Ovelle koputettiin; palvelijatar toi teetä.
Poliisipäällikkö heitti paperin huolimattoman näköisesti pöydälle,
mutta vilkaisi kuitenkin omituisen hätäisesti, oliko kirjoituspuoli
jäänyt alaspäin.
-- Kylläpä teillä on ihanatuoksuista teetä, herra ministeri. Ei
mikään virkistä enempää. Minä olenkin ehkä ikävystyttänyt teitä.
Olen taas poikennut syrjään, sehän se on ainainen virheeni. No niin,
palatkaamme sitten asiaan. Kuulkaahan, minäpä unohdin äsken, että
Antti Jäkälällä on siinä onyx-neulassa pieni kultainen ilveksen
käpälä, aivan ylimmäisenä. Se on kuin kruunu.
Ministerin huulet liikahtivat kuin jotakin kysyäkseen, mutta nopeasti
hän käänsi katseensa maahan ja ryyppäsi lasistaan. Hetken kuluttua
hän sanoi:
-- Pankaa toki tuo lappu talteen. Poliisipäällikkö ei näyttänyt
kuulevankaan.
-- Oh! Tuollahan varmaankin on piipputupakkaa, laatikossa?
Sallitteko...?
Ministeri ojensi laatikon kohteliaasti.
-- Olkaa hyvä. Mutta onko teillä piippua?... Poliisipäällikkö tuli
yhtäkkiä kalpeaksi kuin vaha.
Hänen ystävälliset, raukeat silmänsä muuttuivat pistäviksi ja niiden
terät laajenivat. Hän lakkasi hengittämästä ja näytti kuin olisi hän
ponnistanut kaiken voimansa sanoessaan käheällä äännellä:
-- Ajattelin tehdä siitä palturin.
Ministeri hätkähti. Hän ei liikahtanutkaan eikä nostanut silmiään
maasta. Poliisipäällikkö pisti lapun kupariseen tuhkakuppiin ja
sytytti sen savukkeellaan vavahtelevin käsin. Sitten maisteli hän
teetään kaikessa rauhassa ja jatkoi entiseen keveään tapaansa:
-- Nähtävästi minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Antti
Jäkälästä. Oletteko muuten koskaan nähnyt häntä? Keskikokoinen,
laihakas, mutta kuitenkin tanakalta näyttävä mies, kirkkaat harmaat
silmät valtavien otsaluiden alla, pienet tummat viikset, piirteet
kulmikkaat ja lujat, ontuu hiukan vasenta jalkaa silloin kun ei tiedä
itseään katseltavan. Hän on kotoisin Oulusta, missä isä oli osakkaana
eräässä olutpanimossa. Vihdoin kääntyivät asiat niin, että ukko sai
panimon yksin haltuunsa, vaikka tosin velkaantui pahanlaisesti.
Sitten alkoivat onnettomuudet: ensin huikea takaussumma joutui
maksettavaksi, sitten syöksivät velkojat kimppuun. Ja vihdoin teki
alkoholikielto ukosta kokonaan lopun. Ajatelkaahan tuollaisen
olutpomon osaa, herra ministeri. Kuka hänen huolistaan olisi
välittänyt! Hänen kurjuudelleen naurettiin. "Missä ovat ne tuhannet,
jotka olet riistänyt meidän lapsiemme ruokarahoista", pilkkasivat
perheenäidit. Ukko ei jaksanut, hän laukaisi revolverin suuhunsa.
-- Poika, Antti, oli sillävälin tullut ylioppilaaksi ja harjoitti
opintoja Teknillisessä Korkeakoulussa. Vapaussota keskeytti hänen
lukunsa, mutta teki hänestä reservivänrikin. Kun hän vihdoin
oli sotapalveluksesta vapaa, esti isän köyhyys häntä jatkamasta
lukujaan. Ja kun sitten sattui tuo isän surullinen kuolemantapaus,
näytti epätoivo valtaavan nuorukaisen. Hän liittyi vapaaehtoisena
rajavartiojoukkoihin ja vapaaehtoisena hän otti osaa siihen
kuuluisaan retkikuntaan, joka tunkeutui Petsamoon. Jos vaivaudutte
tutkimaan jääkärimajuri Valleniuksen selontekoa Petsamon retkestä,
jota selontekoa säilytetään ulkoministeriön arkistossa, näette hänen
nimensä niiden miesten joukossa, jotka onnettomassa Salmijärven
taistelussa joutuivat kadoksiin.
