— Kertomukseni on lopussa, sanoi Vignerte.
Hän vaikeni ja minä kunnioitin hänen äänettömyyttänsä. Sitten
vähitellen tunsimme ajatuksemme irtautuvan murhenäytelmästä, jonka
Vignerte oli loitsinut esiin, ja kiintyvän siihen, mikä nyt oli
leviämässä eteemme.
Kello oli neljännestä vailla kuusi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta
se tuntui tuota pikaa nousevan. Takanamme hiljaisuudessa neljä
yhteyssotilasta oli liittynyt meihin, yksi kustakin komppanian
neljänneksestä.
Kello oli kuusi!... Äkkihyökkäyksen hetki...
Kului pitkä minuutti. Sitten heikko vihellys saapui korviimme itäinen
jätti juoksuhautansa.
Oli noin kolmesataa metriä näiden juoksuhautojen ja sen puuvarustuksen
välillä, jonka puhdistamisen ystävämme olivat saaneet tehtäväkseen.
Kolmensadan metrin kulkeminen ryömimällä vatsallaan suurimman osan
aikaa kesti runsaasti neljännestunnin.
Yö oli kylmä, mutta ohuet, idässä jo punertavat pilvet ennustivat
kaunista päivää.
Traagillisia hetkiä nämä, jotka kuluvat tällaisessa odotuksessa.
Kuitenkaan ei ainoakaan niistä, jotka ovat ehjin nahoin tällaisesta
hirveästä tilanteesta päässeet, ole koskaan katunut kokemiaan.
Äkkiä kuului terävä pamahdus laakson pohjalta. Sitten kaksi, kolme...
Pieni saksalainen vartiosto oli nostanut hälyytyksen, mutta, kuluneesta
ajasta päättäen, liian myöhään; meikäläiset olivat jo heidän kimpussaan.
Silloin, oikealla puolellamme, aivan kuin metallikangasta olisi
revitty, kiväärit alkoivat rätistä. Seuraten saamiansa ohjeita 23:s
komppania oli avannut tulen vetääkseen vastassa olevien saksalaisten
huomion puoleensa ja estääkseen heitä antamasta apua ahdistetuille
tovereilleen.
Nyt koko vihollislinja vastasi hyvää ennustavalla hermostuneisuudella.
Heidän huonosti tähdätyt luotinsa lensivät korkealta ylitsemme. Aika
ajoin vain jokunen katkennut oksa putosi viereemme leijaten aivan
kuin lehmuksen siivitetty lehti. Ne jotka ovat taistelleet metsissä,
tuntevat tämän ilmiön.
Tätä meteliä oli kestänyt viisi minuuttia, kun suunnaton tulipatsas
nousi taivaalle oikealla puolellamme peittäen savupilveen vastapäiset
kukkulat ja sammuen sitten puunsiru-, kivi- ja multasateeseen. Samalla
hetkellä kuului tavattoman kumea, mahtava jymähdys.
— Hyökkäys onnistui, mutisin Vignertelle. Sinne oli kaivettu miina. He
ovat räjähdyttäneet sen.
Meidän puolellamme kiväärituli jatkui yhä. Äkkiä kaikki hiljeni.
Raketti suhahti taivaalle meidän linjoiltamme.
Tämä ilmoitti tykistölle, että 22:nen oli esteettömästi päässyt
takaisin juoksuhautoihinsa ja että tykistön vuoro oli nyt toimia.
Sulkutuli alkoikin heti.
Takaapäin kuultiin niiden nyt viuhuvan, noiden näkymättömien
hirviöiden, jotka kiisivät ylitsemme tuhoa tuottavissa kaarissa.
Viuhuminen kasvoi ja siirtyi eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut
käsittää, miksi ei näkynyt noita lintuja, jotka pitävät niin suurta
ääntä.
Kun ne saapuivat vihollisjuoksuhautojen yläpuolelle, näkyi sininen
ja punainen liekki, savua ja sirpaleita, jotka sinkosivat korkeuteen
keltaisena patsaana, ja sitten vapisutti ilmaa tavaton räjähdys.
