Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli
mieluummin yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.
Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti
enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa
toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat
minulle joka päivä.
Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni,
puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin
yöllä miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen
veltosti mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne
Tjumenin ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin
murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain
käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.
Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka
teistä silloin varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin
kuningattaren äitinsä Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman
asiakirjapinkan. Tänä iltana, tutkittuani ensin kaksi toisarvoista
todistuskappaletta, sain käsiini asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 —
N:o 87.
Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta.
Jo ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin
tarkkaavaiseksi. Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla
ratkaiseva merkitys.
Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen.
Mainittu mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja
oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut _Herrenhausenissa_.
Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen
kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin
kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön
yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli
ottanut osaa. Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan
nimikirjoituksillaan vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä
tutkimaan.
On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti
mitä tarkinta huomiota.
Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär
von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää
vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.
Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin
kreivin lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi
miehilleen punssia.
Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin
tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa,
sillä aikaa kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla,
koetti saada tätä tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.
Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de
Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi
täydelleen kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.
Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer,
käski armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin
eteen, jonka takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen
rouva painoi erästä vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen
näkyviin pienen komeron. Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin
hämmennyksissäni, kasan valkeata jauhoa, joka näytti silmääni
kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen rouva päästi meidät
sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois veritahrat, joita
joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin ritarisaliin
Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa...
Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että
Königsmarkin ruumis kätkettiin _Herrenhausenin_ ritarisaliin uunin
metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni
muuta arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin
siinä lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa
kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen
painoi jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset
ruhtinaat olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus
oli ilmaistu kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin
tärkeästä syystä.
Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin
ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa,
ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä
kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.
Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen
on kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään
lupaa saada käydä _Herrenhausenissa_, viipyä ritarisalissa yksinäni
tarpeeksi kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan
halua päästää joku palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri
tällöin juolahti päähäni ajatus, jonka esitän teille todistuksena
kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä tehtäessä. Olin, kuten
muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaisten
ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten
historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August
oli uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle
katalonialaiselle käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt
töitä Lautenburgin suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä
ollut laskuihin nähden vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan
olin vain hätäisesti silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli
tutkittava seikkaperäisesti. Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa
_Herrenhauseniin_ tehdyistä lukoista. Päätin ottaa heti asiasta selvän.
Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja
hiivin hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa
autiossa käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen
paperien säikyttää itseäni!...»
Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori
Cyrus Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan
ja keskeyttäen työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään
olevaa avattua kirjaa.
Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä
kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa.
Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden
epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.
Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle
päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti
huomenna, ellei jo tänä iltana... Puoliavoimesta ovesta kuului hänen
sulatusuuniensa kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.
Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä
ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.
Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon
paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää
yötä.
Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä
etsin.
Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt,
olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman
faktuuran vuodelta 1682.
Pitkästä luettelosta olin löytänyt heti seuraavan ilmoituksen:
Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä
markkaa lukko, — summa... 900 livreä.
Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli
kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa
järjestelmää. _Herrenhausenin_ ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi
numeroitua lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin
peräkkäin kutakin lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in,
nimessä olevat kirjaimet olivat.
Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan
lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli
koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan
nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan
ritarisalin uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi
odotin Cyrus Beckin poistumista.
Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten
sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin
sen kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni
huoneistooni. Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen
hapuilemalla kirjoituspöydät ja rahakokoelmat palasin takaisin ja
avasin hiljaa vasemman oven, joka vei asesaliin.
Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden,
suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo.
Tunsin jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta
sitten kuin sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen
rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.
Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta;
se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko
laite muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.
Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu
olikin numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.
Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin
vieressä.
Mietiskelyni ei kestänyt kauvoja. Numero 25. Olinko hölmö!
Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran
edessä sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen
kaksikymmentäviisi kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot.
Kirjoitettuani sitten Giroud'n nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän:
7. 9. 18. 15. 21. 4.
791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää
muististani.
Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton
pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti
olla, näin vain kaksi.
Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa
kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä.
Olin luullut asiaa liian yksinkertaiseksi...
Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen kohokkeen
ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen numeroon 7:
g.
Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle
asettaen viisarin numeroon 9. i.
Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi
laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää
siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80
cm levyinen aukko.
Olin löytänyt: _Herrenhausenin_ salaisuus oli vihdoinkin tulossa ilmi.
Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan
hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä
ajattelisi tästä herra Seignobos?»
Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin
aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella
kaksi kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen
yhteen, ei kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista
sulkukoneistoa.
Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin
kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin
kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi.
Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat
lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona
yönä Lautenburgissa.
Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä
komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi.
Oikealla ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta,
jonka, kummallakin sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten
jo ennakolta.
Asetin ensimmäisen taulun viisarin numeroon 18.
Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15,
kun murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa,
jähmetytti minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa,
metrin verran maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi
tammijakkaran, jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.
Ilman äkillistä hypähtämistä taaksepäin olisivat jalkani musertuneet.
— Oivallista, mutisin minä. Heidän salaovissaan on myöskin ketunrautoja.
Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin
ensimmäinenkin.
Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin
numeroon 21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa
vaivaa. Levy jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti
näkymättömillä saranoillaan.
Silloin tulin kolmanteen ja viimeiseen huoneeseen.
Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä
kuin edelliset.
Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan
kerrallaan.
En aluksi nähnyt maassa muuta kuin valkeata soraa.
Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko.
Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.
Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni
teki mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se
on harhanäky, minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole
Hannoverissa. Olen Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus
Beck, joka tekee työtä. On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On
komendantti Kessel, joka on niin hyvä, niin kunnollinen...»
Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin
lankesin kuin polvistuin sen eteen.
Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti
tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin,
rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä...
Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu,
minä katsoin sitä, tunnustelin...
Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin
vanhan taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.
* * * * *
Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua
Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta
peileihin peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.
Yhdentoista aikana olin suurherttuattaren pienessä vastaanottohuoneessa.
Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli
pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten
oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.
— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan.
Mutta koska juuri te haluatte, niin... Ajattelenpa, että teillä näin
harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin...
Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan
kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin
pidättää huudahdusta.
— Menen hakemaan häntä, sanoi hän heti.
Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä.
Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut
mielipuolen näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni
kadottanut. Hän, Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen
kummallisesta seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista,
jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on
vahingollista hänen ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli
mieleeni. Suurherttua Fredrik-Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan
tässä suhteessa parastani. Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan
omituisella tavalla. Minua halutti lähteä karkuun.
Mutta suurherttuatar astui jo sisälle.
Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä
häntä.
— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät?
Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien
omistaa aamupäivänne minulle?
Muuttuneet kasvoni vaikuttivat, häneen samalla, tavoin kuin Melusineen.
Hän tarttui käsivarteeni ja asetti, minut istumaan viereensä sohvalle.
— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna
minulle sininen rasia.
Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se
mahtoi sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin
sähköiskun saaneena.
— Kas niin, sanoi hän, nyt hän voi jo paremmin.
Ja hän lisäsi:
— Heti kun tunnette jaksavanne, puhukaa! Me kuuntelemme.
Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen
ensimmäisistä Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen
näytökseen saakka: laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen
löytöön, minkä siellä tein.
Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta
loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa
katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.
Kun olin lopettanut, oli hän hetkisen vaiti ja sanoi minulle sitten
tyynesti:
— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta hämmästyttäisinkö
teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin liikutetuksi.
Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että
olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa,
jossa sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos
otaksumme, että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että
Lautenburgin vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan
suurempaa kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan?
Epäilin tätä samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.
Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva,
vastasin minä.
— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka
hänen kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin
suurenneltiin hänelle.
— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin
saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä
ruumiista ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan
murtuman yhteenkasvettuma.
Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon
kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä
suurenivat peloittavasti. Hän huusi:
— Olette hullu! Olette hullu! Melusine, sano hänelle, että hän on hullu.
Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka
oli horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen
silmäluomensa avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen
katseessaan.
— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet,
Sanghassa.
Ja hän toisti huutaen peloittavasti:
— Sanghassa! Sanghassa!
— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle,
auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään
sinisen rasian tuoksua.
Hän loi minuun syvän silmäyksen ja sanoi — tuo ihana tyttö:
— Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, tiedän sen.
— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran
sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä
kertaa hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.
Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina
ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin
suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka
peitin suudelmilla.
— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä
Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.
— Ettehän pahastu minuun, rukoilin.
Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä
lauseparrella:
_»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään
kiväärinpiipun.»_
Hän lisäsi:
— Melusine, järjestä niin, että hän syö aamiaista kanssamme.
Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään.
Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi.
Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli.
Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.
Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut
tapahtuma. Ei vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli
keinotekoista, elähdytti siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko
ajan hän puhui muista asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä
sitäkin enemmän, kun hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä
saattamaan hänet pois tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin
tunsin, että olimme mitä vakavimpien tapausten kynnyksellä, nautin
ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni tarpeelliseksi
ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen näköinen
kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.
Ryhtyessämme kahvia juomaan Melusine nousi.
— Minne sinä menet? kysyi suurherttuatar.
— Sanomaan, ettette aio tehdä iltapäivävierailujanne.
— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita
päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin
oltava valmiina.
— Kello neljä?
— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette
keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.
Melusine ja minä vaihdoimme katseen.
— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle
ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi
ihminen on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei
enää ole yhtä mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän
ovellenne. Ja sitten saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne.
Sovittu, eikö niin? Ja nyt, Melusine, mene käskemään auto kello
neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo peruuttanut vierailun, joka minun
on tehtävä Lautenburgin kunnon pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta
kertaa sanaani.
Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan
kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.
— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän
suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?
— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo.
Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan
huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi
paljon otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te
antautuisitte vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi,
että kello kaksitoista on vahdin kierto, niin että voimme kohdata
hänet, ja että on parempi poistaa kaikki häiriömahdollisuudet, kun on
kysymyksessä näin arka yritys.
— Olkoon, sanoi hän. Milloin sitten?
— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää
meille hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne,
ottakoon pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.
Hän hymyili:
— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan
teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa,
tuollaisissa toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö
laimin, vaikkapa itse Lorelei häntä houkuttelisi.
— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa
kaikki huomioon.
— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli
yksitoista odotan siis sinua.
* * * * *
Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin
hetki, jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan
koittaisi.
Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin
hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos
Cyrus Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä
yönä, olisi kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.
Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan
poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.
Avasin puistoon vievän oven. Raikkaan ilman tuulahdus teki minulle
hyvää.
Sulkiessani oven säpsähdin: käsi oli laskeutunut olkapäälleni.
Samassa ääni sanoi:
— Herra professori Vignerte. Kuinka, iloitsenkaan tavatessani teidät!
Se oli luutnantti von Hagen.
Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta tuntui
kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä
iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.
— Luulin teidän olevan iltajuhlassanne, sanoin hänelle.
— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään. Kai
tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin
olette nyt täällä.
— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan
raitista ilmaa puutarhassa.
— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen
teille seuraa kävelyretkellänne.
Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että
olin lyömäisilläni korttini pöytään.
Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta
en tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.
Hän naurahti pilkallisesti.
— Aivan yksin, tosiaanko?
Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä
pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?
— Mitä tarkoitatte? kysyin kiihtyen.
Ymmärsin, että hänen tarkoituksensa oli saattaa minut suunniltani.
— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä.
Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän
teidät rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle
kunniasanallanne, ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar
Auroren kanssa?
Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli
tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.
— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein
nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin _Perääntyminen_.
No niin, me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin
kaikkein naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että
kysymyksessä ei ole ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän
hallitsijattarenne, Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Ja minua
hämmästyttää...
— Tiedän, sanoi hän käheällä äänellä. Ja juuri sentähden tahdon...
— Mitä tahdotte? Sanokaa. Lopettakaamme!
— Surmata teidät, herra professori.
— Ja miksi, jos saan kysyä?
— Koska te rakastatte häntä ja koska...
Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella
puolella suurherttuatar odotti minua.
— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain
tahdotte, sanoin.
— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin
teidän mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut
minulle äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.
Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen
otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria
vasten.
Hän vetäisi sapelinsa.
Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja
kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä
haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.
— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua.
Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän
sen, itse rakastaa suurherttuatarta.
— Herra, tiuskaisi hän vihastuen, kiellän teitä...
— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä,
joka vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt
vetoan yhtä paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne.
Suurherttuatar Aurorea, tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri
vaara. Jokainen minuutti, jokainen sekunti, jonka te minulta tässä
riistätte, lisää tätä vaaraa, ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille
heti paikalla kunniasanani.
Huomasin koskettaneeni oikeaan paikkaan.
— Mitä tarkoitatte, herra? mutisi hän pelästyneenä. Suuri vaarako?
— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata.
Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.
Hän epäröi, muita mukaantui sitten.
— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette
pettänyt minua...
— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että
pikku kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte
huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.
