Kesällä työt järjestettiin kolmeen vuoroon ja työväkeä lisättiin yhä
ja yhä.
Mutta kaikkialle kerääntyi kuin taikavoimasta A. Liirin onttoja
sementtilevyjä, joita yhtiön laivat kuljettivat Amerikasta
Petsamoon ja Kemiin. Niitä ladottiin vaunuihin kuin kivilaattoja,
ne olivat keveitä ja käytännöllisiä. Tuossa tuokiossa pantiin
niistä työväenasunnot kasaan ja nämä asunnot olivat hyviä, helposti
puhdistettavia ja hauskan näköisiä. Sitäpaitsi niitä voitiin
mukavasti siirtää.
Työmiesten elämä oli järjestetty sotilaalliseen tapaan. Yhtiö piti
huolen heidän ruuastaan, hankki keittiöt, kenttäkeittiöt, kokit, osti
vuoteet, sänkyvaatteet, yleensä kaikki, mitä välttämättä tarvittiin.
Mutta samalla se vaati ankaraa puhtautta ja järjestystä. Oli
palkatuita järjestysmiehiä, jotka eivät tehneet muuta kuin kulkivat
työväen asunnoissa katsomassa, olivatko kaikki paikat asianmukaisessa
kunnossa. Huolimattomia sakotettiin ankarasti ja sakkorahat
lankesivat sairasapukassan hyväksi. Oli selvää, ettei yhtiö sallinut
työmiestensä tuoda lapsiaan ja vaimojaan näihin asuntoihin. Asunnot
eivät olleet siten laaditutkaan, että se olisi ollut mahdollista. Ne
muistuttivat parakkeja, joissa asui kymmenkunta työmiestä kussakin,
toisissa enemmänkin.
Kemijärvelle, Petsamoon, Kolttakoskelle ja Töllevin varastopaikalle
syntyi näistä asunnoista kokonaisia kyliä, milteipä kaupunkeja.
Niissä oli erinomaisesti järjestetyt sidehuoneet ja sairaalat,
saunat, kirjastot ja lukusalit. Sunnuntaisin yhtiön palkkaamat
luennoitsijat pitivät esitelmiä, mutta ne eivät puhuneet
puolueasioista, eivätkä ihanteista, vaan pelkästään käytännöllistä
elämää ja ammattityötä koskevista seikoista. Pakollisissa
iltakouluissa, joihin vapaavuorossa olevien oli mentävä, opetettiin
laskentoa, kirjoitusta ja ammattiaineita.
Pohjois-Suomen lentojätkät kiroilivat ja ravistelivat takkuisia
päitään. Mutta yhtiön järjestysmiehet, jotka kulkivat kaksi
revolveria vyöllä joka paikassa, ottivat heiltä kortit pois ja
panivat heidät paikkaamaan takkejaan ja housujaan. Järjestys oli niin
ankara, etteivät miehet saaneet ruokaa, ennenkuin olivat erityiselle
valvojalle näyttäneet, että kädet olivat puhtaat.
Ja työväkeä yhä vain lisättiin.
* * * * *
Työhuoneessaan Rovaniemellä istui insinööri Jäkälä aamusta iltaan,
melkeinpä yötkin, alituisessa touhussa. Hänen silmänsä olivat yhtä
kirkkaat kuin ennenkin, hänen poskillaan oli usein kuumeen punaa,
mutta hän ei väsynyt koskaan, eikä hän näyttänyt kiihtyvän koskaan.
Yhtämittaa tuli sähkösanomia, yhtämittaa pärisi puhelin, mutta
hänen hermonsa kestivät hyvin, eipä hän näyttänyt edes erityisemmin
kiirehtivän.
Nyt tuli Aune rouva hänen työhuoneeseensa. Rouva ei sanonut mitään,
ei koettanutkaan puhutella työn yli kumartunutta miestään, otti vain
hellävaroen, mutta varmasti kynän hänen kädestään, nosti käsivarresta
hänet seisomaan ja sanoi:
-- Aamiainen on pöydässä, Antti.
Oli koomillista nähdä, kuinka insinööri ensin, niin kauan kuin hänen
ajatuksensa olivat työssä kiinni, vaistomaisesti koetti taistella
häntä vastaan. Hänen kulmansa rypistyivät hieman ja eräänlainen
kärsimättömyyden ilme levisi hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän
vilkaisi vaimoonsa ja alistui heti kuin lapsi.
