaan. Hän oli selvillä ammattiasioista kuin
tiedemies ainakin, hän tiesi, että suomalainen malmi, magnetiitti,
jota ennen oli luultu niin köyhäksi, oli syvemmällä rikasta,
rikkaampaa kuin Norjan 35-37 prosenttinen, melkein yhtä rikasta
kuin Ruotsin kuuluisilla rauta-alueilla. Tosinaan hän taas kuuli
Pekan noituvan ja sadattelevan, kun monen päivän etsintä oli tuonut
esille harmaakivensekaista köyhää "moskaa", joka oli moneen kertaan
puhdistettava, ennenkuin sen saattoi työntää masuuniin.
Mutta toisinaan ottivat insinöörit hänet mukaansa, kun he lähtivät
linjoille. He voitelivat hänet pikiöljyllä, upottivat sääskenhuppuun
ja nauroivat, kun hän taisteli ja tuskaili sääskien käsissä, tai
valitti pikiöljyn vastenmielistä hajua. Siellä heiluivat kuokat
ja lapiot, hietavaunut kitisivät, nostojuntat jymähtelivät, ja
hehkuvan auringon paahteessa jännittyivät puolialastomain miesten
käsivarsi-lihakset sitkeinä ja kovina kuin teräsjouset. Kaikki nämä
raa'at miehet tuntuivat saavan kuin tulta suoniinsa, kun he näkivät
Jäkälän. Heidän toimintansa kiihtyi, heidän puheensa lakkasi ja kun
he kuulivat hänen äänensä, jonka kovaa sointua Aune rouva ihmetteli,
niin he näyttivät vavahtavan.
Suurella leikkauksella hän kuuli Antin kiroilevan poraajille.
Vesiperäisillä mailla hän laitatti salaojia ratavallin alle ja huusi
kuin mieletön nähdessään miesten jättävän suuria kiviä valliin,
hiekan alle. Ja samassa hän saattoi kääntyä vaimoonsa päin ja
huomauttaa hiljaisella, ystävällisellä tavallaan:
"Katsos, Aune, ne laajenevat pakkasessa ja koko ratavalli kopristuu
ja kohoaa, kuten maantie roudan aikana."
Ja työmiesten oudosti välkkyvissä silmissä Aune rouva toisinaan
huomasi ilmeen, joka teki hänet levottomaksi ja miltei puistatti
häntä. Niistä silmistä kiilui erämaan yksinäisyys ja villiys, mutta
myöskin jotakin muuta, ikäänkuin hivuttavaa nälkää.
Toisinaan hän sai nähdä mitä ihanimpia seutuja, varsinkin
etelässä, Paatsjokivarressa, missä Galgamoaivi ja Kaskamoaivi
kohosivat kirkkaiden vuorijärvien partailta ja synkän äänettöminä,
sumuhuntujen, väriloistoisten rusojen tai pilvien verhoamina
vallitsivat erämaan nukkuvaa maailmaa.
Mutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä
vähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson
kyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni,
että unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune
rouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka
asukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa
kaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä
öinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa,
itkuun kuin koulutyttö.
* * * * *
Mutta nyt oli Antti tulossa.
Puhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja
arveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin
tullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.
Muutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan,
hypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa
tuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata,
aaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun
hän ojensi rouvalle kätensä.
-- Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on
painanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.
-- Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.
-- Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.
Insinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan
Töllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat
he rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli
määrä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he
lähtivät sinne.
Maja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa
oli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja
pöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset
taloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka
keltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni,
istui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua.
Penkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen
tyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti
silmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät
käsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui
lappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin
ensimmäinen rakastaja:
Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa
vienosti helteen jälkeen.
Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta
ja meri myrskyä mi myllertääpi
sen olemukset pohjaan asti...
-- Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään.
Lappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan
vastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys,
jonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei
täysin ymmärtänyt.
Sitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista
venettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken
saareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita
täynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi
voimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien
jäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä.
Sitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin --
kunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien
huomion.
-- Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista,
huusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut
syöksyä veteen.
-- Kaunistako?... Se kesti niin kauan... Männikkökoskeen tulisi vasta
hyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.
Hän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan
kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.
-- Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän
Johanssonilta.
Silloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi
miehensä rintaa vasten:
-- Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne
huomenna.
Hän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti
ja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan
luotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan
juolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään;
hänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan,
että oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.
-- Ajattelin vain käväistä siellä. Mutta mennään vaan kotiin,
ehdinpähän sittemmin.
Aune rouva kyllä tiesi nuo "käväisemiset"; ne kestivät toisinaan pari
kolme vuorokautta. Hän huokasi helpotuksesta ja vaikeni.
* * * * *
Antti sanoi nyt tulleensa kesälomalle.
Mutta mikään loma se ei ollut. Hän pysyi kyllä viikon ajan
Koskilinnassa, mutta istui alinomaa työnsä ääressä, kirjoitti
kirjeitä, lähetti telefonogrammeja, tai viipyi kaivoksella insinööri
Johanssonin seurassa. Viikon kuluttua hän lähti Petsamon vuonolle ja
otti kuin ottikin rouvansa mukaan.
Petsamossa kiintyi huomio heti uuteen asemaan, joka oli miltei
valmis, sinne tänne risteilevine kuparijohtoineen, pylväsmetsineen,
loistavine valkoisine isolaattoreineen. Satamaa laitettiin kokonaan
uuteen kuntoon. Ja töitä johti neliskulmainen, rokonarpinen Kivimäki,
jota saattoi luulla mykäksi, siksi harvoin hän sanoi mitään. Mutta
työmiehet, he näyttivät ymmärtävän hänen tarkoituksensa sanoittakin.
Kaikkialla näkyi suuria varastovajoja, joissa oli koneita,
rakennustarpeita, kuparilankaa, ruokavaroja. Ja vuonon rannalla
saattoi jo nyt havaita tulevan satamakaupungin alun. Siellä vilisi
kansaa satalukuisena; oli kauppiaita, työmiehiä, kalastajia,
keinottelijoita, jos jotakin.
Petsamon maaherra kunnioitti insinööri Jäkälää kutsumalla hänet
ja Aune rouvan vieraisille. Jäkälä meni, söi aterian, vastaili
uteliaihin kysymyksiin vältellen, sitten hänellä oli kiire Kivimäen
kanssa linjoille. Mutta maaherratar ja Aune rouva kiintyivät ensi
näkemältä toisiinsa; olivathan he molemmat naisia, jotka miesten
toimiala oli yhtäkkiä syössyt Lapin erämaihin ja joille kummallekaan
ikävä ei ollut vierasta.
He tekivät maaherran seurassa moottorimatkan Heinäsaariin, joiden
ihmeelliset kaislarannat olivat maan kuulut. Siellä oli lintuja joka
suunnalla, joka ikisessä paikassa, haahkoja, räiskiä, merimetsoja,
sorsia, alleja. Ja maa oli keltaisenaan muuraimia, suuria, erikoisen
herkullisia. Ja maaherra selitti heille, mikä rikkaus piili saarilla,
kunhan ennätettiin lainsäädännöllistä tietä estää lintujen mieletön
surmaaminen.
Antti viipyi Petsamossa kaksi viikkoa. Sitten palasi hän
Koskilinnaan, työskenteli siellä jonkun aikaa ja lähti jälleen
etelään.