Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki
sisälle, näyttäytyi musta hahmo.
— Herra luutnantti, herra luutnantti, kello on viisi.
Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt
herättää meidät tähän aikaan.
Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme,
täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.
Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin
matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian
karkailtaisi.
Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä
oli vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme
sieltä erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia
käänteitä.
Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan
vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea
seuraavat veden jo liuottamat sanat:
»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui Ranskan
puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»
Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka
lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan
tomulle.
Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin
häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut
vielä vähiin aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen
miehittämien kukkuloiden mustat ääriviivat.
* * * * *
Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin
ja Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa
hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää
Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen
jättänyt Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja
jalokiviensä keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?
Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän
puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi
panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.
Kellon kymmenettä käydessä hän kutsui kamarineitsyen.
— Onko neiti Marthe jo tullut? kysyi hän.
Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi:
— Päästäkää hänet sisälle.
Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään
suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä
korukapineita. Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän
hienon ja sievän tytön mukana huoneeseen.
— Teillä on kai ollut onnellinen matka, lapseni? kysyi Aurore.
— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän
anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta
minun täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.
— Mitä kauniita kapineita tuotte minulle tänä vuonna?
Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja,
tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä
maali-, puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia
ylellisyystavaroita, jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan
leiman.
— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle,
että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai
Lancret-mallisen viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.
— Teidän korkeutenne saa sen, vastasi nuori tyttö varmasti.
— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle
luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi
talvena tapahtuu.
Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla
tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä
kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea
Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan.
Matta millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton
itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja
kolmen yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän
huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.
Suositatte siis minulle yhä Carlier'ta?
— Kyllä, armollinen rouva. Se on sittenkin hatuista paras.
— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu suureen
myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.
— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta
vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten
välityskauppiaiden kautta.
Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta
keskellä traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.
Kolmen tienoissa suurherttuatar antoi Marthelle käärön.
— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä
junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen
käyntiinne hyvin tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten.
Marraskuussa tulen teitä tervehtimään.
Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi
ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita.
Sitten hän sanoi minulle:
— Herra Vignerte, minulla, on teille tärkeä uutinen ilmaistavana.
Vastasin kiihkeän kysyvällä katseella.
— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen,
kirjeen herra von Booselta.
Minä hämmästyin.
— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on
tehnyt matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn
korukapineita — sangen somia muutoin?
* * * * *
Perjantai. Kello kahdeksan illalla.
Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden
iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.
— Sallithan, ystäväiseni? sanoi hän minulle.
Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän
avasi yhden.
— Se on tämä, sanoi hän luettuaan.
Hän ojensi minulle kirjeen.
Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta
hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka
seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien
hyväksi.
— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa sovittu
merkki.
Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli
minulle kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns
Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni
von Booselle Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle
miehelle, en ole koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen
tuoma kirje ilmoitti suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt
Afrikasta. Nyt hän oli saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä
tehtävänä tärkeitä paljastuksia.
— Olen luvannut siitä palkinnon, mutisi Aurore kelmeästi hymyten.
— Lähdemme huomenna, jatkoi hän.
Hän silmäili minua, mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni
käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin
peloittavaan juttuun?
— Entä te? sanoin minä.
— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka
on minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta
huolimatta Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin
ruhtinatar. Minun takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy
ottaa huomioon. Mutta sinä, ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele
Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä uhrautuisit?
Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän,
korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.
— Anteeksi, mutisi hän.
Sitten hän sanoi:
— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä matkaa
varten.
Painoin sähkönappulaa. Askeleita kuului. Ovelle koputettiin.
— Sisään, sanoi Aurore.
Ovi avautui.
— Ah, huudahti suurherttuatar.
Luutnantti Hagen seisoi kynnyksellä.
Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi
kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen
rypistyneen leukansa alle.
— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt
tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää
suvaitse oleskella linnoituksessa?
Hagen vaikeni liikkumattomana ja kylmänä.
— Suonette minulle selityksen, herraseni... Arestinne ei ole loppunut,
mikäli tiedän?
— Se on loppunut, teidän korkeutenne, mutisi Hagen.
— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne,
herra von Hagen!
— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja
itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.
— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö,
luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa?
Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka
sattuessa voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?
— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Hagen.
— Ja että tämä tapaus on...
— Sota, täydensi luutnantti.
Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä
draamallisia kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui
olemaan, olivat heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet
melkein huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan
huomiota Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut
olemassa enää mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille
kertonut, ei Itävallan ultimatumia, ei Saksan _Kriegszustandia_, ei
mitään, sanon minä. Ja nyt tämä, niin yksinkertainen sana: sota!
Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa
vihreän harmaaseen kenttäpukuun.
Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä Aurore
kysyi:
— Sotako, herra von Hagen, ja ketä vastaan?
— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi
pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua
saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan
liikekannallepano-käskyn.
Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi
painostava kuumuus.
— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne
ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen... En siinä tapauksessa huomaa,
mitä hyötyä teillä on noista neljästä husaarista, jotka näen tuolla
alhaalla oven luona.