-- Kului enemmän kuin puoli vuotta, eikä hänestä tiedetty mitään;
hänen äitinsä vain kuoli sillä välin, kenties vanhuuttaan, kenties
surusta, tai kenties köyhyydestä. Mutta yhtäkkiä Antti Jäkälä
ilmestyi Teknilliseen Korkeakouluun kaikessa rauhassa jatkamaan
lukujaan. Hänen ympärillään oli seikkailijan sädekehä. Salmijärven
taistelussa oli hän saanut kuulan vasempaan jalkaansa, pyrkinyt
uuvuksissa pakoon korpea kohti, mutta joutunut bolshevikien
vangiksi. Myöhemmin syyskesällä oli hänen kuitenkin onnistunut paeta
Kantalahdesta suoraan metsien halki ja monta kovaa koettuaan Suomen
rajan poikki Oulankajoelle ja sieltä Kuusamoon.
-- Kokemuksistaan hän puhui vastenmielisesti ja vähän. Mutta
opinnoissaan hän edistyi mainiosti, oli tavattoman työteliäs ja
jonkunmoinen johtotähti toveripiireissään. Hänen päästödiplomiaan
tie- ja vesirakennuksen opintosuunnassa seurasi korkein arvosana
"oivallinen".
-- Sitten alkaa tämän nuoren ja lahjakkaan insinöörin elämässä
kummallinen vaellusaika. Hänen ensimmäinen julkinen toimensa
oli toisen johtajan toimi Oulangan kuparikaivoksella -- hiukan
omituinen homma tie- ja vesirakentajalle. Kun Oulangan Kuparikaivos
Oy. myi liikkeensä eräälle venäläiselle yhtiölle, matkusti Jäkälä
Amerikkaan, jossa harjoitti sähköteknillisiä ja vuoritieteellisiä
opinnoita. Täällä hän myöskin meni naimisiin. Hän oli nähtävästi jo
opintoaikanaan Helsingissä kiintynyt kortteerirouvansa tyttäreen.
Rouva oli köyhä, tyttö elätti itseään ompelemalla. Jäkälä lähetti
tytön Amerikkaan, kustantaen hänet joihinkin oppilaitoksiin, joissa
hänestä muokattiin amerikkalaisella vauhdilla maailmannainen, tai
joka tapauksessa sopiva puoliso insinöörille.
-- Tästä lähtien insinööri Jäkälän jäljet häviävät maailman
turulle. Hän rakensi Amerikassa yhdessä toverinsa Johanssonin
kanssa yksikiskoisen sähköradan, joka herätti melkoista huomiota.
Hän suunnitteli insinööri J. V. Laakson maanviljelyskonepajan uuden
uutukaiset sähkölaitteet. Hän sai suuren palkinnon ja saksalaisen
kunniatohtorin arvonimen niistä tutkimuksista, jotka hän oli tehnyt
soveltaessaan vahvavirtatekniikkaan tanskalaisten insinöörien Alfr.
Johnsenin ja Knud Rahbekin v. 1917 tekemää keksintöä, jonka mukaan
lehtikullalla peitetty litografinen kivi osoitti aivan uudenlaatuisia
sähkömagneettisia ominaisuuksia. Hän on hakenut kaikissa maissa
patentin kolmelle eri keksinnölle, jotka tuottavat hänelle miljoonia.
Hänen nimensä ei ole tuntematon Virossa. Hän on tehnyt korjaustöitä
Ruotsissa valtakunnan rajan ja Kirunan välisellä sähköradalla,
hän on parantanut Narvikin lumisella radalla, käytännössä olevaa
pyörö-lumiauraa. -- Lyhyesti sanoen: hän on ollut kaikkialla -- eikä
missään.