Tällä kertaa ei rouvalla kuitenkaan ollut onnea. Juuri kun hän oli
saamassa miehensä ulos ovesta, ilmaantui lähettipoika toiselle ovelle
ja ilmoitti, että kolme herraa tahtoi tavata insinööriä.
-- Keitä he ovat? kysyi Jäkälä.
-- Työnantajien edustajia Oulusta.
-- Pyydä heitä sisään.
-- Mutta ruoka ensin, Antti! Voivathan he odottaa.
-- Ei. En voi antaa heidän odottaa. Tulen aivan heti, Aune. En luule,
että heillä on paljoa sanomista.
Silloin Aune rouva tiesi, että oli joutunut alakynteen, eikä
yrittänytkään horjuttaa miehensä päätöstä.
Mutta työnantajien edustajat esittivät asian, joka ei suinkaan ollut
vähäinen. Se oli kokonainen syyte- ja valituskirjelmä.
Oliko Petsamo Oy. ollenkaan selvillä siitä, että se oli
tukehuttamaisillaan koko Pohjois-Suomen teollisuuden? Ei tarvinnut
muuta kuin tarkastaa esim. puuteollisuutta. Yhtiön ratasuunnitelma
oli ensinnäkin kohottanut metsien hinnat kuulumattomiin maan
pohjoisilla seuduilla. Yhtiön käyttämä suunnaton työntekijäin määrä
sai aikaan puutteen työväestä. Mutta ei siinä kyllin. Ilman pakkoa
yhtiö oli ruvennut maksamaan niin hyviä palkkoja, että se oli saattaa
työnantajat epätoivoon. Samanlaisia, vieläpä parempia palkkoja
vaadittiin nyt heiltä. Työväestö muutti pois heidän palveluksestaan,
se ei enää ollut tyytyväinen asunto-oloihinsa, se vaati niin
suurisuuntaisia ruokailu-, puku- ja pesuhuoneita, ettei sellaisia
voitu laittaa. Ja aina se viittasi esimerkillisesti Oy. Petsamoon,
joka kuitenkin työskenteli korvessa. Mutta se ei ottanut huomioon,
ettei heillä, työnantajilla, ollut Oy. Petsamon miljaardeja.
-- Mihin oikeastaan tahdotte tulla? kysyi insinööri Jäkälä lyhyesti.
-- Tahdomme osoittaa, että yhtiönne, joka väittää toimivansa maan
etuja silmälläpitäen, kuitenkin tappaa pienemmät teollisuuden
harjoittajat aito trustimaisella tavalla.
-- Tarkoitatteko siis, että yhtiön olisi lopetettava rakennustyönsä?
-- Emme suinkaan! Ei tietenkään! Mutta yhtiö voisi palkkaukseen
nähden noudattaa meidän taksaamme. Ja yhtiö voisi jättää kokeilematta
sen nähdäksemme kommunistisen työjärjestelmän, jonka se nyt on
omaksunut suunnattomaksi tappioksi itselleen ja meidän tuhoksemme. Se
ei kuitenkaan muuta vaikuta kuin tyytymättömyyttä työväen luokassa.
-- Onko vielä jotakin? kysyi insinööri jäätävän kylmästi.
Silloin vieraat vaikenivat ja syntyi hiljaisuus.
-- Luulen tuntevani yhtiöittenne aseman, alkoi Jäkälä. Viimeisten
vuosien aikana ne ovat lisänneet osakepääomaansa miljoonilla ja
perustaneet miljoonia käsittäviä vararahastoja. Siitä huolimatta
on osakkaille jaettu niin suuria voitto-osuuksia, että se ei
julkisuudessa ole käynyt muuten laatuun kuin lisä-osakkeita
lahjoittamalla. Oy. Petsamon työt saattavat mahdollisesti aiheuttaa
sen, että vararahastoja ei niin suunnattomasti nyt kartuteta ja
että voitto-osuudet pienenevät. Mutta vasta kun tilikirjoillanne
todistatte kärsineenne tappioita, vasta silloin panen painoa
sanoillenne. Petsamo-yhtiö, rakentaessaan Petsamon radan, ei tarkoita
ainoastaan tehdä palvelusta isänmaalle ja avata teille tietä uusien
voittojen saamiseksi, vaan se tahtoo samalla osoittaa, miten työtä on
tehtävä ja työväkeä kohdeltava, jotta se kommunistinen kummitus, jota
näytätte pelkäävän, katoaisi työväestön keskuudesta.