Hagen karahti punaiseksi ja tuli sitten kalpeaksi.
— Teidän korkeutenne! sopersi hän.
— Mitä? sanoi suurherttuatar ylpeästi.
— Minulla on toinen tehtävä. Suokaa minulle anteeksi...
— Asiaan, asiaan, luutnantti, älkää vapisko noin. Ellette edes
kykene ilmaisemaan mistä on kysymys, ette koskaan saa voimaa sen
suorittamiseen. Sanokaa suoraan siis, minä olen kai vankina palatsissa,
eikö niin?
— Oh, teidän korkeutenne, huudahti Hagen, kuinka olette voinut ajatella
että... Minäkö hyväksyisin...
— Mistä on sitten kysymys?
Luutnantti käänsi sanaakaan sanomatta silmänsä minuun.
— Rouva, sanoin minä astuen esiin, älkää kiusatko itseänne kauempaa.
Herra von Hagen, miksi ette voi yksinkertaisesti sanoa saaneenne,
tehtäväksenne vangita minut.
Seurasi hiljaisuus.
— Onko se totta, herraseni? kysyi suurherttuatar.
Hagen painoi päänsä alas.
— Voitteko sanoa, mistä syystä tämä vangitseminen tapahtuu?
— Teidän korkeutenne, sanoi Hagen, joka sai hiukan varmuutta, olen
vain sotilas ja tottelen saamiani käskyjä arvelematta. Mutta on helppo
käsittää: herra Vignerte on ranskalainen ja lisäksi upseeri. Ranska
asettaa väkeänsä liikekannalle meitä vastaan. Ranskalaisia lentäjiä on
kuuleman mukaan jo pommitettu...
— Te olette sotilas, herraseni, ja tottelette saamianne käskyjä,
keskeytti suurherttuatar. Se on aivan paikallaan, mutta voitteko
valtuuttaa minulle, ettette ole itse ollut tätä käskyä aikaansaamassa?
Hagen ei vastannut, mutta vihainen katse, jonka hän loi minuun, oli
riittävän kaunopuheinen.
Suurherttuatar sanoi minulle lyhyesti:
— Pankaa päällenne.
Hän itsekin pani hartioilleen väljän, tumman viitan. Sitten hän meni
laatikolleen. Näin hänen penkova sitä, ottavan eri esineitä, jotka hän
sujautti viittansa avariin taskuihin.
— Herra von Hagen, sanoi hän palatessaan luoksemme, linnoitukseenhan
teidän on vietävä herra Vignerte? Mihin aikaan?
— Hänen on oltava siellä kello kymmenen, teidän korkeutenne.
Silloin rajattoman halveksuvasti hymyillen hän asetti kätensä von
Hagenin olkapäälle.
— Olet siis, sanoi hän, hetkiseksi voinut kuvitella itsellesi, että
jättäisin hänet sinun käsiisi?
Musertava majesteetillisuus oli hänen katseessaan, hänen ryhdissään,
hänen sanoissaan. Näin luutnantin painavan päänsä alas ja vapisevan
koko ruumiiltaan.
— Ludwig von Hagen! jatkoi hän. Eräänä päivänä, siitä on nyt neljä
vuotta, sain kuulla että eräs VII:n husaarirykmentin upseeri
oli pelannut, oli harjoittanut vilppiä. Se merkitsi hänelle
häpeää ja kuolemaa. Seuraavana päivänä tuon upseerin velat oli
maksettu, asia haudattu hiljaisuuteen, ja hän itse, päässen minun
käskyläisupseerikseni, hämmästytti koko linnaväkeä ihmeellisellä
ja nopealla menestyksellään. Siitä on syntynyt puheita, joita olen
halveksinut. Itse parhaiten tiedät, että tähän toimenpiteeseen johti
minut halu pelastaa häpeästä kunnon nuori mies, joka oli hyvää sukua ja
jota luulin rehelliseksi ja uskolliseksi.
Tämä tässä sitävastoin, sanoi hän viitaten minuun, ei ainoastaan ole
minulle mitään velkaa vaan on vielä aiheettomien epäluulojen johdosta
saanut puoleltani osakseen välinpitämättömyyttä ja halveksumista. Hän
ei siitä masentunut. Hiljaisuudessa hän on työskennellyt hyväkseni.
Hän ei ehkä itse vielä tunne tekonsa koko merkitystä. Joka tapauksessa
hän tiesi panevansa alttiiksi elämänsä. — Ja nyt se mies, joka saa
kiittää minua kaikesta, tulee vangitsemaan sitä, jota minä saan kiittää
kaikesta.
Kyyneleitä näkyi pikku husaarin poskilla.
— Mitä tahdotte minun tekevän? sopersi hän värisevällä ja sortuneella
äänellä.
— Että maksat velkasi minulle, vastasi Aurore. Se päivä on nyt tullut,
enkä voi kuitenkaan surkutella sinua siitä, että olet itse saattanut
itsesi tähän suoritustilaan.
