Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia,
että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa.
Sallikaa minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä,
että eräiden hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti
auttaa ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä,
vaan sen ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten
säiliön, käsitellä näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se
on täynnänsä ja jotka aina, olkoon kuinka pimeä tahansa, tulevat
valaisemaan yötäni.
Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen
husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla,
että suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän
vaiteliaaseen ja itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun
seurassani kuin Hagenin.
Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen
pitkää leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään,
kevyeen, turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean
värisillä koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän
rutisti kokoon vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon
suuria ruusuja, ja silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle
matolle.
Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi
raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän
hetkittäin painoi rintaansa vasten.
Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa
raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti
kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja
yötuuli, joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja
ambran huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.
Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme
kieltä keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen
kolmannen persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.
»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni
naimisiin. Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja
Hohenzollernien suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin
minun.
Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset
historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit
Samarkandiin, Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea
vanhoista aasialaisista kronikoista asioita, jotka saattaisivat
sinut unelmoiden syventymään meidän alkuperämme vanhuuteen, ja sinä
ymmärtäisit, että teidän Broglienne, teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä
nousukkaita meidän rinnallamme.
Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt
vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin
ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua
viettämään yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle
niin kovan palan purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon
hänen kanssaan ja lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa
suuren pöytäkellon, jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan
estänyt tämän tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta
ratsumiestä Krimin kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa,
vuonna 1571, muistaakseni.
Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet
tsaaria vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi
kipeästi meitä taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä
vastaan. Totta on, että mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan.
Tjumenin Aleksis, Pietari suuren kummipoika, johti suurta Pultavan
taistelua. Vastapalvelukseksi tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan
rauhaan. Meillä on eräs teidän Mignardinne tyyliin maalattu taulu,
joka esittää häntä karvalakissaan, messukasukan tapaan kirjaillussa
turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari oli sallinut hänen pitää,
mutta leikkauttanut kaikilta muilta.
Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni
isä. Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn
käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin
kasakoita, jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen
puhdasta jälkeä. Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi
kaiken saaliinsa saadakseen rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan
Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa punaiselle ja musta tuli
neljätoista kertaa.
Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n
kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin
isän eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin
ensimmäisen kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy
tämä luettelo. Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar
oli typerä ja itara. Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen
ainoatakaan niistä seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti
puolisolleen. Kaikki olivat pikku kasakoita.
Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta
hän oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin
isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä
onkin maailman kaunein uskonto.
Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana,
on suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä
Hohenzollerien päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se
tapahtui. Isäni oli, kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli
vannonut voittavansa Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä
menettänyt. Hän olisi tosiaan joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi
joutua puille, paljaille sellainen, joka omistaa maa-alueita, suuria
kuin kuusi teidän maakuntaanne, lukemattoman joukon kasakoita, ja
karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat joka vuosi.
Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa —
hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla,
missä voi tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli
tuntemaan äitini. Se tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä
iltana Villa des Fleurs'issä yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja
suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat juoneet paljon. Silloin isäni
tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita, väittäen, että he olivat
kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas, jonka oli pakko
mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan kenen tahansa.
Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen,
joka tulee tänne.
— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi
isäni, jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.
— Lyön vetoa, ettet ota.
Kuinka paljon?
— Satatuhatta ruplaa.
— Suostun.
Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa.
Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet
murhattiin. Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine
ja sinä, nuo kolme miestä odottamassa oven avautumista ja sen
sisällekäymistä, josta oli tuleva Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat
hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät, että hän olisi nainut vaikka
Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n ennemmin kuin olisi
menettänyt vetonsa.
Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar
Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen
kasvattajattarensa seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar
olisi astunut ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet
puolisokseen, ja minusta olisi tullut vähemmän kaunis.
Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei
kuitenkaan niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän,
koskapa olin vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan
voinut oikein tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä
syksyn kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla.
Isä petti häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta
näyttää siltä kuin hermostuttaisi se enimmän miehiä.
Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin
itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten
hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen
kirjoittamansa kirjan: _Voyages dans les steppes de la Caspienne_.[27]
Se ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell.
Hänen miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit
saada todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti
insinöörin rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen
palatsista.
Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat
menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta
pittoreski on jäänyt jäljelle.
Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa
kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi
luoksemme vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä
rakastettava kuin Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin
kirjoja. Kuten oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella
saadessaan vastaanottaa vieraita.
Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla
sorsaparvien viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin
kiiltoöljyllä silatut vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko
kuvitella, sillä aikaa kuin neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi
päähäni partisiipin sääntöjä: kun määräyssana on edessä, noudattaa
se pääsanaa; kun se on jäljessä... Minäpä nousin silloin hiljaa,
sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin sorsia. Palvelijat
menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei suuttunut, paitsi jos
en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi. Tämän jälkeen älä
ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.
Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän
olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään,
että hän oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin
että hänen ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin
viidentoista vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli
minua niskaan. Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni
mitä seuraisi, ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä
väristyksinä ja suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin.
Isä tuli sisään, ja luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä.
Hän poistui jälleen vieden mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka
hän oli jättänyt pöydälle, pikku riistaa varten isä valmisti itse
panokset saadakseen ne mielensä mukaisiksi.
Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä
hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein
puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui
seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni
päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni
paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta,
pöhöttynyt kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet
ja, mikä kaikista kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun
hän suuteli minua. Siitä lähtien miehet ovat aina olleet minulle
vastenmielisiä.
Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin
_Demoonin_, Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän
Vignynne ja vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi
poskiini. Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin
lahjoa hänet. Hän määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä
halusin, sillä siellä, kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.
Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa
graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää
hyvin komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin
tarpeekseni, että terveyteni palasi.
Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää
päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen
miellyttävää ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa
toimimalla muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli
valtiollinen rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä.
Lyhyesti, hänet oli karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja,
kuten kaikki, hän oli paennut Venäjälle.
Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset
aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti
Jaufre nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen
korkeutensa! kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en
siihen asti ollut tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin,
Bazard, Karl Marx ja Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea
lienevät olleetkaan.
En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle
_Ylösnousemuksen_. Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta
maailmasta. Saadakseni neiti Jaufren oikein kimmastumaan annoin
selittää itselleni Tolstoin yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus
riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä kaunis saavutus!
Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani
kotiin Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman
ällistyi, kun näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun
minä näytin terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan
hän jo sitäpaitsi tottunut minun päähänpistoihini.
Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli,
oli toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä.
Isä lahjoitti sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä,
vaimoja ja lapsia, perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden
mukaisen yhdyskunnan puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin
perustalle: yksityisomaisuus poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten
ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.
Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän
yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen
asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan.
Isä luuli minun tulleen hulluksi.
Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni.
Asiat menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat
öisin ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä
minun vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti
vapauttanut heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten
suunnattomasti he joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei
tuntenut, miten he tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että
kahden kuukauden kuluttua eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki
maanviljelystyökalut. Toiset olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen
kvassia. Kun he eivät siis enää voineet tehdä työtä, vetelehtivät he
aamusta iltaan ja soutelivat öisin näpistelemään rantaseutulaisia.
Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi.
Isä suuttui silmittömästi, piti minua mielettömänä ja tahtoi hirtättää
vanhan Barbessoulin. Minun hartaista pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin. Siitä lähtien ei minuun
enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat nuo ihmiset aivan
varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.
* * * * *
Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt
kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa
aikeissa ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan
tekemässä suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen
ja heilutti sitä vimmatusti.
Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli
jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka
olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta
vasta tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt,
niin kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi
minulle, että ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne
mahdollisimman hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.
Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili
minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla
suljettua kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.
Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa
saapuisi Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin
toimeen ja että lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa.
Tässä paraatissa tsaari toivoi näkevänsä myöskin Astrakanin ja
Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi Tjumenin ruhtinasta tuomaan
brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar», lisäsi hän, »tekisi tässä
tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku sisarentyttärensä kanssa.»
Unohdin sanoa teille, että olin hänen sisarentyttärensä sen johdosta,
että isäni oli mennyt naimisiin Hess-Darmstadtin suurherttuattaren
kanssa.
En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi
palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni
kuunnellessani tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen
vain yksi ainoa ajatus: hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari
ja koko maailma. Katselin kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä
tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta, jonka vastassani näin.
Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta,
erittäin taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät
joka vuosi matkan Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät
tuloksillaan kultaa ylhäisiltä tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle
rajattoman luoton, ja kaksi päivää myöhemmin läksin kaupunkiin neiti
Jaufren kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle, että minulla oli omat
suunnitelmani.
Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin
isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä
kuin joku alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää
käsistäni hyvää tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti
jonkun aikaa korvallistaan. Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin
vastahakoinen tapaamaan entisiä tuttaviaan.
Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme tähän
Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin
varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen
käytökseni, jolla urheilin.
Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien
helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian
aikana.
Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä
vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt
mitään naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine
pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä,
jotka tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin
valintani.
Minulta kysyttiin: Mitä hänen korkeutensa haluaa nähdä?
— Kaikki, vastasin kylmästi.
Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan
kävelypukuja, kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.
En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna.
Neiti Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle,
että nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin
hänet pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli
tullut mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista
tunsin itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.
Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko
ajan niin paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja
antoi määräyksen neiti Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello
kahdeksan Gabrielin puistokadulle Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa
teille, että kahdeksan aikaan siellä ei ollut minua vastassa ketään.
Istuuduin penkille odottamaan. Ajan tappamiseksi kaiversin pienellä
kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni silmukassa, nimeni tuohon
penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.
Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan
herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella
hiukan minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle
laatikon Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta
tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha
herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa
knalli. Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen
jostakin Offémont-kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa
oli Jouy-kankaalla vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi
nähnyt, miten suuri työ minulla oli pidättää nauruani, niin suuri,
että kovasti hämmästyin kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän.
Kääntyessäni huomasin isäni. Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten
jotakin, ettei tässä nyt enää saisi edes leikkiä laskea... Kuunvalossa
näin hänen harmaan knallinsa aivan luttuun lyödyksi.
Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään
syömään Ritziin ja sitten maata.
Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien
ääressä kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti.
Isä oli täällä enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella.
Hän esitteli minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan,
Charles Derennes'in, hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n,
Maurice Rostandin. Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine
kuoripojan ilmeilleen. Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme,
ja hän on luvannut tulla minua tervehtimään Lautenburgiin.
Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle
täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta
arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi
kuin vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille.
Olisittepa nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle,
että isän oli määrä tavata meidät kello kaksitoista ja että oli
noustava.
Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän nimen
olin kuullut Laurentissa.
Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni,
opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt
siellä. Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä,
jota saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä
kyllästetty pikku hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli
rouva Falliéres. Silloin koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa
laulua, jonka loppukerto oli:
La Tante Julie.
La Tante Octavie,
La Tante Sophie,
Le cousin Léon,
L'oncle Théodule,
L'oncle Thrasybule,
Les cousins Tibulle
Et Timoléon.[28]
Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti
koko tätä joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla
ikävystyneeltä.
Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin
näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut
muita kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille
osoitettiin myrskyisää suosiota.
Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai
ette, mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää
ollut sama nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni,
toinen tumma, nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan
ruusunpunaisessa puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi,
tietämättään puhuen totta. He söivät leivoksiani ja joivat
samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen, hyvin onnellinen ja toistelin
jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!
Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli
parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin
käänsin huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan
kourallisen kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin
melkein kaikki kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta
kultarahaa, joiden päälle herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.
Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä
salista olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:
— Lili, Lili, tuolla on Lilli Eläköön Lili!
Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen
etunimensä vuoksi, joka oli Wassili.
Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää
tyttöä, että oikein kadehdin heitä.
Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin
heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli
tukala työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili
avopäin:
Caroline, Caroline,
Mets tes p'tits soulien; vernis.[29]
Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään
väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.
Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta
näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin
eräiden muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.
* * * * *
Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta,
joka ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty
tapahtuvaksi 15 p:nä toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti
toimittava.
En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa.
Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten
armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset
patroonavyöt. Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta,
valkoiset patroonavyöt ja kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija
on 75 cm ja josta he ovat saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä
on käyrä sapeli, johon Aralin muhamettilaiset kasakat kaivertavat
Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja pitkät keihäät.
Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen
sijalle samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun
loppupuolella, kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti
joukkonsa katselmuksen. Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää,
mutta se riitti luomaan näihin komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen,
että saattoi hyvin kuvitella, miltä he tulivat näyttämään toukokuun
kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje Selossa.
Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia.
Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia,
rajumyrskyjä eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän
hevosensa samoin. Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin
puuskuttavan ja viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut
näitä eläimiä, ei kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.
He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka
tarvitsivat kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen.
Me, jotka käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.
Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä
paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi
piti seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka.
Heidän haltuunsa olin uskonut puvustoni.
Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine
puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin
suunnitelman, oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon
Talvipalatsissa, ja jo ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen
vastaanoton. »Ah», sanoi hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin
hyvin, että hän huomasi minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja
kutsui serkkuni suuriruhtinattaret esitelläkseen minut heille. Annoin
Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua Kaukasian rubiineista, joiden
sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku tytöille punahelmiset
kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta timantista
tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli pelkkää
safiiria ja säihkykiveä.
Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat
julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat
olivat lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.
Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia
kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni
muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin
kaunista.
Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden
johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla.
Preobrasenskin rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän
kasakat saivat olla kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos.
Olin siitä aluksi kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen
johtuneen siitä, että he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari
piti heitä huolellisesti piilossa antaakseen heidän sitten loistaa
suuressa loppuparaatissa.
Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit
näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.
Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa
ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin
pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti
joka taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien
univormussa.
Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja
kenraalien seurassa.
Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas
tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja
vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha
rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani.
Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään.
Adalbert on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen.
Pidän enemmän kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että
Saksassa ei tule ikävä, kun hän pääsee valtaistuimelle.
Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin,
etten tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin;
pienimmästäkin äkäilin neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että
ennakolta aavistin kaikki ne harmit ja ikävyydet, joita olin saava
kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.
Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa
vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin
häikäisevämpi kuin ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä,
kun hän näki isäni univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi
kilpailla Tjumenin ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka,
hänen vasemman olkansa päällä piti kiinni punaista turkisviittaa,
keisarinnan timantit näyttivät moabitilaisen porvarisrouvan
viheliäisiltä helyiltä.
Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen
liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä
pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että
ylläni oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame,
hyvin yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja
koristuksina yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä
vaikutusta, jonka tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä
suurenevatkaan», sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden,
punaisen hameeni, jossa ei ole muita kuin rubiineja!»
Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden
saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa,
vilkkaassa valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta
pysyäkseen mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin
haikarat. Tanssin kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia
pukuni johdosta ja sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton
itsevaltias, kosk'ei hän ollut koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi
asettamasta ainakin kuusi väriä pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan
kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut ihmeellistä ja että minun
pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että olin oikeassa ja
ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle verrattoman
koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon hullunkurisia
juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän vei
minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle:
»Tahdikkuutta, Fritz!»
Samalla hän antoi minulle merkin tulla istumaan hänen viereensä.
Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan
Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun
puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset
likinäköiset, siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua
hellittämättä. Minä tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään
huomannut. Olisinpa hyvin hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi
sanottu, että tämä tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.
— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf,
Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia
kanssanne.
Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa
askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle
enkä edes kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen
keisarinnan taakse pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman
näköisenä, että se olisi saanut kivetkin heltymään.
Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua
pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni
siitä, että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen
berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se
oli ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin
erääseen talliin, jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.
Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa
ahmaissut sokerin, jota olin sille tuonut.
Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan,
meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?
Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä
läksin koettelemaan ratsastuspukuani.
Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen
aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.
Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se
varmensi epäilyksiäni.
— Kiiruhtakaa, sanoin hänelle, minun täytyy mennä pukeutumaan.
— Tyttäreni, sanoi hän, minulla on sinulle vakavaa sanottavaa.
— Se ei estä teitä pitämästä kiirettä.
— Tyttöseni, olisiko sinusta vastenmielistä kuningattarena olo.
— Minkä kuningattarena?
— Württembergin.
Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin
isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin
kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.
Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut
minua pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin
suurherttua.
Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä
majesteetteja ja korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.
— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei
koskaan.
