Rouva Aune Jäkälä istui akkunansa ääressä käsin poskeen, kyynärpäin
pöytään nojaten ja tuijotti liikkumatta ulos. Vaikka hänen
profiilinsa ei ollut puhdas, oli hänen asennossaan, hänen vaalean
tukkansa maljan muotoisessa kampauksessa, hänen herkän suunsa
jaloissa ääriviivoissa ja hänen kauniin kätensä kaaressa jotakin niin
plastillista, että hän muistutti veistokuvaa. Hänen tummansinisten
silmiensä uneksivassa tuijotuksessa ja nuorten, kapeitten
kasvojen ilmeessä oli niin raskas surumielisyys, että hän siinä
liikkumattomana istuessaan oli kuin personoitunut melankolia.
Näköala, joka hänen eteensä avartui, oli alakuloinen: pala harmaata
seinää, kattoja, jonkun puun lehdettömiä ritvoja, jotka hiljaa
häälyivät hämärtyvän illan tuulessa.
Hänen rintaansa kaihersi niin kipeä ja alkusyistään tiedoton kaipaus,
että se tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa ja kohotti
kosteuden hänen silmiinsä. Eikä hän kuitenkaan tietänyt, mitä kaipasi.
Mun polttaa sydäntäin,
mua unettaa, oon raukea,
oon kuolon uupunut,
kuin oisin juonut valmun hunajaa
tai katkoyrtin mettä maistellut.
Taaskin hän toisti hiljaa näitä Keatsin satakielelle kirjoittaman
oodin ihania sanoja. Hän tunsi sydämensä janoavan tämän ihmeellisen
runon suloista ikävää, ja etsiessään kokoelmaa pöytänsä alahyllyltä
hän ulkomuististaan jatkoi:
Oi, maljan viiniä ken mulle tois,
maan mullan tuoksuvaista, viileää,
joss' auringon ja ajan kaiho ois
ja laulun, tanssin, lemmen ikävää...
Kuumeisin käsin selaili hän lehtiä ja joi, joi kuin huumaantunut
noita taivaallisia säkeitä:
Oi malja täysi maiden lämpöisten,
jonk' elon kirkas neste punertais,
jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
nyt joisin pohjaan sen, --
maan harhat unhottuis ja katoais
sun kanssas tumman metsän kätköihin.
Pois luokses paeta ma tahtoisin
en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
vaan runon siivin kuulumattomin,
joit' avuks' vartoo tylsä aatoksein.
Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
kuu, kuningatar, tähtisaatossaan
tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
vaan tääll' on himmeää,
miss' sammalteiden tummaan vihantaan
yön tuuli kevein huulin koskee vain.
Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
Ei kehnot sukupolvet tallanneet
sua, jonka ääntä ajan ammoisen
on keisarit ja orjat kuunnelleet;
tuon laulus loihtuisan jo kuulla voi
Ruut suruinen, kun kotiin itkien
hän seisoi vainioilla vieraan maan,
ja sama laulu soi,
miss' aallot teiltä meren kuohujen
toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.
Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
mun luotas elämäni köyhyyteen!
Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
ei pettää voi ne peikon-taruineen.
Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
ja raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
ja kankahalle, viimein vaieten
pois kukkuloiden taa.
On laannut soitto. Mitä itse teen?
Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?
Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, niin ettei hän lopulta enää
nähnytkään mitään. Hän sulki kirjan, painoi vaalean päänsä
käsivarttaan vasten ja nyyhkytti hiljaa, sydämensä pohjasta,
omituisen, suloisen ikävän hurmiossa.
"Mutta minähän olen mieletön, mieletön! Eihän minulta puutu mitään",
kuiskaili hän itsekseen, ravistaen päätään, kyynelten noruessa
pitkäripsisten luomien alta.
Mikään ei häntä tosiaan vaivannutkaan; kaikki oli vain herkän mielen
tilapäistä ailahtelua, Hän kuivasi nenäliinalla kasvojaan ja hengitti
hiukan hajuveden raikasta tuoksua. Sitten hän jo rauhoittuikin ja
mielikuvitus alkoi levitellä kultaista kudelmaansa.