Vignerte ja minä seurasimme kiikarilla ammunnan tuloksia.
Äkkiä kuulin itseäni huudettavan.
Se oli eräs sotilaistamme, jonka välityksellä olimme yhteydessä
pataljoonan päällikön kanssa. Hän saapui juoksusta hengästyneenä.
— Herra luutnantti! Herra luutnantti!
— Mitä nyt?
— Pataljoonan päällikkö! Hän pyytää teitä tulemaan heti
komennuspaikalle.
— Menen sinne, sanoin Vignertelle. Mitä uutta tuolta alhaalta päin?
Tiedätkö, onnistuiko 22:sen hyökkäys?
— Erinomaisesti, luutnanttini, vain kaksi miestä kaatui. He
räjähdyttivät miinan, hävittivät juoksuhaudan ja toivat mukanaan
nelisenkymmentä vankia. Hyvin suoritettu. Mutta menkää pian, päällikkö
kiirehti kovin.
Läksin; hyvin mukava polku vei komennuspaikalle, joka sijaitsi
muutamien satojen metrien päässä takanapäin. Vain yksi ainoa
kohta polulla oli vihollistulelle alttiina. Kuljin tällä kohdalla
kyyristymättä, sillä tällä haavaa saksalaisten rintama, meidän
tulestamme vaienneena, ei tuottanut mitään vaaraa.
Päällikkö odotti minua majansa kynnyksellä.
— Ah, siinähän te olette. Anteeksi että kiirehdin teitä. 22:sen
menestys on siihen syynä.
— Miten voin palvella, päällikköni?
— Tehän olette suorittanut tutkinnon saksankielessä, jotavastoin
minä, siitä lähtien kun pääsin Saint-Cyr'istä, en ole lainkaan tullut
puhuneeksi tätä kirottua kieltä. Meillä on täällä eräs merkittävä
vanki. Olen turhaan koettanut kuulustella häntä. Häneltä ei saa
sanaakaan. Kuitenkin hän voisi antaa meille hyödyllisiä tietoja. Hän
on insinööri-pataljoonan päällikkö. Hän se järjesti tuon miinan, joka
räjähti niin kauniisti. Caste, joka otti hänet vangiksi, ylennetään
varmasti kapteeniksi.
— Ylempi upseeri, eikä osaa ranskaa, sehän kummallista! sanoin.
Tiedättehän, että monet tekeytyvät osaamattomiksi.
— Tiedän sen ja siksi juuri olen kutsunut teidät. Katsokaamme,
kieltääkö hän ymmärtävänsä sitä virheetöntä saksankieltä, jolla te
häntä puhuttelette. Kas täällä miehemme.
Astuin sisälle pataljoonan päällikön majaan, jossa saksalaista upseeria
säilytettiin kahden sotilaan vartioimana, samojen, jotka olivat
saattaneet häntä vihollisten juoksuhaudasta lähtien. He olivat tämän
johdosta niin ylpeitä, etteivät malttaneet olla kiinnittämättä minun
huomiotani tähän seikkaan.
— Revolverinlaukauksella hän tappoi Labourdette-raukan. Mutta
luutnantti Caste'n kanssa hyökkäsimme häneen käsiksi.
Vanki oli noin nelikymmenvuotias, silmät siniset ja kylmät,
kasvonpiirteet kovat ja älykkäät. Hän tuskin vastasi tervehdykseen
astuessani sisälle.
Tein hänelle muutamia kysymyksiä, mutta tuloksetta.
— Herra, sanoi hän lopuksi mitä puhtaimmalla ranskankielellä, kuten
olin odottanutkin, mitä hyödyttää tämä kuulustelu? En voisi sanoa
teille muuta kuin vähäpätöisiä asioita kuten nimeni, josta te ette
välitä. Mitä sotilaallisiin tiedonantoihin tulee, niin olen upseeri
kuten tekin. Jos olisitte minun asemassani, ette sanoisi mitään, eikö
totta? Sallikaa minun menetellä samoin.