— Olkaamme vakavia, sanoi isäni.
— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä
tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on
keskenään.
— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että
Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on
kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että
Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.
— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin, ja
sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.
Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf
oli aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle,
ristiäidilleen, tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja
tsaari isälle. Sellaiset ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi
kunniaksi, olivat melkein käskyjä, ja...
— Ja te olette suostunut kysymättä minulta ensiksi? puuskahdin minä.
— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla
kiittämättä, hyväksymättä...
— Hyväksymättä, mitä?
— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua
saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.
— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan
tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.
— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo
katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että
kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.
Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei
hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.
Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että
isä oli sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle
tunnustaa.
— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua
kädestä.
Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti
olevan perhetapa sellainen.
Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm
II:lle:
— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä
naisalamaisenikin!
Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa
punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja
sanoin itsekseni:
— Odotahan, poikaseni! Saatpa maksaa kaiken tämän ylihuomenna.
* * * * *
Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen
tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä
suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja
naisia varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja
ja, siellä täällä, pieniä suomaita ja rotkoja.
Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä
kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.
Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt
ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut
antanut lyhentää sen karvaa.
— Antaapa heidän puhua, vanha veikko, mutisin minä hevoselleni.
Se ymmärsi ja pudisteli päätään pilkallisen näköisenä.
Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen,
että poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:
— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen
ritarinanne?
— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä
hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä
metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.
— Te rakastatte luontoa! sopersi hän riemastuneena. Miten onnellinen
olen!
Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua
tuumaakaan.
Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin
tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena
otti muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin
juhdan lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli
vähällä keikahtaa nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen
vältettiin minun pientä berberiläistäni kuin ruttoa.
Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin
tavallisella suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet
ovat paksut kuin kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä,
Lisäksi huomasin pian, että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja
nelisti pää jalkojen välissä.
— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat
eteemme.
Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä
neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli
laiha, melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.
— Tämä on meidän! huusin Rudolfille.
Hän kannusti suurta konkariansa, joka painalsi nopeaan neliin.
Kettu oli sata metriä edellä.
Kunnon pikku eläin! Se johti meitä suoraan tiheikköä kohden.
Tuon tuostakin suurherttua kääntyi:
— Enhän aja liian nopeasti? Voitteko seurata? kysyi hän läähättäen.
— Antakaa mennä, vastasin.
Ja Tarass-Bulba pärskyi kuin sanoakseen:
— Ann' mennä, ann' mennä.
Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin
berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa
suurherttua oli sivuutettu.
Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa... Hän
oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.
Käskystäni Tarass-Bulba hiljensi vauhtiaan.
— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut.
Luulin, että hevosenne pillastui.
— Huomatkaa! huusin hänelle.
Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse.
Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme
koiraa kantapäillään.
Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä
saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban
pää sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta
seuralaisparkani kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan
hänen lornjettinsa. Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi
jatkamaan ajoa. Hänen suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.
— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella
Tarass-Bulbaa.
Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman
hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien
oksien peloittavasti rasahdellessa.
— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen
jälkeen olet kuitti mies.
Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän
vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten
peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni,
pääsisikö Tarass-Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti.
Mutta epäilykseni oli suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi
oli ojanteen toisella puolella.
Käännyin katsomaan taakseni, tietäen, miten seuraajalleni kävisi.
Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin.
Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut
siten toisen säälittä ojaan.
Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni
leikkiä liian pitkälle.
— Ettehän ole loukkautunut? huusin.
— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne
nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.
Poika raukka! Mieleni teki pyytää häneltä anteeksi.
— Haluatteko, että autan teitä nousemaan?
— Haluan kylläkin.
Mutta turhaan koetin saada häntä pystyyn.
Silloin vasta huomasin hänen kalpeutensa.
— Olette taittanut vasemman jalkanne, huudahdin.
— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä
lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.
— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran
näitä asioita.
Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki.
Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.
— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä muista.
Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän
lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä
onnelliseksi.
— Kiitoksia, mutisi hän.
— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte
minua. Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.
Hän sanoi surumielisen näköisenä:
— Voitte palata toisten luo ja lähettää tänne jahtirengit.
— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua,
ja kun minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata;
Olen jättänyt hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei,
herraseni!
— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten,
aiotte suoriutua.
— Saatte nähdä.
Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa
suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.
— Tule tänne, rietas elukka!
Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi
nostaa suurherttuaa sen selkään.
— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin
rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.
Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme,
joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.
— Tarass-Bulba! kutsuin minä.
Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi
sille tapahtumaan.
Lautenburgin Rudolf ei voinut estää pelon ailahdusta.
— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän. Mieluummin
jäisin tänne.
— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi
lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.
Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja
sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.
Itse nousin suuren konkarin selkään.
Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin
onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja
sitten tuli vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi
minut suunniltani.
— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat
kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista
ruunikkoa, jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin
paistinpannut?
* * * * *
Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei
halua mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi.
Minua eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai
aikaan sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi
saaneet minua suostumaan.
Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen
ja taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla
sidottuna selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat
ympärillemme. Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen
mahdollisimman lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei
ole syytä suurin ylpeillä. Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä
yksityisseikkoja. Kuume teki hänet kaunopuheiseksi ja sai minut
näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa vastaan onnitteluja koko
hovilta.
Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi
lausumaan:
— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa
pelastaa sulhasensa elämän.
Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä
taivaassa.
— Parhaat onnitteluni teidän majesteetillenne, kuiskasi hän korvaani.
Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka
palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen
jälkeen.
Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena
siitä, että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien
sidottu niin julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman
tuollaista skandaalia, jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar
kavahtaa enemmän kuin varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä
samana iltana esittää ehtoni hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.
Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois
siteidenasettajan.
Kun olimme yksin, puhuin hänelle jotensakin tähän tapaan:
— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on
aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta
huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä
teidän saada kuulla seuraavaa:
Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia,
lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni
puolisoa. Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta
kuin on maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen
prinssi, joka omistaa vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti
kuin multasieniä Perigordissa, ja suurempia kuin ne.
Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt.
Minun on muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä
pahoittaakseni. Mutta olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta
kolme päivää.
Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan
teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä
te olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria
ja keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita
pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen
minä pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden
siihen. Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.
Hän teki liikkeen: älkäämme, puhuko siitä.
— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan,
juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti
hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei
avioliittoni ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta
on hyvin miellyttävää.
— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän
surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan
tuota kauheata sanaa järkiavioliitto.
— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan
puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari
pientä ehtoa.
— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki,
mitä pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.
— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta myöntyneenne
liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa), olen
jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja
tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon,
ettei mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?
— Kuinka voitte luulla!...
— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei
tässä puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni
tarkoittavan, että liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on
oleva ystävyysliitto eikä mikään muuta.
En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani,
jollei hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.
— Te rakastatte jotakuta, sanoi hän käheällä äänellä.
— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti.
Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska
tämä rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani,
metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja
paria kolmea muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta
mustasukkaisuuteen, ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä
miehessä on hyvin valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?
Hän hymyili heikosti.
— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset
pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä
siitä vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse
lisätä, että saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne,
olosuhteiden tasalla minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala
niin tahtoo, kantamaan Württembergin kruunua. Tässä käteni sen
vahvistukseksi.
Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti
ilo kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla
olin saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä:
»Olen hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun
ajan kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä
liikutetuksi.»
Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla
tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.
Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta.
Se oli Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven,
syössyt nurin tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt
alhaalta korvia särkevästi hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa
sen rauhoittamisesta kuin mitä minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.
* * * * *
Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin
suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä
parannuksia saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon.
Puutarhat olivat saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä
hirveätä romua, josta ei edes neekerikuningas olisi huolinut.
Palautin ripeästi järjestyksen tähän kaikkeen.
Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni
oli silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen
aikaan, kun ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan
aivojani.
Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän
olisi koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta
huomaavaisuutta, tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli
saanut selvästi havaita, etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa
pitäneet paikkaansa, etteivät pitäisi koskaan, että tulisin aina
olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin sanonut eikä mitään enempää,
hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla. Lautenburgissa häntä
nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.
Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin
keisarin kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten
hallitsijoiden joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille
ruhtinaille, jotka eivät käy näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää
heitä separatistisista pyrkimyksistä. Rudolf ei enää astunut jalallaan
hoviin.
Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs
husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja
öistään hän vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia,
mielitiedettänsä harjoittaen. Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes
herra von Boose tuli tänne.
Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan.
Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän
osasi vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan.
Mitään kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään
joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias,
että minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.
Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa.
Kuvittelehan, että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena
insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa.
Hänen kirjansa _Architectonique de la plaine hanovrienne_ on suuressa
arvossa kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi
korvalle erästä komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa
on tertsiäärikauden jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili
Boosen teoksia, meni puhumaan hänen puolestaan sotaneuvostoon.
Hänen välityksellään von Boose pääsi vain kuudenkymmenen päivän
linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua sai mieheni aikaan, että
hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan Lautenburgiin.
Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona
pääsiäistä. Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen
kai jo näyttänyt sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli
kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan
valtakunnan palvelukseen tieteellisiä lahjojaan. Tutkimukset olivat
osoittaneet Kamerunissa löytyvän suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli
välttämätöntä saada asiasta tarkka selko ja myöskin todeta kaikella
mahdollisella varovaisuudella rajamaitten mineraalilähteet, jotta
saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden anastamisesta mitään
hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa se, sinulle, olivat
se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912 vuoden sopimuksella.
Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi
anteeksi, että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää
Eurooppa näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän
niin suorasukaisesti rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen
matkallansa olisi mitään vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä
hän, ystävä raukka, suuresti erehtyi.
Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä
kirjeitä. Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle
näyttänyt. Sitten kului hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä
lankoni Fredrik-August saapui Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia.
Auringonpistoksen kohtaamana suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein
matkansa päässä. Hänen viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.
Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin
Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä
tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen
ja kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen
kuolemaansa.
Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta
halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta
suurenmoisen sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat
olivat, läsnä. Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan
muodostivat kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän
univormunsa toivat mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka
tanssi niin huonosti ja oli niin hyvä.
Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä
luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen
jokaisessa seuraavista sanoistani.
Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku
käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla,
uhrautuvaisuusko vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua
kaikessa häneen, mutta rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme
silmälläpitämiseen selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.
En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen
osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren
velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka
hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen
allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen
riita-asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi,
luulen. Ja Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin
minun esimiehyyteni aikana.
Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi,
kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin
hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän
lankesi jalkoihini.
— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan
toiselle?
Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt
vähääkään hänen puheestaan.
— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä
täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne
herttua Fredrik-Augustin kanssa.
Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen
minä kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon
yllättämällä, mutta kaksi!
Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli
kertonut minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia
oli vakavaa laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä
saadessani kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli
asiaan suostutettu käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären
kohottamiseen kuninkaalliselle valtaistuimelle.
Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin
saadakseni sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui!
Tapahtukoon se mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut
Lautenburgin suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten
mukaan Württembergin kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua.
Lautenburgin vallanperimyksestä ei ole voimassa salilainen laki,
s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä suurherttuattarena. Mutta
Württembergin kruununperimyksestä, siitä määrää tämä laki. Tehkäämme
itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin suurherttua saattoi
tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni Württembergin
kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-Augustista,
ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin suurherttua.
Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän
liittoon.
Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut
aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa
isälleen.
Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu
menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille,
joka ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!
Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän
nimitti minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä
imartelevimpia mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua
Berliiniin oli kuitenkin kaikitenkin käsky...
Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta
päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.
Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan
hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä
tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?
L'amour ne règle pas le sort d'une princesse.
La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]
[Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa.
Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]
Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että
hänen päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään
ja etten missään tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin
ensimmäisellä kerralla. Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa
meidän pientä yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä
kahdesta asiasta. Ja mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan
kanssa, joka saneli vain läksyänsä.
Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän
oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:
— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni
Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?
Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan
ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.
— Siis vasta periaatteellisesti, sanoin.
Hän ei vastannut.
Palasin hotelliin hyvin tyynenä.
Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka
levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua
rakastaa, seuraa minua.
Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista.
Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla
varustettu. Tunsin isäni käsialan.
Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun
huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni,
jonka olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin,
oli isäni luo saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut
tarvinnut olla kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa
puolelle. Mainio Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä.