— Käskekää, sanoi hän, tottelen.
— Mene alas ja aloita lähettämällä pois sotilaat. Keksi jokin syy, joka
ei sitten tuota sinulle ikävyyttä.
— Nyt, sanoi hän, kun luutnantti oli palannut, menet autovajaan. Siellä
on vielä joku ohjaajista. Käsket vetää ulos suuren harmaan Benz-auton
kaikkine varusteineen, sammutetuin lyhdyin, ja ohjaat sen itse tuonne
alas. Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän; ole valmis viimeistään
kello kymmenen.
Levitettyhän pöydälle matkakartan Aurore kumartui sitä tarkastamaan.
»Selvästi paljon lyhyempi Aix-de-Chapellen ja Belgian kautta», mutisi
hän, »mutta tunnen paremmin Wiesbadenin ja Thionvillen tien.»
— Oletko valmis? kysyi hän minulta.
— Mitä aiotte tehdä? kysyin.
— Viedä sinut Ranskaan tietenkin.
Hän lisäsi:
— Olen pannut palttoosi taskuun rahaa ja revolverin: niillä läpäisee
kaikkialla.
Ystäväni, Aurore oli hyvin kaunis silloin. Jos olisitte nähnyt hänet
noin, ymmärtäisitte mielenliikutuksen, joka tällä hetkellä sortaa
ääneni.
Kumea kohu kuului ikkunan alta. Benz oli siellä.
— Tule, sanoi Aurore.
Samassa Hagen astui sisään.
Kuinka kaukana olikaan nyt hänen ynseä itsepäisyytensä. Hän lankesi
polvilleen suurherttuattaren eteen.
— Te lähdette, lähdette hänen kanssansa ainiaaksi, sopersi hän
nyyhkyttäen.
Suurherttuatar katsoi häneen hiukan lempeämmin.
— Luullessanne niin, herra von Hagen, on tottelevaisuutenne teille sitä
suuremmaksi ansioksi. Tietäkää siis, etten lähde pois. Olen sidottu
tähän paikkaan, jota inhoan täällä, jäljelläolevan tehtäväni vuoksi.
Mutta tällä hetkellä olen velvollinen pelastamaan sen, joka on uhrannut
kaikki minun puolestani.
— Ah, kiitos, kiitos, sanoi nuori mies.
— Odottakaahan vielä, ennenkuin kiitätte minua, sanoi Aurore. Herra von
Hagen, teillä on kai mukananne, otaksun niin, henkilötodistuksenne ja
liikekannallepanomääräyksenne?
Hagen nousi horjuen.
— Liikekannallepanomääräykseni? toisti hän hyvin kalpeana.
— Niin, sanoi suurherttuatar tyynesti, ehkä tahdotte jättää ne herra
Vignertelle. Meidät voidaan pysähdyttää matkallamme täältä rintamalle.
Tiedän kyllä, että minun tuskin tarvitsee muuta kuin ilmoittaa nimeni
selviytyäksemme mistä hyvänsä. Mutta voimme joutua tekemisiin typerien
vahtisotilaiden kanssa. Ei saa hukata aikaa. Luutnantti Hagen pääsee
menemään esteettömästi kaikkialla. — Nopeasti siis.
Upseeri oli kalman kalpea. Hirveä taistelu riehui hänen sielussaan.
— Te otatte siinä minun kunniani, rouva, sanoi hän vihdoin.
— En ota koskaan enempää kuin mitä olen teille antanut, herra von
Hagen, vastasi Aurore säälimättömästi. Mutta ei pidä mitään liioitella.
Ette joudu vaaraan, ellette itse tahdo. Pyydän teiltä vain kahta asiaa:
ilmoittakaa lähtömme vasta kello kymmenen jälkeen ja järjestäkää niin
että luullaan meidän lähteneen Aix-la-Chapellen tietä. Jos suurherttua
on kyllin julkea käyttääkseen puhelinta tai sähköttämistä, ei suuntamme
saa olla hänelle tunnettu. — Siispä näkemiin: huomenna tähän aikaan
olen takaisin.
Hän ojensi kätensä, jonka Hagen kostutti kyyneleillään.
— Voinhan luottaa sinuun, ystäväni? sanoi Aurore.
Kykenemättä liikutukseltaan puhumaan Hagen teki myöntävän merkin.
Itsekin syvästi liikutettuna lähestyin häntä ja ojensin käteni tälle
miehelle, joka pani tällä hetkellä kaikki alttiiksi minun tähteni.
Mutta hän perääntyi ja vastasi minulle sanoin kuvaamattoman vihaisella
katseella:
— Herra, rukoilen Jumalaa, että hän antaisi meidän pian kohdata
toisemme toisaalla.
Aurore kohautti olkapäitään; kuulin hänen mutisevan jotakin miesten
typeryydestä. Mutta hän meni jo portailla. Seurasin häntä luotuani
viimeisen silmäyksen turkisten, jalokivien ja kauniiden, kalpeiden
kukkien kamariin...
— Nouse autoon, sanoi Aurore matalalla äänellä.
