Tulvaveden aikana yhtiön laivat kuljettivat lakkaamatta tavaraa
Kemijokea pitkin.
Milloin oli lastina pienempiä profiilirautoja johtopylväitä varten,
milloin kuparilankaa ja suuria korkeajännitysisolaattoreita.
Sitten vietiin ensimmäinen valmistunut turpiini, jonka valtavaa
johtopyörää, omituisesti taivutettuja siipiä ja hirmuisen suuria
imuputken osia yleisö ihmetteli. Sitten seurasi öljykatkaisijoita,
transformaattoreja, valtavia yksivaihe-generaattoreja, kojetauluja,
joiden marmori välähteli, mittauskojeita, reostaatteja, jos jotakin.
Sitten alkoivat laivat kuljettaa maanviljelyskoneita, oja-auroja,
suunnattoman painavia suojyriä, äkeitä, leikkuukoneita ja kokonaisia
vuoria teräsköyttä.
Sillävälin valmistui Rovaniemen silta. Sen kaaret pingottuivat
komeina ja odottamattoman sirotekoisina. Vesi solisi hiljaa sen
kivestä ja betonista tehtyä keskustukea vasten.
* * * * *
J. V. Laakso vilkaisi sikarinsa takaa puolittain äkäisesti ovelle,
jota hänen mielestään koputettiin sikamaisen rohkeasti.
-- Jaa, esille vaan! hän huudahti. Hän oli muuten paitahihasillaan,
kaulus auki ja puhkui siitä huolimatta kuin veturi.
Mutta kovasti hän ällistyi, kun Jäkälä astui sisään. Ketterästi kuin
koulupoika hän hypähti tuoliltaan, ojensi jo pöydän luona kätensä ja
riensi tulijaa vastaan.
-- Terve! Joko sinä nyt olet täällä? En minä jaksanut seista rannalla
laivaa odottamassa, ilmankin sulaa tähän helteeseen.
-- Tyhjää. Mutta kylläpä täällä jo alkaa olla komean näköistä.
Voima-asema on sentään luonnossa kokonaan toista kuin paperilla.
-- Tahdotko suuhusi jotakin, ruokaa, juomaa, sikarin?
-- En.
-- No sitten mennään.
Siinä seisoi Pirttikosken voima-asema tosiaankin, mahtavana,
uutena, komeana. Se oli siihen ilmestynyt kuin taivaasta pudonneena
lyhyemmässä ajassa kuin rakentajat olivat itsekään toivoneet. Sen
tulevasta neljästä turpiinista ei tosin ollut muuta kuin yksi
paikoillaan, eikä sekään voinut kehittää kuin 8000 hevosvoimaa.
Patolaitteet eivät näet vielä läheskään olleet valmiit, tämä turpiini
kävi yksinomaan Pirttikosken voimalla ja se oli aivan väliaikaisesti
sijoitettu.
-- Kuinka kauan sinä eilen käytit tätä? kysyi Jäkälä heidän
astuessaan suureen generaattorihuoneeseen.
-- Noin nelisen tuntia... Pesonen, hoi! Pesonen!
-- Täällä, herra tirehtööri.
-- Ann' hurrata:
Kuului, kun vesi kohisten syöksyi turpiiniin. Öljykatkaisija
suljettiin, faasilamput syttyivät, ampére- ja volttimittarien
viisarit värähtelivät, generaattorit surisivat ja suuri
transformaattori ulvoi. Jäkälä tarkasteli generaattorin harjoja,
jotka kipinöivät hiukan, ja huusi jotakin Laaksolle, joka seisoi
kojetaulun ääressä. Sitten he menivät akkumulaattorihuoneeseen,
korkeajännityskoppiin, he tarkastivat juurta jaksain koko laitoksen.
-- Niin se pörisee kuin mamma-vainaan rukki, sanoi Laakso, pyyhkien
ainaista sikarin-mustaa riippuvasta alahuulestaan.
He jättivät aseman ja menivät korjauspajaan, valimoon,
puusepänverstaaseen. Lamput paloivat kaikkialla ja he koettelivat
sorvien, höyläkoneitten, sirkkelisahain ja porakoneitten toimintaa.
Sitten he tarkastivat rakenteilla olevan meijerin, loivat pikaisen
silmäyksen sivummalla sijaitsevaan navetta- ja tallirakennukseen,
tervehtivät kirjanpitäjiä ja konttoristeja, kävivät heidän uusissa
ajanmukaisissa asunnoissaan ja nyökyttelivät tuhansille työmiehille,
jotka kunnioittaen nostelivat hattujaan.
