Ja kun ilmaisin Heine-ihailuni:
— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun
ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden
Heine on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte
sanoa: _Nordsee_ ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä
olen velkaa hänelle. Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän
herttuatar de Berrynne, ja minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin
ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.
Ottaen kirjan kädestäni hän ryhtyi sitä selailemaan.
Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta
ikkunasta tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy
aamunsarastuksen edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan
oleva pylväs.
Syventyneenä nyt _Reisebilder'iin_ suurherttuatar ei nähnyt minua enää.
Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen
valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.
Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti
punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin
penkille oven viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien
jonkinlaista murheellista, surumielistä iloa, tässä samassa paikassa,
jonne niin monena yönä olin tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.
Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron
jääkylmä vesi, lauloi.
Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei
ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen
olin kuvitellut.
Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme
äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä
osittain ollut hänen huoneessaan.
Ich bin die Prinzessin Ilse,
Und wohne im Ilsenstein;
Komm mit nach meinem Schlosse,
Wir wollen selig sein.
Dein Haupt will ich benetzen
Mit meiner klaren Well',
Du sollst deine Schmerzen vergessen,
Du sorgenkranker Gesell!
In meinen weissen Armen,
An meiner weissen Brust,
Da sollst du liegen und träumen
Von alter Märchenlust.
Ich will dich küssen und herzen,
Wie ich geherzt und geküsst
Den lieben Kaiser Heinrich,
Der nun gestorben ist.
Es bleiben tot die Toten,
Und nur der Lebendige lebt
Und ich bin schön und blühend,
Mein lachendes Herze bebt.
Komm in mein Schloss herunter,
In mein kristallenes Schloss.
Dort tanzen die Fräulein und Ritter,
Es jubelt der Knappentross.
Es rauschen die seidenen Schleppen,
Es klirren die Eisensporn,
Die Zwerge trompeten und pauken,
Und fiedeln und blasen das Horn.
Doch dich soll mein Arm umschlingen,
Wie er Kaiser Heinrich umschlang; —
Ich hielt ihm zu die Ohren,
Wenn die Trompet erklang.[26]
Olen prinsessa Ilse,
Ja asun llsensteinissa;
Tule kanssani linnaani,
Olemme onnellisia.
Kostutan päätäsi
Kirkkaalla laineellani,
Sinä unohdat tuskasi'
Surunsairas poikani!
Minun valkeilla käsivarsillani,
Minun valkealla povellani,
Olet lepäävä ja uneksiva
Muinaisista taruista.
Suutelen ja hyväilen sinua,
Kuten olen hyväillyt ja suudellut
Rakasta Henrik keisaria,
Joka on nyt kuollut.
Kuolleet pysyvät kuolleina,
Ja vain elävä elää,
Ja minä olen nuori ja kukoistava,
Minun naurava sydämeni värisee.
Tule alas linnaani,
Minun kristallilinnaani.
Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
Aseenkantajat pitävät iloaan.
Silkkiset laahukset kahisevat,
Rautakannukset helisevät,
Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
Ja puhaltelevat torveen.
Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
Kuten ennen Henrik keisaria;
Peitin käsin hänen korvansa,
Kun pasuuna soi.
Syvä hiljaisuus. Sitten aamu sarasti.
Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun
suurherttua astui huoneeseen.
Hän antoi meille merkin istuutua jälleen ja viittasi minua jatkamaan.
Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista,
epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina
Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta
laski perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin
koettanut piirtää nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen,
argyraspidien päällikön, Polysperschonin, Antipaterin, Antigone
Gonataksen ja Demetrius Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän
kuunteli minua tehden innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota
en olisi suonut aivan niin täydelliseksi...
Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja
älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani
vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle
oli aiottu loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien
valtakuntien heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.
Epäröin hetkisen puheessani.
— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen
Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.
Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten
Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.
Tein sen kuitenkin ja hän ilmaisi hyväksymisensä.
— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden
alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.
Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen
lähdekirjat, ja mainitsin pääteoksen: Droysenin _Hellenismin historian_.
— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään
ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?
En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin
vastatessani kieltävästi.
Kello löi yksitoista.
— Joachim, sanoi suurherttua, voitte mennä. Jääkää, herra Vignerte.
Olimme yksin.
— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella
äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi
ylistyksiin nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta
minulla on paha tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun
ajatukseni. Nyt on se hetki tullut, herra. Teidän tietämättänne
oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka piti eräs Kielin yliopiston
professori. Osoittamatta vähääkään puolueellisuutta ranskalaista
opetusmetodia kohtaan tämä professori ei voinut muuta kuin kumartaen
todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette saavuttanut.
Hän lisäsi äänellä, jossa oli lievä katkeruuden vivahdus:
— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä
epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa
minun tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että
Lautenburgin vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte
viedä loppuun asti yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.
— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen
ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.
— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa
teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte
sitäkin niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää,
omistautumalla tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi.
Jääköön kaikki tämä ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä
vaikeuksia vastaan olette saanut taistella, ennenkuin olette
saavuttanut suurherttuattaren luottamuksen, jonka hän teille nyt,
luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut teitä tarpeeksi, herrani,
ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin mitä tapahtui,
toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen käytettäväkseen ja
koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä ajatuksista,
jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on vahingoksi hänen
ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.
Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin
voimakasta liikutusta.
— Teidän korkeutenne, sopersin, lupaan teille...
Hän ojensi kätensä.
— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että
kaikki, minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen
teette. Se on paras tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille
osoitan. Tehtävänne ei tule olemaan aina helppo. Naisella, etenkin
kun hän on saanut kokea rakastetun olennon kuoleman, ei ole sitä
mielentasaisuutta, josta me miehet ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra
Vignerte.
Me olimme hetkisen vaiti. Sitten hän lisäsi.
— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus
olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut
äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon
sen ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut
määräyksen palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.
Minä huudahdin.
— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada
niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden
pfennigin panoksilla!
* * * * *
Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus
Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.
Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa
oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan
tummanpunainen.
Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän
keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla
olisi tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla
muilla taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään
keksinnön, jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien
keitinpullojen välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.
Häntä kiihdytti tavattomasti pila, jota Kessel hänestä teki.
Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen
minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot
asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi
hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin
räjähdyttää maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat
ruveta tekemään tyhmyyksiä.
Myönnän, että olin vain puolittain kuunnellut hänen puhettaan.
— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck,
nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.
— Tehkää hyvin.
— Voitteko sanoa minulle, mikä on _Kirchhaus_?
Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun kiukkuisen
katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui
huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.
Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton,
sananmukaisesti aivan hytki naurusta.
— Mikä hänelle tuli? kysyin minä.
— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö
hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.
— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin
luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.
— Kuinka, sanoi hän, ettekö sanonut sitä tahallanne?
— Miten?
— Ettekö piloillanne kysynyt häneltä, mikä oli _Kirchhaus_?
— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin
hiukan harmistuneena.
Hän katsoi minuun ja purskahti vieläkin kovempaan nauruun.
— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt
parempaa. _Kirchhaus_, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä
Lautenburgissa?
— No mikä sitten?
Mikäkö, saakeli, sehän on hullujenhuone.
* * * * *
Suurherttuatar metsästi kaikkina vuodenaikoina.
Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän
myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti
yksin metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman
palvelijoita, ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä
sattuma.
Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän
patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin
väriset hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli
ruuvattu kiinni puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän
pani jokaiseen annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean
pahvilevyn. Panokset kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä
lyijyn numeron.
Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata
syrjäyttää häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine
von Graffenfried, joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin
palatsiin pehmeille turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita
savukkeitaan. Korvaukseksi herra de Marçais tuli melkein aina mukaamme.
Hän sai siten tilaisuuden näytellä huomiotaherättäviä urheilupukujaan,
joita suurherttuatar aina osasi sopivalla tavalla kehua. Hän oli
muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.
Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi
kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit
kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului
lehtokurpan läpättävä siipienhavina.
Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli
mielusinta ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan
palvelija lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta:
fasaani vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.
Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi
kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua
vesilintujen ampumiseen.
Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli
näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena
punaisena pallona.
Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa.
He ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa
Dick, suuri sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan
liian etäältä ajava, mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren
mustansininen espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti
Tarass-Bulban koira veljeltä.
Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan.
Näen vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen
kaksi säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen,
kun se naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten...
... Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä,
olin jo maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla.
Myöhemmin, rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle
lapsellista iloa samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin
kurppiin.
Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset
Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten,
jonka nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin
paukuttelivat siellä.
Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan
valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin
sapeli varomattomasti nyhtäisevää kättä.
Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden
kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman
kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.
Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki
näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka
hyppii lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa
vauhtia korkeassa ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat,
hengästyttää metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä,
ennenkuin se päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin
kömpelösti ja joutuen silloin helposti saaliiksi.
Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen,
vaan liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki
viistossa, kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia,
kauniita punapäisiä palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat
parittain ja joilla punertavissa rinnoissaan on kolme höyhentä mustan
apilaan muotoisena kuviona...
Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat,
nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden
väistääkseen laukausta...
Siellä oli kurmitsoja, niin kauniita keväällä, kultahepenissään...
Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat,
vaikeimmat ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä-
ja sinijuovainen lintu, jota meillä nimitetään _taivaanvuoheksi_,
tavallinen suokurppa, viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä
koko lintu, ja, harvinaisin kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn
kokoinen.
Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä
nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja
kun tuuli on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen
harmaan linnun, joka häviää.
Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi
Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi
kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa
pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi
kuin paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean
ilmakehän kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen
kasvoilleen. Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen
hermostui ja laukaisi aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon
taitavampi kuin he, mutta mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen
verrattuna.
Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain
kurppiin. Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta
hohti kuparin karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa.
Vesilätäköt kiilsivät vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina.
Kivääreistä leimahti joka laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden
lisääntyessä kävi yhä punertavammaksi.
Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti
ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin
kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää.
Mutta Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen
harmaan linnun.
Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät
välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen
syöksyi esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.
Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön
kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme
lähemmäksi. Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista.
Siinä ei näkynyt mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi
lyijypalan tekemä näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli
liitänyt pois.
Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa
metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman
pään ja suuteli sitä.