Asetuin istumaan hirvittävään Benz-autoon. Läksimme liikkeelle. Kun
ajoimme Meilleraien sillan yli löi Lautenburgin ja linnan tornin vanha
kello yhdeksän.
* * * * *
Loppumattomiin jatkuva valkea tie hohti harmahtavana kuunvalossa. Auto
kiiti sitä pitkin meluttomasti, huimaavaa vauhtia. Käänteissä sain
tuntea, miten uskomattoman varma ohjaajattareni käsi oli.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että ennenkuin pääsin oikein
tajuihini, olimme jo tehneet matkaa yli sata kilometriä. Silloin
Auroren lause: »Huomenna tähän aikaan olen takaisin», palasi muistiini
ja ajattelin, että muutamien tuntien kuluttua minun oli erottava,
suurherttuattaresta.
En noussut kapinaan. Hurja vauhti, jolla kiisimme eteenpäin, vaikutti
minussa turruttavaa uupumusta ja tunsin melkeinpä nautintoa. Mustat
metsiköt, hopeanhohtoisten jokien ylitse vievät sillat pakenivat ja
jäivät taaksemme. Sivuutimme heinäkuorman: viisikymmentä senttimetriä
vasemmalle vielä ja olisimme olleet kuoleman omat. Kuolema, toistin
tämän sanan, katsoin Auroren tiukkoja kasvoja; hänen ohjausratasta
puristavissa käsissään näkyi hienojen hansikkaiden läpi valkeita
viiruja.
Ja sitten äkkiä ajattelin sotaa. Se oli siis totta? Onnistuisiko minun
päästä isänmaahani? Mutta, tunnustan sen häpeäkseni, tämä ajatus
ei voinut herättää huomiotani, nopeus huimasi minua, riisti minut
itseltäni. Tällä hetkellä olin täysin välinpitämätön siitä mitä minulle
vielä saattaisi tapahtua.
Neliskulmainen kaihdin ohjasi erään sähkölampun valon tiekartalle,
mutta Aurore tuskin vilkaisi siihen. Hän tunsi erinomaisen hyvin tämän
tien. Muistin, että hän oli sanonut minulle tehneensä, tämän matkan
lukemattomia, kertoja mennessään kylpylaitoksiin.
Hän osasi milloin tahansa arvelematta sanoa kaupungit, joiden punertava
kajastus läheni ja suureni, näkyi oikealta tai vasemmalta puolelta,
sitten jäi taaksemme ja katosi. Pari kolme kertaa hän sanoi minulle:
Kassel, Giessen, Wetzlar...
Kassel, Giessen, Wetzlar! mitä se minua liikutti?
Lyhdyn alla mittarin vieressä kiilsi kello. Mutta en nähnyt viisareita.
En ajatellutkaan enää mitään...
Hiljentämättä vauhtia ajoimme mäkisen kaupungin halki, jossa talot
olivat tummien puistikoiden kätkössä.
— Wiesbaden, mutisi Aurore; minun huvilani, sanoi hän sivuuttaessamme
yhden taloista. Kello ei ole vielä yhtä. Olemme ajaneet kelpo tavalla.
Hän käänsi oikealle eräälle sivukadulle. Etäällä vasemmalla näkyi
taivaalla jonkin suuren kaupungin valoheijastus.
— Se on Mayence, sanoi hän, ja tuolla on Rhein.
Tuota pikaa ajoimme siltaa pitkin pyhän virran yli.
Se vyöryi kohisten alhaalla. Hetkittäin näki taivaan selvitessä sen
vihertävän vaahdon.
Sillan yli päästyämme kuulimme kauempaa komennon, järeän _werda_ ja
sitten terävän kiväärinpamahduksen.
— He ampuivat, sanoi Aurore, lähestymme rintamaa. Täytyy olla
varovainen.
Silmäsin kompassia. Etenimme suoraan länttä kohden. Nopeusmittari
näytti 105. Ensimmäisen kerran minut valtasi ällistys.
Aurore näki sen ja hymyili:
— Wetzlarin ja Wiesbadenin välillä, oli vauhtimme 145, sanoi hän
yksinkertaisesti.
Pian tuli uusi punainen kajastus näkyviin lännestä, käsin.
— Thionville, sanoi Aurore. Se taitaa olla kokonaan joukkojen jaloissa.
Suureksi hämmästyksekseni näin, ettei hän valinnut kiertotietä
välttääkseen kaupunkia, kuten hän oli tehnyt tähän asti. Suoraa tietä
pitkin, kaikki lyhdyt sytytettyinä, me ajoimme linnoitusta kohden,
jonka muurit kohosivat vähitellen eteemme.
Auto hiljensi. Taloja, etukaupungin osia. Sitten käskevä _werda_! Me
pysäytimme.
Parikymmentä sotilasta ympäröi meidät. Kaikilla oli vihreän harmaa
univormu ja kaapuun verhottu kypäri.
— Paperinne! kuului aliupseerin karkea ääni.
— Näytän ne luutnantillenne, vastasi Aurore, pyydän hakemaan hänet
tänne.