Hän tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi rakastaa tuollaista
runoilijaa, kuunnella häntä, hoitaa, lohduttaa, vaalia kuin lastaan
ja koettaa ymmärtää? Palvella hänen oikkujaan kuin orjatar ja
kuunnella, oi kuunnella hänen sydämensä ihmeellisiä säveliä. Hänen
mieleensä johtui, että Pekka Johansson oli miltei sellainen: kuinka
hän väliin tuli kalpeaksi ja sai kyyneleet silmiinsä soittaessaan
viulua! Mutta ei, ei hän kuitenkaan ollut sellainen, seuraavana
hetkenä oli hän aika veitikka, niin... Ei hänestä kai oikein ollut
tukea naiselle... Tukea! Oliko kestään runoilijasta sellaista
tukea... puhuttiinhan niin paljon.
Huomaamattaan hän tuli vilkaisseeksi ovelle. Sen takana istui
Antti. Hän aivan näki hänet: kumartuneena yli piirustusten,
harppi, laskutikku, ties mikä kädessä, mittaamassa, laskemassa,
tarkastamassa... Hänen piirteensä miltei kovenivat. Niin, Antti,
hänestä oli tukea, hän oli kuin vuori, hän kiersi käsivartensa kuin
rautarenkaan vyötäisille... Kuinka se joskus saattoi huumata, mutta
joskus pelottaa, ahdistaa... vain joskus... Oi, mutta sellainen
runoilija! Joka kuohahtaisi, joka nousisi puolustamaan naista ja
syöksyisi vaikka kuolemaan, epäröimättä, voimiaan arvioimatta!...
Ja sitten hoitaa häntä, kun hän olisi sortunut epätoivoisessa
taistelussa, ihailla häntä, lohduttaa... rakastaa.
Etteikö Antti olisi valmis kuolemaan hänen tähtensä! Kyllä, varmasti.
Mutta hän seisoisi siinä niinkuin ei ymmärtäisi mitään, niinkuin
ei vaaraa olisikaan, vaikka luoti otsaa uhkaisi. Ja sillävälin hän
arvioisi, ajattelisi, keksisi mahdollisuuksia, suunnittelisi pääsyä
pälkähästä, aivojensa kaikella voimalla. Ja kun kaikki olisi ohi:
sitten ei kiitosta, ei hyväilyä, ei sanaakaan, niitä hän ei haluaisi.
"Aune, luulen, että kadotin tulitikkuni siinä leikissä. Olet hyvä,
jos sytytät piippuni."
Aune rouva naurahti omaa mielijohdettaan. Mutta sitten hän säikähti.
Minkälaisia ajatuksia hänellä oli Antista! Eikö hän rakastanutkaan
miestään?... Oi kyllä, kyllä... kyllä. Hetkeäkään hän ei tahtoisi
elää, jos Antti kuolisi... Mutta siellä hän vain laski, laski ja
suunnitteli.
Taas nousi kosteus hänen silmiinsä ja hänen kaitaiset kasvonsa
näyttivät hämärässä niin hennoilta ja surullisilta. Hän tuijotti
oveen pitkän aikaa ajattelematta mitään; sitten hän nousi ja raotti
sitä hiukan.
-- Kuule... sanoi hän hiljaa.
Ei vastausta. Antti istui piirustuksen yli kumartuneena ja rouva
tiesi, ettei hän kuullut.
-- Antti!
Nimen lausuminen tehosi aina; insinööri Jäkälä nosti päätään ja
kääntyi ovea kohti. Hänen harmaat silmänsä olivat kirkkaat, mutta
poskilla paloi kuume.
-- Niin, mitä sitten?
Silloin Aune rouva tuli neuvottomaksi; ei hän ollut ajatellut, mitä
sitten sanoisi. Hän hapuili hetken.
-- Minä ajattelin... Emmekö lähtisi hiukan ulos?
-- Nytkö? Ja minne?
-- Jonnekin, minne tahansa, kävelemään. Insinööri Jäkälä ei voinut
estää ääneensä pääsemästä eräänlaista kärsimättömyyden vivahdusta.
-- Minulla on kiireellistä työtä, Aune.
Silloin rouvan katse harhaili kuin apua etsien ympäri huonetta ja
pysähtyi maahan.
-- Niin, niin, tiedänhän minä. En minä oikeastaan tahtonutkaan.