Ja hän sulkeutui mitä halveksuvimpaan äänettömyyteen.
— Emme saa häneltä tietää mitään, sanoin päällikölleni. Oliko hänellä
edes mitään papereita, kun hänet vangittiin?
— Ei mitään, vastasi harmittelevasti päällikköni.
— Ette löytäneet mitään? kysyin sotilailta.
— Ei mitään, luutnanttini, paitsi tämän, vastasi toinen heistä vetäen
hihastaan rutistuneen paperin. Muita se on aivan rikki revitty eikä
sisällä montakaan sanaa.
— Antakaahan kuitenkin tänne, sanoin.
Lyijykynällä kirjoitettu, puoleksi sotkeutunut paperilappu, jonka
sotamies ojensi minulle, oli reväisty jostakin kirjeestä. Heti kun
olin saanut sen silmieni eteen, puistatti minua kuin olisin saanut
sähköiskun.
Vanki katseli minua pilkallisen näköisenä.
Lähestyin häntä kiukkuisena.
— Tiedän nyt nimenne, herraseni, sanoin hänelle.
— Se hämmästyttää minua suuresti, vastasi hän röyhkeästi, sillä paperi,
joka on hallussanne, ei ole allekirjoitettu, ettekä te ole mikään noita.
— Te kurja, sanoin hänelle suutahtaen, nimenne on Ulrich von Boose, ja
olette Lautenburg-Detmoldin suurherttuan Rudolfin murhaaja.
Kuolettava kalpeus oli levinnyt upseerin kasvoille. Hänen kätensä
jäykistyivät. Kuitenkin jaksoi hän sanoa värisevällä äänellä:
— Herra komendantti, panen vastalauseeni tästä kohtelusta. Suvaitkaa
kieltää luutnanttianne herjaamasta vangittua vihollista. Se on
kerrassaan sopimatonta.
— Jättäkää minut rauhaan! kiljaisi päällikköni. Mutta tulimmaista,
luutnantti, mitä tämä juttu oikein merkitsee? Mitä paperi sisältää?
Sain vaivoin hillityksi liikutukseni.
— Anteeksi, päällikköni, mutisin. En tunne voivani selittää teille...
Mutta tahdotteko hyväntahtoisesti heti lähettää hakemaan tänne
luutnantti Vignerten? Hän tietää, kuka tämä mies on, ja selittää teille
kaikki.
— Olkoon menneeksi, murisi pataljoonan päällikkö. On tämäkin nyt koko
juttu, tämä.
Ja hän antoi käskyn.
Vignerten nimestä saksalainen kävi vieläkin kalpeammaksi. Hän loi
minuun raivokkaita katseita. Elleivät nuo kaksi sotilasta olisi
tukevasti pidelleet häntä, olisi hän syöksynyt kimppuuni riistääkseen
minulta paperin, jota nyt ryhdyin hiukan tyynemmin tutkimaan.
Viimeisen kerran, sanottiin siinä, toistan teille tämän: tunnen liian
hyvin tapanne suoriutua muista voidakseni olla arvaamatta, mitä
aikeita teillä minuun nähden on. Olen suostunut lähtemään sotaan.
Mutta se pitkittyy; olen joka päivä vaarassa menettää henkeni. Se
olisi epäilemättä teille mieluista: suurherttuan ja suurherttuattaren
jälkeen minä, eikö niin? Ja sitten te olisitte rauhallinen... En ole
niin typerä. Jollei minua viidentoista päivän kuluessa tästä lukien
ole kutsuttu pois rintamalta, esikuntaan, ja ylennetty arvossa, mitä
ylennystä katson palveluksistani voivani vaatia, ilmoitan teille
tämän: yksityiskohtainen kertomus asiasta tullaan ystävieni toimesta
julkaisemaan puolueettomien tai vihollismaiden lehdissä osoitettuna
kaikille niille henkilöille, joita teillä asian ilmitullessa on syytä
pelätä. Ja voin vakuuttaa teille, että tätä kertomusta tullaan sitäkin
enemmän uskomaan, kun todistuksiin liitetään näyte käsialasta, jonka
te tunnette hyvin.