Tämä tuli juuri parhaiksi paikalle. Vaalea jättiläinen kiukustuneena
häiriytyneestä unestaan. Kun hän huomasi siviiliväkeä, kävi hän
tuimasti kuulustelemaan.
— Herra, sanoi suurherttuatar kuivasti, pyydän teitä ensiksi kieltämään
sotilaitanne kolhimasta pyssynperillä autoani. Ja sitten suvaitkaa
katsoa tätä.
Samalla hän käänsi sähkölamppua niin että se valaisi oveen maalattua
Lautenburgin vaakunaa.
Upseeri hätkähti.
— Hänen korkeudellensa Lautenburg-Detmoldin suurherttuattarelleko minun
on kunnia...? sopersi hän ojentuen kunniantekoasentoon.
— Hänelle juuri, herra luutnantti, vastasi Aurore.
— Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, sanoi upseeri
typertyneenä. Takaisin! kiljaisi hän samassa sotilaille, sysäten
lähimpänä seisovat rajusti, taemmas. Miten voin palvella teidän
korkeuttanne?
— Aivan yksinkertaisesti, sanoi suurherttuatar. Kenraali von Offenburg
on kai yhä vielä Thionvillen komendanttina? En usko, että hänen
ylhäisyytensä tällaisena yönä on levolla. Saattakaa minut hänen
Luoksensa. Antakaa yhden miehistänne nousta autooni ja näyttää meille
tietä.
Upseeri teki heti mitä pyydettiin, kumartaen hyvin syvään ja
pahoitellen, että palveluksensa esti häntä lähtemästä itse oppaaksi.
Linnanpäällikkö ei ollut kasarmissa. Löysimme hänet lopuksi
esikuntineen asemalta. Asemasilta oli mustanaan väkeä, jonka liikkeitä
hän valvoi. Suunnaton määrä tykkejä oli tuotu paikalle ja yön
pimeydessä näyttivät niiden mustat hahmot vedenpaisumuksenedellisen
ajan jättiläiseläimiltä. Tämä näky, josta sai raa'an voiman ja
väkevyyden tuntumuksen, värisytti minua.
Kun eräs käskyläisupseeri oli ilmoittanut hänelle suurherttuattaren
läsnäolon, kiiruhti kenraali von Offenburg luoksemme. Hyvin komeana
pitkässä, harmaassa turkisviitassaan hän kumarsi Aurorelle muistuttaen,
hänelle saaneensa kerran kunnian tanssia hänen kanssaan Berliinissä.
Mutta kuinka hän koettikin puhua, hän salasi huonosti hämmästyksen,
jota hänelle tuotti meidän läsnäolomme tällä hetkellä ja tässä paikassa.
— Älkäähän liikoja kummeksiko, kenraali, sanoi Aurore hymyillen. Niin
pian kuin kuulin suurista tapahtumista, joita täällä valmistellaan, en
voinut, enää pysyä Lautenburgissa. Tahdoin nähdä joukkojamme rintamalla
ja niin lähdin liikkeelle käskyläisupseerini kanssa. Luutnantti von
Hagen, 7:nnestä husaarirykmentistä, sanoi hän esitellen minut.
Tervehdin niin jäykästi kuin osasin.
— Teidän korkeutenne, paasasi von Offenburg, miksi olette silloin
tullut, tänne! Täällä ei ole mitään nähtävää, XVI osasto on kuin
kallio, se ei hievahda paikaltaan. Miksi ette mennyt Aachenin suunnalle?
— Todella, sanoi suurherttuatar, minulle kyllä, mainittiin siitä.
Aix-la-Chapellen tietä pitkin...?
— Tiedättehän, että koko armeija keskittyy sinne, supatti kenraali
meille.
— Se on totta, sanoi Aurore. Mutta Belgian rintama ei herätä
mielenkiintoani; päinvastoin en olisi koskaan antanut anteeksi
itselleni, jos olisin jättänyt näkemättä sodan aamuna Ranskan rintaman.
— Tervehdin teissä 7:nnen husaarirykmentin urheata, everstiä, sanoi
von Offenburg kohteliaasti suudellen suurherttuattaren kättä. Voinko
olla teille hyödyksi?
— Luonnollisesti, sanoi Aurore. Tiedättekö, että etuvartijanne
pysähdyttivät minut äskettäin aivan häikäilemättömästi. Toivoisin
teiltä oikeastaan saattoväkeä, mutta Benz-autoni saisi silloin kovasti
hillitä itseään mukautuakseen teidän rakuunoittenne tahtiin. Mutta
he saavat saattaa minut vain etuvartiolinjalle saakka ja te annatte
minulle jonkinlaisen lupakirjan, joka paluumatkalla säästää minut
ikävyyksiltä. Kiiruhtakaamme, aamu jo sarastaa ja tahdon nähdä nousevan
auringon valossa rintaman rajapaalut.
Kenraali haetutti passin.
— Kas noin, sanoi hän piirtäen siihen nimensä. Teillä on vielä aikaa.