Minä... minä vaan halusin... sanoa sinulle jotakin. Älä häiriinny,
hän sanoi heikolla, värähtelevällä äänellä.
Insinööri katsoi häneen äänettömänä, kauan aikaa. Sitten levisi hymy
hänen huulilleen ja silmiin tuli ystävällinen ilme.
-- Ikävässäkö sinä taas olet, Aune?
Rouva ravisti päätään moneen kertaan, kasvoilla väkinäinen hymy ja
kaikin voimin taistellen esiinpyrkiviä kyyneleitä vastaan.
-- Istuin vaan hämärässä, yksin. Mutta nyt väännän valoa, sanoi hän
hätäisesti, poistuen, ja hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Lamppua hän ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan istuutui sohvalle silmät
auenneina miettivään tuijotukseen. Hänen mieleensä johtui heidän
rakkauselämänsä alkuvaiheet, niiltä ajoin, jolloin hän asui äitinsä
kanssa ja ompeli. Heillä oli kaksi kamaria ja keittiö, mutta toisen
kamarin he vuokrasivat aina ylioppilaille; ja niin joutui se eräänä
syksynä Antti Jäkälän asunnoksi.
Hän oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki edelliset, säännöllinen,
työteliäs ja hiljainen. Hänen kirjansa ja paperinsa olivat aina
erinomaisessa järjestyksessä; milloinkaan ei pöydälle jäänyt
konseptia tai pahaista paperipalaa, joka olisi kertonut, mitä
hän puuhaili, mitä tilapäisesti oli hänen mielessään; toiset
ylioppilaathan usein olivat kirjoitelleet arkin täyteen laulunpätkiä,
numeroita, hyvin usein pelkkää omaa nimeään. Samoin oli tupakka-asian
laita. Vaikka Jäkälä poltti ahkerasti piippua, ei lattialla ollut
koskaan tuhkaa, ei vahingossakaan tulitikun pätkää, eikä hänellä
kuitenkaan ollut kuin yksi pieni tuhkakuppi. Hän oli määrännyt
aamukahvin tuotavaksi puoli kahdeksalta, mutta ei kertaakaan
sattunut, ettei hän jo silloin olisi ollut täysin puettuna. Ja kuun
viimeisenä päivänä hän säännöllisesti ojensi suljetun kirjekuoren.
"Neiti on hyvä ja antaa tämän äidilleen, en tahdo häntä näin varhain
häiritä." Kuoressa oli vuokraraha.
Aune rouva muisti, kuinka hänet jo alusta alkaen oli vallannut
pelonsekainen kunnioitus tätä vuokralaista kohtaan, niin että oli
ollut vaikeata viedä hänelle aamukahvia tai yleensä mennä hänen
huoneeseensa. Ja kun hän sitten oli huomannut ylioppilaan kirkkaiden
silmien toisinaan tutkivasti, toisinaan hieman veitikkamaisesti
viipyvän itsessään, oli veri syöksähtänyt kuumana poskille ja hänen
oli ollut pakko pitää katseensa maassa. Se oli sanomattomasti
harmittanut: "Mokomakin mykkä, joka oli säännöllinen kuin seinäkello."
Sitten eräänä iltana oli ylioppilaalle tullut vieraita. Ja ihme! Tämä
pyytää kuumaa vettä, laseja, sokeria; alkoivat juoda totia. Mutta
kuinka hiljaa he olivat, hiljaista naurua, lauluakin, mutta kovin
aikaisin vieraat lähtivät. Kun hän oli mennyt hakemaan laseja ja
valmistamaan vuodetta, istui ylioppilas posket hehkuvina ja tuijotti
häneen koko ajan. "Oletteko hyvä ja pyydätte äidiltänne anteeksi,
neiti. Taisimme häiritä. Oli syntymäpäiväni." Millätavoin he olisivat
häirinneet! Mutta silloin oli ylioppilas tullut aivan hänen viereensä
ja hymyillyt omituisesti. "Ettekö ollenkaan halua minua onnitella?"
Neuvottomana oli hän ojentanut kätensä ja ylioppilas oli pitänyt sitä
hiukan liian kauan ja katsonut niin, että se vieläkin huumasi häntä.