Tämä viimeinen lause oli kirjoitettu käsialalla, joka tyyten erosi
muusta kirjeen kirjoituksesta. Toinen oli hienoa ja sujuvaa, toinen
tarmokasta ja isokokoista. Molempia olin kuluneena yönä saanut
tarkastaa. Toinen oli niiden kirjeiden käsialaa, jotka suurherttua
Rudolf oli lähettänyt Kamerunista, toinen taas Mittheilungenista
löydetyn matkasuunnitelman.
Kaikki oli nyt selvää, hirvittävän selvää.
— Vignerte saa vihdoinkin tietää, ajattelin ilostuen.
Mutta äkkiä kylmä hiki kihosi ohimoilleni: mitä saisi hän maksaa tästä
tiedosta? Suurherttuatar! Minua onnetonta, joka en ollut ajatellut,
että hänkin...
— Se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, mutisin minä...
Liian myöhään.
— Tuolla luutnantti tulee, sanoi päällikkömme, joka majan kynnykseltä
oli pitänyt seutua silmällä.
Se oli tapahtunut. Mitään ei voinut enää tehdä.
Aurinko nousi valaisten taistelukenttää. Luotien raastamassa pensaassa
visersi peipponen.
Alhaalla rinteellä huomasin minäkin nyt Vignerten. Hän nousi
rauhallisesti polkua ylös. Näin hänen kookkaan, joustavan ruumiinsa,
sitten vähitellen erotin hänen hienon tumman päänsä.
— Hyvä Jumala! huudahdin.
— Mitä ihmettä, herraseni, sanoi päällikkö minulle, oletteko tullut
aivan pähkähulluksi?
Nyt Vignerte oli meistä enää vain sadan metrin päässä. Näin hänen
pidentävän askeleitaan kulkeakseen suojattoman paikan yli, joka hänet
vielä erotti päällikön suojatusta paikasta.
Silloin rusottavalta taivaanrannalta kuului kauhea viuhina, joka
kasvoi kasvamistaan. Näkymätön esine lähestyi vaalenevalla taivaalla
pannen ilman tärisemään. Vonkuminen kasvoi yhä ja me ymmärsimme, että
pirullinen kaari päättyisi meidän kohdallamme.
Kuin pikku sammakoitten nähtiin sotilaiden siellä täällä loikkaavan
koloihinsa.
Yllätettynä juuri suojattoman paikan keskellä Vignerte oli pysähtynyt.
Eteenpäin vaiko taaksepäin: tunsimme hänen turmiollisen epäröimisensä.
Esine paukahti nyt ukkosen jylinällä.
— Vignerte, huusin epätoivoisesti. Pitkällenne, Jumalan tähden,
pitkällenne!
Sekunnin ajan näin hänet vielä. Hän ei liikahtanut enää paikaltaan.
Aivan suorana, kasvot myrskyä vastaan, hän vienosti hymyten tyytyväistä
ja haltioitunutta hymyä katsoi auringonnousua kohden.
Silloin räjähti.
Kiviä ja rautakappaleita satoi suojapaikan päälle, minne päällikkö oli
minut äkillisellä tempauksella mukanaan vetäissyt. Kun kaamea sade oli
lakannut, katsoimme kauhun suurentamin silmin ulos.
Rinteellä oli tavattoman syvä, musta kuoppa, jonka vasemmalla reunalla
nähtiin punaisia ja sinisiä vaateriekaleita.
Niin kuoli 31 p:nä lokakuuta 1914 luutnantti Vignerte rakastettuaan
Lautenburg-Detmoldin suurherttuatarta Aurorea.
Viitteet:
[1] L'Ecole normale supérieure, Pariisin hienoin korkeakoulu.
[2] Järjestyksessä toinen Ranskan yliopistoissa jaettavista kolmesta
oppiarvosta ennen tohtorinarvoa.