Ja lopuksi huomautti hän ivallisesti:
-- Yhtiön työ on tilapäinen, se kestää vain vähän aikaa. Jos se
nyt pienentää voittojanne, niin käyttäkää vararahastojanne, sitä
vartenhan ne ovat olemassa. Kun rata on valmis ja rakennustyöväestö
vapautuu, silloin syntyy työn puutetta. Ottakaa silloin takaisin niin
monikertaisesti kuin omatuntonne oikeaksi harkitsee.
* * * * *
Rouva Jäkälän kasvoille levisi valo ja hänen siniset silmänsä ihan
tuhlasivat säteitä kun Antti astui huoneeseen.
-- Pianpa sinä tulitkin.
Jäkälä katsoi tutkivasti vaimoonsa.
-- Joko sinä ehdit pahastua minuun?
-- En tällä kertaa. Mutta tiedä se, ettei käy laatuun tuolla
tavoin syödä sanaansa. Niin. Sinä olet antanut minulle
ylivallan ruoka-asioissa ja minä tahdon sen säilyttää. Sinun on
yksinkertaisesti tultava silloin kun noudan sinut, enkä minä hyväksy
sellaisia verukkeita kuin tänään. Kun en voi sille mitään, että
työskentelet itsesi kuoliaaksi, niin ainakin pidän huolen siitä,
että syöt säännöllisesti, etkä unohda sitä. En tahdo nähdä sinun
huonontuvan.
-- Minäpä pelkään, Aune, että syöttäisit minut kuoliaaksi. Mutta
itsesi sinä lyöt laimin. Sinä olet laihtunut Rovaniemellä.
Rouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin.
Niiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti
hän koetti näyttää tyytyväiseltä.
-- Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä
sellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.
Aune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä
Antti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin
harvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja
pani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.
-- Ikäväkö?... Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon
työmiehiä ja aina melua... Mutta vähäisen vaan, Antti.
-- Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?
Säikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan
kalpenivat.
-- Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?
Aune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus
hänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein
hohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties
vuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen
ihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja
jollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:
-- Mitä sinä naurat?... Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.
Mutta Antin silmissä säteili yhä nauru.
-- Tiedätkö, Pekka Johansson on tullut.
-- Amerikasta?
-- Niin, Amerikasta tietenkin. Hän on Kolttakoskella. Hän johtaa
töitä koko pohjoisella rataosalla.
-- Pekkako? Voi, sehän on hauskaa... Kolttakoskella... Mutta
sittenhän on yhdentekevää, vaikka hän olisi pysynyt Amerikassa. Yhtä
kaukanahan hän on Lapissa.
-- Siihenpä juuri tahdoin tulla. Katsohan, asiat järjestyvät nyt
vähän toisin kuin tähän asti. Rovaniemelle tulee insinööri Aaltonen,
Kemijärvellä on Laakso, Kolttakoskella Johansson, Petsamossa
Kivimäki, Töllevin varastopaikalla Grönberg. Suurin piirtein katsoen
Laakso hoitaa eteläpuolta, Johansson pohjoista osaa. Liir pitää
huolta meriliikenteestä, Kaski raha-asioista, joten vähitellen minä
jään aivan toimettomaksi. Saan olla joka paikassa, enkä missään,
toisin sanoen alituisesti matkoilla. Lapissa on kaunista, etkä ole
käynyt siellä. Tulen olemaan siellä yhtä paljon, tai kenties enemmän
kuin Rovaniemellä. Etkö halua muuttaa kesäksi Kolttakoskelle? Pekka
soittaa sinulle viulua ja hassuttelee sinut iloiseksi ja minä tulen
olemaan siellä hyvin usein.
-- Mutta eihän siellä ole asuntoakaan!
-- On siellä, vastasi Jäkälä hiljaisella tavallaan.
-- Mutta sehän ei ole hullumpaa. Kun vain olet siellä usein ja kauan.