Sitten oli Jäkälä toisinaan vienyt hänet konsertteihin. "Sallitteko,
rouva, että vien neidin konserttiin?" Hän olisi mieluummin käynyt
teatterissa, mutta Jäkälä ei pitänyt näytelmätaiteesta, vaan
rakasti musiikkia. Ja musiikki teki hänet totiseksi ja vielä
harvasanaisemmaksi.
Ja niin tapahtui ratkaisu: Kun he eräänä iltana palasivat
konsertista, tuli pimeissä portaissa pari humalaista miestä heitä
vastaan. Vaistomaisesti hän silloin tarttui ylioppilaan käsivarteen.
"Olisiko teidän turvallista siinä?" kysyi tämä, kun he jo olivat
ehtineet miltei ovelle. Ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä kysymys
tarkoittikaan, kiertyi ylioppilaan käsi hänen vyötäisilleen. Se
kiertyi kuin rautavanne, niin että sen salaperäinen voima huumasi
hänet, ja kun ylioppilas suuteli häntä, ei hänellä ollut kykyä
vähääkään estellä, eikä hän tahtonutkaan.
Ne olivat onnellisia aikoja, mutta sitten alkoivat vaikeudet.
Hänen piti Amerikkaan. "Toivon voivani kohottaa sinut verrattain
hyvään yhteiskunnalliseen asemaan, enkä tahdo, että tunnet itsesi
siinä vieraaksi." Se oli Antin tahto, joka aina määräsi, joka
teki hänet sanomattoman onnelliseksi, mutta joka samalla tuotti
hänelle levottomuutta ja ahdistusta. Hän, neulojatyttö, Amerikkaan!
Mutta äiti oli aina Antin puolella, vaikka haikein mielin luopui
tyttärestään. Kylläpä hän oli saanut kestää vaikeuksia vieraassa
maassa, niellä monta karvasta palaa ja alituisesti olla ikävässä.
Varmaankin hän olisi kuollut, ellei olisi ollut Pekka Johanssonia,
joka samaan aikaan opiskeli amerikkalaisessa teknillisessä
korkeakoulussa. Niin, Pekka! Hän oli kokonaan toisenlainen kuin
Antti, nauroi, lörpötteli, hassutteli. Ja kuinka hän soitti viulua!
Väkisin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän soitti kotimaan lauluja.
Aune rouva muisti, että Pekka kerran oli vähällä suudella häntä.
Mutta kuin näkymättömänä Antin tahto oli ollut läsnä, sitonut,
velvoittanut, pakoittanut. Kuolon kalpeana hän oli irroittanut Pekan
kädet, työntänyt hänet pois. Ja sitten oli Pekka vähän ryypiskellyt,
tehnyt työtä ja ryypiskellyt -- ja hassutellut taas kuin ennenkin,
viulu vain joskus ikäänkuin puhui.
Aune tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi ollut, jos hän silloin ei
olisi työntänyt pois Pekkaa. Sitten hän säpsähti. Hyvä Jumala, mitä
johtuikin hänen mieleensä! Hänkö olisi luopunut Antista, Antista! Ei
koskaan, ei kuoleman uhallakaan!... Mutta Antti oli aina työssä. He
kulkivat kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, hotellista hotelliin
ja hän oli niin yksin. Antilla oli työnsä, mutta hänellä, mitä hän
olisi osannut tehdä? Toisinaan oli niin kuolettavan ikävää... Eikä
heillä ollut lasta... Miksi Jumala ei antanut heille lasta?
Äitikin oli kuollut hänen ollessaan ulkomailla. Äiti parka. Kylläpä
hänen oli ollut yksinäistä... Aune rouva tunsi taas kyynelten
kohoavan silmiinsä... Olisiko ehkä ollut onnellisempaa, jos hän
olisi pysynyt neulojatyttönä, jos... jos Anttia ei olisi ollutkaan?
Eläisikö äiti ehkä vielä?
Äkkiä hänet valtasi omituinen mielijohde: mitä, jos hän menisi
katsomaan entistä kotiaan, heidän entisiä huoneitaan. Ketä mahtoi nyt
asua niissä? Kenties puutetta-kärsiviä. Mutta senpä hän tekeekin,
hän menee sinne aivan vieraana, sanoo jonkun tekosyyn, antaa pienen
lahjan heille.