Harkituin mutta taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa:
minun oli otettava Fredrik-August, tai...
En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi,
tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä
rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.
Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä
nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.
Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun,
raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä
huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut
käsiini, käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan:
»Minne tahdotte, milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.»
Kaiken kaikkiaan olen hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani
preussilainen upseeri olisi ollut valmis jättämään armeijansa,
isänmaansa.
Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti
todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia,
jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan.
Työnsin viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.
Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli,
tuo pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin
hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:
En ota vastaan tytärtäni, ennenkuin hän on täyttänyt velvollisuutensa.
Voi, hän oli kovasydäminen, tuo vanha kalmukki!
Luin ja kaaduin oikosenaan huoneeni matolle.
* * * * *
Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle
eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit.
»Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä
sillä tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on
täytynyt taipua? Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava,
menetellyt saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin,
ja keisarin?»
Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti
lehtiä, tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs
Moltke-Harden-riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä.
Henkilökohtaisesti minä vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä
ihmiset hauskuuttelivat toisiaan. Kohtuutonta on vain mielestäni se,
että näistä jutuista kimmahti kivi minun elämääni.
Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa.
Näin hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen
kerran pari kuusi kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa,
yksinkertaisen naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin
pöytäkaluston kiilloittaja. Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä
älykkäämpi.
Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt
niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä,
älä usko koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on
vahingollista. Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.
Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon
valoon muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan
hyväkseen vuonna 1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä,
Eitelin ja Joachimin tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä
pienistä kohtauksista, joissa hän oli läsnä. Mutta hän ei kerro
sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut minullekaan, sillä et sinä
enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen luottamuksestaan.
Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää suurherttuallisesta
kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta. Kun keisarinna
hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni, puolusti hän
silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.
Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden
kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä
ajan, uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat
yötä päivää vuoteeni ääressä.
Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis
vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi
pienet vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli
pitää vartiota, tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin
saapumisen.
Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä
vastaan, mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani
hänen kanssaan. Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt
voiton makuun.
Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset
silmät hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät
milloin loistivat.
— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät
vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.
Moinen luontevuus jäädytti minua. Hän jatkoi:
Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini
mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta
kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä
suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa
keisari ja keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti
suvaitsisitte määrätä teille parhaiten sopivan päivän häittemme
viettämiseksi, sillä he ovat nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla
häissämme läsnä.
— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että
hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että
toivon viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.
Hän kumarsi arvokkaasti.
— Se on, uskokaa, minunkin harras toivoni, rakas sisareni, sanoi hän.
Ja hän läksi.
Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912.
Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen
aikana läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin.
Kello viiden tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa
hallitusviranomaiset ja virkailijat vannoivat uskollisuuden valan
uudelle suurherttualle. Kello kahdeksalta oli juhla-ateria, joka
läheisen surun johdosta annettiin vain rajoitetulle vieraspiirille,
ylemmille upseereille ja herttuakunnan arvohenkilöille, yhteensä noin
kolmekymmentä henkeä, alakerroksen peilisalissa.
Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta
päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää
jysähtelyä.
Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan
vimmatulla, säännöllisyydellä.
Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka
seisoi hänen tuolinsa takana.
— Mitä tuo melu on? kysyi hän puoliääneen. Menkää lakkauttamaan se.
Kulin neljännestunti, miestä ei kuulunut takaisin, ja jysähtely jatkui
yhä.
— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena
puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä
yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden
puoleen.
Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena.
Jyske oli tauonnut.
— No, sanoi suurherttua, mitä se oli?
Kessel oli ääneti.
— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla
kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä
mitään murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan
vieraitani. Mitä siellä oli?
— Muurareita, korkeutenne, sopersi Kessel.
— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä
tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!
— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista
käytävää.
Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin
suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.
Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja
ihailin sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on
totta, olin unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:
-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on
työskenneltävä koko yö, puutu mitään.
Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin
ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin
sanoakseen minulle:
— Ja nyt olemme kahden.
Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine
ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin,
että oli jo päivä.
Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa
käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään
uurteita ihossa tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.
Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli hänet
nähnyt.