Sitten heille tuotiin ratsut. Uskomattomalla keveydellä ihravatsainen
Laakso hypähti selkään.
-- Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti
Jäkälä.
-- Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.
He tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin,
mutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson
hirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet
kyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa
varassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta
toiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin
alkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti
kiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä
kulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata
kauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia
kantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden
rikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä,
aina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat
heinäkuun auringon alla.
J. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja
ärjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää
heidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui
vain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne,
mihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli
Jäkälälle jotakin näytettävää.
-- Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi
Jäkälä. -- Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista
haukkumista.
-- Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen
oikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.
Mutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä
maalla. _The gopher plow_, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton
koukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan
teräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan
halkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan.
Taltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki
teräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän
torven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven
olemassaolon vain naarmumainen viillos.
-- Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.
Lapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri
Jäkälä kumartui katsomaan ojaa.
-- Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan.
Luuletko sen kestävän kauan?
-- Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki.
Mutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen
kilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.
Ja yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui
ohjauspyörään.
-- Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin
kemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!
Silloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja
Laakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan,
seuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.
Jäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka
etäämpänä vaelsi laitumella.
* * * * *
Viljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä.
Kaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja
kiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä
sementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula,
nuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla
oli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.
Mutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei
kiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja
pahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän
insinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät,
kuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän
etupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan
ymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen
alahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan,
mulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän
sähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:
-- Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!
Silloin Jäkälän silmät räiskähtivät.
-- Herra, puhun yhtiön ylijohtajana, enkä siedä vastustusta.
Laakson iloiset silmät rävähtivät pari kertaa, huuli valahti vieläkin
alemmas ja vaieten hän katsoi maahan.
-- Korjatkaa virheet ensi kerraksi. Ei hutilustyötä, muistakaa se.
Hyvästi, sanoi Jäkälä Perttulalle, joka kumarsi syvään ja niin
sydämeensä saakka pahoillaan, että se selvästi kuvastui hänen
kasvoistaan.
Laakso oli ääneti koko paluumatkan, kunnes Jäkälä huomautti:
-- Pidä silmällä patoa. Perttula on terävä, mutta liian
hyvänahkainen. Urakkamiehet pettävät häntä.
* * * * *
Jäkälä palasi ratalinjaa pitkin Rovaniemelle. Kemijärven puoleinen
pääkin oli jo aukaistu ja ojitettu, mutta valmis rata alkoi vasta
noin puolen matkan paikkeilla.
Siellä toimi vimmatulla vauhdilla Bycurus hiekankauhomiskone. Ryskyen
se käänsi jättiläiskäsivartensa, laski ahnaan, teräshampaisen kitansa
hiekkaan, kahmaisi sen täyteen, nousi puhkuen ja kitisten ja tyhjensi
sen hiekkavaunuun. --
Täällä olivat myöskin johtopylväät jo pystyssä. Ne seisoivat 80
metrin päässä toisistaan, vuorotellen tien keskiviivan kummallakin
puolella. Niiden välille oli pingotettu kireä kannatusköysi, johon
varsinainen kontaktilanka oli kiinnitetty piipronssi-kannattimilla.
Valkeat, lähes puolen metrin korkuiset porsliinieristäjät säihkyivät
kauniisti auringon helteisessä valossa.
Työmiehiä hääräili täälläkin kuin muurahaisia ja johtajien huudot
kajahtelivat vaaroista. Tuolla vedettiin hiekkaa, tuolla purettiin
impregnoituja ratapölkkyjä, täällä kiinnitettiin korkeita,
omituisenmallisia kiskoja peräkkäin, niin että keskellä rataa näytti
kulkevan kuin metallivirta.
Insinööri Jäkälä otti dresinan. Se oli epävakainen,
räjähdysmoottorilla käypä laitos, jonka gyroskooppihyrrät vonkuivat
ilkeästi, eivätkä kuitenkaan näyttäneet takaavan laitokselle varmaa
tasapainotilaa. Mutta Jäkälä istui itse ohjaajan paikalle. Kun kone
lähti liikkeelle, avasi hän venttiilihanat selkosen selälleen.
Vaistomaisesti kuljettajapoika tarttui istuimeensa, kun vauhti
kasvamistaan kasvoi.
-- Täydessä vauhdissa se ei heilahtele niin pahasti, huomautti Jäkälä
hänelle, avaten takkinsa vilpoiselle tuulelle.