Hän väänsi valoa ja pukeutui. Hetken aikaa hän tuijotti ajatuksissaan
Antin oveen. Mutta eipäs. Mitä hän siitä Antille kertomaan, tuskin
Antti siitä olisi oikein hyvilläänkään.
Mutta ei hänellä ollut mitään iloa käynnistään. Porraskäytävässä oli
hän joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, että hänen oli
täytynyt itkeä; kylläpä hän tänään oli herkkä ja huonolla päällä. Ja
kun hän silmät punertavina astui sisään, oli hänet heti tunnettu.
Huoneistossa asui muuan koneenkäyttäjä, jonka vaimo ihmeissään
tarjosi "rouva Jäkälälle" tuolia. Äärimmäisen hämillään Aune rouva
selitteli jotakin, otti pienen, rohkean pojan syliinsä, leperteli
hetken jonninjoutavaa ja poistui sitten kiireesti, silmät kosteina,
työntäen pienokaisen käteen tukun seteleitä.
Niin, tähän oli Antti hänet saattanut! Hän ei voinut ottaa enää
askeltakaan uteliaitten silmien häntä seuraamatta. "Suomen
kuvalehti", "Maailma", "Otava", kaikki ne julkaisivat hänen kuviaan.
"Insinööri Jäkälä rouvineen aamiaisella hotellin ruokasalissa",
"Insinööri Antti Jäkälän rouva astumassa raitiotievaunuun". Se oli
sanomalehtireportterien työtä: kun Antti ei ottanut heitä vastaan,
niin he näppäilivät salaa valokuvia. Mutta sellaisen huomion esineenä
hän ei ollenkaan tahtonut olla!
Rouva Jäkälä kulki perin hitaasti ja mietteissään. Kun hän oli
ehtinyt Bulevardille, tunsi hän mielihyvää, että katu oli miltei
tyhjänä ihmisistä, ja ehdittyään kirkkopuistoon, missä juhlalliset,
lumiset puut seisoivat liikkumattomina, hänen mielensä rauhoittui.
Mutta hiljainen puisto sinisine varjoineen herätti hänessä jälleen
ikävän. Minne hän menisi? Kotiin...? Siellä oli Antti, joka laiminlöi
hänet niin kokonaan näihin aikoihin. Mutta mitä, jos hän lähtisi
teatteriin! Mikä kappale siellä mahtoikaan olla menossa? Heti hän
ajatteli pukuaan. Mutta se ei ollut sopimaton, eikähän nyt ollut
ensi-iltakaan. Hän innostui ja kiihdytti askeleitaan. Hänpä soittaa
Antille. Mutta sitten hänen päänsä jälleen painui: eihän Antti
välittänyt teatterista ja hänellä oli työtä... Konserttiin Antti ehkä
olisi lähtenyt, mutta teatteriin, ei... Oli oikeastaan omituista se
Antin kiintymys musiikkiin. Aune rouvan mieleen johtui, kuinka Antti
toisinaan lähti konsertista kesken pois, kuultuaan kappaleen, joka
oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän ei tahtonut enää sekoittaa
tuota vaikutelmaa, vaan lähti, ja oli sitten pitkän aikaa kuin
toisessa maailmassa, kuin musiikin lumoissa. Kuinka usein hän miltei
pahastui Pekka Johanssonille ja katsoi häneen ääneti ja ihmeissään,
kun tämä, soitettuaan viulullaan jonkun ihanan kappaleen, heti
saattoi naureskella, lasketella jonninjoutavuuksia tai vingahuttaa
kiperän polkan yhteen menoon, ikäänkuin haihduttaakseen omaa
liikutustaan.
Ihmisvilinä Ylioppilastalon kulmauksessa tuskastutti Aune rouvaa
ja hän kääntyi menemään pitkin Heikinkatua. Hän kulki niin
ajatuksissaan, että heräsi vasta kun huomasi olevansa asematorilla.
Yleisöä meni teatteriin... Hän sai äkkinäisen päähänpiston: hänpä
menee sinne ypöyksin. Kellä siihen olisi mitään sanottavaa! Hän ei
lähde kotiin istumaan!