— Huomiseen siis, sanoi hän kumartaen. Mihin aikaan?
— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja
Melna on aivan vieressä.
— Ja aseet?
— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän
ratkaistavaksenne.
Molemmat lisäsimme yht'aikaa;
— Eikä ketään todistajia tietenkään.
Hän suoristui, tervehti minua sotilaallisesti ja etääntyi pimeään.
Vihdoinkin, mutisin minä, helpotuksesta huoahtaen.
Kello löi yksitoista astuessani suurherttuattaren huoneistoon.
* * * * *
Hän odotti minua yksin pienessä salissa, suorana mutta hiukan kalpeana.
Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.
— Ei kai mitään vakavaa? kysyi hän vain.
— Ei mitään, rouva. Mutta lähtekäämme heti, aika on täpärällä.
Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von
Graffenfried tuli näkyviin.
— Mitä, sanoi hän, nytkö jo?
— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme
lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne
äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.
Hän suuteli Melusinea otsalle.
Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von
Graffenfried tarttui minun käsiini.
— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet
teidän haltuunne.
— Pian matkaan, sanoi Aurore, sammuta käytävän valo.
Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin,
tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut,
vakuutan teille.
— Oletko asestettu? kysyi hän.
— En.
— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun
taskuuni ja panevan sinne jotakin.
— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä
tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.
Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse
avasi oven.
— No? kysyin.
Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen
huuliltaan.
— Ah, sanoinhan sen sinulle! Hän on voimakas, hyvin voimakas.
— Mikä nyt? kysyin levottomana.
Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan.
Linnan toinen puoli oli tulessa.
Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta.
Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.
— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että
tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä,
sinä ja... hän.
Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi
syntyä palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.
— Menkäämme, sanoi Aurore, meidän on katsottava.
Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin hullu
alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.
— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi
kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!
Ja hän suuteli silmittömästi Auroren käsiä.
— Anteeksi, sopersi hän kääntyen minun puoleeni.
— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja syöksyin
sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.
— Minne hän menee? huusi Aurore. Pidättäkää häntä!
Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan
oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali
tietenkin.
Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin
voittamaton voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää
itselleni tätä yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini,
muutamia kirjeitä äidiltäni, koko minun elämäni, ja sittenkään, olen
varma siitä, en hetkeäkään tuntenut juuri tämän takia syöksyväni tulen
läpi huonettani kohden.
Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä
ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.
Sivuutin Kesselin, joka oli alas tulossa.
Kuulin hänen huutavan:
— Minne menette? Käytävä syttyy tuota pikaa!
Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri.
Kuinka pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon
tarttuessani poltin sormeni.
Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin
ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.
Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni
puoleksi oveen puoleksi seinään.
— Ah, huudahdin minä, ja ikkunani on Melnan putoukselle päin!
En vapissut. Ymmärsin. Olin saanut tietää mitä halusin.
— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä
ollut huoneessani!
Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin
jalkani käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton
jysähdys. Portaitten yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.
Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen
suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä.
Suurherttuattaren ja Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli
suurherttua.
— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä
painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!
— Kaukaa tosiaan, teidän korkeutenne, vastasin horjuen.
Tukekaa häntä, huudahti Aurore Hagenille.
Ja pieni punahusaari totteli.
Varokaa! huusi suurherttua äkkiä. Tätä juuri pelkäsin.
Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin
kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.
Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta
kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan,
horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.
Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä,
tiiliä, murtuneiden hirsien säpäleitä.
Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta
hiukkasen, yksi sirpale.
Näimme hänen verissä päin lyyhistyvän maahan.
Professori Cyrus Beckin laboratorio oli räjähtänyt ilmaan.
Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle,
ponnistelivat voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi.
Takaa, isosta pihasta kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen
joukkojen rientäessä pikamarssissa tulipalopaikalle.
Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua
voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.
Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu
vaikeni hiljaisesti.
Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat
paareja, ja me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.
Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen
kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:
— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri,
odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.
Sellaisen kuolinpuheen sai Kielin yliopiston professori Cyrus Beck.
* * * * *
Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta kohden,
suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä
näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä
mullistuksen ja hävityksen paikkaa.
Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän
oli auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja
haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.
Aurore kulki sanaa sanomatta, ja mekin ajatuksillemme pysyimme
äänettöminä.
Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla,
lämmön vaalentamalla taivaalla.
Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli
räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet
ovat liian lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan
puolelle.
Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten
niitä tuli peräkkäin noin kaksikymmentä.
— Ensimmäiset rastaat, sanoi Aurore. Ne lentävät Melnan pihlajiin.
Olimme saapuneet rakennuksen eteen.
— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et
jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan
ja koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.
— Voinhan tulla mukaan, sanoi Melusine.
— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa.
Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä
minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka
pyssy on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.
Nuori tyttö tahtoi yhä tulla mukaamme.
— Mene! sanoi Aurore hänelle tylysti.
Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta
väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.
Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta lehtimajaan,
jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin
suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun
rastaan pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten
rauhoittuneena, laskeutuvan jälleen oksalle.
Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia
ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja
lehtiverkko ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.
Suurherttuatar ei näyttänyt siitä välittävän.
Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui
hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut?
Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä
olisi hyödyttänyt vaihtaa niitä?
Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua
matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta
kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä
tällaisella hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi
minulle kuvailemaan.
Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti
hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen
vahingollisesti hänen järkeensä.
— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät
nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat
pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä,
kuten me tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä
ne ovat. Täytyy ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis
sanon sinulle: ammu, ja osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia
näkisikään. Menet katsomaan ja siellä on rastas maassa.
Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti
minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä
puistikossa.
— Ammu, käski hän. Ammu, ammu!
— Mutta, sanoin minä arastellen, en näe oikein...
— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja
laukaisi kiväärinsä.
Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä
oksat, joita lyijykuula oli hipaissut.
Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti
hymyten:
— Mene katsomaan...
Minä tottelin ja tunkeuduin horjuvin askelin tiheikön läpi.
Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti
lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten
kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun
kouristuksissa.
— Mikä hirveä onnettomuus! huusin minä värittömällä äänellä.
Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli
puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen
ilmeellä.
Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen
murhan jälkeen:
— _Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi._ Kamalasti
korahdellen Melusine heitti henkensä.
Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään
kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti
kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.
— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä
uudesta onnettomuudesta.
Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen
pyssyn, joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin
viereen.
Sitten hän poistui nopein askelin, annettuaan minulle merkin jäädä.
Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen.
Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo
soikeat kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin
hiekkaa ja hiuksia.
Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden
jäännösten ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin
sillä hätistellä niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat
sokerileivoskauppiaat huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.
Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä
ja Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja
valittaen, Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä.
Melusinen ruumis; nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.
Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen saaton
eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai
tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.
Hän kiiruhti luoksemme ilmeisesti liikutettuna.
— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava
onnettomuus!
— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar
ihmeteltävän vakavasti.
— Mutta miten saattoi näin käydä?
— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen
enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.
Isku oli suora: suurherttua ei painanut alas päätään.
— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen
tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne
valittamaan sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin
menetys teille on tuottanut.
— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en
vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin,
ettei tämä vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin
onneton aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin
päätitte herra Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?
Fredrik-August puri huultaan. Mutta hänen vastauksensa oli hirveä.
— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten
palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin
neiti von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua
erittäin teitä ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan
asioita, joissa nainen on korvaamaton.
Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden henkilön
välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von
Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea
sitä traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä
ja kauhua suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra
Thierryn. Olin luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin
hallitsijoiden sisäisiin asioihin!...
En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää
kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin
hetkisen, että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet
hänet horjumaan, menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen
vasta-iskunsa oli hyökkäystä etevämpi.
— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi
korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten
kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa
auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän
rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.
Ja hän lisäsi:
Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta.
Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun
vieraanvaraisuuttani.
Suurherttua kumarsi.
— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille edes
hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista
näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt
hyväksi kannettavaksemme, antaa.
Senjälkeen hän lausui hyvästit ja poistui.
Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu
katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi
suitsusavumaljoja.
Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta
ystävätärtään.
Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen
kauniita ortodoksisia rukouksiaan.
En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin
äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.
Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten
kynttilöiden valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.
Käsi otsallani hän surumielisesti hymyillen mutisi:
— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä, ystäväraukka,
jota olen voinut epäillä.
Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin
voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua,
tässä ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.
Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu
palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.
* * * * *
Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua,
suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja,
joiden valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset
kukat.
Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden
joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren
käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin
sielukellot löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.
Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi
poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan
juron näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä
univormussa. Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan
isä ja veli.
Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys
jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka
aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten
hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun
kirkkokuntaan.
En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa.
Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota
silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.
Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista,
vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä
puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli
valinnut aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään
sopinut niin huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin
tämän kolkon, tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.
Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi
todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori
puhui.
Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle
aukenee, siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.
Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun
kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.
Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana
iltapäivällä oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti
Hagenin. Hän oli kalpea ja näytti odotelleen minua.
— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia
toissapäivänä Meilleraien sillalla.
Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme.
Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.
— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin
harmillisia unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.
Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli
oikeassa kädessään.
Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty
tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.
— Herra, sanoin hänelle, olen huomenaamulla kello kuusi
käytettävissänne.
— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään,
luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?
Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut
minut kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.
— Tämän, vastasin vetäen taskustani suurherttuattaren browningin.
Hän teki pienen hämmästyneen liikkeen.
— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta
yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta
lukien. Ja välimatka?
Kymmenen askelta, vastasin vähääkään ylittämättä siitä mitä sanoin.
Hän hymyili heikosti.
Siis kuolemaan saakka. Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra.
Ja hän poistui.
Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten
murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti.
Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan
edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla.
Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen
aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten
maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.
* * * * *
Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme
lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä
seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän
seuraavan huomenlaulunne?
Huomasin että oli aika. Poiketen seurustelusäännöistä sanoin Aurorelle:
Sallikaa minun poistua. Olen väsynyt.
Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi
ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.
Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta
kertoa hänelle kaikki.
Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen
varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar
ikkunastaan voisi minua nähdä.
Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä
pieni odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä.
Koskaan ei luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en
ollut rakastanut elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin
ajattelin, että minun ehkä täytyi se jättää.
Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli
myös etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni
ja harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin
harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.
Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden
välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin
niitä lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa
Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.
Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se
taas Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on
Atlantin meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu
Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä
ennen Ossaun vuoripurosta.
— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta
kello ei ole vielä, aivan kuusi.
Hagen. En ollut nähnyt hänen tulevan. Tuskinpa olin häntä ajatellutkaan.
Tervehdimme toisiamme.
— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella
todistajitta.
Hän oli vetänyt taskustaan täytekynän ja paperin.
— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää
aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta,
malli on sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti
allekirjoittaa tämän.
Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa
molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.
— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki
ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.
Virallisemmin ei olisi voitu menetellä.
Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En
voinut olla sanomatta sitä hänelle.
Hän hymyili itsekylläisesti.
— Olen pitänyt siitäkin huolen, vastasi hän.
Näin sanoessaan hän kääri, auki paketin, josta tuli esille herätyskello.
— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi
hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen
meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.
En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai
naurettavaa.
Hagen luki askeleet.
— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan
pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten
keskipituuden.
Tarpeetonta, sanoin, tämä etäisyys on sopiva.
Hän kumarsi ja veti browningin taskustaan.
— Seitsemän yli kuuden, sanoi hän. Voimme asettua paikoillemme.
Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan.
Me seisoimme nyt vastatusten.
Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu
oli meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran
kumean kohinan halki.
Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren
tytön, tarkastelivat jalkojani.
Yhdeksän yli kuuden.
— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa
herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?
Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli
kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa
kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.
Suurherttuatar Aurore seisoi takanani.
Silloin ymmärsin, miksi luutnantti ei ollut ampunut.
Aurore oli nyt meidän molempien välillä.
— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon
näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.
Hän ei saanut vastausta.
Hagenin tekemä asiakirja oli herätyskellon alla. Hän otti sen.
— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte,
käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te,
luutnantti von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.
Hänen tähän asti pilkallinen äänensä tuli hyvin ankaraksi.
— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle
uskollisuuttanne, jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää,
ettei se ole varsin suuresti minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette
muukalainen ja niinmuodoin ette tunne täällä voimassaolevia asetuksia
kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti, te tunnette ne.
Hagen painoi päänsä alas.
— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa
taistella saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner
rangaistiin tämän määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä
vuottakaan, kolmenkymmenen päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut
hänet?
Hagen ei vastannut.
— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen,
sitten menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin
käytettävänä siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu
viidentoista päivän aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan
rangaistuksenne. Voitte mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.
Luutnantti Hagen teki puolikäännöksen, tervehti everstiään ja läksi.