_Petermanns Mittheilungen_[21] on maailman hirvittävin maantieteellinen
kokoomateos, ja, se myönnettäköön, arvokkain. Meidän _Annales de
Geographie_[22] on siitä vain kalpea heijastus. Venäläisillä on
suurenmoinen maantieteilijä, Woikow. Meillä on Vidal de la Blache,
jonka esipuhe Lavissen Ranskan historiaan on mestariteos. Mutta
nämä tässä ovat yksinäisiä. He eivät ole voineet käsitellä kaikkea.
_Petermnns Mittheilungen_ saattaa aivan ymmälle yleismaailmallisella
tietorikkaudellaan. Opettajani Sorbonnessa — en mainitse heidän
nimiänsä, se pahoittaisi heidän mieltänsä nyt — ovat satoja kertoja
vakuuttaneet minulle, ettei mitään vakavaa maantieteellistä tutkimusta
voinut harjoittaa ilman tätä valtavaa apulähdettä.
En tahdo liioitella oppilaalleni jakamani opetuksen arvoa enkä
laajuutta uskoessani teille, etten valmistanut ainoatakaan
opetustuntiani käyttämättä hyväkseni Mittheilungen'ia. Joka kerta
kun minun oli tarkemmin selostettava jotakin kohtaa, nojauduin tähän
verrattomaan kokoelmaan.
Tällä tavalla juuri käytin sitä hyväkseni luennoidessani
perintöherttualle erikoisesti nykyhetken kysymyksestä, Kamerunista
ja saksalaisten äskeisistä valtauksista Kongossa. Oli kulunut
parhaiksi kaksi vuotta siitä, kun kuuluisa Cambon Kiderlen-Waechterin
neuvotteluista syntynyt sopimus oli antanut keisarikunnalle mainion
_bec de canard'in_ ja Togomaan seudun. Minusta oli aivan luonnollista
omistaa jonkunverran huomiota tälle seudulle, josta keisari oli
läimäyttänyt niin peloittavan nyrkiniskun diplomaattipöytään.
En koskaan unohda sitä päivää. Se oli maanantai, maaliskuun toinen
päivä. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.
Tutkittuani Mittheilurigenin karttoja kirjoitin muistiin kuuden
Kamerunia ja Kongoa käsittelevän artikkelin nimen ja numerot. Sitten
merkitsin muistiin Berliinin yliopiston professorin Heidschützin
kirjoittaman artikkelin, joka käsitteli kulkuteitä (luonnollisia ja
tehtyjä).
Asettaen kirjaston pöydälle niteen, jossa tämä artikkeli oli,
valmistuin tekemään siitä muistiinpanoja.
Kun aukaisin kirjan kysymyksessäolevasta kohdasta, irtautui lehtien
välistä paperi ja putosi maahan.
Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen
oli kirjoitettu isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se
oli saksaa latinalaisin kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En
sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti aavistanut, mistä oli kysymys
ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se sisälsi täydellisen
matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan seutuun pitkin liiankin
kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty professori
Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä professori, en
ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat tiedot:
kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän
maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä
jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli
mainittu. Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä,
kantajia; Manna, yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella,
ruuhia j.n.e.
Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini
suunnitelman, jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf
tutkimusmatkastaan seutuun, jossa sairaus oli hänet tuhoava. Se ei
ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa iloa, jota historioitsija
tuntee löytäessään mielenkiintoisen todistuskappaleen saksalaisten
vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä kiistämättömän todistuksen
siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta valmistettu. Historialliset
huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä! Kaikki työni, jotka olin
saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen, jossa suurherttuatar
oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin, nämä työt olin
tehnyt vain harmista!
Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat
tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun
täytyy näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni
oli jatkuvasti rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin
pakottaa itseni vihaamaan suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä
yrityksestä sain vain yhä polttavamman halun lähestyä häntä, saada
hänet huomaamaan minut, saada hänet uskomaan, että korkein toivoni
oli uhrautua hänen hyväkseen. Uhrautua! Mikä sitten sai minut
ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä nainen tarvitsi minun
vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?... Tässä juuri, ystäväni,
mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei pohjautunut
aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä
öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen
puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin
hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen
teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli
syynä levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti.