Ensimmäisellä väliajalla hän teki sen virheen, että lähti käytävään
kävelemään. Ihmiset tunsivat hänet ja tarkastelivat häntä nenäkkäällä
tavallaan. Täällä oli rouvia, joille hän aikoinaan oli ommellut
pukuja, ja he muistivat hänet siltä ajalta ja suuntasivat häneen
katseen, joka etsi hänestä virheitä. Jos hänen luonteensa olisi ollut
toisenlainen, olisi hän nauttinut kaikesta tästä, ehkäpä pöyhkeillyt,
mutta nyt se vain tuskastutti häntä ja hänen hermonsa kärsivät
uskomattomasti. Kylläpä ne nyt ihmettelivät, miksi hän oli yksin. Kun
tulikin tultua! Kylläpä tänään oli onneton päivä.
Toisilla väliajoilla ei hän enää liikkunut paikoiltaan, mutta hänen
mielialansa oli pilalla, eikä näytelmäkään ollenkaan ollut hänen
makuunsa eikä voinut häntä kiinnittää. Pois lähdettäessä hän ei
pitänyt kiirettä, vaan antoi ihmisten rynnätä pukujaan noutamaan ja
jättäytyi jälkeen. Kun tulikin tultua! Missähän Anttikin luuli hänen
oikein olevan?... Hän hymähti hiukan katkerasti: jos Antti ensinkään
oli huomannut hänen poissaoloaan...? Niin no, illallisen takia ehkä...
Kun hän pani päällystakkia ylleen, riensi muuan keski-ikäinen herra
erittäin kohteliaasti häntä auttamaan. "Saanko auttaa, rouva?"
Käytävässä ei enää ollut kuin muutamia harvoja ihmisiä.
"Minä tunsin teidät ulkomuodosta, rouva Jäkälä. Sallitteko, että
sanon nimeni, tukkukauppias X; tässä on vaimoni." Aune rouva ojensi
kätensä hämillään.
"Huomaan teidän olevan yksin. Ollaanko teitä ehkä ulkona vastassa?"
"Ei... ei olla", sammalsi Aune rouva punan syöksyessä kasvoille.
"Olemme iloisia, jos suvaitsette, että viemme teidät kotiin autolla."
Rouva Jäkälää tuskastutti. Kylläpä tämä oli ihmeellistä. Mutta ei hän
osannut kieltäytyäkään; hän kiitti yksinkertaisesti ja seurasi kuin
talutusnuorasta.
Ja sitten matkalla:
"Miehenne on ehkä matkoilla, vai kuinka?"
"Ei, hän tekee työtä", pääsi Aune rouvalta kuin epätoivon purkaus
ja hänen äänensäkin petti. Seuraavana hetkenä hän katui sanojaan
ja pureskeli huuliaan miltei veriin asti. Minkätähden hän ei
valehdellut? Miksi näiden vierasten tarvitsi tietää mitään? Nyt he
tietysti alkavat häneltä udella kuin sanomalehtinuuskijat... Minkä
ihmeen tautta hän oli heidän kanssaan lähtenytkään?
Hotellin ovenvartia kumarsi syvään ja kunnioittavasti, kun Aune
rouva nopeasti, ikäänkuin jonkinlaisen hermostuksen vallassa, mutta
liihoittelevan keveästi riensi portaita ylös. Puhelin kilisi; Antti
kuului jotakin vastaavan; siellähän hän siis istui työssään kiinni,
entisellä sijallaan. Aune rouva riipaisi päällystakin yltään ja astui
miehensä huoneeseen, mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan.
-- Antti!
-- Jaa, kuului lyhyt vastaus ja insinööri Jäkälä käänsi työstä
hehkuvat kasvonsa vaimoaan kohti.
-- Terveisiä teatterista, Olin siellä yksin, sanoi Aune rouva
hillityllä, väräjävällä katkeruudella.
Insinööri Jäkälä näytti jollaintavoin hämmästyvän ja vilkaisi
hätäisesti kelloansa.
-- Onko kello niin paljon jo? Aune, oletko ystävällinen ja soitat
teetä; on ehkä myöhäistä syödä illallista enää, mutisi hän
tyytymättömänä ja kääntyi sitten työhönsä.