[3] Agrégé = agrégatio-tutkinnon suorittanut. Lisensiaattitutkinnon
jälkeen seuraava oppiarvo.
[4] Vanha frankil. laki, joka sulkee naiset pois perimyksestä.
[5] Ranskal. runoilija, 1793—1843.
[6] Les limbes = Taivaan esikartanot.
[7] He lentävät, mutta heidän siipeinsä havinaa ei kuulla.
[8] Hannoverin ja Preussin kuningashuoneiden kantaäiti.
[9] Kaikkein kauneinta on taipua.
[10] W. Meyer-Forster: Paroni von Heidenstam. Ensimmäinen osa, I.
[11] Shagriininahka. Balzacin kuuluja romaaneja. Suom. [Taikatalja,
1934]
[12] Absoluuttisen etsiminen.
[13] Napoleonin kuuluisa ratsuväen päällikkö.
[14] Keijukainen kotkain kynsissä.
[15] Victor Hugon samannimisen näytelmiin sankari.
[16] Herraintalo valtiopäivillä.
[17] Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja tuli hänen
rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo, kuninkaallisessa huoneessa,
jossa yrtit hehkuivat päivän noususta päivän laskuun.
Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset, joita hän lausuili
teille, hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa, ja kutriensa
punertavaan kultaan.
[18] _Histoire secrète de la Duchesse de Hanovre_ julkaistu Lontoossa
1732 ilman tekijän mainintaa, joksi luullaan paroni von Blelefeldiä,
Preussin hovin lähettilästä Hannoverissa. Nojaten tähän kirjalliseen
todistuskappaleeseen ja seuraaviin olen täydentänyt Vignerten
kertomusta Blaze de Buryn artikkeleilla, jotka ilmestyivät Revue de
deux Mondes'lssa ja koottiin vuonna 1855 kirjaksi nimeltä: Episode de
l'histoire du Hanovre, Les Königsinark.
[19] Blazc de Bury. Episode de l'histoire du Hanovre. Huomautuksia ja
oikaisuja, s. 378.
[20] Tämän Oraison funèbre de la comtesse C.E. de Platen -nimisen
tunnustuksen kaksoiskappale säilytetään käsikirjoituksena Wienin
arkistossa.
[21] Petermannin Tiedonantoja.
[22] Maantieteen Vuosikirja.
[23] Kalustamisen psykologia.
[24] Kaukasian aikakauskirja.
[25] Matkakuvia. Eräs Heinen teos.
[26]
Olen prinsessa Ilse,
Ja asun llsensteinissa;
Tule kanssani linnaani,
Olemme onnellisia.
Kostutan päätäsi
Kirkkaalla laineellani,
Sinä unohdat tuskasi'
Surunsairas poikani!
Minun valkeilla käsivarsillani,
Minun valkealla povellani,
Olet lepäävä ja uneksiva
Muinaisista taruista.
Suutelen ja hyväilen sinua,
Kuten olen hyväillyt ja suudellut
Rakasta Henrik keisaria,
Joka on nyt kuollut.
Kuolleet pysyvät kuolleina,
Ja vain elävä elää,
Ja minä olen nuori ja kukoistava,
Minun naurava sydämeni värisee.
Tule alas linnaani,
Minun kristallilinnaani.
Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
Aseenkantajat pitävät iloaan.
Silkkiset laahukset kahisevat,
Rautakannukset helisevät,
Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
Ja puhaltelevat torveen.
Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
Kuten ennen Henrik keisaria;
Peitin käsin hänen korvansa,
Kun pasuuna soi.
[27] Matkustuksia Kaspian aroilla.
[28] Täti Julia, Täti Oktavia, Täti Sophia, Serkku Leon, Setä Teodulos,
Setä Trasybulos, Serkut Tibullus ja Timoleon.
[29] Karolina, Karolina pane pikku kiiltokenkäsi jalkaan.
[30] Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa. Kuuliaisuuden kunnia on
ainoa mikä hänelle suodaan.