Villeruptiin, joka on Ranskan puolella kahdet kilometrin päässä
rajalta, on tuskin kahtakymmentäkilometriä. Ehditte sinne puolessa
tunnissa. Mutta älkää luulko saavanne nähdä ranskalaisia sotilaita.
Heidän hallituksensa on antanut heille määräyksen, perääntyä kaksi
peninkulmaa rintaman taakse, jottei millään muotoa voitaisi syyttää
heitä vihollisuuksien alkamisesta, täydensi hän leveästi nauraen.
Puoli plutoonaa rakuunoita saattoväkenämme läksimme muhkeasti
Thionvillestä. Kun olimme ajaneet pari kilometriä Audun-le-Roman'in
tietä, kuiskasi, suurherttuatar korvaan:
— He ovat sangen kohteliaita mutta käyvät, ajan pitkitän rasittaviksi.
Ja hän pani auton täyteen vauhtiin.
Takanamme, nousevan päivän sarastuksessa, rakuunat hajaantuneina
häipyivät minuutin kuluttua näkyvistämme.
Kylmä aamutuuli puhalsi ohimoihini. Tavaton liikutus valtasi minut nyt
ja en tosiaankaan tällä hetkellä ajatellut tätä naista, jonka puolesta
olisin uhrannut kaikki, ja joka minun nyt oli jätettävä ainiaaksi.
Katselin edessäni olevia kumpua, jotka toinen toisensa jälkeen
kohosivat näkyviin. Tämä verraton paluumatkani haihtui mielestäni ja
antoi tilaa viiltävämmälle, voimakkaammalle tunteelle.
Se oli voimakkaimmillaan kun auto äkkiä pysähtyi niin että olin lentää
nurin ja suurherttuatar osoitti minulle vaieten tien oikealla puolella
kymmenen askeleen päässä meistä seisovaa rajapylvästä.
Kahden metrin korkuisena, oikealta puoleltaan mustana ja valkoisena
vasemmalta sinisenä, valkeana ja punaisena se vaikutti tällä hetkellä
äärettömän hämmentävältä ja häiritsevältä.
Katsoin suurherttuattareen ja huomasin onnen tuntein liikutuksen
merkkejä näissä suljetuissa, lujapiirteisissä kasvoissa.
Ei ollut vielä aivan valoisaa. Auto oli tuntuvasti pienentänyt
vauhtiaan. Näytti siltä kuin Aurore olisi tahtonut antaa minun katsella
ohimennessä pieniä yökukkia, joita tuuli nuokutteli laaksojen rinteillä.
— Äkkiä tartuin seuralaiseni käsivarteen. Auto pysähtyi. Eräällä
ylängöllä, josta näki yli tien ja joka hämärässä kuvastui ainakin
kahdensadan metrin korkuisena, tuli liikkumaton ratsastaja näkyviin.
Se oli ranskalainen rakuuna. Eroitti kypärin keltaisen töyhdön ja
keihään punavalkean viirin. Sitten tuli paikalle toinen, pian oli
heitä kymmenen, sitten kaksi kymmentä ja he läksivät hiljaista ravia
etenemään meitä vastaan.
— Tällä kertaa, sanoi Aurore hymyillen, on sinun vuorosi puhua heille.
Upseeri ratsasti edellä. Hän oli kookas nuori mies, tummatukkainen
ja kalpeakasvoinen. Tervehdittyään sapelillaan hän kysyi meidän
lupalippujamme.
— Herra, vastasi suurherttuatar, pidän parempana tunnustaa teille
suoraan, ettei minulla ole mitään sellaista, sillä epäilen ettette ole
tyytyväinen tähän, jonka minulle on antanut Thionvillen saksalainen
kenraali, sanoi hän vetäen esiin von Offenburgin kirjoittaman
lupatodistuksen.
Nuori luutnantti teki liikkeen, joka saattoi merkitä, että olosuhteet
eivät hänen mielestään sopineet leikinlaskuun.
— Herra, jatkoi Aurore huomattuaan yhdellä katseella minun täydellisen
kykenemättömyyteni selityksien antoon tällä hetkellä, on asioita,
joita on liian pitkällistä kertoa tiellä autossa. Lyhyesti ilmoitan,
että olen Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Seuralaiseni herra
Vignerte on ranskalainen upseeri, luutnantti kuten tekin. En tiedä
onko Ranskassa jo ryhdytty varovaisuussyistä vangitsemaan saksalaisia.
Joka tapauksessa on Saksassa eilisestä alkaen tätä menetelmää ruvettu
noudattamaan ranskalaisiin nähden. Seuralaiseni tahdottiin vangita;
tuon hänet teille. Siinä kaikki.
Ja huomattuaan hämmästyksen, mikä kuvastui upseerin kasvoilla, hän
lisäsi:
— Minun on ehkä lisättävä, herra, että olen syntyjäni venäläinen, niin
ettei teidän tarvitse pelätä minua ja lahjaani, jonka olen teille
tuonut.
Upseeri oli noussut ratsailta. Hän kumarsi kunnioittavasti Aurorelle,
joka oli laskeutunut minun kanssani autosta tielle.