Tätä tuntemusta olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle
historialle omistetut yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te.
Yksinäisen työskentelyn ja ehkä hiukan liiaksi jännittyneen tunteen
aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin ajatellessanne olisitte oikeassa,
elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet tätä kiihtymystä.
Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman
löytöäni olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti
mielikuvitustani. Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin
moitteeton ja hyvänsuopa minua kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa,
tämän jumaloidun suurherttuattaren pyöveliksi. Kauneus harhautti minut
tekemään törkeää vääryyttä. Se sai minut uskomaan miehestä, jota sain
kiittää nykyisestä niin mukavasta elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla
kun pystytin sielussani alttarin naiselle, joka oli minua julkisesti
halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin satuin hänet näkemään, ei
ollut koskaan huomaavinaankaan minun olemassaoloani. »Onko hän sitten
marttyyrin näköinen», sanoin itselleni kylmän harkinnan hetkinäni,
»tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä soittelemalla Melusinensa
kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä pikku punahusaarinsa
seurassa! Tämä Hagen... Eikö hänellä sitten ole silmää nähdä, että
juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh, minulla ei olisi
hänen kärsivällisyyttänsä.»
Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin, palaten
rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa
huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta
saada lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen
johdosta, tuon kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän
jumaloitsi... ja mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista,
teki ne minulle vain sitäkin rakkaammiksi.
Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle
kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan
suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle
suurherttua Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä
syrjäytin päättäväisesti kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni
tasapainoista rakennelmaa.
Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän
hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani
ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni
tuon kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.
Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä
suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä
rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se,
joka ne on löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen
välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi...
Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden
kauniiden huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin
enemmän hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.
Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen,
jonka piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi
kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä.
Loppujen lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:
Teidän korkeutenne.
Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla
liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä
kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee
nöyrä palvelijanne.
Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von
Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää
ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki
sitten lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni
vanhalle puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen
epäluuloisesti vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.
Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan
pian. Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi
sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha
venakko, vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.
Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui
sisään.
— Anteeksi, herra professori, mutta herra professoria haetaan.
Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani
suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.
— Ehkä herra professori tahtoisi seurata minua, sanoi tämä mies.
Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä
huomaamatta edes pistää hattua päähäni.
Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me saavuimme
englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-joelle,
joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.
Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa
rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.
— Herra professori suvaitkoon käydä eteenpäin.
Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä
kivääri vielä savuavana kädessään.
— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän
yksinkertaisesti.
Ja hän viittasi palvelijaa menemään.
* * * * *
Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen
kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa,
että sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin
usein pistäytynyt mitään epäilemättä.
Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä
kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin,
hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni
oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla
vihamies.
Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui
vihdoin.
— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa
ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista,
voisi olla minua liikuttamatta.
Hän lisäsi:
— Voitteko ehkä sanoa minulle, miten tämä paperi on joutunut käsiinne?
Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin
kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.
— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys,
— jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan toisiamme,
uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan
tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako.
Nuo elkeet olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina
teeskenneltyä. Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette
ominaisuuksia, joita ei teillä lainkaan ole.
Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän
kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?
— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi
Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.
— Teidän korkeutenne, mutisin minä typertyneenä.
— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen
kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan
teidät tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni.
En voi syyttää muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti
ole käyttänyt hyväkseni tätä huomaavaisuutta.
Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän
tosissaan vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.
Hän kysyi minulta:
— Osaatteko pelata bridgeä?
— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä
ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta
taidosta.
— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von
Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi.
Tällä teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä
kuvittelette, sanoi hän hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette
silloin milloin vain haluatte.
Hän jatkoi:
Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä
mielenkiintoisimpia ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni
niihin, mikäli se ei tuota harmia kelpo rouva von Wendelille.
Punastuin kovasti.
— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te
tulette milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte
kiitollisuuteni osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin
sallikaa minun silloin sanoa teille, että olisin onnellinen, jos
näkisin teidät tänä iltana luonani puoliyhdeksän tienoissa.
Kumarrettuani aloin perääntyä, mutta hän antoi merkin lähestyä.
— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että
kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.
Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin
isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.
Kumarsin vielä kerran.
— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa
rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti
kuin mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.
Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen
liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se
oli sen smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren
kalpeassa sormessa, hänen puhuessaan minulle.
* * * * *
Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen
kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua
Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta
olivat salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat
määrät.
Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni
olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille
kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.
Melusine tuli avaamaan.
— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni.
Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka
ääreen hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.
Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä
toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin
hänelle mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.
Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä
valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat
yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset
turkikset. Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen
tavattoman upeata keltaista tukkaansa.
Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja
laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin.
Minä tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja
lopettaen, kuten oli kohtuullista, voittamalla.
Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren
läsnäolo esti Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini
korttejaan.
Kun kello löi yksitoista, oli ensimmäinen erä lopussa. Suurherttuatar
nousi.
— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat
teidät. En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali
Hildensteinin toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla
kello kuusi aamulla.
Hän lisäsi:
— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja
minua, yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu
pitämään meille seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.
Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen
vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.
Melusine von Graffenfried hymyili ainaista epämääräistä hymyään.
— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra
Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.
* * * * *
Edgar Poen _Psychologie de l'Ameublement_[23] nimisessä teoksessa
esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli
pyöreäseinäinen. Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti
sameata, varjotonta valoaan.
Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n
piirroksia.
Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun
miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.
Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia
tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi
suloinen herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.
Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen
kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä
odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.
Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia
terttujaan. Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla
kimpuillaan. Suuret passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin
meren autioita rantoja, Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset
purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat, kannusruohot ja amarantit,
balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot, Darielin vuorisolien
suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli, jossa piilottelihe
myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut ja
tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen
kevään.
Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein
mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.
Suurherttuatar näki sen ja hymyili:
— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin
lapsena Volgan rannoilla.
Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi
jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen
hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen
jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen
petoeläimen kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia,
josta hän näppäili valittavia ja sameita säveleitä.
Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku
pöydille ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa,
joka oli persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen
diadeemin, jota hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa.
Sen vieressä oli toinen samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla
koristettu.
Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista
alkuperää olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan
muotoinen ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja
ylhäällä pienessä, hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan
värinen pyhäinkuva, jonka edessä tuikki yölamppu.
Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa
oli suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä,
toisessa tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti
sinne kätensä ja nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja
korindonien, kalsedonien, beryllien, sardonyksien ja viherkivien
himmeän hohtavana sateena valua takaisin maljakkoon...
O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen
prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.
* * * * *
Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet
minut Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta
hymyilystä, joka säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan
korkealle arvostanut tämän diplomaatin terävänäköisyyttä.
Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun
kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani,
että hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla
kuvailematta hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli
minulle aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut
sydämessäni muuta kuin olla hänelle mieliksi.
Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita,
jotka leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti
hyväksyvästi päätään.
— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi
suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.
Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta,
että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:
— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni
_Kirchhaus'iin_.
Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti
merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.
— Melusine, sanoi suurherttuatar, sytytä samovaari.
Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan
kuparitornin ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen
kirjoituskaapin. Hän viittasi minua luokseen.
— Tunnetteko tätä kirjoitusta? kysyi hän ojentaen minulle kirjeen.
Tarkastin paperia. En ollut koskaan nähnyt kysymyksessä olevaa paperia.
— Se on suurherttua Rudolf-vainajan, sanoi hän.
Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää
hymyään.
— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi,
jonka teille annoin, jota saan...
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on
hankkinut teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä
paperia ei ole kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on
silti arvokas minulle, niin, ehkäpä erittäin arvokas.
Puhuessaan näin hän levitti paperin auki.
— Näen tässä erään nimen, sanoi hän, Sangha. Tiedättekö, mikä se on?
— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin
äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen
peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen
ranskalainen paikka.
— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri
tuossa kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10
p:nä toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten
liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen
matkansa pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi
ainiaaksi.
— Mutta kenen kirjoittama sitten on tämä luettelo? Kuka on sen laatinut?
— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen
matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa.
Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä,
valvoi hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.
— Hänen nimensä? kysyin minä.
— Parooni Ulrich von Boose.
— Huudahdin.
Boose, se oli hän!
Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana.
Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia,
joka oli laskettu matolle.
— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää,
pyydän.
Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin
hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.