-- Olin siellä yksin, kuten täälläkin, kuten aina... Antti, sinä
kasvatit neulojatytöstä itsellesi vaimon. Sitäkö varten, että... että
saat kokonaan laiminlyödä hänet?
Se tuli esiin katkonaisesti ja vaikeasti ja äänessä värisi katkeruus.
Mutta insinööri Jäkälä istui jo selin, kumartuneena piirustuksen yli
ja tarkkaavaisesti siirtäen laskutikun kieltä edes takaisin. Hän
merkitsi numeron paperille ja kysyi sitten hajamielisesti:
-- Niin mitä sinä sanoit, kultaseni?
Mutta nähtävästi hän ei odottanutkaan vastausta, sillä seuraavana
hetkenä hän jo kirjoitti paperille jotakin.
Syntyi hiljaisuus. Aune rouvan silmät kävivät hehkuviksi ja niiden
terät laajenivat. Hänen povensa aaltosi kuin meri, yhä tiheämmin,
yhä valtavammin; hänen kasvonsa kalpenivat ja herkät sieraimet
värähtelivät.
Yhtäkkiä syöksähti hän kuin raivossa miehensä työpöydän ääreen,
tempasi hänen edestään piirustuksen ja repi sen kuumeesta vapisevin
käsin niin pieniksi kappaleiksi kuin suinkin jaksoi. Kaikella
voimallaan hän paiskasi palaset pöydälle, niin että osa niistä
singahti insinöörin kasvoille ja syöksyi sitten ulos, paiskaten oven
kiinni jälkeensä.
Äärimmilleen hämmästyneenä insinööri Jäkälä jäi tuolilleen istumaan.
Hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmissään oli miltei
tyhmännäköinen tuijotus ja suu avautui puoleksi. Pitkän aikaa viipyi
hän aivan liikkumattomana, mutta nousi sitten ja meni vaimonsa
huoneeseen.
Aune rouva oli mennyt makuukamariin ja makasi suullaan vuoteella,
kasvot painettuina tyynyyn, täysissä vaatteissaan ja ankarasti
nyyhkyttäen.
Jäkälä istuutui tuolille hänen viereensä, laski kätensä hänen
hiuksilleen ja kysyi hiljaa:
-- Aune, mikä sinun on?
Nyyhkytykset lakkasivat, mutta vastausta ei kuulunut? Hiljaisuutta
kesti pitkän aikaa.
-- Olenko minä loukannut sinua, Aune?
Se tuli vieläkin hiljaisemmin ja Jäkälä hyväili vaimonsa olkapäätä,
kuljettaen kättään hermostuneesti edestakaisin, sormien toisinaan
puristuessa suonenvedon tapaisesti.
Silloin alkoivat nyyhkytykset uudestaan.
-- Sinä et enää vähääkään välitä minusta, Antti. Minä seuraan sinua
kuin painajainen, kuin kiusanhenki, joka sinun on majoitettava, josta
sinun on pidettävä huolta, mutta joka vain häiritsee työtäsi... Mutta
mitä varten sinä sitten otitkaan minut, Antti...? Lähetä minut sitten
pois, se on parempi... Parempi, koska et rakasta minua... et enää
rakasta minua, Antti.
Ja sitten jatkuivat sydämen pohjasta tulevat nyyhkytykset
hiljaisuuden vallitessa. Jäkälä nosti pois kätensä rouvansa
olkapäältä ja kääntyi sivuttain, tuijottaen verhoamatta jääneestä
akkunasta ulos pimeyteen.
-- En ehkä osaa rakastaa sinua niinkuin tahtoisit, Aune... Vaikka
kyllä rakastan sinua.
Se sanottiin tukahtuneella äänellä, jonka alla tuntui kuuma tulivuori
hehkuvan. Heti paikalla Aune rouva lakkasi nyyhkyttämästä. Hän nosti
päätään ja katsoi mieheensä. Tämä istui raskaasti hengittäen ja niin
kalpeana, ettei veren tippaa ollut hänen kasvoillaan.
Ahdistavassa tuskassa Aune rouva hypähti vuoteelta, heittäytyi maahan
miehensä jalkoihin, syleili kaikella voimallaan hänen polviaan ja
itki, itki kuin mieletön.