— Luutnantti de Coigny 11:nnestä rakuunarykmentistä, Longwystä, sanoi
hän.
Esitin itseni. Puristimme toistemme kättä.
— Tulette kaukaa, toverini. Mitä meidän on tehtävä teille?
— Voitte kai antaa hänelle hevosen, sanoi suurherttuatar. Ja sitten,
jos saan antaa teille neuvon, viekää hänet viipymättä siviili- tai
sotilasviranomaistenne luo. Hän tulee Saksasta, hän tietää paljon
asioita, jotka voivat olla hyödyksi tälle maalle, missä kukat ovat
kauniita, mutta missä varustautuminen näyttää sangen laiminlyödyltä.
Hän katseli näin puhuessaan villiä metsäruusupensasta, joka kasvoi
kallion reunalla. Herra de Coigny veti luokseen rehevimmät oksat, teki
ruusuvihkon ja ojensi sen suurherttuattarelle.
— Kiitoksia, herraseni, sanoi Aurore viehkeästi hymyillen nuorelle
miehelle, jota hänen tavaton kauneutensa piti lumottuna. Tahtoisitteko
hyväntahtoisesti väistyä taemmas hevosinenne? Tie on kapea ja minun
täytyy kääntää auto.
Silloin minä puhkesin nyyhkytykseen.
Koko yöllinen välinpitämättömyyteni, äkillinen liikutus, joka valtasi
minut ajaessamme Ranskan rajojen sisälle, hävisi, haihtui olemattomiin.
Ajattelin enää vain sitä, että neljännestunnin kuluttua olin kadottava
Auroren ainiaaksi.
Herra de Coigny oli komentanut miehensä taemmas. Kuulin
suurherttuattaren sanovan hänelle vienolla äänellä:
— Suokaa hänelle anteeksi, herra, hän on saanut kestää
hermotäristyksiä, jollaisia sota ei ole hänelle koskaan tuova.
Tunsin sitten hänen kätensä otsallani.
— Rohkeutta, ystävä, sanoi hän matalalla mutta lujalla äänellä. Sinä
pääset nyt kotiisi, isänmaahasi, joka on kaunis ja jota rakastan.
Se tarvitsee sinua, sillä sota tulee olemaan ankara, ankarampi kuin
luulet. Mutta sinä saat nähdä kauniita asioita, hevosten tulisen laukan
elokuun auringonsäteissä, saat kokea yleviä innostuksen hetkiä, jolloin
järkeily vaikenee, kaikkea sitä, mikä minun kaltaiseni naisen saa
pahoilleen siitä, ettei ole syntynyt mieheksi.
Kohtalosi ei ole valitettava. Ja jos luulet toista, niin ajattele sen
kohtaloa, joka palaa yksinään, ilman sinua Lautenburgiin.
— Voi, sopersin minä kyynelteni lomitse, jääkää, älkää palatko Saksaan.
Ajatelkaa mitä teille voi siellä tapahtua.
Kuulin hänen äänensä terävöityvän.
— Ystäväiseni, luulinpa minun seurani saaneen sinut käsittämään mitä
on viha. Boose on paluumatkalla. Oletko siis unohtanut asesalin uunin,
Kongon kirjeet ja koko luon salaperäisen ristiriidan, ja ajatteletko,
että minä hetkellä, jolloin rikos paljastui, jättäisin rikoksentekijän
sikseen?
Kyyneleeni vuotivat yhä runsaammin, ja äkkiä ääretön tuska riipaisi
sydäntäni samalla kun tunsin otsallani lyhyen suudelman...
Käännähdin rajusti päästäen huudon ja aloin kuin hullu juosta tietä
pitkin, siksi kunnes kompastuin ja kaaduin pitkin pituuttani ojaan.
Kun villin näköisenä, murtuneena kömmin pystyyn, ei autosta ollut enää
jäljellä muuta kuin pieni harmaa pilkku kaukana idässä.
* * * * *
Audun-le-Roman'issa, jonne tulin seitsemän tienoissa rakuunahevosella,
jonka Coigny oli antanut käytettäväkseni, hankittiin minulle viipymättä
auto, joka läksi kiidättämään minua Nancya kohden.
Luulin Ranskassa liikekannallepanon olevan jo täydessä käynnissä.
Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Silloin muisto niistä hirveistä
valmistuksista, joita olin nähnyt tänä yönä ja joiden tarkoitusta ei
käynyt epäileminen, tuli painostavimmaksi ajatuksekseni.
Minut vietiin heti maaherran luo. Annoin hänelle niin tarkan
kertomuksen kuin mahdollista kaikesta, mitä olin nähnyt ja kuullut.
Hän kuunteli minua kiihkeän tarkkaavaisesti tehden muistiinpanoja.
Kun jätin hänet, läksi hän puhelimitse ilmoittamaan saamansa tiedot
Pariisiin.
Harhailin Nancyn kaduilla. Junani läksi kello kaksitoista.