Suurherttuatar ei ymmärtänyt sillä tavoin:
— Tunnetteko von Boosen?
— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En
todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko...
— Mitä teidän ei pidä, mitä te ette voi?
Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä
sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat
lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni
kohtasivat Melusinen.
Suurherttuatar näytti ymmärtäneen väärin tämän katseen tarkoituksen.
— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja
tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta
olen antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän
teitä niin tekemään.
Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei
ole esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten
selvää keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen
kerran kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.
Lautenburgin Auroren otsaan ilmestyi poimu.
— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni
huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.
Hän mietti hetkisen ja sanoi minulle sitten jo täysin tyyntyneenä:
— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin
otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa,
joilla hän on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on
omantunnontarkka historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt
hiukan harkitummin, jos hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.
Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen
kirjeen.
— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta
suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von
Boose pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen
hevosensa toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden
alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.
Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa
kohdat.
Kumarsin hiukan nolostuneena.
Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli
sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin
Melusinen kättä.
— Hyvästi, ystävä, sanoi Aurore minulle, huomiseen.
Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni
varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.
* * * * *
Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä.
Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.
Vignerte kohautti olkapäitään,
— Joku vartija huvitteleikse.
— Sytyttäkääpä sähkölamppunne, pyysi hän.
Kun olin sen tehnyt, ojensi hän minulle kaksi paperia.
— Mitäs ne ovat? kysyin.
— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin
kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima
asiakirja, jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin
suurherttuattaren suosioon ja läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän,
nähdä nämä paperit, jottette kuvittele uneksivanne kuunnellessanne
kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta. Tutustukaa niihin.
Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen
voimakasta, tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä,
naisellisia kirjaimia, jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin
toimintaan taipuvaa luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta
suurherttualta, joka tällä hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon
kalkkimaassa kuuman vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin
tavatonta liikutusta. Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän
tuntumuksen siitä henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin
Aurore oli lähellämme. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa
tuntenut hänet.
Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen
näkyviin. Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:
* * * * *
Puhuessaan _Dupuis'n ja Cotonet'n_ kirjeistä Brunetière on sanonut,
että niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja
samaa voi likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista.
Toisinpäin käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa
suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen
osoittautui niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen
olento, oli kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli
ylevä arvosteluissaan, koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin
nojautumatta, koskaan herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.
Hän inhosi ylimalkaisia, tyhjiä lauselmia kuin kissa ruoholientä.
Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut
hänelle kolme kirjaa: _Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents,
Les Evocations_.
Seuraavana päivänä hän antoi ne minulle takaisin!
— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen,
että rakastatte runoutta.
Sohvalla oli muutamia kirjoja. Hän otti niistä yhden ja ojensi minulle.
— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä
vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista
kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä
nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan
runoilijat tulevat täyttämään leilinsä.
Hän jatkoi:
— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa
hän näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita.
Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta.
Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit
maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi.
Kaikkien kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.
Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän
Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä
Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän
kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.
Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta
miksi hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen
ei hän ole enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian
Medea. Sen, mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja
Persiasta, jotka ovat meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan
naurettavaa. Ettekö ole sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt
aamiaista hänen kanssansa Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen
minua, sillä hän on kaunis ja ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän
ole kreikkalainen tyyppi. Meidän maassamme elää eräs naakkalintu. Se
on villi, lentää hyvin korkealle ja käyttää taitavasti nokkaansa.
Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka ja eloisa. Rouva
de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja lihava
kyyhkynen.
— Entä tämä? sanoin ojentaen hänelle Renée Vivien'in teoksen.
— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä,
sillä jumaloitsen sitä.
Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti
kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi
ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle.
Sanoin sen hänelle suoraan.
Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän
mutisi, en muista enää millä kielellä:
— Sinä olet soma ja minä pidän sinusta, veliseni.
Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen
lauseen:
— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni
_Kirchhaus'iin_.
Sitten hän jatkoi tavallisella vilkkaudellaan:
— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen
huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan
melkein aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset
sävelet Melusinen soittimesta.
Eräässä maljassa savusi hyvänhajuinen suitsukakkunen.
Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan
avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.
— Pidättekö siitä, kysyi Aurore minulta.