Poliisipäällikkö nousi ja katsoi kelloaan; näytti siltä kuin aikoisi
hän lopettaa.
-- Mutta, hyvä herra, ettehän toki vielä aio lähteä. Minua suuresti
kiinnittää teidän kertomuksenne, sanoi ministeri eräänlaisen
pettymyksen kuvastuessa hänen äänestään.
-- Herra ministeri, kylläpäs te olette utelias. Te pumppaatte minut
yksinkertaisesti kuiviin.
-- Istukaahan kuitenkin hetkinen vielä. Teillä on tietoja niin
monelta alalta, mutta aina te olette vaatimaton. Se on ihan
teeskentelyä. Kuulkaahan, te mainitsitte Oulangan Kaivosyhtiön. Se
kiinnitti mieltäni.
-- Tuo kaivosyhtiökö? Niinpä tosiaankin, huomatkaahan, ne valtaukset,
joilla yhtiö työskenteli, olivat kaikki Antti Jäkälän.
-- Jäkälän!
-- Saman Jäkälän, joka -- karkasi Kantalahdesta, vastasi
poliisipäällikkö. Syntyi hiljaisuus.
-- Omituisinta, jatkoi poliisipäällikkö kuin itsekseen, omituisinta
kuitenkin oli, että yhtiö myi kaivoksensa eräälle venäläiselle
yhtiölle. Uusi yhtiö teki koeporauksia monella paikalla ja laajensi
kaivosta. Sitten alkoi yhtäkkiä levitä huhu, jonka mukaan yhtiön
piti löytää kultaa. Kun huhu oli kasvanut niin voimakkaaksi,
että tutkimuksia oli toimeenpantava, oli kaivos täydellisessä
lakkotilassa, työt oli lopetettu pari viikkoa sitten ja kaikki oli
autiota kuin erämaassa. Mutta mikä ihmeellisempää, tutkijat totesivat
selvästi, että kultaa oli saatu ja sitä oli saatu verraten runsaasti.
Alettiin etsiä venäläisen yhtiön johtomiehiä; he olivat kaikki
Venäjällä. Mutta viikkoa aikaisemmin entinen Oulangan Kaivos-Oy. oli
-- ostanut kaivoksen takaisin. Vanha yhtiö saattoi päivänselvästi
todistaa, ettei sen toimintakautena oltu kultaa löydetty, ei oltu
edes tehty kaivauksia kultasuonten seutuvilla. -- Kuten tiedätte,
saadaan Oulangasta nytkin vielä kultaa, vaikka verrattain vähässä
määrin.
-- Niin, tuon jutun olen kyllä kuullut ennenkin.
-- Siitä nyt näette, ettei minulla enää ole mitään uutta.
Muistanette, että se oli Oulangan Kaivosyhtiö, joka antoi
maanviljelysinsinööri J. V. Laaksolle korottoman lainan, kun hän
lähti Kanadan vehnäkentille tutkimaan amerikalaisia viljelystapoja ja
koneita. Sama yhtiö lähetti köyhän Johansson nimisen polyteekkarin
amerikkalaiseen sähköteknilliseen opistoon -- meikäläisessä
korkeakoulussa kuuluu olevan kerrassaan huono laboratorio. Sama yhtiö
maksoi...
-- Mitä te tarkoitatte? keskeytti ministeri kulmakarvat koholla.
-- En enempää kuin sanon, kuului vastaus.
Äkkiä poliisipäällikkö hyppäsi ripeästi tuolilta ja sanoi kokonaan
toisella äänellä:
-- Ei, mutta kylläpä minä kulutan lörpötyksilläni teidän aikaanne.
Silloin vastasi ministeri verrattomalla, hillityllä sukkeluudella,
jota tältä hopeahapsiselta mieheltä tuskin olisi saattanut odottaa:
-- Tosiaankin, te myöhästytte minun takiani ensimmäisestä valssista.
Poliisipäällikön hyväntahtoisista silmistä välähti iloinen sädekimppu:
-- Sallittehan, että saatan kotiin tyttärenne, herra ministeri?
-- Jos se teitä huvittaa, vanha poika, vastasi ministeri hymähtäen.