Liian hermostuneena asettuakseni levolle astuin erääseen
Stanislas-torin varrella olevaan kahvilaan. Kaiveltuani taskuani
maksaakseni vedin sieltä esiin laukun, jonka Aurore oli sinne pannut.
En ollut vielä koskaan ollut niin rikas kuin tällä hetkellä, jolloin
rahalla, jota ennen olin niin himoinnut, tuskin oli enää mitään arvoa
minulle.
Kuljin pitkin suurta katua ja pysähdyin tietämättäni erään myymälän
eteen. Menin sisään ja ostin sieltä itselleni puvun, jonka näette
vieläkin ylläni, huomaamatta edes — niin suuri oli turtumakseni — että
sinisen puseron sijalla oli kenttäpukuun kuuluva musta, punakauluksinen
viitta.
Kello kaksitoista läksi juna viemään minua Pariisia kohden. Ensimmäistä
kertaa näin silloin nuo seudut, jotka perääntymisemme on tehnyt meille
unohtumattomiksi: Dormans'in, jonka silloin ylitse marssimme toisena
päivänä syyskuuta sydämissä murhe, murhe, jonka Sedanin vuosipäivä
teki vieläkin kauheammaksi; Jaulgonnen kauniin tien, jota pitkin
ahdistimme vihollista; Château-Thierry'n Marne-virran rannalla korkeine
linnanraunioineen, missä viimeisen kerran saimme nukkua vuoteissa.
Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli viiden, kun juna pysähtyi
Château-Thierryn asemalle. Siellä sain kuulla uutisen yleisestä
liikekannallepanosta. Nyt se oli pystytetty, tuo tuli- ja
rautamuuri, joka erotti minut suuresti rakastamastani Lautenburgin
hallitsijattaresta.
Vallitsi painostava myrskyn ilmakehä, joka ei kuitenkaan häirinnyt
suuren Pariisin rauhaa, noustessani junasta itäisellä asemalla. Oi
Pariisi, olin ennen niin pelännyt puolestasi, kun tämä hirvittävä hetki
koittaisi, pelännyt kiihtymystäsi, intohimoasi, sitä levottomuutta,
minkä innostus aiheuttaa. Ja nyt oli tämä hetki läsnä eikä edes
murhakaan ollut saanut sinua pois tasapainostasi, sen murha, joka
väitti voivansa mielensä mukaan joko ehkäistä tai päästää valloilleen
vallankumouksen.
Minun liikekannallepanomääräykseni oli hävinnyt Lautenburgin linnan
tulipalossa, mutta se ei minua huolestuttanut, sillä tunsin ulkoa sen
sisällön ja olin päättänyt jo seuraavan päivän aamuna lähteä Pau'hon
liittyäkseni jalkaväkirykmenttiin.
Pukeuduin eräässä matkailijakodissa univormuuni ja lähdin
Lafayette-katua pitkin kulkemaan keskikaupungille päin.
Ihmiset olivat pikemmin kuumeisia kuin häliseviä. Kaikkialla sotilaita,
upseereja kuten minä, mutta kaikilla käsikoukussaan äiti, vaimo, jotka
katselivat poikaansa, miestänsä sanomattomin ylpeyden ja liikutuksen
tuntein. Minä vain olin yksin, yksin tänä traagillisena iltana,
vieläkin yksinäisempänä tässä kaupungissa kuin tuona iltana jolloin
olin sen jättänyt.
En tiennyt vielä minne olin menossa. Mutta pääsin siitä jo parempaan
selvyyteen tullessani Royale-kadulle, jonka valaistut parvekkeet olivat
väkeä täynnä. Weberin edustalla tuli Clotilde mieleeni. Oli elokuu,
hänellä ei siis ollut enää valkoista ketunnahkaa. Varmaankin hänellä
oli heleäsilkkinen pusero... Sitten tämän tytön muisteleminen kammotti
minua.
Elyseen-Kenttien vihreys alkoi jo tummentua syksyisen taivaan alla.
Poikkesin oikealle ja läksin kulkemaan pientä puistokatua pitkin, joka
suurine puineen ja kahviloineen muistuttaa kylpykaupunkia. Autoja
pysähtyi valaistujen ravintoloiden eteen. Ohjaajat avasivat ovet.
Olin tullut Gabrielin puistokadulle, joka lehvien varjostamana oli
synkkä kuin tunneli. Hitain askelin kävelin sitä eteenpäin. Ääretön
ahdistus kalvoi koko olemustani. Pian näin lasien välkkyvän.
Erään ravintolan ovessa luin sanan Laurent.
Silloin istuuduin sitä vastapäätä penkille, jonka tiesin siinä olevan.
Hapuillen sormeni tunnustelivat penkin kulunutta, rosoista pintaa,
töksähtäen siellä täällä suuriin kuhmuihin ja koloihin.
Äkkiä ne pysähtyivät. Ne olivat löytäneet mitä etsivät. Kumarruin
ja saatoin helposti, vaikka oli jo täysi yö, erottaa penkissä kolme
merkkiä, kolme kirjainta A.A.E., jotka Tjumenin pikku ruhtinatar oli
ennen muinoin kaivertanut siihen.»