-- Anna anteeksi, Antti, anna minulle anteeksi. Minä turmelen
elämäsi... Kaiken rauhan minä riistän sinulta... Mutta minä rakastan
sinua, Antti, voi kuinka minä rakastan sinua.
Vavahtelevin käsin Jäkälä hyväili vaimonsa vaaleata päätä.
-- Kun voisit vähän rauhoittua, Aune... Kylläpä minä olen pahoittanut
mielesi, tahtomattani, ihan tahtomattani... tiedäthän.
-- Voi, minähän se, minähän se revin sinun suunnitelmasi. Vaikka
tiesin, että olit pannut siihen monen viikon työn.
-- Kyllä se korjaantuu, kyllä se siitä korjaantuu. Kunhan vain voisit
hiukan rauhoittua.
-- Minä olin niin hermostunut. Minä kerron sinulle...
-- Nousehan, Aune. Riisuudu ja käy vuoteelle. Sitten kerrot, kun
vähän rauhoitut.
Ja Jäkälä nosti maasta vaimonsa, painaen hänet hellästi vuoteelle
istumaan ja kumartuen ottamaan kenkiä hänen jaloistaan. Rouva antoi
sen tapahtua katsoen miestään anteeksipyytävin, kuivunein silmin,
suloisen onnentunteen virratessa sydämeen.
Ja kun vihdoin Anttikin oli ehtinyt sänkyyn, silloin hiipi Aune
rouva hänen luokseen, suuteli lukemattomat kerrat hänen rintaansa,
suutaan, silmiään, kertoen ikävästään ja surustaan, pyytäen anteeksi
yhä uudestaan ja uudestaan ja itkien onnesta ja suloisesta tuskasta.
"Tällainen hupakko minä olen, ei minusta ole sinulle." "Oi, älä
välitä, vaikka itken. Olen niin onnellinen, kun saan rakastaa sinua."
Sellaisia lauseita toisti hän moneen kertaan, painaen päätään Antin
rintaa vasten ja väliin kuunnellen äänettömänä hänen sydämensä
voimakkaita lyöntejä.
Antti makasi aivan hiljaa, hyväillen kädellään vaimonsa hiuksia. Kun
Aune vihdoin nukahti, nosti hän varovasti vaimonsa pään rintansa
päältä tyynylle ja katseli kauan aikaa hänen kaitaisia, hentoja
kasvojaan. Kelmeä lyhdynvalo tunkeusi verhottomasta akkunasta
huoneeseen; sen himmeässä loisteessa kimmelsi kyynel pitkäripsisen,
sulkeutuneen luomen raossa.
* * * * *
Yöllä Aune rouva heräsi. Mutta missä oli Antti? Hän väänsi valoa ja
katsoi kelloa. Se oli puoli viisi jo. Sitten kuuli hän pehmeitä,
hitaita askeleita, edestakaisin, edestakaisin. Hän hiipi ovelle
ja painoi korvansa sitä vasten sydämen sykkiessä levottomasti.
Oi, saattoihan hän sen jo arvata. Antti ei voinut nukkua. Päiviä,
viikkoja, kuukausia pysyisi eilinen kohtaus hänen mielessään ja hän
miettisi sitä, joka puolelta, yhä ja yhä, lukemattomien itsesyytösten
tulviessa mieleen. Ja sitten ei sanaakaan, ei viittaustakaan.
Aunen teki mieli uudestaan syöksyä hänen jalkoihinsa, rukoilla häntä
unohtamaan, itkeä uudestaan hänen rinnallaan. Mutta hän tiesi,
ettei se auttaisi mitään. "Kylläpä sinä olet herkkä luulottelemaan,
Aune. En minä ajattele mitään sellaista." Siihen tapaan olisi hänen
miehensä vastannut. Mutta hänen silmissään, hänen äänessään olisi
kuitenkin piillyt alistunut suru ja alakuloisuus.
"En koskaan, en koskaan enää näytä hänelle ikävääni, vaikka siihen
nääntyisin. En koskaan enää tuota hänelle tätä tuskaa", ajatteli Aune
rouva itsekseen. Sitten hän kiiruhti vuoteeseensa, veti peitteen
päänsä yli ja nyyhkytti hiljaa.